Author: viestinta

Posted on

Professorin kesä

Entisen valtionvarainministerin unohtumaton lausahdus – ”Professorilla on kolme syytä olla professori – kesä-, heinä- ja elokuu” – mielessäni odotin mielenkiinnolla ensimmäistä kesää täysprofessorina. Tässä muutamia muistiinmerkintöjä tuosta myyttisestä ajasta.

Kesäkuu

Kesäkuussa maailma tehdään valmiiksi ennen juhannusta, olipa pandemia tai ei. Suunnitellaan tutkimusta ja opetusta. Pidetään vähintään yksi palaveri joka projektissa. Täytetään Solea, Mepcoa, Rondoa, Saimaa, Weboodia. Tehdään ensi lukuvuoden kurssisuunnitelmat ja työsuunnitelmat. Artikkelikäsikirjoituksia ja graduja tippuu sähköpostiin kommentoitavaksi jatkuvalla syötöllä.

Suomeen laskeutunut lämpöaalto ei varsinaisesti paranna työtehoa. Kotikonttorilla on jo aamusta +28. Työhuoneessa näihin asteisiin päästäisiin vasta muutama tunti myöhemmin, mutta etäkokoustaminen vaatii nopeat varikkopysähdykset, joten hikoilen kotona. Jaksaminen on koetuksella päivän mittaisissa etäkokouksissa ja puhuminen koneelle ei energisoi. Juhannus lähestyy ja vauhti kiihtyy.

”Ikuinen Teamssi tietokoneel jatkuu
Zoomiin tarunhohtoiseen.
Ei enää duunii, painan puita uuniin
Syvemälle skutsiin meen”*

Heinäkuu

Kokonaistyöaikajärjestelmän vuosittainen vapaajakso on koittanut! Aika kuluu nopeasti käsikirjoituksen kirjoittamisen ja apurahahakemusten arvioinnin parissa. Tuntuu uskomattomalta, että voi yhtäjaksoisesti keskittyä yhteen asiaan! Mitä nyt reitiltään harhautunut pörriäinen joskus katkaisee ajatuksen juoksun.

Koronatilanne kehittyy heinäkuun aikana huonompaan suuntaan ja hautaa viimeisetkin haaveet paluusta aitoon normaaliin. Nykypäivän digitaaliset järjestelmät mahdollistavat paljon, mutta kaikki ei ole mennyt parempaan suuntaan: tutkimusprojektien palavereissa on vähemmän ideointia ja tieteelliset kokoukset muistuttavat enemmän tiedotustilaisuuksia, kun spontaani vuorovaikutus on jäänyt pois.

Elokuu

Elokuu koittaa ja samalla paluu töihin. Opetusta ei enää suunnitella vaan toteutetaan. Opiskelijat ovat ahkeroineet kesällä, joten uusia graduja ja käsikirjoituksia on luettavana. Apurahahakemuskausi on jo päällä, joten kirjoittamista riittää.

Yhteenvedon paikka

Ovatko nämä kolme kuukautta syy olla professori? Ovat ja eivät ole, sillä kesäkuukaudet eivät juurikaan eroa muusta lukuvuodesta. Opetusta on vähemmän, hallintoa tasaisen tappavasti ja tutkimukselle ei vieläkään riittävästi aikaa. Tarinan opetus (jos sellaisen haluaa) on enemminkin siinä, että kun asiaa katsoo vain yhdestä suunnasta, niin ei välttämättä tule ajatelleeksi kokonaisuutta.

Ennen vanhaan perustutkinto-opiskelijasta on voinut näyttää siltä, että yliopiston toiminta lakkaa kolmen kesäkuukauden ajaksi. Me yliopistolaiset toki tiedämme, että näin ei ole.

* Mukaeltu JVG:n Ikuinen vappu -laulun sanoituksesta.

 

Professori Jaana Rysä.Jaana Rysä
Lääkeainetoksikologian professori
Farmasian laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

 

Posted on

Ratkaisukeskeistä vuorovaikutuskoulutusta Venäjälle

Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskuksen koulutustarjonnassa on ollut usean vuoden ajan kursseja ratkaisukeskeisestä vuorovaikutuksesta, ajattelusta ja toiminnasta, joissa kouluttajana toimii suunnittelija ja valmentaja Arttu Puhakka.

Ratkaisukeskeisessä vuorovaikutuksessa lasten ja nuorten kanssa ei etsitä selitystä tai syytä sille, mistä ongelma johtuu, vaan pyritään löytämään ratkaisu ongelman tilalle ja miten edetään siitä eteenpäin. Ben Fuhrmanin Muksuoppi on hyvä esimerkki siitä, kuinka ratkaisukeskeisyyttä sovelletaan lasten kanssa. Kirja on myös venäjäksi käännetty.

Viime vuonna suositusta Ratkes-kurssista päätettiin muokata venäjänkielinen verkkokurssi osana rajan ylittävää New Cultural Horizons -hanketta. Hankkeen tavoitteena on parantaa erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten mahdollisuuksia osallistua kulttuurin ja taiteen alan harrastuksiin. Hanke toteutetaan osana Karelia CBC -ohjelmaa, jota rahoittavat Euroopan unioni, Suomi ja Venäjä.

Yhden opintopisteen laajuinen Moodle-kurssi suunnattiin lasten ja nuorten parissa työskenteleville ohjaajille ja opettajille. Hankkeen silloinen projektipäällikkö Sonja Kortelainen kokosi Moodleen kurssin, joka koostui kymmenestä venäjäksi tekstitetystä Arttu Puhakan luentovideosta, oppimistehtävistä sekä käytännön harjoitteista, joita osallistujat kokeilivat omilla työpaikoillaan. Lisäksi järjestettiin webinaari, jotka Puhakka veti tulkkauksen avustuksella. Samalla kokeiltiin, miten etäkurssin toteutus onnistuu Venäjälle.

Ensimmäinen venäjänkielinen Ratkes-kurssi oli avoinna Moodlessa 23.11.–17.12.2020 ja siihen osallistui pääasiassa lasten ja nuorten parissa toimia erityisopettajia Venäjän Karjalasta. Venäjällä erityistä tukea tarvitsevia tai kehitysvammaisia lapsia ja nuoria opiskelee sisäoppilaitoksissa, ja siksi enemmistö osallistujista työskenteli juuri internaateissa.

“Avasimme Moodle kurssin, eikä venäläisistä kuulunut pitkään aikaan mitään, kertoo Arttu Puhakka. “Mietitimme, että tekevätköhän he mitään siellä, mutta sitten kun pidettiin lopuksi yhteinen webinaari, meille selvisi, että he olivatkin tehneet paljon eli vieneet harjoituksia käytäntöön.”

Koulutuksen osallistuneet erityisopettajat eräästä petroskoilaisesta sisäoppilaitoksesta kertoivat kokeilleensa menetelmää lapselle, joka huusi aina, kun häntä huomautettiin jostakin. Tavoitteena oli saada hänet pysymään rauhallisena silloin, kun aikuiset huomauttivat tai kielsivät tai kun muut lapset sanoivat jotain. Opettajat huomasivat, että kun negatiivisuuden sijaan huomioitiin myös lapsen hyvä käytös, paransi se lapsen käyttäytymistä ja vaikutti myös opettajien omaan suhtautumiseen tilanteeseen.

Toisessa sisäoppilaitoksessa menetelmää kokeiltiin lievästi kehitysvammaiseen 12-vuotiaaseen lapseen, jolla oli käytös- ja oppimisvaikeuksia. Menetelmällä opettajat pyrkivät lisäämään viihtymistä koulussa viikon aikana. He havainnoivat ja kertoivat lapselle tämän vahvoista puolista ja kuvakorttien avulla yrittivät selvittää, mistä hän erityisesti pitää koulussa. Samalla määriteltiin palkinto: lupa päästä päivää aiemmin lomalle kotiin. Opettajat loivat tilanteita, joissa lapsi pääsi näyttämään hyviä puoliaan. Jos vaikutti siltä, että hänen itsehillintänsä oli pettämässä, keksittiin esimerkiksi toiminnallinen tehtävä. Toimintaa seurattiin ja myönteiset teot kirjattiin ylös joka päivä. Kahden viikon kokeilun jälkeen kokemukset koettiin hyviksi ja menetelmää päätettiin jatkaa.

