Month: June 2017

Posted on

Kokemuskeskeiset alat

Monista luonnontieteiden ja tekniikan tieteenaloista kuulee usein sanottavan, että ne ovat laiteintensiivisiä, kun tarkoitetaan että onnistuakseen tutkimuksen harjoittaminen ja tutkijoiden koulutus vaativat kalliita laitteita ja niihin kohdistettuja investointeja.

Ajatus ikään kuin tekee hyväksyttäväksi sen, että tieteenalan koulutus myös saa maksaa enemmän kuin sellaisten tieteenalojen koulutus, jotka eivät ole laiteintensiivisiä.

Kun esimerkiksi vieraiden kielten koulutuksen kalleutta yliopistoissa on yritetty perustella vastaavasti sillä, että se vaatii paljon opettajan kontaktitunteja, tulos ei ole ollut sama.

Jotta voi toimia virallisena kääntäjänä tai tulkkina, kielitaidon tason on vastattava eurooppalaisessa luokituksessa tasoja C1–C2. Sen saavuttaminen lukion kieliopintojen jälkeen vaatii maisterin opinnot ja vuosia koulutusta, jossa keskeisessä roolissa ovat kontaktit mm. natiiviopettajiin ja muihin ao. kieltä puhuviin ihmisiin esimerkiksi kielivaihdossa.

Kielitaito on sosiaalista taitoa, ei pelkästään teoreettista tietoa, vaikka toki kielen tietoiseen ja analyyttiseen hallintaan kuuluu myös teoreettista tietoa.

Ehdotan käyttöön sanaa kokemusintensiivinen – ja myönnän samalla, että kuvaavampiakin ilmaisuja saattaa olla – niille aloille, joilla koulutus vaatii investointeja ihmisiin ja joissa tutkimuskin on ihmisiin tai heidän käyttäytymiseensä kohdistuvaa.

Anteeksi, suomen kielen asiantuntijat kai hyväksyisivät paremmin sanat laite- ja kokemuskeskeinen.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Posted on

Muistin politiikat monietnisessä yhteiskunnassa

Toukokuun 9. päivänä, Venäjän voitonpäivänä, Suomessa järjestettiin ensimmäistä kertaa niin sanotun kuolemattoman rykmentin marssi, johon osallistui satakunta venäjänkielistä ja josta uutisoi Yle. Kuolematon rykmentti on alkujaan Venäjän kansalaisyhteiskunnassa syntynyt, sittemmin valtion kaappaama tapa aktivoida ihmisiä osallistumaan julkisiin muistamisrituaaleihin heidän perhemuistojaan hyödyntäen. Kuolemattoman rykmentin marssiin voi osallistua kuka tahansa, joka haluaa muistaa julkisesti toisessa maailmansodassa, tarkemmin Suuressa isänmaallisessa sodassa sotineita omia esi-isiään. Heidän kuvansa laitetaan kepin päähän ja yhdessä muiden kanssa muodostetaan perinteinen marssikolonna, kävellään yhdessä ja osoitetaan, että ollaan kiitollisia sotineille sukupolville heidän panoksestaan Suureen voittoon. Näitä marsseja järjestetään nykyään ympäri Venäjää ja monissa muissakin maissa, joissa asuu venäjänkielisiä. Nyt tämä liike on saavuttanut Suomen.

Voiton ja sen eteen tehdyn uhrauksen suuruutta korostava sotamuisto on ollut niin neuvostoaikana kuin 2000-luvun Venäjällä keskeinen asia, jonka ympärille on rakennettu kansakuntaa, kansallista identiteettiä. Tutkimuksessa on monesti tuotu esille, että virallinen sotamuisto sulkee pois toisenlaisia totuuksia sodasta: Neuvostoliiton hallinnon säälimättömyyden omaa kansaa kohtaan, neuvostojohdon sopimukset fasisti-Saksan kanssa, itse sotineiden miesten ja naisten, sotavankien, lasten, vainottujen kansojen ym. kokemukset. Jäljelle jää kiillotettu, ylpeyttä nostattava voittomyytti. Virallinen, sankaruutta esille tuova sotamuisto on myös tehokas tapa unohtaa sodan todellisuus ja kärsimys. Virallistetussa sotamuistossa sotaparaateineen ja nykyisin kuolemattomine rykmentteineen nähdään edelleenkin Venäjän valtaapitävien oman vallan vahvistamiskeino. Näin lähinnä on kuolemattoman rykmentin marsseja totuttu käsittelemään ”liberaalissa leirissä” niin Venäjän sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Ulkomailla kuolemattomat rykmentit nähdään ilmentymänä nyky-Venäjän medioituneista identiteettipolitiikoista, keinona luoda Moskova-keskeinen ”venäläinen maailma” ja levittää sen epädemokraattinen arvomaailma Venäjän rajojen ulkopuolelle.

