Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

Luokanopettajaopiskelijat Joensuussa, Raumalla ja Turussa keräsivät syksyllä 2020 erään kasvatustieteen opintojakson yhteydessä koulua ja koulunkäyntiä koskevia muistoja vanhemmiltaan, sukulaisiltaan tai tuttaviltaan ja syvensivät samalla omaa opettajuuttaan ja käyttöteoriaansa. Ei tietenkään ole sattumaa, että ajoitimme muistelukeruun suomalaisen oppivelvollisuuskoulun 100-vuotisjuhlan yhteyteen.

Keruu tuotti meille tietoa muun muassa eri sukupolvien koulukokemuksista, koulukotilapsuudesta, koulumatkoista, koulujen vaihdoista, välitunneista, koulukaverien merkityksestä, kuvauksia ja luonnekuvia hyvistä (ja huonoista) opettajista sekä koulun merkityksen pohdintaa suhteessa omaan elämään ja tulevaan opettajuuteen. Monet näistä aiheista ovat kaikille tuttuja (jokainen suomalainenhan on kokemusasiantuntija koulunkäyntiä koskevissa asioissa), osa taas on sellaisia, joista emme tiedä juuri mitään.

Historiallisesti orientoitunut kasvatuksen tutkija lukee näistä muisteluista koulunkäynnin mikrohistoriaa sellaisena kuin se on eletty opettajan kateederin juurella lattiatasolla. Opettajuuden tutkija panee merkille monet opiskelijoiden kommentit, jotka liittyvät omien opettajien vaikutukseen opettajankoulutukseen hakeutumisessa ja omiin opettajiin kasvatuksellisina esikuvina. Opiskelijat ovat harjoitelleet haastattelun tekemistä, etsineet oman opettajaidentiteettinsä juuria ja lisänneet ymmärrystään koulumaailmasta.

Aineistonkeruun pohjalle on syntymässä tutkimusyhteistyötä, ja osa muisteluista julkaistaan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran Koulumuistelu-sivuilla. Ainakin lukuvuonna 2021-2022 toteutamme vielä uuden, mahdollisesti johonkin teemaan keskittyvän keruun.

Ai niin.

Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

”Paula muistaa kuinka kerran yksi (sijaisena toiminut) ylioppilastyttö lähti kesken opetushetken jahtaamaan komeaa nuohoojaa, joka oli käynyt koululla putsaamassa savupiiput” (Muistelma kansakoulusta Enonkoskelta 1950-luvun alusta).

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Korkeakoulujen mentorointiohjelman hyviä käytänteitä: Kirjekaveruus

Kirjekuoria.

Vuoden 2020-2021 vaihteessa aloitimme Itä-Suomen korkeakoulujen yhteisen mentoriohjelman, jonka tavoitteena on jakaa Savonia-ammattikorkeakoulun, Karelia-ammattikorkeakoulun ja Itä-Suomen yliopiston kesken hyviä käytänteitä, edesauttaa verkostoitumista ja mahdollistaa alumnien osaamisen hyödyntäminen työelämässä.

Olimme tavanneet jo kerran aiemmin, käyneet kävelyllä ja tutustuneet toisiimme. Erään tapaamiskerran jälkeen kävelimme Itä-Suomen yliopiston Aura-ravintolan ohitse, kun mielessämme heräsi erilainen tapa reflektoida yhteistyöstämme syntyviä ideoita. Tahdoimme kehittää sellaisen tavan, mikä ei vaatisi teknologian jatkuvaa läsnäoloa.

Päätimme kokeilla kirjeiden kirjoittamista vaihtoehtona oppimispäiväkirjalle tai muulle raportoinnille.

”Mentorointi mahdollistaa monia mielenkiintoisia muutoksia”

Sekä mentorin että aktorin roolissa lähtökohtamme mentoriohjelmaan hakeutumisessa olivat erilaiset. Kuitenkin yhteinen motivaatio oman toiminnan kehittämiseen ja yhteisten tavoitteiden luominen antoivat sysäyksen yhteiselle matkalle.

Mentoriohjelman alussa laadimme sopimuksen, johon kirjattiin yhteiset tavoitteet, tapaamisen ajankohdat ja käsiteltävät teemat. Kummallekin meistä oli jo alussa tärkeää, että sopimukseen kirjatut asiat joustaisivat tarpeen mukaan. Näin sopimuksesta tuli eräänlainen joustava työväline.