Koska kiinnostusta koulutukselle oli riitti, järjestettiin 20.4.–3.6.2021 toinen vastaavaa Ratkes-kurssi, jossa osallistujat olivat lasten taide- ja kulttuuriharrastusten ohjaajia. Koulutukseen saatiin ryhdikkäämpi ote, kun se sekä aloitettiin että päätettiin yhteisellä Zoom-webinaarilla. Ensimmäisellä kurssilla tulkkaus järjestettiin konsekutiivisesti, toisella kurssilla simultaanisti. Zoomissa simultaanitulkkaus onnistuu hyvin omalla äänikanavallaan ja petroskoilaisen Tatjana Islamaevan ammattitaidolla se sujui erinomaisesti.

Venäläiset osallistujat olivat hyvin tyytyväisiä kurssien toteutukseen. Ohjeet Moodle-ympäristöön kirjautumiseen ja kurssin suorittamiseen sekä kurssin sisältö oli käännetty venäjäksi. Kirjautuminen Moodlegroupsiin ja sen käyttö koettiin helpoksi.

Webinaarit olivat hyödyllisiä ja erityisen antoisaksi koettiin se, että osallistujat eri paikkakunnilta ja eri oppilaitoksista saivat vaihtaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Webinaareja tosin olisi toivottu enemmän, ja etenkin valmentajan läsnäoloa kaivattiin lisää.

Etäopiskelu oli monen mielestä hyvää siksi, että opintoja sai suorittaa omaan tahtiin ja omien aikataulujen mukaisesti. Ensimmäisessä koulutuksessa kolmen viikon suoritusaika koettiin liian lyhyeksi, toisessa koulutuksessa kuuden viikon suoritusaika tuntui sopivalta.

Eräs osallistuja kertoi, että ”Kaikki tekniikat olivat minulle uusia. Oli mielenkiintoista oppia niistä. Kurssin jälkeen ostin Ben Furmanin kirjan ja nautin sen lukemisesta.” Toinen toteaa: ”Aina kannattaa oppia uutta. Ja kun oppii, ei kannata pelätä opitun käyttämistä. Kiitoksia paljon tällaisen hienon koulutuksen järjestämisestä!”.

Jos kiinnostusta riittää, ehkä kurssi järjestetään vielä kolmannenkin kerran hankkeen puitteissa. Ja ehkäpä tällaisesta kurssisista voisi olla myös koulutusvientituotteeksi Venäjän suuntaan.

 

Tiina Ynnilä
projektipäällikkö
Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskus

Posted on

Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

Luokanopettajaopiskelijat Joensuussa, Raumalla ja Turussa keräsivät syksyllä 2020 erään kasvatustieteen opintojakson yhteydessä koulua ja koulunkäyntiä koskevia muistoja vanhemmiltaan, sukulaisiltaan tai tuttaviltaan ja syvensivät samalla omaa opettajuuttaan ja käyttöteoriaansa. Ei tietenkään ole sattumaa, että ajoitimme muistelukeruun suomalaisen oppivelvollisuuskoulun 100-vuotisjuhlan yhteyteen.

Keruu tuotti meille tietoa muun muassa eri sukupolvien koulukokemuksista, koulukotilapsuudesta, koulumatkoista, koulujen vaihdoista, välitunneista, koulukaverien merkityksestä, kuvauksia ja luonnekuvia hyvistä (ja huonoista) opettajista sekä koulun merkityksen pohdintaa suhteessa omaan elämään ja tulevaan opettajuuteen. Monet näistä aiheista ovat kaikille tuttuja (jokainen suomalainenhan on kokemusasiantuntija koulunkäyntiä koskevissa asioissa), osa taas on sellaisia, joista emme tiedä juuri mitään.

Historiallisesti orientoitunut kasvatuksen tutkija lukee näistä muisteluista koulunkäynnin mikrohistoriaa sellaisena kuin se on eletty opettajan kateederin juurella lattiatasolla. Opettajuuden tutkija panee merkille monet opiskelijoiden kommentit, jotka liittyvät omien opettajien vaikutukseen opettajankoulutukseen hakeutumisessa ja omiin opettajiin kasvatuksellisina esikuvina. Opiskelijat ovat harjoitelleet haastattelun tekemistä, etsineet oman opettajaidentiteettinsä juuria ja lisänneet ymmärrystään koulumaailmasta.

Aineistonkeruun pohjalle on syntymässä tutkimusyhteistyötä, ja osa muisteluista julkaistaan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran Koulumuistelu-sivuilla. Ainakin lukuvuonna 2021-2022 toteutamme vielä uuden, mahdollisesti johonkin teemaan keskittyvän keruun.

Ai niin.

Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

”Paula muistaa kuinka kerran yksi (sijaisena toiminut) ylioppilastyttö lähti kesken opetushetken jahtaamaan komeaa nuohoojaa, joka oli käynyt koululla putsaamassa savupiiput” (Muistelma kansakoulusta Enonkoskelta 1950-luvun alusta).

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Posted on

Korkeakoulujen mentorointiohjelman hyviä käytänteitä: Kirjekaveruus

Kirjekuoria.

Vuoden 2020-2021 vaihteessa aloitimme Itä-Suomen korkeakoulujen yhteisen mentoriohjelman, jonka tavoitteena on jakaa Savonia-ammattikorkeakoulun, Karelia-ammattikorkeakoulun ja Itä-Suomen yliopiston kesken hyviä käytänteitä, edesauttaa verkostoitumista ja mahdollistaa alumnien osaamisen hyödyntäminen työelämässä.

Olimme tavanneet jo kerran aiemmin, käyneet kävelyllä ja tutustuneet toisiimme. Erään tapaamiskerran jälkeen kävelimme Itä-Suomen yliopiston Aura-ravintolan ohitse, kun mielessämme heräsi erilainen tapa reflektoida yhteistyöstämme syntyviä ideoita. Tahdoimme kehittää sellaisen tavan, mikä ei vaatisi teknologian jatkuvaa läsnäoloa.

Päätimme kokeilla kirjeiden kirjoittamista vaihtoehtona oppimispäiväkirjalle tai muulle raportoinnille.

”Mentorointi mahdollistaa monia mielenkiintoisia muutoksia”

Sekä mentorin että aktorin roolissa lähtökohtamme mentoriohjelmaan hakeutumisessa olivat erilaiset. Kuitenkin yhteinen motivaatio oman toiminnan kehittämiseen ja yhteisten tavoitteiden luominen antoivat sysäyksen yhteiselle matkalle.

Mentoriohjelman alussa laadimme sopimuksen, johon kirjattiin yhteiset tavoitteet, tapaamisen ajankohdat ja käsiteltävät teemat. Kummallekin meistä oli jo alussa tärkeää, että sopimukseen kirjatut asiat joustaisivat tarpeen mukaan. Näin sopimuksesta tuli eräänlainen joustava työväline.

Jo heti ohjelman alussa olimme yksimielisiä liikunnan ilosta ja tärkeydestä elämässä. Näin ollen sovimme, että pyrimme joka toisella tapaamiskerralla liikkumaan ja tutustumaan samalla ympäröivään luontoon. Halusimme liikunnalliset tapaamiset pitää vapaan keskustelun ja ideoiden kertoina. Toimintamme perustui alusta asti luottamukseen sekä aktiiviseen ja vapaaehtoiseen dialogiin.

Polkupyöriä rannassa.

”Kirjeet ja liikunta luovuuden mahdollistajana: kirje on käsityönä syntyvä luomus”

Mentoriohjelman myötä löysimme liikunnan ja luovuuden yhteyden tavalla, josta konkreettisena käytänteenä muotoutui kirjekaveruus. Uskomme kirjeenvaihdon myös jatkuvan mentoriohjelman päättymisen jälkeen.

