Luopuminen ja resilienssi

Olen harrastanut kiipeilyä vuodesta syksystä 2005 lähtien. Kiipeily lähti liikkeelle vanhassa kössikopista, johon oli rakennettu kiipeilyseiniä. Näiden seiniä sisällä opin kiipeilytekniikkaa ja käyttämään kiipeilyvarusteita. Sain monta uutta kaveria, joiden kanssa ihmeteltiin ja opiskeltiin kiipeilytekniikkaa. Joensuuhun rakennettiin siihen aikaan Suomen korkein kiipeilyseinä, jolla talven aikana vietin monta iltaa ja viikonloppua. Nopeasti pääsin köysikiipeilyyn mukaan ja kiipeilytoverit ystävällisesti painostivat hankkimaan köyden ja kasan jatkoja (kaksi ruuvisulkurengasta, joiden välissä on pätkä nauhalenkkiä). Keväällä lumen peittäessä maan minut houkuteltiin mukaan kalliolle, jossa yritin kiivetä. En päässyt ylös kylmillä tunnottomilla sormilla edes helpointa reittiä (Paljasjalkainen 4), ja tästä huolimatta olin innoissani.

Seuraavat vuodet kuluivat suomalaista kalliota halaillen ja ihastellen. Koin kehittyväni. Sain kiivettyä yhä vaikeampia ja vaikeampia reittejä. Luin ahkerasti kiipeilykirjallisuutta ja laadin itselleni harjoitusohjelmia. Parhaimmillaan kävin kiipeilemässä 3-4 kertaa viikossa. Lumien sulaessa viikonloput menivät metsässä kalliolla tai tien päällä uusia kiipeilykalliota kohti. En kokenut olevani lahjakas, vaan enemmänkin innostuksen ja  sinnikkään harjoittelun ansiosta hitaasti kehittyvä kiipeilijä. Mutta kehityin, onnistuin ja iloitsin. Kiipeily tunkeutui miltei kaikkialle; eräällä E-Suomen suuntautuneella kiipeilyreissulla Happoradion Ihmisenpyörä laulun sanat muuttuivat ”Puhu mitä puhut mutta kiipeilyä älä lopeta”.  Vaimoni totesi minun hymyilevän onnellisesti palatessani kiipeilyreissuilta, vaikka olin väsynyt, hikinen, naarmuilla ja kolhiintunut. Pääsin Italiaan, Saksaan ja Turkkiin kiipeilemään. Suureellisesti suunnittelin ulkomaanmatkoja jokaiselle vuodelle.  Kehitys jatkui. Kiipeilytekniikka ja voimat kehittyivät, ja rohkenin kokeilla rajojani. Aloin harjoitella itselleni vaikeita reittejä (muille helppoja). Pitkällisen (kolme vuotta) työn tuloksena kiipesin itsellesi ne vaikeimmat reitit (Kluutch 7a, Primavera de las Ficas 7a, Outolintu 7a). Sain myös mahdollisuuden kirjoittaa nimeni suomalaiseen kiipeilyhistoriaan avaamalla uusia kiipeilyreittejä Itä-Suomeen (mm. Itkupotkuraivari 6c, Vaaleanpunaista Pamelaa 6b, 9 pulttia tietoiseen hyväksyvään läsnäoloon 6b+). Mallia identiteettiin otin kiipeilylegenda Fred Nicolelta, joka kuvasi itseään: ”I am a climber”. Kiipeily oli tempaissut minut mukaansa siinä määrin, että myös minä kutsuin itseäni kiipeilijäksi.

Elämä on luopumista, niin sanotaan. Kaksi vuotta sitten 5., 6. ja 7. kaularangan nikaman väleissä tapahtui jotain, joka ilmeni vasemman käden puutumisena. Diskusväli oli kaventunut ja juuriaukot kaventuneet. Vasen käsi säteili kipua ja sormet puutuivat. Syksy meni toipuessa, kiipeily oli katkolla, surua ja alakuloa oli ilmassa. Vuodenvaihteen jälkeen pääsin jälleen kiipeilemään, joka minua suuresti ilahdutti. Pääsin jälleen kokemaan kiipeilyn vapautta, kuulumaan kiipeilijöiden joukkoon ja turisemaan kiipeilystä ja kaikesta muustakin.

