All posts by viestinta

Onko yliopistoilla vaikutusta Suomen talouteen?

Skotlantilaisen BiGGAR Economics Ltd:n toteuttama arviointi suomalaisten yliopistojen taloudellisista vaikutuksista Suomen talouteen julkaistiin tiistaina 13.6.2017. Arviointihanke toteutettiin yhteistyössä Akavan, Elinkeinoelämän keskusliiton, Sivistystyönantajien, Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) ja Suomen yliopistot UNIFI:n kanssa. Arviointiin osallistuivat kaikki yliopistolaissa mainitut yliopistot ja se tehtiin keväällä 2017. Arviointiraportti on saatavilla osoitteessa: www.unifi.fi/taloudellisetvaikutukset.

Yliopistojen taloudellisten vaikutusten keskeisimmiksi lähteiksi arvioinnissa tunnistettiin yliopiston oma toiminta, opiskelijoiden toiminta, yliopistojen tuottama tuki liike-elämälle ja innovaatioille, sekä yliopistokoulutuksen korkeampi tuottavuushyöty. Pienempiä vaikutuksia syntyy kansanterveysvaikutuksista ja matkailusta. BiGGAR Economicsin mukaan yliopistoihin panostettu euro kytkeytyy keskimäärin 5,26 euron arvonlisään Suomen taloudessa.  Lisäksi yliopistot henkilökuntansa ja opiskelijoidensa kautta vaikuttavat yhteiskuntaan myös monin ei-euromääräisesti-mitattavin tavoin, kuten uusintamalla suomalaista kulttuuriperintöä.

Minulta pyydettiin arvioinnin julkistamistilaisuuteen kommenttipuheenvuoro arvioinnin tulosten hyödyntämisestä yliopiston strategiatyössä. Mielestäni raportti antaa yksiselitteisen viestin: yliopistoilla on huomattava taloudellinen vaikutus ja arvo. Viimeistään nyt päättäjien tulee ymmärtää, että kaiken maailman dosenttien ja kaiken maailman toimistosihteerien merkitys Suomen hyvinvoinnille ja sen myönteiselle pitkäjänteiselle kehittämiselle on myös talouden näkökulmasta niin oleellinen, ettei Suomella ole varaa olla resursoimatta yliopistoja.

Yliopistot mitoittavat toimintansa valtiovallan niille osoittamien resurssien mukaan. Jos rahoitusta vähennetään merkittävästi, yliopisto joutuu vähentämään toimintojaan ja arvioimaan miten säilyttää tarvittava kriittinen massa ja elinkelpoisuus toimintojen karsimisesta huolimatta. Yliopistot pystyvät elämään tämän välillä aika raadollisenkin tosiasian kanssa. Sen sijaan oleellista on, että onko kulloinenkin resursointi riittävä Suomen menestyksen kannalta. Selvitys tukee vahvasti näkemystä, että panostaminen yliopistoihin on investointi, joka kantaa runsaasti hedelmää yhteiskunnalle takaisin.

Tämän edellytyksenä kuitenkin on, että yliopistot saavat autonomiansa puitteissa kehittää toimintojaan eli niiden kykyyn tehdä omat strategiset linjauksensa, luotetaan. Raportti tukee myös ylipäätään strategisen ajattelun merkitystä yliopistojen toiminnassa. Me haluamme edistää tieteen kestävää kehitystä, siten yliopistojen strategiatyö ei voi olla riippuvaista vain hetkellisistä trendeistä. Silti, yliopiston on osattava tunnistaa ja kehittää omassa toiminnassaan sellaisia toimintamalleja, jotka tukevat tieteen ja korkeakoulutuksen pitkäjänteisyyttä mutta myös antavat välineitä puhua juuri tänään yhteiskuntaa koskettavista aiheista ja löytää niihin ratkaisuja.

Itä-Suomen yliopiston strategian kannalta raportti ei aiheuta oleellisia muutoksia linjauksiin tai käynnissä olevaan vaikuttavuusstrategian määrittelyyn, ennemminkin tukee niitä strategisia linjauksia ja valintoja joita yliopisto on viime vuosina tehnyt, ja muistuttaa laajan sidosryhmäyhteistyön ja kommunikaation merkityksestä. Itselleni tämä tarkoittaa muun muassa viestintäosaamisen kehittämistä ja kykyä osata kertoa yliopiston toiminnasta ja tuloksista siten, että yliopiston ja muun yhteiskunnan välille syntyy aito ja jatkuva vuorovaikutus.

Raportti tukee myös ajatusta lokaalin ja globaalin yhteenkuuluvuudesta: yliopisto ei voi olla alueellisesti vahva ja vaikuttava ellei se ole kansallisesti ja kansainvälisesti vahva. Tämän takia yliopiston tulee voida tehdä strategisia ja toiminnallisia ratkaisuja, jotka edistävät kansallista ja kansainvälistä kilpailukykyä, vaikka kyseiset ratkaisut eivät aina miellytä jotakin paikallista tai jopa valtakunnallista toimijaa. Vuorovaikutusta erilaisten sidosryhmien kanssa on syytä parantaa ja löytää yhteisiä tavoitteita, jotta yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus paranee ja tulee entistä näkyvämmäksi. Eri toimijoiden roolit tulee olla kuitenkin selkeät ja siksi en lakkaa jankuttamasta yliopistoille lakiin kirjatuista tehtävistä – vapaa tutkimus, tieteellinen ja taiteellinen sivistys, tutkimukseen perustuva ylin opetus ja opiskelijoiden kasvattaminen palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Kun tälle tehtävälle on luottamus, arvostus ja asialliset resurssit, syntyy hyvää, myös taloudellista, yhteiskunnalle.