Tätä ilmiötä pohdittaessa mielestäni on kiinnitettävä huomiota muutamaan seikkaan. Ensinnäkin, kansallisrituaalit aina luovat tunnetta ja kokemusta jäsenyydestä kansakunnassa. Ne sekä liittävät osallistujat siihen muistoon, jota ne vaalivat, että jäävät osallistujien omaan muistiin ruumiillisena kokemuksena. Tässä suhteessa kuolemattomat rykmentit ovat eittämättömästi onnistuneita rituaaleja. Toisaalta, koska itse rituaalin ytimessä oleva sotamuisto on niin ongelmallinen, nämä rituaalit tulevat aina olemaan kyseenalaisia niin Venäjällä kuin sen ulkopuolellakin. On jo huomattu, että kuolemattomat rykmentit ovat jakaneet venäläiset kahteen leiriin: toisessa niitä pidetään vilpittömän ja tarpeellisen sotamuiston ja kansallisen yhtenäisyyden, toisessa muistamattomuuden ja härskin farssin paikkoina.

Toiseksi, voitonpäivä sotamuisteluineen on erittäin moniääninen tapahtuma, sen viettämisen toimijat voivat antaa sille eri merkityksiä – ja siinä mielessä se pysyy avoimena nyt ja tulevaisuudessakin. On tärkeää kuulla näitä ääniä ja ymmärtää niitä.

Kuitenkin tärkein pointtini on siinä, että rituaalien tutkimuksessa on tärkeää ajatella myös niiden konteksteja. Näkisin, että esimerkiksi Saksassa, Israelissa, Yhdysvalloissa ja Suomessa järjestettävillä kuolemattoman rykmentin marsseilla on eri kontekstit ja ne sijoittuvat eri tavoin kansallisiin ja paikallisiin muistikulttuureihin. Saksan toisen maailmansodan kulttuurinen muisti on erilainen kuin Yhdysvaltojen tai Suomen. Venäjänkielisten maahanmuuttajien osuudet väestöstä ovat erilaisia Israelissa ja Suomessa. Näiden maiden kotouttamisjärjestelmät ovat hyvin erilaisia. Ja niin edelleen.

Kuolemattoman rykmentin marsseja tekee Suomessa tulenaraksi se tosiasia, että suomalainen kansallisidentiteetti ja -rituaalit ovat myös vahvasti sotamuistoon keskittyviä. Esimerkiksi itsenäisyyspäivän juhlinta rakentuu valtaosin Suomen sotauhrauksen ja sankaruuden muistamisesta. Suomalaisen toisen maailmansodan muistokulttuurin tutkimus paljastaa sen ongelmallisuuden myös niin sanotun eurooppalaisen sotamuiston suhteen: kun eurooppalaisessa sotamuistossa korostuu yleisinhimillisen tragedian (ensisijaisesti holokaustin) muistaminen, Suomessa muistetaan edelleenkin oman kansan sankaruutta.

Samalla itsenäisyyspäivän juhlinta on juuri se tärkein kansallinen rituaali, joka luo jäsenyyttä kansakunnassa. Nykyvenäläiset ja nykysuomalaiset ritualisoidut sotamuistot ovat potentiaalisesti törmäyskurssilla, ja tätä potentiaalia voidaan halutessa käyttää hyväksi, synnyttäen jännitteitä suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyinen monietninen yhteiskuntamme tarvitsee kipeästi historiallisten muistien, niiden sisältämien arvomaailmojen, kansallisten rituaalien ja juhlien tarkkaa pohdintaa ja keskustelua siitä, mitkä muistamisen ”kehykset” edistäisivät rauhallista ja turvallista elämää.

Olga Davydova-Minguet

Apulaisprofessori (Venäjä- ja rajatutkimus)

Karjalan tutkimuslaitos

 

 

Posted on

Onko yliopistoilla vaikutusta Suomen talouteen?

Skotlantilaisen BiGGAR Economics Ltd:n toteuttama arviointi suomalaisten yliopistojen taloudellisista vaikutuksista Suomen talouteen julkaistiin tiistaina 13.6.2017. Arviointihanke toteutettiin yhteistyössä Akavan, Elinkeinoelämän keskusliiton, Sivistystyönantajien, Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) ja Suomen yliopistot UNIFI:n kanssa. Arviointiin osallistuivat kaikki yliopistolaissa mainitut yliopistot ja se tehtiin keväällä 2017. Arviointiraportti on saatavilla osoitteessa: www.unifi.fi/taloudellisetvaikutukset.