Kun kirjeidea heräsi, tiedostimme, että kirjeiden kirjoittaminen käsin ei ole enää 2020-luvulla tyypillisin viestintätapa. Kuitenkin otimme idean avoimin mielin vastaan ja tartuimme tarmolla haasteeseen.

Kun löysimme tarvittavat välineet kirjeiden kirjoittamiseen ja muotoilimme ensimmäiset ajatukset paperille, kirjoittaminen alkoi luonnistua kuin itsestään. Kehomuistissa syntyi tunne jostain menneestä ja unohdetusta.

Alku oli kummallekin meistä hankalaa, ja käsiala näytti kauhealta. Lisäksi jo parin kappaleen jälkeen ranne puutui ja sormet vikisivät kivusta. Mutta kun lopulta ensimmäinen kirje oli valmis, siinsi edessämme jotain konkreettista; jotain käsin kosketeltavaa käsityötä, mikä lähtisi pian vastaanottajalleen… Kunhan löytyisi seuraavaksi se postilaatikko!

”Mitä paperi, kynä ja käsiala kertovat itsestä?”

Olemme tähän mennessä huomanneet, että mentoriohjelmassa on ollut lupa toimia omien arvojen mukaan. Kirjeiden kirjoittamisessa asia tulee näkyväksi siinä, millä sanoilla ja miten kirjoitamme toisillemme. Kun saa toimia omien arvojen mukaan, toiminta on itselle merkityksellistä ja siihen haluaa antaa kaikkensa.

Osaamme pysähtyä ja olla läsnä hetkessä. Nykypäivänä on helppo viestitellä toiselle, esimerkiksi lähettää syntymäpäiväonnittelut tekstiviestillä arjen kiireiden keskeltä. Sitä vastoin kirjeen kirjoittaminen ei käy nopeasti, siinä on ajatus toisessa ihmisessä ja hänen arvostamisessaan. Kirje ei ole vain lahja toiselle, vaan se on sitä myös itselle.

P.S. Mitäpä jos sinäkin kokeilisit?

 

Marja Virmajoki-Tyrväinen
Mentori, KT, työnohjaaja, Suomen Työnohjaajat ry, Itä-Suomen yliopiston alumni

Maija Moisio
Aktori, yliopisto-opettaja, oikeustieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto

Posted on

Yhteistyö lukioiden ja ammatillisen koulutuksen kanssa kasvaa ja kehittyy

Vuoden 2021 kevät on ollut mielenkiintoista aikaa Itä-Suomen yliopiston lukioyhteistyön kentällä! Järjestimme muun muassa kaksi webinaaria aiheen tiimoilta. Yliopistomme henkilöstölle suunnatussa webinaarissa jaoimme ajatuksia lukio- ja toisen asteen yhteistyöstä ja kokemuksia siitä, mitä olemme jo tehneet. Yhteiskehittäminen on yliopistomme yksi toimintatapa. Samalla teemalla jatkoimme valtakunnallisessa, kaikille kiinnostuneille tarkoitetussa tilaisuudessa, jossa kuulimme myös yhteistyökumppaneidemme ajatuksia ja kokemuksia. Tähän tilaisuuteen osallistui liki sata henkeä eri puolilta Suomea. Keskustelu oli vilkasta ja oli hienoa saada kuulla lukioiden rehtoreiden ja opinto-ohjaajien käytännön esimerkkejä korkeakouluyhteistyöstä.

Olemme saaneet paljon hyvää palautetta sopimuskonseptistamme ja yhteistyömallimme on herättänyt kiinnostusta. Yliopistomme laaja-alainen opetustarjonta ja verkko- ja etäopintojen mahdollisuus ovat olleet syitä valita Itä-Suomen yliopisto yhteistyökumppaniksi ja tarjota opintoja avoimesta yliopistosta.

Toiminta laajentui alkuvuonna, kun teimme ensimmäisen sopimuksen puhtaasti ammatillisen oppilaitoksen kanssa ja Ammattiopisto Riveria Joensuusta liittyi mukaan sopimusoppilaitokseksi. Nyt kevään aikana olemme yhdessä miettineet ammatillisen koulutuksen opiskelijoille sopivia avoimen yliopiston opintoja, joita ammattiopisto voisi tarjota opiskelijoilleen tutkinnon laajentamiseksi tai syventämiseksi. Kiinnostusta ovat herättäneet muun muassa tietojenkäsittelytieteen opinnot sekä kauppatieteen opetustarjonta. Oppilaitoksilla on sopimuksemme mukaan halutessaan mahdollista rajata avoimen yliopiston opetustarjontaa oppilaitoksen näkökulmasta ja heidän opiskelijoidensa tarpeiden mukaisesti. Tällä hetkellä sopimuksemme piiriin kuuluu 47 lukiota ja yksi ammatillinen oppilaitos.

Koko avoimen yliopiston tarjonta on kaikkien käytettävissä, mutta käytännössä lukiolainen tai ammatillisen oppilaitoksen opiskelija valitsee opinnot oman opinto-ohjaajansa kanssa. Tällöin opinnot sopivat heidän aikatauluunsa ja opintosuunnitelmiin parhaiten, eivätkä kuormita liikaa lukio- ja ammatillisen opiskelun ohessa.

Aiemmin mainitsemassani valtakunnallisessa webinaarissa julkistimme tiedon siitä, että opinnot ovat jatkossa maksuttomia opiskelijoiden lisäksi myös koulutuksen järjestäjille. Yliopisto kokee yhteistyön niin merkityksellisenä, että laskutuksesta oli syytä luopua. Sopimusmalli säilyy kuitenkin ennallaan, sillä siinä käydään yhdessä läpi yliopiston ja oppilaitoksen vastuut ja velvollisuudet sekä käytännön toimintaohjeet.

Vuonna 2020 opintoihin ilmoittautui noin 120 lukiolaista ja he osallistuivat kaikkiaan 36 eri opintojaksolle. Kiinnostus oli laajaa eli opintoja valittiin kaikista tiedekunnista. Suosituimpia opintojaksoja olivat Johdatus Python-ohjelmointiin ja Oikeustieteen perusteet. Seuraavaksi suosituimpia olivat Kehityspsykologian perusteet ja Solubiologia.

Koemme yhteistyön todella tärkeäksi, sillä sen avulla voimme osaltamme laajentaa lukiolaisten ja ammatillisten oppilaitosten opiskelijoiden opiskelumahdollisuuksia. Lukiolaisilta saamiemme palautteiden mukaan opinnoista on ollut hyötyä tulevaisuuden suunnitelmien sekä jatko-opintosuunnitelmien selkeyttämiseen. Palautteiden perustella opiskelijat suosittelevat opintoja myös muille.

Leila Saramäki – UEFConnect

Suunnittelija, opinto-ohjaaja, lukio- ja toisen asteen yhteistyön koordinaattori

Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskus, avoin yliopisto

Lue lisää:

Yhteistyö lukioiden ja toisen asteen oppilaitosten kanssa | Itä-Suomen yliopisto (uef.fi)

Toisen asteen opiskelijoiden mahdollisuus yliopisto-opintoihin maksuttomaksi sopimuskunnille | Itä-Suomen yliopisto (uef.fi)

Posted on

Sosiaalisesti kestävä maaseutu tunnistaa elämän moninaisuuden – kestävät ratkaisut eivät kuitenkaan synny ilman määrätietoista työtä

Kestävä maaseutu -hankkeen kuvituskuva.
Penkkikahvila on Maaseudun Sivistysliiton kehittämä dialoginen kuulemisen ja yhteisökehittämisen menetelmä, jonka tavoitteena on lisätä viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien sekä kuntalaisten välistä vuoropuhelua. Kuvaaja: Martu Väisänen

Osallisuustyön tavoitteena on lisätä vuoropuhelua kunnallisessa päätöksenteossa ja palvelujen kehittämisessä. Käytännössä tämä tarkoittaa kuntalaisten mukaan ottamista itseään ja omaa lähiyhteisöään koskevissa asioissa erilaisin lähidemokratian keinoin.