Viime kesänä niskavaiva iski kesken polkupyöräilyn. Vasen käsin puutui, pisteli ja säteili. Toiveikkaani odotin pari viikkoa. Kokeilin varovaisesti kuntosalia ja kiipeilyä. Vaivat pahenivat liikunnasta ja mukaan tuli migreeni. Päätin pitää pidemmän tauon. Kuntosali alkoi vähitellen toimia, kun löysin niskaystävälliset liikkeet. Mutta migreeni iski aina kiipeilyn jälkeen. Pommittava kipu päässä. Näin tein tuskallisen päätöksen ja luovuin itselleni tärkeästä tekemisestä. Sen myötä koin elämääni jäävän (kiipeily)kaverien ja innostavan liikunnan kokoinen aukko. Iso kuin mikä. En ollut enää kiipeilijä.

Resilienssiin (kyky ponnahtaa takaisin vastoinkäymisen jälkeen) liittyy luopuminen. Mitä on luopuminen? Jos luopuu jostain, niin ”ei tee jotain mitä ennen teki”, ”ei omista jotain mitä ennen teki”, ”ei ole jotain mitä ennen oli”. Raimo Lappalainen (professori) hyvin kuvaa hyväksyntää, että se on ”hyväksyntä on kontrollin vastakohta”. Hyväksyntään liittyy negatiivisia tunteita. Hyväksyminen ei tunnu mukavalta. Se tuntuu kurjalta. Lappalaisen mukaan hyväksyminen ei ole rationaalinen asia, se on tunnekokemus. Negatiiviset tunteet otetaan vastaan sellaisenaan ja niiden annetaan jopa kasvaa. Luopumiseen liittyy suru ja haikeus.

Helsingin hiippakunnan piispa (1991-2010) Eero Huovinen  kirjoitti kolumnissaan: ”Vaikka luopuminen on synkkä aihe, sen miettiminen opettaa paljon. Jokainen asia, josta luovumme, kertoo siitä, mitä olemme saaneet. Samalla kun on pakko jättää jotakin taakse, voi muistaa sen, mitä hyvää on kokenut.” Kiipeily antoi minulla kasan kavereita, upeita kokemuksia luonnossa, onnistumisen tunteita. Se opetti minulle kärsivällisyyttä, takaiskujen kohtaamista, keskittymistä olennaiseen, pelon ja jännityksen kohtaamista, yrittämistä ja sitkeyttä. Näin negatiivisten tunteiden sijalle tuli kiitollisuus, joka lienee yksi voimakkaimmista myönteisistä tunteista.

Luopumisen loogisena seurauksena on tyhjyys. Se iso aukko, jotka kiipeily ei nyt ole täyttämässä. Se aukko on nyt tyhjä. Tyhjyys mahdollistaa, että se täyttyy. Kiipeilyn tilalle tulee jotain muuta. Luopuminen avaa siis mahdollisuuden jollekin uudelle. Jos elämä on luopumista, niin se on myös uuden saamista.

Resilienssi on kyky, jota voimme vahvistaa. Resilienssiä tarvitsemme koko (työ)elämän ajan. Kohtaamme takaiskuja ja esteitä, joista emme pääse yli, ali tai läpi. Resilienssi on osa (ura)hyvinvointia. Resilienssitaitoihin liittyy negatiivisten tunteiden kohtaaminen tavalla, joka tukee toimintakykyä. Resilienssiä vahvistaa myönteiset tunteet. Resilienssitaitoihin liittyy kyky vaihtaa näkökulmaa sekä taito hyödyntää vahvuuksiaan uusissa asioissa. Resilienssi lienee Growth Mindsetin yksi osatekijä. Ja resilienssit ihmiset omaavat myötätuntoa itseään ja toisia kohtaan. Näitä kaikki taitoja voidaan harjoitella mm. optimaalisen toimintakyvyn menetelmin.