Lea Ryynänen-Karjalainen
Itä-Suomen yliopiston hallituksen puheenjohtaja

Joensuun normaalikoulun kansainvälinen opettajien täydennyskoulutus-projekti esittelyssä Bonnissa

Saksan kulttuuriministeriö ja Pädagogischer Austauschdienst järjestivät Bonnissa Gustav-Stresemann-Instituutissa 17.–19.5. konferenssin, joka käsitteli EU:n Erasmus+ -ohjelman yleissivistävän koulutuksen kansainvälisiä projekteja ja esitteli hyviä käytänteitä.

Suomesta Best practice results from Erasmus+ -konferenssiin osallistui viisi osanottajaa eri Erasmus+-toiminnoista sekä opetushallituksen edustajana ja asiantuntijana Sirkka Säikkälä. Esittelin Joensuun normaalikoulun Opetussuunnitelma, kestävä tulevaisuus ja oppimisympäristöt koulun kehittämisessä -projektin yleisistunnossa, jossa oli myös kolme muuta eri ohjelmien esitystä Euroopan maista.

Normaalikoulun projekti toteutettiin vuosina 2014–2016. Täydennyskoulutustapahtumiin viidessä eri Euroopan maassa osallistui kahdeksan Norssin opettajaa ja rehtori. Koulutustapahtumat olivat kursseja, seminaareja ja konferensseja Turkissa, Kroatiassa, Alankomaissa, Englannissa ja Skotlannissa.

Osallistujien näkemykset koulutusten annista olivat varsin positiivisia. Myös vaikutus koulun toimintaan, koululaisiin, opiskelijoihin ja opetusharjoittelijoihin todettiin ulkoisessa arvioinnissa erittäin hyväksi. Projekti jatkuu vielä vuoden 2017 kesään jatkoprojektina, joka alkoi 2015.

Konferenssissa oli myös laaja ja mielenkiintoinen posterinäyttely eurooppalaisista kehittämisprojekteista. Suomalaisilla edustajilla oli lisäksi kaksi posteriesittelyä koulujen välisistä projekteista. Pöllönkankaan koulu esitteli To Europe with wings wide open -projektia rehtori Armi Seppäsen johdolla, ja Espoon kristillisellä koululla oli posteri projektistaan Space for Science – Implementin Innovations in Science Education, jota esitteli luonnontieteiden opettaja Hanna Niemelä.

Posterinäyttely kiinnosti osallistujia ja antoi kuvan Erasmus+-projektien monipuolisuudesta.

Bonnin konferenssiin osallistui yli 200 osallistujaa 31 eri maasta, mikä tarjosi erinomaisen mahdollisuuden esitellä Norssia ja Norssin projektia sekä kertoa suomalaisesta koulusta ja opettajankoulutuksesta, erityisesti opetusharjoittelusta.

Konferenssiympäristö instituutissa oli itsessään hyvä luomaan uusia verkostoitumismahdollisuuksia ja vahvistamaan vanhoja. Tapasin joitakin oman projektimme tai muissa koulutustapahtumissa olleita vanhoja kollegoita, joista muun muassa kaksi ruotsalaista osallistujaa oli kuuntelemassa huhtikuussa 2015 Zagrebissa esitelmää, jonka piti Norssin kolme opettajaa. Tapasin myös uusia kollegoita, joita tuntui kiinnostavan suomalainen opettajankoulutus sekä esimerkiksi taito- ja taideaineiden opetus, josta oli projektissa esitelmä Istanbulissa.

Best practice results from Erasmus+ -konferenssi oli antoisa useistakin syistä. Se avasi uusi näkökulmia sekä suomalaisen että kansainvälisen verkostoitumisen kannalta ja tarjosi mahdollisuuden kuulla EU:n koulutusalan johtajien näkemyksiä koulutuksen kansainvälisten toimintojen kehittämisestä. Euroopan komission koulutuksen osaston johtaja Michael Teutsch esitteli näkemyksiä seuraavasta ohjelmakaudesta, ja yksi suunta oli, että hakuprosesseja ja pyritään keventämään – ilmeisesti palaute on otettu huomioon suunnittelussa.

Lisäksi eri maiden projekteista oli mielenkiintoista kuulla työryhmissä. Erityisesti kielten opetukseen liittyvät esitykset olivat kiinnostavia.


Best practice results from Erasmus+konferenssin yhteydessä oli jokiristeily Rhein Prinzessin -aluksella. Kuvassa suomalaisten ryhmä, Eija Liisa Sokka-Meaney (vas.), projektikoordinaattori Tiina Sarisalmi Orivedeltä, vararehtori Paula Luopio-Lemetyinen Lauttasaaren ala-asteelta, luokanopettaja Hanna Niemelä Espoon kristillisestä koulusta, vastaava asiantuntija Sirkka Säikkälä opetushallituksesta ja kieltenopettaja Armi Seppänen Pöllönkankaan koulusta Oulusta.

Eija Liisa Sokka-Meaney

Lehtori, luokanopettaja

Arktiset haasteet

Arktinen alue on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan, koska Suomi on vetovastuussa Arktisen neuvoston johtamisesta kahden vuoden ajan (2017-2019).

Mikä oikeastaan on arktinen alue, ja miten se meitä keski-eteläsuomalaisia koskettaa?