Yliopistojen taloudellisten vaikutusten keskeisimmiksi lähteiksi arvioinnissa tunnistettiin yliopiston oma toiminta, opiskelijoiden toiminta, yliopistojen tuottama tuki liike-elämälle ja innovaatioille, sekä yliopistokoulutuksen korkeampi tuottavuushyöty. Pienempiä vaikutuksia syntyy kansanterveysvaikutuksista ja matkailusta. BiGGAR Economicsin mukaan yliopistoihin panostettu euro kytkeytyy keskimäärin 5,26 euron arvonlisään Suomen taloudessa.  Lisäksi yliopistot henkilökuntansa ja opiskelijoidensa kautta vaikuttavat yhteiskuntaan myös monin ei-euromääräisesti-mitattavin tavoin, kuten uusintamalla suomalaista kulttuuriperintöä.

Minulta pyydettiin arvioinnin julkistamistilaisuuteen kommenttipuheenvuoro arvioinnin tulosten hyödyntämisestä yliopiston strategiatyössä. Mielestäni raportti antaa yksiselitteisen viestin: yliopistoilla on huomattava taloudellinen vaikutus ja arvo. Viimeistään nyt päättäjien tulee ymmärtää, että kaiken maailman dosenttien ja kaiken maailman toimistosihteerien merkitys Suomen hyvinvoinnille ja sen myönteiselle pitkäjänteiselle kehittämiselle on myös talouden näkökulmasta niin oleellinen, ettei Suomella ole varaa olla resursoimatta yliopistoja.

Yliopistot mitoittavat toimintansa valtiovallan niille osoittamien resurssien mukaan. Jos rahoitusta vähennetään merkittävästi, yliopisto joutuu vähentämään toimintojaan ja arvioimaan miten säilyttää tarvittava kriittinen massa ja elinkelpoisuus toimintojen karsimisesta huolimatta. Yliopistot pystyvät elämään tämän välillä aika raadollisenkin tosiasian kanssa. Sen sijaan oleellista on, että onko kulloinenkin resursointi riittävä Suomen menestyksen kannalta. Selvitys tukee vahvasti näkemystä, että panostaminen yliopistoihin on investointi, joka kantaa runsaasti hedelmää yhteiskunnalle takaisin.

Tämän edellytyksenä kuitenkin on, että yliopistot saavat autonomiansa puitteissa kehittää toimintojaan eli niiden kykyyn tehdä omat strategiset linjauksensa, luotetaan. Raportti tukee myös ylipäätään strategisen ajattelun merkitystä yliopistojen toiminnassa. Me haluamme edistää tieteen kestävää kehitystä, siten yliopistojen strategiatyö ei voi olla riippuvaista vain hetkellisistä trendeistä. Silti, yliopiston on osattava tunnistaa ja kehittää omassa toiminnassaan sellaisia toimintamalleja, jotka tukevat tieteen ja korkeakoulutuksen pitkäjänteisyyttä mutta myös antavat välineitä puhua juuri tänään yhteiskuntaa koskettavista aiheista ja löytää niihin ratkaisuja.

Itä-Suomen yliopiston strategian kannalta raportti ei aiheuta oleellisia muutoksia linjauksiin tai käynnissä olevaan vaikuttavuusstrategian määrittelyyn, ennemminkin tukee niitä strategisia linjauksia ja valintoja joita yliopisto on viime vuosina tehnyt, ja muistuttaa laajan sidosryhmäyhteistyön ja kommunikaation merkityksestä. Itselleni tämä tarkoittaa muun muassa viestintäosaamisen kehittämistä ja kykyä osata kertoa yliopiston toiminnasta ja tuloksista siten, että yliopiston ja muun yhteiskunnan välille syntyy aito ja jatkuva vuorovaikutus.

Raportti tukee myös ajatusta lokaalin ja globaalin yhteenkuuluvuudesta: yliopisto ei voi olla alueellisesti vahva ja vaikuttava ellei se ole kansallisesti ja kansainvälisesti vahva. Tämän takia yliopiston tulee voida tehdä strategisia ja toiminnallisia ratkaisuja, jotka edistävät kansallista ja kansainvälistä kilpailukykyä, vaikka kyseiset ratkaisut eivät aina miellytä jotakin paikallista tai jopa valtakunnallista toimijaa. Vuorovaikutusta erilaisten sidosryhmien kanssa on syytä parantaa ja löytää yhteisiä tavoitteita, jotta yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus paranee ja tulee entistä näkyvämmäksi. Eri toimijoiden roolit tulee olla kuitenkin selkeät ja siksi en lakkaa jankuttamasta yliopistoille lakiin kirjatuista tehtävistä – vapaa tutkimus, tieteellinen ja taiteellinen sivistys, tutkimukseen perustuva ylin opetus ja opiskelijoiden kasvattaminen palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Kun tälle tehtävälle on luottamus, arvostus ja asialliset resurssit, syntyy hyvää, myös taloudellista, yhteiskunnalle.