Arttu

Kirjoittaja toimii Aducatessa ratkaisukeskeisenä valmentajana, työyhteisökouluttajana ja tietoisuustaitovalmentajana

Hevosen tuoksun taika

Nenä kiinni hevosen kaulassa, tamma kuuntelee ja hapuilee suulla hupun reunaa. Tyttö halaa ponia ja kehuu sitä. Rajatonta riemua. Kehuvat toinen toisiansa. Poninpallukka ei suostunut millään ravaamaan ja estettä koetettiin ylittää useamman kerran. Lopulta se onnistui. Lapsi ohjasi ponia, määrätietoisesti eteenpäin, näytti esimerkkiä, johti laumaa – ja lopulta poni ravasi ja ylitti esteen. Onnistuminen!

Olemme sosiaalipedagogisella ponitoimintatunnilla, jolla tällä kertaa tehdään yhdessä agilitya. Kokeillaan, miten saamme yhdessä rakennetut tehtävät tehtyä ponin kanssa. Mitä poni pelkää? Miten voimme auttaa sitä, ettei se enää pelkää? Onko joku este, jota joudumme harjoittelemaan, jotta tehtävä lopulta onnistuu? Sama juttu kuin elämässä, jos ei heti onnistu, niin yrittää uudelleen, ja sitten onnistuu.

Toiminnassa yhdistyvät sosiaalipedagogiikan kulmakivet: toiminnallisuus, yhteisöllisyys ja elämyksellisyys sekä tietysti tavoitteellisuus. Esimerkkitoiminnassa agility kannustaa rohkeuteen, rauhoittaa keskittymään tehtävään, auttaa toimimaan yhdessä jonkun muun – ponin ja joskus myös ryhmän kanssa, kehittää motoriikkaa monella tavalla sekä muistuttaa myös ohjeiden noudattamisen tärkeydestä. Ohjaaja opastaa ja ennen kaikkea kannustaa, vahvistaa lapsen jo osaamaan – kyllä sinä pystyt, katso miten hienosti poni toimii sinun kanssasi. Se luottaa.

Ohjaajan tehtävä on huolehtia, että tavoite ei unohdu, jotta sosiaalipedagogiikan kulmakivet ovat todella mukana toiminnassa ja suurien eläimien kanssa toimiessa ei turvallisuusnäkökulmaa voi korostaa liikaa – ohjaaja vastaa siitä, että toiminta on niin turvallista kun se vain voi olla.

Sosiaalipedagogisen hevostoiminnan täydennyskoulutusta on toteutettu jo 2000-luvun alkupuolelta alkaen. Tästä syystä Itä-Suomen Yliopiston toiminta-alueen vaikutuspiirissä on lukuisia sosiaalipedagogisia hevostoimintaohjaajia, jotka tekevät monipuolista työtä syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Toimintaa toteutetaan hyvin erilaisiin tarpeisiin ja hyvin erilaisissa toimintaympäristöissä. Osa toiminnasta tehdään osana perhekotien toimintaa, osa yksittäisen palvelun tuottajan järjestämänä. Toiminnan sisällöt varioivat sen mukaan mitä tarpeita asiakkailla on ja minkä alan tausta toimijalla itsellään on. Toiminta sopii lastensuojelun ehkäiseväksi toiminnaksi, ikääntyneiden päivätoimintaan tai päihdekuntoutujien tukemiseen. Kaikkea sosiaalipedagogista hevostoimintaa yhdistää kuitenkin yksi asia – hevosen tuoksun taika.

Tiina Juurela
Sosiaalipedagoginen hevostoimintaohjaaja

tyttojaponi

Kuva: Kaksi erottamatonta lasta. Ihmislapsi 9-vuotta, ponilapsi 4-vuotta, keksimässä uusia ”poniuksia” kesälaitumella kesällä 2016.

