Mitä on rationaalinen eli onnistunut lääkehoito?
WHO:n mukaan se tarkoittaa, että potilas saa terveydentilansa ja tarpeensa mukaisen lääkehoidon yksilöllisellä annoksella, riittävän pitkään ja mahdollisimman alhaisilla kustannuksilla sekä potilaalle itselleen että yhteiskunnalle.
Suomessa rationaalisen lääkehoidon ulottuvuuksiksi tunnistetaan vaikuttavuus, turvallisuus, taloudellisuus, yhdenvertaisuus ja laadukkuus.
Rationaalisen lääkehoidon toteutumisessa on merkittäviä haasteita niin globaalisti kuin meillä Suomessakin.
WHO arvioi, että noin puolet pitkäaikaislääkityksistä ei toteudu tavalla, joka varmistaisi tavoitellut terveyshyödyt. Suomalaisissa tutkimuksissa osoitettuja ongelmia ovat esimerkiksi
- iäkkäille sopimattomien lääkkeiden käyttö yli 75-vuotiailla
- tarpeettoman pitkään jatkuneet tai päällekkäiset lääkehoidot
- hoitoon sitoutumisen ongelmat, joiden vuoksi lääkkeet eivät auta toivotulla tavalla.
Lääkehoidon ongelmat kuormittavat terveydenhuoltoa ja aiheuttavat kustannuksia. Esimerkiksi iäkkäiden erikoissairaanhoidon päivystyskäynneistä merkittävä osa liittyy ongelmiin lääkehoidoissa: HUS:ssa 16 prosenttia, KYS:ssa 29 prosenttia ja OYS:ssa 23 prosenttia.
Euroopan komission arvion mukaan lääkehoidon ongelmat aiheuttavat 79 miljardin lisäkustannukset terveydenhuollolle Euroopan unionissa.
Viisi prosenttia väestöstä – 50 prosenttia kustannuksista
Kustannusten näkökulmasta on tunnistettu noin viiden prosentin väestöryhmä, jolle kohdistuu noin puolet kaikista lääkekustannuksista. Tyypillisesti he ovat iäkkäitä monisairaita ja -lääkittyjä henkilöitä. Tämän väestöryhmän lääkehoitojen rationaalisuuteen olisi erityisesti syytä kiinnittää huomiota.
Myös lääkehoidon onnistumisen seurannassa on puutteita. Haasteena on, että lääkehuollon järjestämiselle ja rationaalisen lääkehoidon toteutumiselle ei ole yhteisiä kansallisia tavoitteita ja mittareita, eikä sote-ohjaus ja tietopohja juurikaan huomioi lääkehoitoihin ja -huoltoon liittyviä asioita.
Lääkehoitojen onnistumista ei siis systemaattisesti ohjata, seurata ja valvota kansallisesti tai alueellisesti.
Lääkehoidon turvaaminen on lakisääteinen tehtävä
Lääkkeiden avohuollon vähittäisjakelu on julkinen palvelu, joka on Suomessa lakisääteisesti määritelty apteekkien tehtäväksi. Lakisääteisiin tehtäviin kuuluu myös lääke- ja hintaneuvonta sekä lääkevaihdon ja suorakorvausmenettelyn toteuttaminen.
Kaikki apteekkien lakisääteiset tehtävät tähtäävät rationaalisen eli järkevän lääkehoidon varmistamiseen. Apteekkien on lääkelain mukaan neuvoin ja opastuksin varmistettava lääkkeen oikea ja turvallinen käyttö niin itsehoitolääkkeitä kuin reseptilääkkeitä toimitettaessa.
Valtioneuvoston kanslian rahoittamassa VN TEAS -hankkeessa koottiin yhteen vuosien 2010–2020 tutkimustieto apteekkien lakisääteisten tehtävien toteutumisesta. Tutkimusten mukaan apteekkien lakisääteiset tehtävät toteutuvat pääsääntöisesti hyvin ja suurin osa suomalaisista on tyytyväisiä apteekkien nykyiseen toimintaan.
Apteekit ovat lääkäreiden ja pakkausselosteiden ohella väestön tärkeimmät lääketiedon lähteet.