Arktisen alueen määritelmiä on monia. Usein rajana pidetään pohjoista napapiiriä (66° 33’N).  Näin ollen arktinen alue kattaa huomattavan osan Suomen pinta-alasta. Kansainvälisessä yhteistyössä Suomen arktinen alue on napapiirin pohjoispuolinen osa Lapin lääniä. Luonnontieteellisesti tämä alue on ns. subarktista aluetta.  Maantieteellisesti arktinen alue on moninainen, ulottuen aavasta lumilakeudesta vihreään tundraan, jäiseen mereen, korkeisiin vuorenhuippuihin ja moderneihin kaupunkeihin. Arktisella alueella asuu n. 5 miljoonaa ihmistä. Monelle meistä arktinen alue merkitsee ennen kaikkea vapaa-aikaa, retkeilyä ja kalastusta. Monille pohjoissuomalaisille se merkitsee myös elinkeinoa matkailun tai porotalouden parissa. Arktinen alue on kuitenkin paljon merkittävämpi kuin osaamme edes kuvitella muun muassa ilmastovaikutusten ja luonnonvarojen vuoksi. Arktisen alueen merkitystä ei vielä täysin ymmärretä.

Suomi johtaa Arktista neuvostoa 2-vuotisen puheenjohtajakautensa aikana. Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana Suomi korostaa Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoa ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteita arktisessa yhteistyössä. Suomen ohjelman prioriteetteja ovat ympäristönsuojelu, meteorologinen yhteistyö, viestintäyhteydet ja koulutus. Suomi vahvistaa arktista yhteistyötä ja sen jatkuvuutta puheenjohtajakautensa aikana, myös korkeimmalla poliittisella tasolla. Puheenjohtajuuskautta hyödynnetään myös suomalaisen arktisen osaamisen esilletuomiseksi.

Minulla oli etuoikeus osallistua Arktisen neuvoston puheenjohtajakauden siirtymiseen Yhdysvalloilta Suomelle Fairbanksissa Alaskassa. Tilaisuudessa nousi vahvasti esille kansainvälisen yhteistyön ja arktisen alueen kansojen yhteistoiminnan merkitys: “One Arctic – One People”. Muun maailman konfliktit ja sodat eivät ole ulottuneet arktiselle alueelle – “Let’s keep that way”, sanoi ulkoministeri Timo Soini. Alkuperäiskansojen tiedot, taidot ja arvomaailma ovat lähtökohta kestävälle kehitykselle ja koulutukselle, myös arktisen alueen ulkopuolella. Infrastruktuurin kehittämisessä, uusiutuvan energian tuotannossa ja viestintäteknologiassa arktisen alueen maat hyödyntävät innolla uusinta teknologiaa. Arktinen merialue tarjoaa uusia väyliä ja liikennemahdollisuuksia. Arktinen alue globalisoituu.

Luonnon ja maapallon kannalta suurimpana haasteena arktisella alueella on ilmaston ja merialueiden lämpeneminen, ikiroudan sulaminen, suuret ekologiset muutokset, biodiversiteetin väheneminen, musta hiili ja luonnonvarojen kestävä käyttö. Nyt ilmastonmuutos uhkaa jopa Huippuvuorten ikirouta-alueella sijaitsevaa maailman ruokaturvallisuuden viimeisenä turvana toimivaa siemenholvia! Suuria haasteita ovat myös arktisen alueen ihmisten hyvinvointi, etenkin mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen, tuoden mukanaan muun muassa päihdeongelmia.

Meillä on tietoa, rahaa ja kapasiteettia arktisen alueen ympäristön, elinvoimaisuuden ja hyvinvoinnin säilyttämiseksi, jos niin haluamme. Arktisen neuvoston asema korostuu entisestään. Edelleen tarvitaan vankkaa tieteellistä tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi, laaja-alaista varhaiskasvatuksesta asti lähtevää koulutusta ja tiedottamista.  Meillä UEFissa on sellaista arktiseen alueeseen liittyvää osaamista muun muassa ekologian, ympäristötieteiden, biotalouden, maantieteen, ympäristöoikeuden  ja historian aloilla, joka kannattaa tuoda tähän yhteyteen. UEF kuuluu The University of the Arctic (UArctic) verkostoon (http://www.uarctic.org/about-uarctic/), joka on erinomainen toimintaympäristö koulutuksen ja tutkimuksen edistämiseksi. On jo linjattu, että verkostossa kehitetään arktisten alueiden opettajankoulutusta. UArctic tarjoaa meille mahdollisuuden kehittää muun muassa Summer School -toimintaa, jossa voisimme toimia monitieteisesti. Mikäli haluat kantaa kortesi tähän kekoon, ota minuun yhteyttä.

Myös meillä on vastuu arktisesta alueesta!

Elina Oksanen

Kasvifysiologian ja bioteknologian professori

Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan varadekaani

Luotettavuus, kansalaisuus ja tiedon tuottaminen

Suomalainen keskustelu kaksoiskansalaisuudesta on toistaiseksi laantunut, mutta mielestäni aihe on edelleenkin pohtimisen arvoinen – vaikka ilmeisesti päätöksiä kansalaisuuslain muutoksesta tehdään perustuen muihin näkökulmiin, kuin tässä kirjoituksessa esitettyihin.

Suomi on kansainvälistynyt viimeisen 25 vuoden aikana niin, että eri kansalaisuuksia olevia ihmisiä on nykyisin kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös tiedon tuottajien joukossa – ja eritoten heidän joukossaan. Tutkimus ja koulutus ovat olleet kansainvälistymisen eturintamaa. Vuoden 2003 kansalaisuuslaki on antanut tänne opiskelemaan ja tutkimusta tekemään tulleille ihmisille mahdollisuuden hankkia Suomen kansalaisuuden edellisestä kansalaisuudesta luopumatta. Kun julkisuudessa mainitaan kaksoiskansalaisten määriä, olisi kiinnostavaa tietää, miten kaksoiskansalaisuudet ja ”vieraat” kansalaisuudet jakautuvat toimialoittain. Otaksuisin, että tutkimus sijoittuisi tässä vertailussa etusijoille.

Kaksoiskansalaisuudesta on puhuttu muun muassa lojaalisuus- ja luotettavuusongelmana – erityisesti liittyen valtionvirkojen täyttämiseen (https://jojalonen.wordpress.com/). Eritoten Venäjän kansalaisuuden Suomen kansalaisuuden rinnalla omaavat on esitetty mahdollisena uhkana, jos kyseessä on maanpuolustuksen, mutta myös laajemmin – valtionhallinnon toimet, joiden kautta päätöksentekoon, -toimeenpanoon ja tiedon turvallisuuteen voidaan vaikuttaa. Venäjän kansalaisuus on esitetty itsestään selvänä henkilön luotettavuutta heikentävänä sitoumuksena valtioon, joka tämän päivän maailmassa harjoittaa häikäilemätöntä toisiin valtioihin vaikuttamista. Kun keskustelua käydään valtiotasoisin argumentein, kaksoiskansalaisten omasta arjestaan nousevat argumentit usein sivuutetaan (http://yle.fi/uutiset/3-9443339). Yksilön kannalta keskeinen kaksoiskansalaisuuden antama etu, perhesuhteiden ylläpitämisen helppous, häviää mahdolliselle valtionturvallisuusuhalle.

Tämä keskustelu muiden seikkojen lisäksi pani minut miettimään tiedon tuottajien luotettavuutta (ja tiedon tuottamisen suhdetta valtioon, tiedon ”kansallisuutta/kansalaisuutta”). Onhan loogista ajatella, että tiedon tuottajan kansalaisuus – samoin kuin muutkin sitoumukset – vaikuttavat hänen tuottamaansa tietoon. Itse asiassa tämä on muun muassa naistutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen lähtökohta: meidän tuottamamme tiedon ”objektiivisuus” löytyy oman positiomme, omien sitoutuneisuuksiemme ja tuottamamme tiedon ehdollisuuden tiedostamisesta ja selkeästä esille tuomisesta. Vähemmistöön kuuluvana tutkijana olen oppinut sen, että minulta suorastaan odotetaan ja edellytetään aina oman positioni erittelyä – jo pelkkä nimi herättää kysymyksiä siitä, kenen äänellä tämä ”natiivitutkija” puhuu.

Kuitenkin kaksoiskansalaisuuskeskusteluun liittyen oma positioni tuli minulle korostetulla tavalla ”iholle”, kun tutkimusryhmämme vieraillessa ohjausryhmän kokoontumispaikkana olevassa ministeriössä minua pyydettiin esittämään toinen – ei suomalainen – passini. En tiedä, mitä sillä tiedolla tehtiin, mutta minä tulkitsin sen mahdollista epäluotettavuuttani symboloivana tekona. Tämä seikka myös pani minut miettimään itseäni tiedon tuottajana. Onko niin, että toinen kansalaisuuteni tekee tuottamastani tiedosta jollain tavalla vähemmän luotettavan tai objektiivisen kuin yhden kansalaisuuden omaavien ihmisten tuottamasta? Tulisiko ottaa käyttöön tiedon ja tieteen turvallisuuskartoitukset? Tämä symbolinen teko pani taas kerran pohtimaan muuttuvaa positioitumistani taas kerran muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Venäjän ulkomailla tapahtuvaa vaikuttamista esittelevissä ja pohtivissa kirjoituksissa (http://www.colta.ru/articles/society/14209, http://graniru.org/opinion/abarinov/m.259340.html, Jantunen 2016, Riiheläinen 2017) tuodaan esille Lännen Venäjä-suhteiden moninaisuus ja -tasoisuus. Näitä on erityisesti taloudessa, mutta myös kulttuurissa, politiikassa, urheilussa, mediassa, koulutuksessa, maanomistuksessa ym. Venäjän vaikuttamista ei tule ymmärtää yksioikoisena ”propagandan” levittämisenä tai mahdollisena kansalaistensa lojaalisuuden ja Venäjän etujen mukaisen toiminnan vaatimuksena. Koko 2000-luvun aikainen mittava Venäjän ja lännen välinen yhteistyö on luonut monenlaisia verkostoja, joissa mukana olevat ihmiset ovat tulleet suoraan tai välillisesti riippuvaisiksi Venäjästä, sieltä tai sinne menevistä varoista ja siihen liittyvästä työstä.

Aleksandr Morozov (http://www.colta.ru/articles/society/14209) näkee tässä uuden tilanteen, jossa lobbauksen, yhteistyön, kumppanuuden, vakoilun, propagandan ym. vaikuttamisen muotojen väliset rajat ovat hämärtyneet. Aikaisempi yhteistyö, siteet Venäjään uudessa, Krimin jälkeisessä tilanteessa ikään kuin tekevät kaikista siinä mukana olleista (useimmiten) äänettömiä nyky-Venäjän politiikan myötäilijöitä, jotka ikään kuin odottavat ”vanhojen hyvien aikojen paluuta”. Morozov väittää, ettei paluuta menneeseen ole, ja näen, että muun muassa keskustelu kaksoiskansalaisuudesta ja kaksoiskansalaisten luotettavuudesta on osoitus siitä. Muun muassa Timo Vihavaisen (http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2017/02/kaksoiskansalaisuus.html) palavasti ajama ajatus kaksoiskansalaisuuden kieltämisestä ei poista Morozovin esille tuomaa tilannetta, ja Venäjä-yhteydet voivat saattaa epäluotettavuuden varjoon kenet tahansa, joka on jossain elämänsä vaiheessa ollut mukana Venäjäyhteistyössä.