Lea Ryynänen-Karjalainen
Itä-Suomen yliopiston hallituksen puheenjohtaja

Posted on

Arto Urtti kollegana ja ystävänä

Biofarmasian professori Arto Urtti täytti 60 vuotta joulukuussa 2016. Tätä juhlistetaan järjestämällä tieteellinen symposium ”30 Years of Drug Delivery Research” Kuopiossa 12.–13.6.2017. Ohjelma kattaa kaikki Arto Urtin päätutkimusalat: silmälääkinnän, transportterit ja farmakokinetiikan sekä nanoteknologian.

Kokemuksemme Artosta opiskelukaverina, kollegana ja ystävänä ulottuvat jo 1970-luvulle saakka. Arto aloitti proviisoriopinnot yhdessä Petterin kanssa jo vuonna 1975, jolloin Kuopion korkeakoulun farmasia oli vielä aivan beibi-vaiheessa. Opiskelijat olivat koekaniineita ja pioneereja. Farmasia oppi kouluttamaan – me opettelimme oppimaan.

Opiskeluaikoina tuntui välillä, että opiskelimme enemmän elämää kuin farmasiaa. Artolle musiikki on aina ollut tärkeää, samoin syvien arvojen pohdiskelu. Musiikkia kuunneltiin, sen mukana tanssittiin ja samalla elämän tarkoitusta pohdittiin usein aamutunneille asti milloin Lehtimajalla, milloin Henrin pubissa tai muissa juhlapaikoissa. Myöhemmin myös Amerikan baareissa ja rock-klubeissa.

Opimme myös oppimaan. Havaitsimme, että monien sen aikaisten yliopisto-opettajien pedagogiset taidot eivät tarjonneet meille hyvää ajankäytön ja oppimisen suhdetta. Siispä vietimme aikaamme muualla ja luimme mieluummin intensiivisesti ja omatoimisesti tentteihin.

Kaikenlainen lukeminen – kaunokirjallisuuden, henkilöhistorioiden, dekkareiden, sarjakuvien ja jossain määrin myös oppikirjojenkin – täytti meidät tiedolla, jopa niin että jo alle kolmikymppisinä koimme olevamme kovinkin viisaita ja osaavia. Elämä kuitenkin opetti myös vakavan puolensa, itse kullekin tavallaan.

Proviisoriopintojen kahden viimeisen vuoden aikana kiinnostus tutkimukseen heräsi ja Artonkin ote oman apteekin tavoittelusta lipesi heti kättelyssä. Harva lienee sitä ihan lehtien palstoilla julistanut, kuten me Arton kanssa yhdessä aikanaan teimme. Apteekkarin uralla tähtäämisen sijaan hakeuduimme kukin itseämme kiinnostavien farmasian alojen piiriin vakaasti päättäen uhrata uramme tieteen hyväksi. Se linja ei meidän kaikkien kohdalla sitten ihan loppuun saakka pitänyt, Artolla kylläkin.

Arto loi heti alusta lähtien uutta farmasian tutkimuksen kulttuuria suomessa – farmakologian ja farmasian teknologian ja biofarmasian yhdisteleminen, kontaktit heti alkuvaiheessa farmasian alan ulkopuolisiin lääketieteen, biotieteiden, tekniikan, polymeerikemian, sähkökemian tutkijoihin olivat varsin nopeasti Kuopion yliopiston farmasian laitoksella arkipäivää.

Myös kansainvälisten kontaktien ja toiminnan osalta Arto oli kuopiolaisen farmasian edelläkävijä. Lukuisilla yhteisillä kongressimatkoilla ja vierailuilla ulkomaisiin tutkimuslaitoksiin verkotuimme porukalla sen aikaisen mittapuun mukaan varsin laajasti. Ja siinä samalla tuli tutustuttua paikallisiin rock-klubeihin ja muihin kulttuuririentoihin niin ikään varsin perusteellisesti.