Hakuaika seuraavaan Sosiaalipedagogiseen hevostoimintaohjaaja koulutukseen on käynnissä
https://www.uef.fi/web/aducate/-/2017-ennakkotietoa-sosiaalipedagoginen-hevostoiminta-syrjaytymisen-ehkaisyssa-ja-sosiaalisessa-kuntoutuksessa-taydennyskoulutus-25-op-

Sosiaalipedagoginen hevostoimintayhdistys ry

http://www.hevostoiminta.net/

Ajatuksia Kirjalliset työt tutuiksi – opiskelutaitoillan teemasta

Tieteellinen kirjoittaminen on yksi yliopisto-opiskelun perustaitoja, joita harjoitellaan koko opintojen ajan. Oppimistehtäviä, referaatteja, esseitä, oppimispäiväkirjoja, opinnäytteitä. Monista meistä kirjoittaminen tuntuu aluksi hankalalle… Miten kirjoittaa kiinnostavaa tekstiä, jonka joku haluaisi lukea? Miten kirjoittaa tekstiä, joka on muodollisesti ja teknisesti oikein? Miten käyttää lähteitä niin, että kukaan ei syytä plagioinnista?

Tieteellisen tekstin kirjoittaminen alkaa perehtymällä lähdeaineistoon eli toisten kirjoittamiin kirjoihin, artikkeleihin, nettisivuihin. Jotta voi muodostaa oman käsityksensä aiheesta, siitä pitää olla paljon taustatietoa. Aihetta pitää luonnostella, miettiä kohderyhmää, valita näkökulmaa, opettajan tehtäväksiantoa. Sisältö on tärkeä, perustelut omille ajatuksille ovat tärkeitä, myös muotoseikat.

Kuitenkin tärkeintä on, miksi kirjoitan ja erityisesti kenelle.

Opiskelussa miksi ja kenelle -kysymyksiin on sinänsä helppo teknisesti vastata. Kirjallinen työ on usein suoritustapa, jolla saa opintojaksosta suoritusmerkinnän. Työn lukee opettaja ja joskus myös opiskelukaveri. Kuitenkin kannattaa miettiä myös kirjoittamisen ”perimmäisiä” tarkoituksia. Kirjoitan siksi, että opin lisää tästä aiheesta. Siksi, että jäsentelen ajatuksiani, käsittelen lähdeaineistoa sekä tutkimuksia uudella näkökulmalla sisällölliseksi kokonaisuudeksi ja kerron siitä muille.

Kohderyhmä vaikuttaa siihen, miten kirjoitan. Jos lukijana on opettaja tai työni on tieteellisessä julkaisussa, kirjoittamisen tapa on erilainen. Käsitemaailma on erilainen ja lähdeviitteiden merkitseminen on erityisen tärkeää. Perustelut miksi kirjoitan, mitä kirjoitan ja miten kirjoitan ovat osa kirjoitustyön mittavaa ajatteluprosessia.

Kirjoittaminen on siis prosessi, joka ei synny hetkessä.

Tekstiä tulee muokata, ajatusta pitää jäsentää, tekstin pitää antaa välillä ”levätä”, sisällöstä ja tekstin luettavuudesta pitää saada palautetta. Mutta ennen kaikkea pitää kirjoittaa ja harjoitella. Vain kirjoittamalla oppii.

Aihetta on käsitelty opiskelutaitoillassa, joita toteutetaan yhteistyössä eri seitsemän eri avoimen yliopiston ja yhden kesäyliopiston kanssa. Muita aiheita tänä syksynä on ollut mm. tenttiin valmistautuminen ja tenttivastaustekniikka, opintojen suunnittelu ja ajankäyttö. Tulossa nyt marraskuussa ”Kun google ei riitä? Tiedonhaun perusteet”. Tutustu www.opiskelutaidot.fi –sivuihin ja sieltä löytyviin materiaaleihin. Ja tervetuloa osallistumaan iltoihin!

KirjoiSaramäki Leila aducatettaja Leila Saramäki (@LeilaSaramki)on Itä-Suomen yliopiston avoimen yliopiston opinto-ohjaaja, joka on kovin innostunut opinto-ohjaajan työstään sekä ohjauksen kehittämisestä ja haluaa kannustaa kaikkia opiskelun polulle. Mottona: Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa aikuisopiskelua.

Lue edellinen blogini täältä