Jo heti ohjelman alussa olimme yksimielisiä liikunnan ilosta ja tärkeydestä elämässä. Näin ollen sovimme, että pyrimme joka toisella tapaamiskerralla liikkumaan ja tutustumaan samalla ympäröivään luontoon. Halusimme liikunnalliset tapaamiset pitää vapaan keskustelun ja ideoiden kertoina. Toimintamme perustui alusta asti luottamukseen sekä aktiiviseen ja vapaaehtoiseen dialogiin.

Polkupyöriä rannassa.

”Kirjeet ja liikunta luovuuden mahdollistajana: kirje on käsityönä syntyvä luomus”

Mentoriohjelman myötä löysimme liikunnan ja luovuuden yhteyden tavalla, josta konkreettisena käytänteenä muotoutui kirjekaveruus. Uskomme kirjeenvaihdon myös jatkuvan mentoriohjelman päättymisen jälkeen.

Kun kirjeidea heräsi, tiedostimme, että kirjeiden kirjoittaminen käsin ei ole enää 2020-luvulla tyypillisin viestintätapa. Kuitenkin otimme idean avoimin mielin vastaan ja tartuimme tarmolla haasteeseen.

Kun löysimme tarvittavat välineet kirjeiden kirjoittamiseen ja muotoilimme ensimmäiset ajatukset paperille, kirjoittaminen alkoi luonnistua kuin itsestään. Kehomuistissa syntyi tunne jostain menneestä ja unohdetusta.

Alku oli kummallekin meistä hankalaa, ja käsiala näytti kauhealta. Lisäksi jo parin kappaleen jälkeen ranne puutui ja sormet vikisivät kivusta. Mutta kun lopulta ensimmäinen kirje oli valmis, siinsi edessämme jotain konkreettista; jotain käsin kosketeltavaa käsityötä, mikä lähtisi pian vastaanottajalleen… Kunhan löytyisi seuraavaksi se postilaatikko!

”Mitä paperi, kynä ja käsiala kertovat itsestä?”

Olemme tähän mennessä huomanneet, että mentoriohjelmassa on ollut lupa toimia omien arvojen mukaan. Kirjeiden kirjoittamisessa asia tulee näkyväksi siinä, millä sanoilla ja miten kirjoitamme toisillemme. Kun saa toimia omien arvojen mukaan, toiminta on itselle merkityksellistä ja siihen haluaa antaa kaikkensa.

Osaamme pysähtyä ja olla läsnä hetkessä. Nykypäivänä on helppo viestitellä toiselle, esimerkiksi lähettää syntymäpäiväonnittelut tekstiviestillä arjen kiireiden keskeltä. Sitä vastoin kirjeen kirjoittaminen ei käy nopeasti, siinä on ajatus toisessa ihmisessä ja hänen arvostamisessaan. Kirje ei ole vain lahja toiselle, vaan se on sitä myös itselle.

P.S. Mitäpä jos sinäkin kokeilisit?

 

Marja Virmajoki-Tyrväinen
Mentori, KT, työnohjaaja, Suomen Työnohjaajat ry, Itä-Suomen yliopiston alumni

Maija Moisio
Aktori, yliopisto-opettaja, oikeustieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto

Yhteistyö lukioiden ja ammatillisen koulutuksen kanssa kasvaa ja kehittyy

Vuoden 2021 kevät on ollut mielenkiintoista aikaa Itä-Suomen yliopiston lukioyhteistyön kentällä! Järjestimme muun muassa kaksi webinaaria aiheen tiimoilta. Yliopistomme henkilöstölle suunnatussa webinaarissa jaoimme ajatuksia lukio- ja toisen asteen yhteistyöstä ja kokemuksia siitä, mitä olemme jo tehneet. Yhteiskehittäminen on yliopistomme yksi toimintatapa. Samalla teemalla jatkoimme valtakunnallisessa, kaikille kiinnostuneille tarkoitetussa tilaisuudessa, jossa kuulimme myös yhteistyökumppaneidemme ajatuksia ja kokemuksia. Tähän tilaisuuteen osallistui liki sata henkeä eri puolilta Suomea. Keskustelu oli vilkasta ja oli hienoa saada kuulla lukioiden rehtoreiden ja opinto-ohjaajien käytännön esimerkkejä korkeakouluyhteistyöstä.