Kontaktit lääketeollisuuteen ovat niin ikään olleet tärkeä osa silloin luotua tutkimuskulttuuria. Alkuvaiheessa tilanne oli varmaankin sellainen, että kotimainen lääketeollisuus oli ehkä enemmän antavana, kuin saavana osapuolena, mutta vuosien saatossa tilanne muuttui kaikkien osapuolien osalta antoisaksi yhteistyöksi. Arton johdolla syntyi jo silloin kokonaisuuksia, joita nykyisin kutsutaan innovaatio-ekosysteemeiksi.

Artolle tutkimus ja tiede ovat tärkeitä, ja nimenomaan osana elämää sen rikastuttajana. Hänen avarakatseisuutensa myötävaikutuksesta Suomeen on syntynyt pysyvä ja tuloksekas farmasian tutkimuskulttuuri. Lähtökohtaisesti melkein tyhjästä.

Arton toiminnassa on aina yhdistynyt tärkeällä tavalla vaativuuden ja kannustavuuden yhtälö. On ollut suuri ilo ja kunnia saada työskennellä hänen kanssaan vuosikymmenten varrella. Hän on ollut meille esimerkillinen kollega, mutta ennen kaikkea erinomainen ystävä.

Petteri Paronen ja Jukka Mönkkönen

Petteri Paronen on virkavapaalla Kuopion kaupunginjohtajan tehtävästä. Jukka Mönkkönen on Itä-Suomen yliopiston rehtori.

Posted on

Käännösteknologisen murroksen hallintaa

Kielenkääntäjien toimenkuva, työympäristö, työkalut ja niiden mukana koulutus ovat kokeneet kansainvälisesti rajun muutoksen vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Kääntäjien virkoja on yhä vähemmän, ala on yksityistynyt, sitä hallitsevat freelancerit ja suuret kansainväliset käännöstoimistot, ja itse kääntäminen on digitalisoitunut. Samoja muutoksia ovat kokeneet monet toimialat, ja koulutuksen pitäisi pysyä mullistusten perässä.

Maallikoiden silmissä suurin uhkakuva kääntäjien ammattikunnalle kai on kehittyvä konekääntäminen – mielikuva lienee, että kääntäjät käyvät kokonaan tarpeettomiksi, kun mobiiliversiot Tähtien sota -elokuvasta tutusta C3P0:sta alkavat tulkata arkipäiväisesti kaikilla kielillä – , vaikka itse kääntäjille konekääntäminen on lähinnä yksi digitaalisista työkaluista.

Euroopan Unionin käännöstoiminnasta huolehtivassa DGT:ssä konekäännösohjelma Moses on ollut käytössä vuodesta 2012. Se nopeuttaa käännöstyön prosessia siellä, missä se on mahdollista: usein konekääntäminen vaatii alkuperäistekstiltä automaattista esiprosessointia eli niin sanottua kielen kontrollointia, eräänlaista selkokielistämistä, ja aina tuotetulta käännökseltä ihmisen jälkieditointia.

Moses on eurooppalaisten yliopistojen yhteistyönä kehitetty avoimen lähdekoodin ohjelmisto. Se perustuu tilastolliseen konekääntämiseen – samaan, jota Googlekin soveltaa – , eli ohjelma hakee jo käännetyistä lähtö- ja kohdetekstien pareista tilastollisesti parhaat vastinesegmentit sana-, lauseke- ja lausetasolla. Ohjelmisto vaatii siis jo käännettyjä tekstejä toimiakseen ollenkaan ja valtavia tekstimassoja toimiakseen edes jotenkin tyydyttävästi.

Lisäksi tekstimassojen on oltava samaa tekstilajia kuin käännettävä teksti. Hallintokielisistä teksteistä ei juuri ole apua, kun käännetään televisioon ruututekstejä eli tekstityksiä.

Mutta aina konekääntäminen ei ole mahdollista. Hieman yllättäen yksi rajoittavimmista tekijöistä on käytetty kielipari. Vaikka DGT:ssä on samalla tavoin tekstimassoja eli korpuksia kaikilla EU:n kielillä, niin juuri suomalais-ugrilaiset unkari, viro ja suomi tuottavat Mosekselle ongelmia, kun niille käännetään Euroopan valtakielistä.

Kieliopilliselta rakenteeltaan suomi poikkeaa rankasti germaanisista, romaanisista ja slaavilaisistakin kielistä, jotka kaikki ovat indoeurooppalaisia sukukieliä keskenään: automaattinen tilastollinen vastinesegmenttien muodostuminen vaikeutuu.

Itä-Suomen yliopiston käännöstieteen ja -teknologian kansainvälinen maisteriohjelma valmistaakin kääntäjistä ensisijaisesti kääntämisen ongelmiin perehtyneitä käännösteknologisen ympäristön osaajia.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede