Kuukausi: tammikuu 2019

Julkaistu

Ratkaisukeskeinen vuorovaikutus opetuksessa

Keväällä 2017 järjestimme kaksi Ratkaisukeskeinen vuorovaikutus -kurssia osana Opetushallituksen rahoittamaa Lasten ja nuorten voimavarojen, tunnetaitojen ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen –koulutuskokonaisuutta. Tässä blogissa esittelemme kurssia ja sen aikana kerättyjä hyviä käytänteitä.

Koulutuskokonaisuus sisälsi Ratkaisukeskeinen vuorovaikutus -kurssin, jonka aikana osallistujat tutustuivat ratkaisukeskeisyyden tunnuspiirteisiin (ks. esimerkiksi 1, 2, 3, 4) ja harjoittelivat sen soveltamista erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Yhtenä harjoitelluista menetelmistä oli valmennuskeskustelu. Kurssilaiset tutustuivat, kuinka ratkaisukeskeisyyttä voidaan soveltaa lasten ja nuorten kanssa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimi Ben Furmanin Muksuoppi.

Lisäksi osallistujat kokeilivat ratkaisukeskeistä lähestymistapaa lasten ja nuorten kanssa. Tässä koottuna keskeisiä havaintoja kokeiluista:

  • 39 kokeilua
  • joista 8 kohdistui erityistä tukea tarvitseviin lapsiin
  • kokeiluista 19 toteutettiin alakoulussa, 4 yläkoulussa, 1 lukiossa, 3 omaan lapseen

Kokeiluista 16:ssa tapauksessa tarkoituksena oli tukea lasta uuden taidon oppimisessa. Opeteltavia taitoja oli mm. kertotaulujen opetteleminen, viittaaminen, paikallaan pysyminen, tehtävien aloittaminen itsenäisesti, taito olla purematta opettajaa, oppia pysähtymään ennen tekemistä, muiden mukaan ottaminen leikkeihin, läksyjen tekeminen, itsensä rauhoittaminen, yrittäminen, helpoimmasta tehtävästä aloittaminen, säännöllinen wc:ssä käyminen, jonoon asettuminen rauhallisesti ja koiranpennun lähestyminen rauhallisesti. Kokeilut toteuttaneet henkilöt raportoivat, että yhdeksässä tapauksessa lapset saavuttivat tavoitteen eli oppivat opeteltavan taidon ja että seitsemässä tapauksessa tapahtui myönteistä edistymistä taidon oppimisessa. Suurimmassa osassa tapauksista kokeilut tukivat taidon oppimista.

Viidessä kokeilussa keskeisenä asiana oli ongelman tavoitteellistaminen, joka on yksi ratkaisukeskeisyyden tunnuspiirteistä. Ratkaisukeskeisyydessä ei niinkään kysytä mistä ongelma johtuu, vaan mitä sen tilalle toivotaan (tavoite). Lue lisää esimerkiksi täältä.

Muut kokeilut kohdistuivat valmennuskeskustelun hyödyntämiseen (5 kpl), vahvistavan palautteen antamiseen (3 kpl) ja ratkaisupuheen vahvistamiseen (1 kpl). Valmennuskeskustelun ns. perusrunko antaa valmiin rautalankamallin keskusteluille, joiden tarkoituksena on tukea keskustelukumppania saavuttamaan tavoitteensa tai ratkaisemaan kohtaamansa ongelman. Nämä valmennuskeskustelut ovat tavoitteellisia, ja näissä kokeiluissa tavoitteeksi määriteltiin suuttumuksen purkaminen hallitusti, rauhoittaa oppitunnit oppimiselle, kotitehtävien tekeminen ajoissa, käyttäytymisen parantaminen oppitunnilla ja mielekkäältä tuntuva koulunkäynti.