Yhteinen ymmärrys on mahdollista muodostaa, kun riittävän varhaisessa vaiheessa aidosti kuunnellaan erilaisia näkökulmia ja annetaan aikaa harkinnalle ja mielipiteen muodostamiselle. Tämänkaltainen dialogi tuo esille maailman ja ilmiöiden monimutkaisuuden sekä samasta asiasta tehtyjen erilaisten tulkintojen perustelut. Kun mahdollisimman kattava kokonaiskuva käsiteltävästä asiasta on olemassa, on helpompi olla siitä jotain mieltä, pystyä perustelemaan oma näkemyksensä – ja ehkä myös hyväksyä eriävä mielipide.

Tämän blogin huomiot kiinnyttävät yhteistyöhön, jota Maaseudun Sivistysliitto, Itä-Suomen yliopisto ja Kuntaliitto toteuttavat Kestävä maaseutu -hankkeessa. Mukaan ovat lähteneet viisi kuntaa eri puolilta Suomea – Ilomantsi, Karvia, Posio, Tammela ja Viitasaari. Hankkeen tavoitteena on etsiä uusia näköaloja koskien asukkaiden hyvinvointia ja alueiden elinvoimaa vähenevän ja ikääntyvän väestön maaseutualueilla (ns. supistuvat alueet) kestävän kehityksen viitekehyksessä.  Lisäksi hankkeessa toteutetaan osallistavaan toimintatutkimukseen perustuva kehittämisosio maaseutuyhteisöjen aktivoimiseksi sosiaalista kestävyyttä ja elinvoimaa vahvistavien toimintamallien kehittämiseksi. Hanke kytkeytyy näin sekä osallisuuden tutkimukseen että yhteisökehittämiseen.

Ensimmäinen osallistavan toimintatutkimuksen kierros järjestettiin kunnissa virtuaalisina penkkikahviloina, jotka olivat avoimia kaikille kiinnostuneille. Penkkikahvila on Maaseudun Sivistysliiton kehittämä dialoginen kuulemisen ja yhteisökehittämisen menetelmä, jonka tavoitteena on lisätä viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien sekä kuntalaisten välistä vuoropuhelua. Penkkikahvilassa kuntalaisia kuullaan ja heidät otetaan mukaan omaa kuntaansa koskeviin asioihin ja kehittämistyöhön.

Penkkikahvilat tavoittivat yhteensä noin sata osallistujaa, jotka olivat viranhaltijoita, luottamushenkilöitä, järjestöjen edustajia ja yksittäisiä kuntalaisia. Yhteisissä keskusteluissa pohdittiin sitä, mistä kunnan elinvoima ja oma hyvinvointi rakentuu. Mielenkiintoista oli huomata, että keskusteluissa löytyi asioita, jotka yhdistivät kaikkia kuntia ja toisaalta jokaisessa kunnassa osattiin tunnistaa omia erityisiä piirteitä ja olosuhteita, joilla koettiin olevan vaikutusta elinvoimaan ja hyvinvointiin.

Osallisuuden näkökulmasta keskeisiä havaintoja olivat kuntalaisten kokema yhteisöllisyys tai sen puute (tai ehkä ennemminkin huomiot yhteisöllisyyden kasautumisesta ja toisaalta joidenkin jäämisestä sen ulkopuolelle), eri toimijoiden välinen vuoropuhelu tai sen puute sekä kuntalaisten näkemys peruspalvelujen, asukkaiden, yritysten ja kunnassa kävijöiden (esim. matkailijoiden) näkökulmien välisestä tasapainosta. Samalla yhteisessä puheessa kuului myös poikkeuksellisen korona-ajan luomat uudet avaukset ja äänenpainot liittyen maaseutuun, monipaikkaisuuteen ja etätyömahdollisuuksiin.

Kuluttamisen ja elintason nousun sijaan kaivataan merkityksellistä elämää

Ensimmäisen Penkkikahvila-kierroksen tutkimuksellinen analyysi nostaa esiin kiinnostavia havaintoja koskien koettua hyvinvointia ja näkemyksiä siitä, mistä hyvä elämä koostuu. Käydyissä keskusteluissa, ja niin sanotuilla sanapilvillä kerätyissä vastauksissa, hyvän elämän ulottuvuuksina painottuvat hyvät ihmissuhteet, terveys, mielekäs työ ja tekeminen sekä yhteisöllisyys. Yhteisöllisyyden merkityksinä painotetaan välittämisen kulttuuria, naapuriapua ja osallisuuden kokemusta. Myös luonto, oma tila ja rauha sekä puhdas ruoka ja ympäristö painottuvat vastauksissa.

Esiin nousseita hyvän elämän ulottuvuuksia voi pitää tuttuina juttuina – joku voisi jopa sanoa, ettei mitään uutta ja yllättävää. Mutta kun vastauksia tarkastelee tarkemmin, nousee aineistosta kiinnostavia painotuksia ja yhtymäpintoja suhteessa kestävän hyvinvoinnin viitekehykseen.

Hyvän elämän pohdinnoissa ei juurikaan nouse esiin elintasoon tai aineelliseen kulutukseen liittyviä näkökulmia (hyvinvoinnin having-ulottuvuus). Havainto on kiinnostavasti yhteydessä esimerkiksi kestävyystutkija Arto O. Salosen näkemyksiin, että hyvinvoinnin tarkastelussa tulisi siirtyä entistä enemmän elintason tarkastelusta elämänlaatua koskeviin kysymyksiin. Osallistavaan toimintatutkimukseen perustuva aineisto antaa viitteitä, että juuri tähän suuntaan ruohonjuuritasolla katsotaan.

Aineellisen elintason sijaan hyvinvoinnin kysymyksinä korostetaan erityisesti merkityksellisiä suhteita (hyvinvoinnin loving-ulottuvuus). Hyviä ja läheisiä ihmissuhteita, kuulumista ja kiinnittymistä yhteisöön sekä suhdetta luontoympäristöön ja sen tarjoamaan tilaan, rauhaan, harrastusmahdollisuuksiin ja lähellä tuotettuun puhtaaseen ruokaan.

Suhteessa mielekkääseen ja vastuulliseen toimintaan (hyvinvoinnin doing-ulottuvuus) korostetaan työn ja tekemisen mielekkyyttä – kokemusta siitä, että on yhteisölle ja yhteiskunnalle tärkeä. Myös yhteinen tekeminen ja “kehittämisen meininki” omassa kotikunnassa koetaan tärkeäksi.

Monipuoliset paikalliset harrastusmahdollisuudet sekä yhteisöllisyyttä ja osallisuutta vahvistava paikallinen toiminta tarjoavat mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen ja elävään läsnäoloon (hyvinvoinnin being-ulottuvuus).

Kaiken kaikkiaan käydyt keskustelut osoittavat, että osallistavin menetelmin saadaan moniäänisyyttä ja uusia avauksia, jotka haastavat pohtimaan hyvinvointia ja alueiden elinvoimaa uudella tavalla. Ruohonjuuritasolta nousevissa keskusteluissa on tunnistettavissa myös selkeitä yhtymäkohtia kestävää hyvinvointia ja sosiaalista kestävyyttä koskeviin keskusteluihin.

Monimutkainen toimintaympäristö haastaa sosiaalisen kestävyyden ratkaisuja

Kuntien tulevaisuuden isona haasteena on kestävän kehityksen juurruttaminen kaikkeen kuntien toimintaan. Erityisenä haasteena on sosiaalisen kestävyyden ulottuvuus. Miten voimme tehdä sosiaalisesti kestäviä ratkaisuja ja päätöksiä yhä monimutkaistuvassa toimintaympäristössä?