Olen aikaisemmin (http://politiikasta.fi/category/kirjoittajat/olga-davydova-minguet/) kirjoittanut siitä, kuinka haitallista on sotia ja urheilua läpäisevä omien ja vieraiden määrittelylogiikka niiden näkökulmasta, jotka ovat oppineet elämään hybridiä, monipaikkaista elämää. Kansallista lojaliteettia yhtenä ainoana kansalaisuuden ominaisuutena esille tuovat kannanotot valitettavasti vahvistavat tätä logiikkaa. Ne myös kaventavat keskusteluun osallistujien mahdollisuuksia tuoda monipuolisempia näkökulmia esille, kun itse puhujat – ja tiedon tuottajat – alkavat epäillä oman positionsa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. Kuten Janne Riiheläinen on turvallisuuspoliittisessa pamfletissaan (2017) tuonut esille, nykyisissä epävarmuuden ja kriisin oloissa on tärkeää ylläpitää monipuolista ja luottavaista keskustelua, ja vahvistaa yhteiskunnallista luottamusta, eikä heikentää sitä. Meiltä tiedon tuottajilta se vaatii tietomme lähtökohtien ja taustojen perusteellista pohtimista ja esittelyä, tutkimusetiikkaa unohtamatta.

Olga Davydova-Minguet
FT, yliopistotutkija
Karjalan tutkimuslaitos

 

 

Auditointitapaa testaamassa

Itä-Suomen yliopistossa on koko sen olemassaolon ajan olleet käytössä sisäiset auditoinnit. Niiden tarkoituksena on ollut valmistautua ulkoisiin auditointeihin ja parantaa laitosten ja yksiköiden laadunvarmistustyötä.

Perinteiseen tapaan auditoida on kuulunut ulkopuolisen johdolla toteutettu asiakirjojen läpikäynti ja jonkinlaisia keskusteluja laadun ilmenemisestä. Näillä on pyritty varmistamaan laatujärjestelmän kattavuus, ja kuinka aidosti sitä on toteutettu ja hyödynnetty. Henkilöstö on päässyt osallistumaan auditointitilaisuuteen yleensä kuulijan ja raportin lukijan roolissa.

Viime vuoden marraskuussa päätimme testata auditointiryhmässämme enemmän osallistavaa tapaa auditointiin. Varsinkin kun olimme auditoijina huomanneet, että muutoksen aikaansaaminen myös laatuajattelussa ja toiminnan kehittämisessä todennäköisesti vaatii jonkinlaisen henkilökohtaisen kokemuksen ja laajemman puheeksi ottamisen. Näyttää siltä, että dokumenttilähtöinen auditointitapa johtaa siihen, että dokumentoinnista ja sen kehittämisestä tulee laatutyön keskeinen tavoite, ei niinkään toiminnan kehittämisestä ja jatkuvasta parantamisesta.

Toki kävimme perinteisesti laatuasiakirjat läpi, mutta mielestämme näytti siltä, että niiden pohjalta laatujärjestelmän kehittämisen ajatuksen levittäminen koko työyhteisöön ei olisi onnistunut perinteisellä auditoinnilla. Varsinkin kun totesimme, että olisimme todennäköisesti tehneet samat kehittämisehdotukset kuin jo edellisellä kerralla: dokumentoinnin systematiikkaa ja laatua tulee kehittää.

Auditointi alkoi lyhyellä, johdon ja keskeisten laatujärjestelmän toimijoiden haastattelulla. Tämän jälkeen siirryimme koko henkilöstön kanssa pohtimaan yhdessä keskeisiä teemoja, joita toiminnan kehittämiseen ja kehittämistyön dokumentointiin heidän mielestään liittyi. Otimme myös sen riskin, että emme siirtäneet henkilöstöä yhteen paikkaan vaan käytimme hyväksemme videoneuvottelulaitteita.

Keskustelua ohjasi ryhmätyöskentely ja yleiskeskustelu. Saimme osallistujilta kirjallista aineistoa raporttiamme varten ja yhteisessä pohdinnassa pyrimme yhdessä löytämään keskeiset kehittämiskohteet.

Mielestämme tilaisuus onnistui hyvin, vaikka korjattavaakin menettelytapaamme löytyi. Auditoijan kannalta iloisinta oli havaita, että laajalla mukaanottamisella paljastui runsaasti laadun ja toiminnan kehittämiseen liittyviä sujuvia käytänteitä ja toimintoja. Näitä ei kuitenkaan ollut tiedostettu yksikön toiminnalle tärkeiksi eikä niitä ollut nostettu laatukäsikirjaan.

Kokemuksemme perusteella näyttäisi siis siltä, että tällainen yhteisöllinen ja kaikkia kuuleva tapa on hyvä keino paljastaa laajemmin laatutyön tilannetta kuin dokumentointiin ja suppeiden ryhmien haastatteluun perustuva menettely. Laatutyö ei ole vierasta mutta omien laadunvarmistuksen rutiinien mieltäminen yksikölle tärkeiksi ja hyödyllisiksi näyttää edelleen vaikealta.

Anne Kankkunen, laboratoriomestari

Esko Ryökäs, yliopistonlehtori

Jarmo Saarti, kirjastonjohtaja

Visio ei ole enää visio, se on täyttä TOTTA – #100TEACHERSFROMUEF

Lokakuussa 2015 kirjoitin Puheenvuoroja-blogissani visiosta https://blogs.uef.fi/puheenvuoroja/category/kati-makitalo-siegl/ , jossa Itä-Suomen yliopiston oma ”#100teachersfromUEF” –yhteisö lähtisi ennakkoluulottomasti ja innovatiivisesti ideoimaan ja kokeilemaan uusia tapoja opetuksessaan. Luku 100 on täynnä!