Lääkeneuvonta ennaltaehkäisyn työkaluksi
Myös kehittämiskohteita tunnistettiin, erityisesti lääkeneuvonnassa.
Apteekkien lääkeneuvonnan on useissa tutkimuksissa todettu olevan tuotepainotteista, mutta se ei ota riittävästi huomioon asiakkaan yksilöllisiä tarpeita. Myös lääkeneuvonnan sisältö ja määrä vaihtelevat tutkimusten mukaan eri terapia- ja potilasryhmissä.
Yksityisyyden suojassa on myös todettu olevan kehitettävää. Rationaalisen lääkehoidon toteutumisen näkökulmasta on huolestuttavaa, että kehittämiskohteet liittyvät lääkeneuvontaan ja apteekkien toivoisi erityisesti panostavan tämän kehittämiseen.
Juuri lääkeneuvonnan avulla voidaan ennaltaehkäistä, tunnistaa ja ratkaista edellä kuvattuja lääkehoidon ongelmia. Apteekkien toteuttama lääkehoidon seuranta on kuitenkin tällä hetkellä irrallaan potilaan kokonaishoidosta. Se ei myöskään palvele parhaalla mahdollisella tavalla potilaan hoidon tavoitteiden saavuttamista.
Tämä johtuu erityisesti siitä, että apteekissa tehdyt havainnot eivät välity muualle terveydenhuoltoon ja hoitavalle lääkärille. Näin siksi, että tietoturvallinen viestintäkanava puuttuu, eikä apteekkien roolia lääkehoidon seurannassa ole määritelty.
Apteekissa kuitenkin tavataan pitkäaikaissairaat kolmen kuukauden välein. Reseptit ovat voimassa kaksi vuotta ja lääkärit uusivat usein reseptejä potilasta kohtaamatta – eli pitkäaikaissairaalla voi mennä vuosia lääkärissä käyntien välillä.
Lisäpalveluilla kansantaloudellisia säästöjä
Lääkelain mukaan apteekeissa voidaan toteuttaa myös muuta terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen ja sairauksien ehkäisyyn liittyvää palvelutoimintaa.
Tällainen maksullinen palvelutoiminta voi tarkoittaa esimerkiksi eri tasoisia lääkehoidon arviointeja tai uuden lääkehoidon aloittamiseen liittyvää tukipalvelua. Rajoituksena on vain, että toiminta ei saa haitata lääkkeiden toimittamista ja lääkkeisiin liittyvää neuvontaa.
Kansainvälisten tutkimusten mukaan näyttöä on erityisesti tupakkavieroituspalvelun, rokotuspalvelun ja kroonisten kansansairauksien riskienseulontapalvelujen taloudellisesta vaikuttavuudesta.
Tuoreen suomalaisen väitöskirjatutkimuksen mukaan apteekit pystyvät tavoittamaan ihmisiä, joilla on kohonnut riski sairastua tyypin 2 diabetekseen. Terveystaloustieteellisen mallinnuksen perusteella arvioituna apteekkien valtakunnallisella tyypin 2 diabeteksen seulontaohjelmalla kansalliset elinikäiset kokonaissäästöt voisivat olla noin 255 miljoonaa euroa 20 vuodessa.
Sen sijaan esimerkiksi lääkehoidon arviointipalvelujen ja omahoidon tuen osalta kansainväliset tutkimustulokset ovat ristiriitaiset: osassa tutkimuksissa taloudellinen vaikuttavuus on osoitettu, osassa ei.
Vastaavasti myös suomalaisissa tutkimuksissa esimerkiksi lääkehoidon arviointipalveluista on voitu osoittaa lääkehoidon laadun paranevan mutta ei esimerkiksi vaikutusta elämänlaatuun tai suorituskyvyn säilymiseen iäkkäillä.
Suomessa apteekkipalveluiden vaikuttavuus- ja kustannusvaikuttavuustutkimusta on tehty hyvin vähän. Sitä tarvitaan lisää.
Maksullisten palvelujen rajanveto selkeäksi
Raja lakisääteisen lääkeneuvonnan ja maksullisen palvelutoiminnan välillä on epäselvä, ja se täytyy kirkastaa.
Erilaiset farmaseuttiseen osaamiseen perustuvat palvelut ovat tärkeitä, kun ottaa huomioon lääkehoidon ongelmien laajuuden. On selvää, että nämä palvelut vievät merkittävästi resursseja apteekeilta, joten niiden toteuttaminen ilman apteekeille maksettavaa korvausta ei ole käytännössä mahdollista.
Esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa yhteiskunta subventoi näiden palvelujen toteuttamisesta apteekille aiheutuneita kustannuksia. Lääkehoidon ongelmien tunnistamisen ja rationaalisen lääkehoidon tukemisen tulisi olla apteekeille ja yhteiskunnalle taloudellisesti kannattavaa.
Farmaseuttiseen osaamiseen perustuvia palveluja toteutetaan myös hyvinvointialueilla esimerkiksi osastofarmaseuttien työnä. Toistaiseksi farmasian ammattilaisten määrä sosiaali- ja terveydenhuollossa on vähäinen verrattuna apteekkeihin. Alueelliset erot ovat kuitenkin merkittäviä.
Apteekit tiiviimmin soten osaksi
Apteekkitoimialaa on perinteisesti tarkasteltu terveyspolitiikan näkökulmasta. Erilaisissa terveys- ja lääkepoliittisissa linjauksissa lääkehuollon ja apteekkien on todettu olevan osa sosiaali- ja terveydenhuoltoa.
Toisaalta apteekit ovat pääasiassa yksityisyrityksiä, joiden tulonmuodostus perustuu lääkkeiden myyntiin eikä rationaalista lääkehoitoa tukeviin palveluihin. Apteekkien palvelutarjonta ja strategiset tavoitteet vaihtelevat, ja ne ovat esimerkiksi kooltaan ja liikevaihdoltaan hyvin polarisoituneita.
Tällaisen heterogeenisuuden on arvioitu hankaloittavan apteekkien ja sosiaali- ja terveydenhuollon välistä yhteistyötä. Merkittävä este on myös tehokkaiden ja tietoturvallisten tietojärjestelmien puute apteekkien ja muun terveydenhuollon välillä.
Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmän historiallisen suuressa uudistuksessa on aika madaltaa näitä esteitä. Rationaaliselle lääkehoidolle ja lääkehuollolle tarvitaan kansalliset tavoitteet ja mittarit. Osana tätä kokonaisuutta tulee määritellä apteekkien tehtävät.
Lääkealan uudistaminen mukaan hallitusohjelmaan
Lääkehoidon ja -huollon järjestämistä on selkeytettävä ja tarkennettava. Tämä edellyttää lainsäädäntömuutoksia.
Rationaalisen lääkehoidon ohjauksen vaatima tietopohja on puutteellista, minkä vuoksi sen toteutumisen seuraaminen, ohjaaminen ja valvonta edellyttää myös tiedonhallinnan kehittämistä.
Myös alueellisia toimia tarvitaan. Hyvinvointialueiden on syytä huomioida lääkehuolto ja rationaalisen lääkehoidon varmistaminen alueensa palvelukokonaisuuksissa ja palvelupoluissa. Tämä on erityisen tärkeää potilaan siirtyessä erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon ja kotona toteutettavaan hoitoon, jolloin lääkkeiden saatavuus ja rationaalisen lääkehoidon varmistaminen siirtyy avohuollon apteekkien vastuulle.
Sote-ministerityöryhmä linjasi maaliskuussa 2022, että lääkekorvausten rahoitusvastuu siirretään hyvinvointialueille vuonna 2026. Tällöin hyvinvointialueet tulevat tarvitsemaan edellä mainittua tietopohjaa rationaalisen lääkehoidon toteutumisen seurantaan.
Lääkealalla on laajoja kehittämistarpeita. Niiden pitkäjänteiselle uudistamiselle ja rationaalisen lääkehoidon edistämiselle toivoisi jatkoa seuraavan hallituksen hallitusohjelmassa.
Terveydenhuollon resurssipulassa ei ole varaa jättää hyödyntämättä farmaseuttista osaamista ja sen ydintä: tukea lääkkeiden käyttäjää lääkehoidon onnistumisessa sekä tunnistaa, ennaltaehkäistä ja ratkaista lääkehoidon ongelmia.
Katri Hämeen-Anttila
Sosiaalifarmasian professori
Itä-Suomen yliopisto
Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.