Huolimatta siitä, mitä tapahtuu sote-uudistukselle, tulee tulevaisuuden kunta yhä edelleen huolehtimaan asukkaidensa hyvinvoinnista laaja-alaisesti. Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta kunnissa tulee huomioida erityisesti heikommassa asemassa olevien kuntalaisten äänen ja näkemysten välittymisestä palvelujen suunnitteluun ja sitä kautta päätöksentekoprosesseihin. Hyvä elämä ja arjen sujuminen kuuluvat kaikille.

Kunnat erilaistuvat kiihtyvällä vauhdilla. Yhteistä kaikille kunnille on kuitenkin se, miten saamme vahvistettua kuntalaisten luottamusta kuntahallintoon ja sitä kautta lisättyä myös osallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemusta. Voisiko tässä hyödyntää laajemminkin kuntalaisten, luottamushenkilöiden ja kuntien työntekijöiden vuoropuhelua lisääviä työtapoja, kuten päätösten vaikutusten ennakkoarviointia? Tuottaisiko se sosiaalisesti kestävämpiä päätöksiä?

Osallisuus on osa kuntademokratiaa ja kunnissa osallistetaan asukkaita mittavassa määrin. Tällä hetkellä osallisuustyö on kunnissa kuitenkin huomattavasti aliresurssoitua. Myös osallisuustyö vaatii koordinointia ja sen kuntoon laittaminen ei ole vain oman työn ohessa tehtävää työtä vaan sosiaalisesti kestävän kunnan tunnusmerkki.

Kirjoittajat:

Mari Kattilakoski, tutkija, Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Päivi Kurikka, erityisasiantuntija vastuualueenaan kuntademokratia, asukkaiden osallistuminen ja osallisuus, sekä kuntien ja järjestöjen yhteistyö, Kuntaliitto erityisasiantuntija

Virpi Harilahti-Juola, kehittämispäällikkö vastuualueenaan osallisuus ja kuntakumppanuus, Maaseudun Sivistysliitto

Kaisa Kervinen, yhteisökehittäjä osallisuustyön parissa, Maaseudun Sivistysliitto

Posted on

Akateemisen kasvun kehyksiä

Kun maaliskuussa kuulin suru-uutisen sosiaalipsykologi Klaus Weckrothin (1955–2021) kuolemasta, singahdin muistoissani 1990-luvun alkuun, Tampereen yliopiston sosiologian opiskelijaksi. Pääaineeni vuoksi en ollut sosiaalipsykologian oppiaineessa työskennelleen Weckrothin kanssa juurikaan tekemisissä opintojeni tiimoilta. Hänen tutkimuksensa ja persoonansa kuitenkin piirtyivät osaksi sitä sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen muodostamaa kehystä, jossa opintojani tein.

Weckroth jätti myös aivan erityisen muistijäljen. Ja tuon muistijäljen vuoksi uutinen hänen kuolemastaan pysäytti aivan erityisellä tavalla. Näin vuosikymmenten jälkeen muistikuvani hänestä kiteytyvät Apua, sarjamurhaaja! -nimiseen alustukseen seminaarissa, jonka järjestin opiskelukaverini kanssa vuonna 1993. Weckroth viitoitti Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista innoittuneessa puheenvuorossaan sellaisen tavan lähestyä tieteellistä ajattelua, joka oli minulle, 20-vuotiaalle aloittelevalle yhteiskuntatieteilijälle, tuolloin vielä uusi: kudelman tiedettä ja kaunokirjallisuutta esitettynä tieteellistä täsmällisyyttä pakenevan tajunnanvirtaisesti mutta kuitenkin kirkkaasti, jotakin olennaista ihmisestä ja yhteiskunnasta esittäen.

Weckroth oli itselleni nuorena opiskelijana ensimmäinen elävä esimerkki siitä, että tiedettä voi tehdä monin eri tavoin. Että aina ei tarvitse tehdä kuten muut. Että epäkonventionaalisuus voi sytyttää aivan omanlaisiaan innostuksen kipinöitä, kutsua ajattelemaan toisin. Että yhteiskuntatieteilijä voi ottaa kantaa.

Yliopisto-opiskelu on myös paljon muuta kuin niitä tietosisältöjä ja muita akateemisia taitoja, joita opitaan luennoilla, seminaareissa, harjoitustöissä ja kirjallisuuteen perehtyessä. Se on – jahka taas pandemian ies siihen vapauttaa – yhteisiä kahvi- ja lounashetkiä opiskelukavereiden kanssa, yliopiston käytävillä kuljeskelua ja suunnittelemattomia kohtaamisia, ainejärjestötoimintaa ja vapaa-ajan viettoa. Se on myös sellaista oman laitoksen ja oppiaineen vaikutuspiirissä olemista, jonka merkitystä ei ehkä opiskeluaikana vielä aivan tajuakaan: monenlaisia persoonia, taustoja, maailmankuvia, näkymiä tapoihin tehdä tiedettä ja toimia yhteiskunnassa.

Omalla opiskelupolullani Klaus Weckroth avarsi yhteiskuntatieteellistä ajatteluani näkemyksellisyydellään, luovuudellaan ja rohkeudellaan ajatella toisin. Vastaavia, akateemisen toimijuuteni rakentumisessa erityisen merkityksellisiä kohtaamisia oli opiskeluaikanani tietenkin myös lukuisia muita, Suomessa ja ulkomailla. Ne, jokainen tavallaan, innostivat ja rohkaisivat kohti sellaista yhteiskuntatieteilijyyttä, mitä nyt edustan – tiedettä, taidetta ja aktivismia yhdistävää.

Yliopistot ovat lukuisten murrostensa ja rahoitusmallimuutostensa myötä kulkeneet kohti aikaisempaa kapeamman muotin tieteentekijyyttä. Suunnan pitäisi olla tietenkin aivan toinen. Yliopisto on paitsi tiedollinen myös maailmankuvallinen kasvualusta. Tuon kasvualustan rikkaus edellyttää huolehtimista yliopistoyhteisön jäsenten taustojen ja tieteentekemisen tapojen moninaisuudesta, samoin kuin – tietenkin – kriittisen ajattelukyvyn vankkaa vaalimista.

 

Sanna Ryynänen
Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Posted on

Päihteiden käytön merkityksellisyys ja merkityksettömyys

Aidot kohtaamiset loputtomien zoomien ja teamsien jälkeen ovat jo kulman takana. Opiskeluihin ja työhön liittyvän puurtamisen ohella kaikenlainen epämuodollinen hengailu ja kanssakäyminen palaavat taas osaksi akateemista yhteisöllisyyttä. Päästään kilistelemään kaivatun jälleennäkemisen kunniaksi. Päihteiden käyttöä tutkivan yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta asetelma herättää monenlaisia kiinnostavia ajatuksia.

Alkoholinkäyttö on vahva normi, minkä lisäksi asenteet muihinkin päihteisiin ovat lieventyneet – jopa niin, että päihteettömän elämäntavan valitseva voi joutua sosiaalisessa paineessa selittelemään valintojaan tai päätyä jopa välttelemään tilanteita, joissa muut hakeutuvat iloiseen, yhteyttä synnyttävään päihtymystilaan.

Päihteiden saatavuuden parantuessa ja käytön normalisoituessa voisi olla virkistävää pitää yllä keskustelua myös vaihtoehtoisista näkökulmista.

Raittius valtakulttuurin vastarinnan muotona

Olen seurannut mielenkiinnolla hiljattain mediahuomiota saanutta uudenlaista raittiustrendiä: Sober Curious. Termin lanseerannut Ruby Warrington (2018) kannustaa uteliaisuudella kokeilemaan, millaista voisi olla valita päihteetön elämäntapa: miten elämän merkityksellisyyttä, fiilistä ja hyvää oloa voisi tavoittaa alkoholittomilla juomilla tai alkoholittomiin tilaisuuksiin osallistumalla.

Sober Curious -liike ei edusta ehdotonta pitäytymistä alkoholista, vaan rohkaisee antamaan päihteettömyydelle mahdollisuuden ja miettimään oman juomisen perimmäisiä motiiveja. Liike on yksi esimerkki ajallemme tyypillistä terveellisiä elämäntapoja korostavista trendeistä, mikä osittain selittänee sen saamaa näkyvyyttä.

Erilaisia raittiuteen kannustavia sosiaalisia liikkeitä on ja on ollut muitakin. Nostan Sober Curious -liikkeen rinnalle toisen, 1980-luvulla syntyneen ja Ross Haenflerin (2006) sosiologisen tutkimuksen mukaan edelleen voimissaan olevan Straight Edge -liikkeen eli ”streittarit”. Straight Edge -liikkeen linja kaikkiin päihteisiin on ehdoton ei. Liike on punk rock -kulttuurin sisälle syntynyt alakulttuuri, jossa raittiuden nähdään edustavan äärimmäistä vastarinta-ajattelua kulttuuriin normaalisti tiiviisti kytkeytyvälle rankalle päihteiden käytölle. Myöhemmissä vaiheissaan liike on ottanut kantaa myös ympäristökysymyksiin.

Jo pikaisella googletuksella huomataan, että näitä kahta sosiaalista liikettä ei tunnu juuri yhdistävän muu kuin pidättäytyvä suhde päihteisiin. Kuvastokin on kovin erilaista. Siinä missä Sober Curious -liike identifioituu esteettisyytenä (kuvastossa toistuvat terveet ja hyvinvoivat ihmiset, seesteinen yhdessäolo, värikkäät mockailit ja mindfulness), luo Straight Edge -alakulttuuri mielikuvan hämyisistä kellariklubeista, metelistä, tatuoiduista ruumiista, voimasta, uhmasta, anarkiasta ja kapinasta kuten perinteiseen punk-ideologiaan lähtökohtaisesti kuuluu. Liikkeisiin liitetyt sosiaaliset merkitykset ovat vahvoja ja tarjoavat ainekset kollektiiviselle identifioitumiselle. Yhteisenä nimittäjänä niillä on tarjota vaihtoehto vallitseville valtavirtanäkemyksille – ja se on päihdenormin kyseenalaistaminen.

Päihde, käyttäjä ja konteksti – päihdekokemuksen kolme elementtiä

Yksinkertaisimmillaan tarkasteltuna päihteet ovat väline, jolla manipuloidaan aivokemiaa riippuen siitä, minkälaista fyysistä tilaa haetaan: rentoutusta, vauhtia ja energiaa, keskittymistä, aistihavaintojen muutoksia. Näihin fysiologisiin tiloihin sitten liitämme erilaisia sosiaalisia merkityksiä tilanteesta ja kontekstista riippuen: arjen vaihtaminen vapaalle, yhteishengen lujittaminen, maailmanparantaminen, pohdiskelu ja itsetutkiskelu, luovuuden esiin houkuttelu, reipas bilettäminen, irtiotto todellisuudesta, menestyksille ja merkkipäiville skoolailu, ja niin edelleen.

Päihde fysiologisia vaikutuksia synnyttävänä kemiallisena elementtinä muodostaa siis vain osan käyttökokemuksesta, ja valtaosan tästä muodostaa se sosiokulttuurinen ympäristö, jossa käyttö tapahtuu. Norman E. Zinbergin (1986) yhteiskuntatieteellisille päihdetutkijoille klassikoksi muodostunut teoria (drug, set, setting) tarjoaa kehyksen tarkastella sitä kokonaisuutta, josta päihteiden käytön merkityksellisyys muodostuu. Kyse ei ole pelkästä kemiallisesta aineesta jollakin tapaa nautittuna (drug), ei pelkästä käyttäjästä tarpeineen ja ominaisuuksineen (set) vaan näistä molemmista tietyssä sosiokulttuurisessa kontekstissa (setting), jota luonnehtii sisältö (esimerkiksi lukuvuoden päätös), sosiaalinen ulottuvuus (kuten opiskelutoverit ja kollegat), fyysinen tila (esimerkiksi baari) ja tilanteeseen liittyvä opittu kulttuurinen käyttäytymiskoodisto.

Kuinka iso rooli päihteellä lopulta on päihdekokemuksessa?

Zinbergiläisen kehyksen kautta tarkasteltuna päihteiden käyttökokemus on siis kolmen tekijän summa. Entäpä jos tuosta pudottaisi varsinaisen päihteen pois, mitä jää ja mitä menetetään? Viitaten edellä kuvaamiini Sober Curious- ja Straight Edge -liikkeisiin ja niiden varaan muotoutuvaan vahvaan sosiaaliseen merkityksellisyyteen, on aiheellista kysyä, mihin päihdettä itseään varsinaisesti tarvitaan.

Fysiologisen päihtymistilan yhdistäminen tiettyyn sosiokulttuuriseen kontekstiin ei tapahdu mitenkään automaationa, vaan yhteys on opittu. Toinen päihdetutkimuksen klassikko, Howard S. Becker (1963) osoitti tutkimuksissaan, että joskus jopa se, että osaamme tulkita fysiologisen päihtymystilan miellyttävänä, on sosiaalisen oppimisprosessin tulos. Toisin sanoen, varsinaisesta päihteestä näyttäisi ropisevan pois turha glamour, se on pelkkä myytti, vahvan merkityksellisyyden rakentuessa pitkälle sosiokulttuurisen kontekstin varaan. Saattaapa käydä joskus niinkin, että itse päihde on kokonaisuuden heikoin lenkki: puitteet kohdillaan ja asetelma täydellinen mutta liiallinen tai vääränlainen päihtymys pilaa tunnelman.

Tutkiessani suomalaista sekakäyttökulttuuria yhden esimerkin päihteen toissijaisesta roolista antoi eräs haastateltavani todetessaan, että ”jokainen käyttäjä siellä hakee sitä ensimmäistä piikkiään”. Päihteet eivät enää lupaa euforiaa, hurmoskokemusta, vaan käyttöpiireihin on jääty pyörimään muista syistä, joita fyysinen riippuvuus ei yksin selitä. Elämässä merkityksellisiksi muodostuneet suhteet, toiminnot ja rutiinit estävät näkemästä huumekuvioiden ulkopuolella avautuvia mahdollisuuksia.

Päihdemyyttien purkaminen on hidasta. Toistaiseksi tunnumme elävän vaihetta, jossa päihteiden käytön normia uusinnetaan eristämällä päihteitä käyttämättömät eri tiloihin kuten päihteettömät yökerhot ja päihteettömät opiskelijatapahtumat. Tämäntyyppisen pois sulkevan kategorisoinnin kautta mahdollisuudet päihteettömän elämäntavan normalisoimiselle näyttäytyvät melko heikkoina. Miten vastaanottavaisia olemme ajatukselle siitä, että käyttökontekstiin liittyvät sosiaaliset merkitykset koetaan ja jaetaan varsinaisesta päihteestä riippumatta, kiinnittämättä huomiota, mikä on kenenkin juomalasin sisällön kemiallinen koostumus?

 

Kati KatajaKati Kataja

Sosiaalitieteiden yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

Lähteet:

Becker, Howard. S. (1963) The outsiders. New York, NY: The Free Press.

Haenfler, Ross (2006) Straight Edge: clean living youth, hardcore punk, and social change. New Jersey: Rutgers University Press.

Warrington, Ruby (2018) Sober Curious: the blissful sleep, greater focus, limitless presence, and deep connection awaiting us all on the other side of alcohol. New York, NY: HarperCollins.

Zinberg, Norman (1986). Drug, set, and setting: The basis for controlled intoxicant use. New Haven CT: Yale University Press.

Posted on

Miksi nuorten ääni pitää saada kuuluville YK:n metsäfoorumissa?

YK:n jäsenmaat vahvistivat vuonna 2015 kestävän kehityksen toimintaohjelman, joka ohjaa kestävän kehityksen edistämistä vuosina 2016–2030. Kestävän kehityksen tavoitteiden pyrkimyksenä on poistaa äärimmäinen köyhyys maailmasta ja turvata hyvinvointi ympäristölle kestävällä tavalla. YK:n metsäfoorumi (UNFF) tuottaa tietoa siitä, miten metsiin liittyviä kestävän kehityksen tavoitteita tuetaan ja toteutetaan globaalisti. Miksi juuri nuorten osallistuminen YK:n metsäfoorumiin on tärkeää, ja miksi heidän äänensä pitää saada kuuluville myös metsäkeskustelussa?

Olen seurannut Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) metsäfoorumin (United Nations Forum on Forests, UNFF) toimintaa sen perustamisvuodesta 2001 asti. Juuri samana vuonna, kun foorumi perustettiin, jätin ensimmäisen väitöskirjaani liittyvän apurahahakemuksen. Väitöskirjani koski kansalaisten osallistumista ja osallisuutta metsävarojen hoidossa ja hallinnassa. Seurasin Suomen kehitysyhteistyömäärärahoilla tuettuja metsä- ja maaseudun kehityshankkeita Tansaniassa, Mosambikissa, Laosissa ja Vietnamissa.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, osallistuin Suomen valtuuskunnan mukana YK:n kuudenteentoista metsäfoorumiin huhtikuun lopussa 2021. Aikaa on kulunut, ja seuraan edelleen tutkimustyössäni sekä YK:n metsäfoorumin toimintaa, kansalaisten osallistumista ja osallisuutta luonnonvarojen hallinnassa, että sitä, miten Suomen kehitysyhteistyö tukee luonnonvarojen hallintaa.

Metsäfoorumin vuosittaiset kokoukset ovat yksi osoitus Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetyn YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin jälkeen vahvistunutta kansainvälistä ympäristöyhteistyötä. Foorumin vuosittaiset kokoukset tarjoavat YK:n jäsenmaiden hallituksille mahdollisuuksia kansainvälisen metsäpolitiikan kehittämiseen. Metsäfoorumi on niin sanottu pehmeän päätöksenteon (soft law) YK:n foorumi, ja sen avulla ei aseteta velvoittavia (hard law) tavoitteita vaan raportoidaan ja seurataan jäsenmaiden asettamia tavoitteita. UNFF on siis osa YK:n metsästrategiaa ja UNFFin työ on pitkälti strategian toimeenpanon seurantaa. UNFFin vuosittaisten kokousten tarkoituksena on varmistaa, että kaikki YK:n metsiin liittyvä työ on koordinoitua ja johdonmukaista. Metsästrategia on linkitetty Agenda 2030 -tavoitteisiin, joiden avulla globaalisti pyritään varmistamaan kestävän kehityksen tavoitteiden toteutuminen (sustainable development goals, SDGs).

Agenda 2030:n kestävän kehityksen toimintaohjelmavastuu Agenda 2030:n toimeenpanosta on valtioilla ja tavoitteet koskevat maailman kaikkia maita. Tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan kuitenkin myös kansainvälistä politiikkaa ja yhteistyötä sekä paikallishallinnon, yksityissektorin, kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten laajaa osallistumista.

Nuorten osallisuus UNFF-kokouksiin tärkeää

Itselleni tämän kevään UNFF-kokous oli merkityksellisin siksi, että sain pitää ensimmäisen puheenvuoroni Suomen valtuuskunnan jäsenenä metsäfoorumin kokouksessa. Ja Suomen puheenvuoro kuului näin:

“We align ourselves with the statement given on behalf of EU and its member states. We support major groups’ message on inclusivity. Finland has traditionally encouraged stakeholders’ participation to its delegation, and that is the case also this year. Especially the participation of youth delegates is crucial to this process, and we encourage all countries to support youth delegates participation to this important process.”

Teille lukijoille nämä lauseet kuulostavat ehkä tylsiltä ja YK:n diplomaattiseen ilmaisutapaan sidotuilta. Minulle tutkijana näillä on iso merkitys, koska niissä korostuvat kaksi asiaa: erilaisten toimijoiden osallisuus ja nuorten mukaan ottaminen kansallisiin UNFF-valtuuskuntiin. Suomen puheenvuoron jälkeen Saksan UNFF-valtuuskunnan jäsen kommentoi yksityisviestissää minulle, että Suomen viesti on vahva ja kantaaottava. Nuoria UNFF-foorumilla edustava ryhmittymä taas kiitti sähköpostitse Suomea nuorten tukemisesta ja heidän osallistumisensa tärkeyden korostamisesta.

Nuoria YK:n metsäfoorumissa edustaa kansainvälinen metsäopiskelijoiden järjestö (International Forestry Students’ Association, IFSA). Järjestö on toiminut aktiivisesti saadakseen nuorille mutta myös muille sidosryhmille kuten järjestöille, naisille ja vähemmistökansoille tärkeitä asioita kuuluviin YK:n metsäfoorumin kokouksissa. IFSA:n on jatkuvasti etsittävä rahoitusta tukeakseen nuoria osallistumaan metsäfoorumin kokouksiin, koska nuoret eivät ole mukana jäsenmaiden valtuuskunnissa. Ja juuri siksi iso harppaus kohti vuorovaikutteisempaa metsäkeskustelua olisi, että nuoret saataisiin mukaan maiden UNFF-valtuuskuntiin ja näin myös seuraamaan maakohtaisten tavoitteiden seurantaa.

Miksi juuri nuorten rooli metsäkeskustelussa on tärkeää, ja miksi heidän äänensä pitäisi saada kuuluville YK:n metsäfoorumilla? Vastaus kiteytyy hyvin aineistossa, jota ALL-YOUTH-tutkimushanke on kerännyt viimeisen kahden vuoden aikana. Tässä yksi suora lainaus haastatteluista:

“Uskoisin, että ehkä tämä luonnonsuojelupuoli on semmonen, mistä nuorilla on ehkä enemmän tietoa ja mihin ovat perehtynneet enemmän et se on ehkä tullu just meijän sukupolvelle silleen, ennemmän ku meijän vanhempien sukupolvelle.”

Haastateltujen nuorten metsänomistajien mukaan metsiin liittyvää tietoa etsitään ja saadaan hyvin erilaisista tietolähteistä (esimerkiksi koulusta, harrastusten kautta, vanhemmista ja sukulaisilta, sosiaalisesta mediasta sekä metsätalousneuvontaa tarjoavilta organisaatioilta). Tieto sirpaloituu mutta myös moniarvoistuu. Juuri siksi nuorten arvot ja asenteet metsäasioissa ovat moninaiset, mutta heillä on myös osaamista omaksua ja toteuttaa uudenlaisia metsiin liittyviä globaaleja tavoitteita.

Esimerkiksi globaalit ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen liittyvät tavoitteet vaativat uudenlaista ajattelua ja sopeutumista myös metsäsektorilta. Tähän liittyy myös Suomessa keskustelua herättänyt turvemaiden käyttö. Myös globaalisti turvemailla tapahtuva metsätalous on niin sanottu ”viheliäinen ongelma” (wicked problem). Turvemailla tapahtuva metsäojitus ei yksin aiheuta ilmastopäästöjä, vaan tuotannon ja tupeen aiheuttamat maaperä- ja vesistökuormitusta ovat globaalisti iso ympäristöongelma.

Samaan aikaan turvemailla tapahtuvaan maa- ja metsätaloustuotantoon liittyy taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä, jotka vaikeuttavat ympäristön kannalta kestävien ratkaisujen löytämistä. Yksittäisiä kansalaisia tai vaikkapa paikallisia yrittäjiä ei tulisi vastuuttaa kantamaan kohtuutonta vastuuta siirryttäessä kestävämpiin maa- ja metsätalouden muotoihin.

YK:n metsäfoorumilla on keskusteltu myös turvemailla tapahtuvasta tuotannosta ja metsiensuojelusta vuosia. Yhdeksi ratkaisuksi on tarjottu niin sanottua integroitua maankäytön suunnittelua, jonka avulla pyrittäisiin huomioimaan erilaisia tarpeita ja näin vähentämään metsätalouteen ja luonnon monimuotoisuuteen liittyviä konflikteja. Integroidun maankäytön suunnittelun menetelmillä pystytään luomaan dialogia erilaisten toimijoiden välillä sekä huomioimaan eri sektoreiden ja paikallisten asukkaiden tarpeet.

Sidosryhmien edustajat kuten nuorten edustajat ovat YK:n metsäfoorumilla pitäneet esillä vuorovaikutteisuuden tarvetta erilaisten toimijoiden välillä. Metsäfoorumi on ollut neutraali, soft law -instrumentti, keskustella esimerkiksi maankäytön suunnitteluun liittyvistä mahdollisuuksista.

Integroidun maankäytön suunnittelun keinot ovat kuitenkin vielä heikosti tiedostettuja sekä kansainvälisesti että jopa meillä Suomessa, ja niitä käytetään hyvin paikallisesti. Esimerkiksi Metsähallitus on valtion mailla kehittänyt maankäytön suunnittelua ja osallistavia menetelmiä erilaisten käyttötarkoitusten ja eri käyttäjien vaatimusten arviointiin ja huomiointiin. Tätä osaamista ja digitaalisia palveluita voisimme tarjota globaalisti, koska meillä Suomessa olisi osaajia ja kehitettyjä innovaatioita liittyen integroituun maankäytön suunnitteluun. Tästä huolimatta integroitu maankäytön suunnittelu ei ole laajemmassa käytössä Suomessa. Ja kysymys kuuluu, ovatko vanhat rakenteet ja organisaatiot liian kankeita omaksumaan uusia menetelmiä.

Muutos tapahtuu hitaasti, mutta uskoa muutokseen ja toivoa löytyy

Palataanpa lopuksi YK:n metsäfoorumin istuntoon huhtikuussa 2021. Suomen puheenvuoro, jonka sain lukea, kirjautui tässä muodossa UNFF-kokouksen pöytäkirjaan:

”Countries were invited to support such activities, and to consider involving youth in their delegations in international meetings. Barriers to obtaining support from philanthropic organizations should be also explored.”

Eli toivoa on, että nuoret pääsisivät mukaan jäsenmaiden UNFF-valtuuskuntiin, eivät vain erillisenä ryhmänä YK:n salin lehtereillä vaan itse valtuuskuntiin. Aika näyttää, ottavatko YK:n jäsenmaat metsäfoorumin suosituksen käytäntöön. Esimerkiksi naisten ja miesten välinen tasa-arvo toteutuu jo useissa valtuuskunnissa. Toivottavasti myös nuorten edustajien mukanaolo kansainvälisillä foorumeilla tulee joskus olemaan itsestään selvää. Muutos tapahtuu hitaasti, mutta aina kun on uskoa muutokseen, on myös toivoa. Myös YK:ssa.

 

Irmeli MustalahtiIrmeli Mustalahti

Luonnonvarahallinnan professori, Itä-Suomen yliopisto

ALL-YOUTH Kestävää kehitystä luomassa -osatutkimuksen johtaja

Posted on

Osallistaminen + yhteistyö = suosittu kouluruoka & antoisa ruokakasvatus

Oletko koskaan törmännyt tietoon, että suomalainen kouluruoka on maailman parasta? Olet ehkä myös kuullut, että oppilaat eivät syö kouluruokaa niin kuin me aikuiset toivoisimme. Onko tälle pulmalle mahdollista tehdä jotain?

Kahdeksasluokkalainen Eeva Harju peräänkuulutti (Lukijan mielipide, HS 7.1.2021) oppilaiden toiveiden kuuntelua, mutta myös sitä, että toiveet tulisivat lisäksi huomioiduksi. Samoja toiveita nousi esille Valtioneuvoston rahoittamassa Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hankkeessa, jossa selvitimme kouluruokailun nykytilannetta niin lounaan kuin välipalankin osalta.

Järjestimme muun muassa työpajoja ja kyselyjä, joihin myös oppilaat osallistuivat. Selvityshankkeen tulokset olivat samassa linjassa Eeva Harjun toiveiden kanssa; oppilaat toivovat, että heidät otetaan mukaan kouluruokailua koskevaan päätöksentekoon.

Oppilaiden osallistamisella aikuiset pääsevät helpommalla nyt ja tulevaisuudessa

Perusopetuslain mukaan oppilaiden tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavalla tavalla. Myös kouluruokailusuosituksissa painotetaan oppilaiden osallistamista ja vaikutusmahdollisuuksien järjestämistä. Mukaan ottaminen vahvistaa kouluyhteisöä, mutta myös kasvattaa ja motivoi oppilaita kehittymään aktiivisiksi toimijoiksi koulussa ja myöhemmin aikuisena yhteiskunnassa. Kouluruokailu onkin loistava areena oppilaiden osallistamiselle ja aktiivisen toimijuuden harjoittelulle.

Kouluruokailun ja ruokakasvatuksen kehittämiseen sekä oppilaiden osallistamiseen on kehitetty erilaisia työkaluja ja toimintamalleja, joiden käyttöönottamiseen kannustaa myös vuoden 2021 alussa startannut Kokonaisvaltaista ruokakasvatusta varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen -hanke.

Lisäksi Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hankkeessa olemme ehdottaneet kansallisen Kouluruokailun kehittämis- ja koordinointiryhmän perustamista, jolla turvataan kouluruokailun ja ruokakasvatuksen aktiivinen ja pitkäjänteinen kehittäminen sekä niistä viestiminen niin kouluruokailun parissa työskenteleville kuin oppilaiden kotiväellekin.

Grafiikka: Bettiina Lievonen, Itä-Suomen yliopisto

Tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi

Muistatko omasta lapsuudestasi aikuisen, joka toimi hyvänä mallina, positiivisen ilmapiirin luovana ruokakasvattajana, ja jonka kanssa ruokailu oli aina hitusen tavanomaista mukavampaa? Ruokakasvatus ei koske vain kouluympäristöä, vaan jokainen lapsen ja nuoren lähipiirissä oleva aikuinen toimii osaltaan ruokakasvattajana omalla esimerkillään ja käytöksellään.

Omaan ruokakasvattajuuteen vaikuttavat niin ruokakokemukset kuin oma suhtautuminen ruokaa kohtaan. Nämä ruokasuhdetta muovaavat tekijät on hyvä tunnistaa, jotta voi heittäytyä kannustavan ruokakasvattajan rooliin. Ruoka on helppo keskustelunaihe, siihen on jokaisella jokin mielipide, ja siitä on helppo puhua positiiviseen sävyyn. Mikä onkaan kummilapsen lempikouluruoka, ja mikä oli aikoinaan minun? Yhteiset ruokahetket arkena, retkillä ja juhlissa luovat mukavia ruokamuistoja, joten näitä tilanteita kannattaa luoda lapsille ja nuorille niin usein kuin mahdollista.

Nyt oppilaiden ääni on kuultu ja on meidän aikuisten vuoro tarttua näihin toiveisiin. Kouluruuan arvostus ja ruokakasvatus ovat kaikkien aikuisten, niin vanhempien, kummien, naapureiden kuin opetuksesta ja ruokapalveluista vastaavienkin asia.

Heitänkin nyt pallon sinulle arvoisa lukija: Miten voisit tänään ja huomenna toimia rohkaisevana ruokakasvattajana tai edistää lähipiirisi lasten ja nuorten viihtyisää kouluruokailua? Miten saisimme suomalaisen kouluruokailun brändin nostettua sen ansaitsemalle tasolle? Koska onhan se ihan huikea juttu!

Toimitko koulumaailmassa tai kunnassa? Tsekkaa täältä kouluruokailun ja ruokakasvatuksen muistilista.

Vinkkejä lasten ja nuorten ruokailuun: https://neuvokasperhe.fi/syominen/ .

 

Henna Jalkanen, Aija Laitinen ja Tanja Tilles-Tirkkonen

Kirjoittajat ovat Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hankkeen tutkijoita Itä-Suomen yliopistosta.