Koulutukseen osallistuneilta kysyttiin hyviä käytänteitä, joita he voisiva suositella muille opettajille. Tässä keskeisiä ehdotuksia:

  • kuuntele oppilasta
  • anna ja varaa aikaa (valmennus)keskusteluille
  • määrittele selkeät opittavissa olevat tavoitteet
  • seuraa lapsen oppimista
  • etene pienin askelin
  • anna vahvistavaa palautetta myös pienistä edistymisen askeleista
  • kodit mukaan uuden taidon oppimisen tukemiseen
  • kouluttaudu
  • koko työyhteisö mukaan ratkaisukeskeisyyden soveltamiseen
  • tarkkaile itseäsi, muistatko olla ratkaisukeskeinen.

 

Arttu ja Sanna
Kirjoittavat työskentelevät Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelu Aducatessa

arttu.puhakka@uef.fi sanna.soppela@uef.fi

Julkaistu

Käytännössä: Positiivisen psykologian menetelmät opetuksessa

Opetushenkilöstölle tarkoitettuun positiivisen psykologian kokeiluohjelmaan on ollut tunkua. Sen takia jaamme parhaita paloja niille, jotka eivät päässeet mukaan.

Tarkoituksena oli, että osallistujat kokeilivat positiivisen psykologian menetelmiä lasten ja nuorten kanssa. Kokeiluja tekivät toimivat erityisopettajina, aineenopettajina, luokanopettajana tai koulunkäynnin avustajina. Kokeiluja toteutettiin 35 kappaletta, joista 12 kohdistui erityistä tukea tarvitseviin lapsiin ja nuoriin. Suurin osa kokeiluista tehtiin alakoulussa; vain neljä yläkouluikäisten kanssa. Kokeilut kohdistuivat yleensä opetettavaan ryhmään/luokkaan. Kokeilluista 23 liittyi tietoisuustaitoihin, neljä vahvuuksien tuntemiseen ja tunnistamiseen, kolme huomion suuntaamiseen myönteisiin asioihin (kuten onnistumiset), kaksi mindset -ajatteluun, yksi kiitollisuuteen ja yksi empatiaan.

Kokeiluja tehneet opettajat kertoivat, että harjoitukset eivät vieneet paljoa aikaa oppitunnista. Parhaimmin menetelmät näyttivät toimineen, kun ne sisällytettiin arkeen esimerkiksi tunnin alkuun tai loppuun. Esimerkiksi tietoisuustaitoharjoitus saattoi kerrallaan kestää 2-4 minuuttia, jolloin jäi riittävästi aikaa oppitunnin varsinaiselle sisällölle. Kokeilut kestivät yhdestä kerrasta useaan viikkoon. Keskimäärin kokeilu kesti reilut kaksi viikkoa. Toisin sanoen yhtä menetelmää kokeiltiin noin kahden viikon ajan.

Tietoisuustaitoja kokeilleista kymmenen opettajaa raportoi ryhmän/luokan rauhallisuuden vahvistuneen ja työskentelyn rauhoittuneen. Tämä näkyi mm. keskittymisenä tehtäviin. Yleisin harjoitus (17/23) oli hengityksen tarkkaileminen. Tietoisuustaitoihin liittyvien kokeilujen kommentointiin myös vahvistaneen oppilaiden taitoa kuunnella ohjeita ja keskittyä tehtäviin, rauhoittaneen siirtymävaihteita (esim. siirtyminen ruokailuun), vahvistaneen oppilaiden tietoisuustaitoja (harjoitukset sujuivat harjoittelun myötä sujuvammin). Tietoisuustaitojen mainittiin myös antaneen oppilaille välineen rauhoittumiseen. Neljässä kokeilussa ei havaittu vaikutuksia. Näissä tapauksissa kokeilujen pituudet olivat yksi kerta, neljä kertaa, neljä kertaa ja useita kertoja. Tietoisuustaitojen voidaan todeta suurimmassa osassa tapauksissa tuottavan hyvinvointia luokkaan.

Vahvuuksiin liittyvien kokeilujen myötä oppilaat tulivat tietoiseksi vahvuuksista (että niitä ylipäätään on) ja oppivat myös tunnistamaan ja sanoittamaan niitä itsessään ja muissa oppilaissa. Kokeiluissa (3 kpl), joiden tarkoituksena oli suunnata oppilaiden huomiota myönteisiin asioihin (mm. päivittäiset onnistumiset), kahdessa havaittiin myönteistä kehitystä. Oppilaiden nähtiin oppivan havaitsemaan ja sanoittamaan omia ja toisten onnistumisia. Carol S. Dweckin lanseeraamaa Growth mindset -ajattelua sovellettiin kahdessa tapauksessa. Molemmissa kokeiluissa nähtiin pientä myönteistä muutosta uskoon omasta oppimiskyvystä. Kokeiluja tehneet kokivat, että alakouluikäiset lapset kokivat aiheen aika vaikeaksi, mikä selittänee pientä muutosta asiassa.

Kokeiluja tehneitä henkilöiltä pyydettiin myös jakamaan hyviä käytänteitä, joita he voisivat suositella muille. Suurin osa hyvistä käytänteistä kohdistui tietoisuustaitoihin. Kokeiluja tehneiden henkilöiden mukaan harjoituksien tekemistä auttaa, jos opettaja itse on ”vihkiytynyt” asiaan, harjoituksia toistetaan säännöllisesti esimerkiksi päivittäin, harjoitukset liitetään siirtymätilanteisiin eli esimerkiksi siirtyminen ruokailuun tai tunnin alkuun ja harjoitukset ovat lyhyitä, esimerkiksi kaksi minuuttia kestäviä.

Koulutukseen osallistujat myös oppivat soveltamaan harjoituksia. Eräs opettaja kertoi, että luokan oppilailla oli vaikeuksia tehdä harjoitusta, jossa seurataan hengitystä. Tällöin opettaja keksi näyttää oppilaille videota aalloista, jotka paiskautuvat rantaan. Opettaja ohjeisti oppilaitaan valitsemaan yhden aallon ja seuraamaan sitä rantaan saakka. Oppilaiden oli helpompi seurata liikkuvaa aaltoa kuin hengitystään. Tämä harjoitus opettajan mukaan vahvisti rauhallisuutta ryhmässä.

Tietoisuustaitoharjoituksista toimivimmiksi mainittiin hengityksen tarkkaileminen tavalla, jossa huomio suunnataan siihen kohtaan kehoa, jossa hengitys tuntuu voimakkaimmin. Kukan terälehti -harjoitus myös mainittiin toimivaksi. Siinä hengitystä seurataan samalla sulkemalla ja avaamalla käsiä hengityksen tahdissa (aivan kuin kukan terälehdet aukenevat ja sulkeutuvat). Hengitystä voi myös tarkkailla asettamalla hernepussin rintakehän päälle ja seuraamalla hernepussin liikettä. Muutaman kokeilija raportoi, että oppilaat pitivät tästä harjoitukset enemmän, kun hernepussi sijoitettiin otsalle, ei rintakehän päälle.

Tietoisuustaidot olivat suosituin kokeiluun valittu menetelmä. Koulutukseen osallistujien kertomuksista on pääteltävissä, että tietoisuustaitoja kannattaa kokeilla useamman viikon ajan. Yksittäiset tai muutaman päivän kestävät kokeilut eivät tuottaneet muutoksia luokan hyvinvointiin. Mitä yksinkertaisempi harjoitus, sitä parempi. Vilkkaammilla lapsilla liikkeen yhdistäminen harjoitukseen näyttäisi toimivan.

Positiivisen psykologian kokeiluohjelma toteutettiin Opetushallituksen rahoittamassa Lasten ja nuorten voimavarojen, tunnetaitojen ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen -koulutushankkeessa, joka on osa opetustoimen täydennyskoulutusta.

Arttu ja Sanna
Kirjoittavat työskentelevät Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelu Aducatessa.

arttu.puhakka@uef.fi, sanna.soppela@uef.fi

 

Julkaistu

Nosteessa: Positiivisen psykologian menetelmät opetuksessa

Lasten ja nuorten voimavarojen, tunnetaitojen ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen –koulutuskokonaisuus näyttää kiinnostavan. Ensimmäisellä kerralla hakijoita koulutukseemme oli kolme kertaa enemmän kuin mitä voimme ottaa. Toinen kierros on menossa saman innostuksen siivittämänä. Tässä ensimmäisen koulutuksen sisällön parhaita paloja niille, jotka eivät päässeet mukaan.

Koulutuskokonaisuus alkoi Positiivisen psykologian kokeiluohjelmalla, jonka alussa osallistujat tutustuivat tietoisuustaitoihin ja niitä koskeviin tutkimustuloksiin opetuksen, oppimisen ja neurotieteiden näkökulmasta. Osallistujat saivat myös omakohtaisen kokemuksen tietoisuustaitojen harjoittelemisesta, minkä tarkoituksena oli vahvistaa opettajan kykyä toteuttaa harjoituksia lasten ja nuorten kanssa.

Koulutuksen toisessa osassa sukelsimme myönteisiin tunteisiin ja ihmettelimme niiden vaikutuksia kognitiiviseen, fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykykyyn. Osallistujat kokeilivat eri menetelmiä myönteisten tunteiden lisäämiseksi ja vahvistamiseksi. Näille menetelmille yhteistä näyttäisi olevan huomion suuntaaminen asioihin, joista voi syntyä myönteisiä tunteita.

Kolmas osa oli negatiiviset tunteet. Osallistujat kokeilivat eri menetelmiä negatiivisten tunteiden vastaanottamiseksi tavalla, joka ylläpitää ja vahvistaa toimintakykyä. Tässä yhteydessä on syytä korostaa ”positiivinen” ja ”negatiivinen” käsitteiden ongelmallisuutta. Myönteiset tunteet eivät ole vain hyödyllisiä ja negatiiviset tunteet vain haitallisia. Esimerkiksi stressiin liittyy negatiiviseksi koettuja tunteita. Pieni määrä stressiä saa kuitenkin meidät liikkeelle ja tekemään työtehtävät ajoissa valmiiksi. Toisaalta negatiiviset tunteet (kuten myös myönteiset) voivat mennä ”yli”. Liiallinen ja pitkällinen stressi alentaa toimintakykyä. Tunteisiin voitaisiin liittää ajatus ”liukusäätimistä”, jotka auttavat sopivan säädön etsimiseen.

Seuraavaksi osallistujat saivat tietoa vahvuuksien hyödyntämisen vaikutuksista yksilö- ja ryhmätasolla. He tutustuivat vahvuusajatteluun ja harjoittelivat vahvuuksien bongaamista. Osallistujat tekivät vahvuustestin ja pohtivat vahvuuksien toteutumista omassa toiminnassaan haastattelurungon avulla. Lisäksi tutustuttiin kohtaamiseen (positiivinen resonanssi) ja myötätuntoon liittyvään tutkimukseen sekä myötätunnon osa-alueisiin. Osallistujat kokeilivat myös myötätuntomeditaatiota, jolla on tutkimuksissa arveltu olevan myönteisiä vaikutuksia mm. sosiaalisiin suhteisiin.

Koulutuksessa esiteltiin oppimista neurotieteiden ja Carol S. Dweckin lanseeraaman Growth Mindset -ajattelun näkökulmasta. Dweckin käsitteet antavat keinoja vahvistaa oppilaiden uskoa omaan oppimiskykyyn. Viimeisenä aiheena oli resilienssi (kyky ponnahtaa takaisin vastoinkäymisen jälkeen), johon edellä esitellyt asiat näyttäisivät liittyvän.

Osallistujat tutustuivat, harjoittelivat ja kokeilivat positiivisen psykologian menetelmiä omassa opetuksessaan. Näistä kokemuksista sitten seuraavassa blogissa!

 ”Kerro minulle, niin kuuntelen. Näytä minulle, niin ymmärrän. Ota minut mukaan, niin opin.”

Arttu ja Sanna

arttu.puhakka@uef.fi, sanna.soppela@uef.fi

Kirjoittavat työskentelevät Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelu Aducatessa.