Markku jakoi iloisen uutisen flippareiden kanssa! Meidän ensimmäisen kierroksen flippariopettajien lisäksi toiselle kierrokselle on ilmoittautunut noin 50 opettajaa lisää. Kaiken kaikkiaan flippausta opetuksessaan hyödyntäviä opettajia löytyy kaikista tiedekunnista, joten voidaan puhua todella koko organisaation valloittaneesta ilmiöstä. Tämä on todella upea uutinen ja kertoo siitä, että tarvitaan yhteistä näkemystä ja visiota ja silloin kaikki on mahdollista. Joukossa on mukana yhteisön jäseniä, joilla on tekemisen meininki ja motivaatio sekä myös rohkeutta lähteä mukaan uudentyyppiseen toimintaan.

Flippariopettajien lisäksi mukana on ollut ydinjoukko, jota Ameeba-tiimiksi kutsutaan. Tämä tiimi koostuu opettajista ja tutkijoista, jotka ovat omalla panoksellaan vieneet eteenpäin ajatuksia opetuksesta ja tutkimuksesta monesta eri näkökulmasta, kuinka tämä Flipped toimii käytännössä ja minkälaista tukea opettajille niin yksilö-, ryhmä- kuin organisaatiotasolla tulisi tarjota, jotta saamme aikaan todellista muutosta laajemmalla rintamalla koko yhteisössä eli UEFissa.

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin opettajille, jotka ovat lähteneet mukaan toimintaan.

Haluan myös tässä kiittää Ameeba-tiimin jäseniä (huomio aakkosjärjestyksessä :), jotka ovat antaneet oman tärkeän panostuksensa Flipparihankkeelle eli Stina Hacklin, Lasse Heikkinen, Laura Hirsto, Anna Kaasinen, Jenni Kankaanpää, Jyri Manninen, Virve Pekkarinen, Markku Saarelainen, Erkko Sointu, Teemu Valtonen!

Tästä on hyvä jatkaa!

kati.makitalo-siegl@uef.fiKati Mäkitalo-Siegl
professori, kasvatustiede, erityisesti opetus ja oppimisympäristöt

Flipped workplace?

Olemme asettaneet yhdeksi yliopistomme strategiseksi tavoitteeksi olla Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö vuonna 2020. Yhdeksi välineeksi kohti tuota tavoitetta olemme valinneet oppijakeskeiset oppimismenetelmät ja niistä yhdeksi satsauksen kohteeksi flipped classroom- eli käänteisen opetuksen menetelmät. Olisiko siinä opittavaa myös työyhteisömme toimintaan?

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin flipped classroomissa keskeisiä piirteitä ovat muun muassa opettajan roolin muuttuminen auktoriteetista ja tiedon siirtäjästä yhdeksi oppimisen resurssiksi ja mahdollistajaksi. Samaan aikaan opiskelijan rooli muuttuu passiivisesta tiedonsiirron kohteesta aktiiviseksi oman oppimisen omistajaksi. Opiskelijat opiskelevat faktapohjan missä ja milloin haluavat ja kohtaamisissa opettajan kanssa keskitytään pulmakohtiin ja osaamisen syventämiseen. Opettaja esittää enemmän syväoppimiseen johdattelevia kysymyksiä kuin luettelee faktaa.

Viime viikolla julkaistiin Oval Groupin tekemä “Yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arviointi” -raportti. Yksi julkisuudessakin esiin nostetuista havainnoista on yliopistoyhteisön kokemus siitä, että he ovat etääntyneet päätöksenteosta, kun lakimuutoksen myötä toimivaltaa keskitettiin yksittäisille johtajille.

“Meiltä ei kysytä enää mitään. Meille ei kerrota mitään. Tieto ei kulje.” (Professori)

Olemmeko me esimiehet ja johtajat kaikkitietäviä ja muistammeko parhaimmillaankin vain informoida tekemistämme päätöksistä sähköpostiviestillä? Olemmeko vain auktoriteetteja, tiedon siirtäjiä ja kontrollereita? Ovatko työntekijät meille vain resurssi tai väline? Voisimmeko olla flipped workplace -hengessä enemmän mahdollistajia, suunnannäyttäjiä ja resurssi työntekijöiden menestymiselle? Työntekijät vastaavasti oman työnsä omistajia ja asiantuntijoita? Mitä jos me esimiehet ja johtajat esittäisimme enemmän kysymyksiä kuin kertoisimme omaa totuuttamme?

“Miten sinun mielestäsi tätä pitäisi kehittää, että …?” “Mitä minä voin tehdä, että sinä pystyt paremmin …?”

Mikael Pentikäisen Luottamus-kirjassaan kuvaamia korkean luottamuksen yhteisöjen piirteitä ovat muun muassa läpinäkyvyys, kunnian jakaminen, innovatiivisuus, luovuus ja energisyys. Alhaisen luottamuksen yhteisöihin puolestaan kuuluu alisuoriutumista, oman edun ajamista, raportointia ja pelkoa.

Olen taipuvainen uskomaan, että flipped workplace -toimintamalli olisi omiaan kehittämään työyhteisöä korkean luottamuksen yhteisöksi, jossa luovuus ja energisyys siivittävät entistä parempiin tuloksiin. Maailman 200 parhaan yliopiston joukkoon. Suomen parhaaksi yliopistolliseksi työyhteisöksi…

Karjalainen-Tero-105x155Tero Karjalainen

Sovelletun fysiikan laitoksen hallintoamanuenssi ja yliopiston hallituksen jäsen

Olenko minä tullut rasismilaan?

Joensuu on ajoittain noussut julkisuuteen rasismin takia. Tätä kirjoitettaessa viimeisin tapahtuma on Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella levitellyt islamin vastaiset lappuset. Niissä on mainittu nimeltä suomalainen tutkija, joka uutisen mukaan ”on ollut mukana maahanmuuttomyönteisessä toiminnassa”.

En ryhdy arvailemaan, mitä ”maahanmuuttomyönteinen toiminta” tarkoittaa. Ymmärrän, että ympäripyörellä ilmaisulla halutaan estää tutkijan tunnistaminen. Mietin sen sijaan, miksi islamin vastaisuus ja myönteinen suhtautuminen maahanmuuttajiin – jotka Joensuun tapauksessa eivät automaattisesti ole muslimeja – saavat jonkun lähtemään liikkeelle.

Jakamalla lappusia, jotka uutisen mukaan oli piiloteltu kirjaston kirjojen väliin, henkilö astui julkisuuteen, ja samalla piiloutui. Mainitsemalla tietyn henkilön nimen kielteisessä yhteydessä hän uhkasi, ja ilmaisi samalla oman pelkonsa ja vastenmielisyytensä. Miksi?

Psykologi voisi epäilemättä esittää tästä monenlaisia teorioita. Minulla ei ole sellaisia tarjota. Sen sijaan pitäisin kovin suotavana, että lappusten jakaja astuisi julkisuuteen ja kertoisi kasvoista kasvoihin, mitä hän ajattelee. Siihen hänellä on oikeus.

Sen jälkeen on yhteiskunnan ja oikeuden tehtävä ratkaista, mikä on mielipiteiden ja sananvapauden ja muiden oikeuksien suhde. Toisin sanoen: mitä demokraattinen yhteiskunta ja humanistinen lähimmäisen kunnioitus voi sallia.

Demokratia ja sananvapaushan eivät tarkoita sitä, että kaikki on sallittua. Uutisten perusteella lappusissa on kyse vihapuheesta, toisen tarkoituksellisesta halveksunnasta tai toisen vihaamiseen kiihottamisesta.

Vihapuheesta on nimittäin tullut suorastaan maan tapa, kuten vuonna 2015 ilmestynyt Riku Neuvosen toimittama kirja Vihapuhe Suomessa osoittaa. Kirja osoittaa myös, että Suomessa ei toistaiseksi ole mitään juridisia määritelmiä sille, mitä vihapuhe tarkkaan ottaen on, toisin sanoen milloin jonkun puhe tai kirjoitus ylittää juridisesti, eettisesti tai sosiaalisesti hyväksyttävän rajan. Kun jokainen voi itse asettaa rajan, päädytään vihapuheen Villiin länteen, jossa härskeimmät ja kiihkomielisimmät vaientavat muut.

Vihapuheen, kuten rasisminkin, yksi tarkoitus on päästä eroon joillakin kriteereillä määritellystä joukosta ihmisiä. Klassisessa rasismissa haluttiin ”vapauttaa” maa tai alue mustista tai juutalaisista. Islaminvastaisuus jatkaa samaa politiikkaa. Ja epäilen, että elokuun puolivälissä uutisoitu tieto, jonka mukaan ”kantasuomalaisten” (yksi kiertoilmaus etniselle määrittelylle) määrä on kääntynyt laskuun, ei lievennä niiden pelkoja ja vihaa, joiden mielestä Suomi kuuluu ”suomalaisille”.

Mutta kuka on suomalainen? Geenitutkimukset ovat osoittaneet ”puhtaimpienkin” suomalaisten esivanhempien tulleen Suomeen muualta. Suomalaisuus ei ole geeneissä, ei myöskään alueessa, joka on valtiona tunnustettu Suomeksi. Suomalaisuus ei ylipäätänsä ole missään, vaan joku määrittelee sen jossain tilanteessa ja johonkin tarkoitukseen.

Rasismi, ja yhtä lailla islaminvastaisuus, ovat eräitä tapoja määritellä suomalaisuutta. Kysymys kuuluukin, miksi identiteettiä pitää määritellä kielteisellä ja uhkaavalla tavalla. Onko ”suomalainen” itsetunto niin heikko, että sitä pitää vahvistaa aggressiolla?

Blogiin_laitila_teuvoTeuvo Laitila
Yliopistonlehtori, uskontotieteen dosentti

 

 

 

 

Yhteistyön hedelmät ovat maukkaita mutta haastavia poimia

Yliopistoja painostetaan monelta suunnalta yhteistyöhön niin toistensa kuin ammattikorkeakoulujen kanssa. Uudessa hallitusohjelmassakin korkeakoulujen välisen yhteistyön tiivistäminen on yksi tavoitteista. Tämä konkretisoituu OKM:n ehdotuksessa yliopistojen rahoitusmalliksi 2017 alkaen, jossa ehdotetaan yhteistyösopimuksen perusteella suoritettujen opintosuoritusten lisäämistä osaksi mallia.

Olen itse ollut luomassa eTourismCurriculum Finland -verkostoa, jonka kautta kuuden suomalaisen ammattikorkeakoulun opiskelijat pääsevät kehittämään taitojaan matkailun verkkoliiketoiminnassa kurssivaihtoon perustuvassa verkostossa. Tämän verkoston syntyä ei kukaan sanellut tai määrännyt, vaan se lähti liikkeelle halusta kehittää matkailun verkkoliiketoiminnan osaamista Suomessa. Verkostoon löydettiin toimijoita, jotka myös pitivät tätä yhteistä päämäärää tärkeänä. Yhteistyötä lähdettiin rakentamaan pohjalta, niistä toimijoista, joiden käytännön työhön verkosto tulee vaikuttamaan.

Laitoksemme on myös koordinoinut Matkailualan verkostoyliopiston MAVYn toimintaa ja toteuttanut sen opetusta jo yli 20 vuoden ajan. Nyt jäsenyliopistojen taloudellinen tilanne pakottaa miettimään uudelleen verkoston toimintaperiaatteet ja rahoitusmallit. Onkin suuri ilo huomata, että yliopistojen välinen yhteistyö myös opetuksen suhteen alkaa konkretisoitua rahoitusmallissa. Tämä tulee luomaan aivan uudenlaiset mahdollisuudet tiivistää yliopistojen opetuksen yhteistyötä.

MAVYn pitkään jatkunut toiminta osoittaa yliopistojen välisen yhteistyön mielekkyyden: sen sijaan, että jokainen yliopisto olisi alkanut itse opettaa matkailualan opintoja opiskelijoilleen, pääsivät parhaina aikoina lähestulkoon kaikkien suomalaisten yliopistojen opiskelijat nauttimaan mahdollisuudesta opiskella matkailua, vieläpä monitieteisesti ja teknologian kehittyessä pääosin verkko-opintoina. Tällaista yhteistyötä kannattaa rakentaa myös muiden aineiden ympärille, jos rahoitusmalli viimein sen mahdollistaa.

Omien kokemusteni mukaan ylhäältä sanelemisella ja painostamisella ei pystytä muodostamaan tehokasta yhteistyötä. Yhteistyötä pitää rakentaa pohjalta ylöspäin. Mukana olevien tulee nähdä päämäärä, johon jokainen pääsee parhaiten yhteistyön avulla. Yhteistyötä ei tehdä vain sen itsensä takia, vaan se on tärkeä väline päämääriin pääsemiseksi. Päämäärien pitää olla sellaisia, että jokainen hyötyy niistä. Yhteistyön rakentaminen voi olla pitkä ja monimutkainen prosessi, mutta yleensä itse prosessikin jo antaa paljon, lopputuloksesta nyt puhumattakaan.

Olen itse työssäni nauttinut suuresti siitä, että olen päässyt tekemään yhteistyötä kansallisesti matkailuopetuksen kehittämiseksi ja päässyt tutustumaan alan asiantuntijoihin. On erinomaista, että yhteistyö on noussut esille myös uudessa rahoitusmallissa. Näin pienessä maassa yhteistyön tekeminen on huomattavasti järkevämpi ratkaisu kuin jatkuva yksin pakertaminen ja kilpailu.

Juho_PesonenJuho Pesonen
Tutkimuspäällikkö
Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos

40 vuotta – eikä suotta

Elokuussa tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun Suomeen säädettiin ensimmäinen tupakkalaki.  Tässä ajassa on tapahtunut paljon. Suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti. Siten, että moni muuttunut asia tuntuu tämän päivän suomalaisista jo itsestäänselvyydeltä.

Erityisen paljon ovat muuttuneet kansalaisten asenteet ja normit. Kuka muistaa vielä sen, että 1970-luvun alussa ei ollut lainkaan tavatonta, että tupakoimattomissakin kodeissa oli vierastupakat ja tuhkakupit? Ja tuttavaperheiden illanvietoissa olohuone oli sinisenä savusta. Minä muistan.  Näin oli meilläkin. Tupakointivälineet hävisivät kyllä kotoamme nopeasti Pohjois-Karjala-projektin ja tupakkalain myötä.

Jos mennään tupakkalaista vielä 20 vuotta ajassa taaksepäin, päädytään aikaan, jolloin tutkijat Richard Doll ja Austin Hill raportoivat tupakoinnin yhteyksistä keuhkosyöpään ja myös muuhun kuolleisuuteen. Iso-Britanniassa lääkäreillä tehdyn tutkimuksen tulokset loivat ensimmäisen tietopohjan tupakoinnin vastaiselle työlle. 1950-luvulta tähän päivään tieto tupakoinnin haitoista on karttunut ja vahvistunut. Näyttöä on kertynyt myös siitä, että pienetkin tupakointimäärät ja tupakansavulle altistuminen ovat terveydelle haitallisia.

Paljon on siis aikaa kulunut ja perusteluja tarvittu siihen, että Suomesta toivotaan vihdoin Savutonta Suomea vuoteen 2040 mennessä. Jopa lakiin on kirjattu tavoite ihmisille myrkyllisiä aineita sisältävien ja riippuvuutta aiheuttavien tupakkatuotteiden käytön loppumisesta. Järjestötoimijat ovat ottaneet asiaan vieläkin optimistisemman otteen ja vievät vahvasti eteenpäin savuttomuuden tavoitetta jo vuoteen 2030 mennessä.

Vaikka aikaa onkin kulunut, voidaan Suomessa olla ylpeitä onnistumisesta tupakoinnin ja tupakoinnin aiheuttamien terveysriskien vähentämisessä. Suomi kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa sekä miesten että naisten tupakointi jatkuvasti vähenee. Päivittäin tupakoivia aikuisväestöstä on enää noin 15 prosenttia. Työpaikoilla ja julkisissa tiloissa ei tarvitse altistua tupakansavulle. Ravintolaillankin voi viettää ilman vaatteiden tuulettamisen tarvetta.

Yksi ehdoton edellytys myönteiselle kehitykselle on ollut harkitusti ja perustellusti toteutettu tupakkapolitiikka. Lakimuutokset ja niiden toimeenpano on tehty tinkimättömästi, mutta pohjautuen tietoon ja väestön sekä yhteiskunnan muutosvalmiuteen. Asenneilmaston muokkaamiseksi on tehty paljon töitä. Tämä on johtanut siihen, että kansalaiset ovat pääasiallisesti suhtautuneet erittäin myönteisesti kaikkiin Suomessa tehtyihin tupakkalain tiukennuksiin.

Toukokuun 31. päivänä vietetään kansainvälistä tupakatonta päivää. Suomessa voimme viettää päivää jo varsin optimistisin odotuksin. On kuitenkin hyvä muistaa, että maailmassa edelleen noin kuusi miljoonaa ihmistä kuolee vuosittain tupakoinnin terveyshaittoihin.

Tiina Laatikainen_netTiina Laatikainen
Terveyden edistämisen professori