Olemme saaneet paljon hyvää palautetta sopimuskonseptistamme ja yhteistyömallimme on herättänyt kiinnostusta. Yliopistomme laaja-alainen opetustarjonta ja verkko- ja etäopintojen mahdollisuus ovat olleet syitä valita Itä-Suomen yliopisto yhteistyökumppaniksi ja tarjota opintoja avoimesta yliopistosta.

Toiminta laajentui alkuvuonna, kun teimme ensimmäisen sopimuksen puhtaasti ammatillisen oppilaitoksen kanssa ja Ammattiopisto Riveria Joensuusta liittyi mukaan sopimusoppilaitokseksi. Nyt kevään aikana olemme yhdessä miettineet ammatillisen koulutuksen opiskelijoille sopivia avoimen yliopiston opintoja, joita ammattiopisto voisi tarjota opiskelijoilleen tutkinnon laajentamiseksi tai syventämiseksi. Kiinnostusta ovat herättäneet muun muassa tietojenkäsittelytieteen opinnot sekä kauppatieteen opetustarjonta. Oppilaitoksilla on sopimuksemme mukaan halutessaan mahdollista rajata avoimen yliopiston opetustarjontaa oppilaitoksen näkökulmasta ja heidän opiskelijoidensa tarpeiden mukaisesti. Tällä hetkellä sopimuksemme piiriin kuuluu 47 lukiota ja yksi ammatillinen oppilaitos.

Koko avoimen yliopiston tarjonta on kaikkien käytettävissä, mutta käytännössä lukiolainen tai ammatillisen oppilaitoksen opiskelija valitsee opinnot oman opinto-ohjaajansa kanssa. Tällöin opinnot sopivat heidän aikatauluunsa ja opintosuunnitelmiin parhaiten, eivätkä kuormita liikaa lukio- ja ammatillisen opiskelun ohessa.

Aiemmin mainitsemassani valtakunnallisessa webinaarissa julkistimme tiedon siitä, että opinnot ovat jatkossa maksuttomia opiskelijoiden lisäksi myös koulutuksen järjestäjille. Yliopisto kokee yhteistyön niin merkityksellisenä, että laskutuksesta oli syytä luopua. Sopimusmalli säilyy kuitenkin ennallaan, sillä siinä käydään yhdessä läpi yliopiston ja oppilaitoksen vastuut ja velvollisuudet sekä käytännön toimintaohjeet.

Vuonna 2020 opintoihin ilmoittautui noin 120 lukiolaista ja he osallistuivat kaikkiaan 36 eri opintojaksolle. Kiinnostus oli laajaa eli opintoja valittiin kaikista tiedekunnista. Suosituimpia opintojaksoja olivat Johdatus Python-ohjelmointiin ja Oikeustieteen perusteet. Seuraavaksi suosituimpia olivat Kehityspsykologian perusteet ja Solubiologia.

Koemme yhteistyön todella tärkeäksi, sillä sen avulla voimme osaltamme laajentaa lukiolaisten ja ammatillisten oppilaitosten opiskelijoiden opiskelumahdollisuuksia. Lukiolaisilta saamiemme palautteiden mukaan opinnoista on ollut hyötyä tulevaisuuden suunnitelmien sekä jatko-opintosuunnitelmien selkeyttämiseen. Palautteiden perustella opiskelijat suosittelevat opintoja myös muille.

Leila Saramäki – UEFConnect

Suunnittelija, opinto-ohjaaja, lukio- ja toisen asteen yhteistyön koordinaattori

Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskus, avoin yliopisto

Lue lisää:

Yhteistyö lukioiden ja toisen asteen oppilaitosten kanssa | Itä-Suomen yliopisto (uef.fi)

Toisen asteen opiskelijoiden mahdollisuus yliopisto-opintoihin maksuttomaksi sopimuskunnille | Itä-Suomen yliopisto (uef.fi)

Sosiaalisesti kestävä maaseutu tunnistaa elämän moninaisuuden – kestävät ratkaisut eivät kuitenkaan synny ilman määrätietoista työtä

Kestävä maaseutu -hankkeen kuvituskuva.
Penkkikahvila on Maaseudun Sivistysliiton kehittämä dialoginen kuulemisen ja yhteisökehittämisen menetelmä, jonka tavoitteena on lisätä viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien sekä kuntalaisten välistä vuoropuhelua. Kuvaaja: Martu Väisänen

Osallisuustyön tavoitteena on lisätä vuoropuhelua kunnallisessa päätöksenteossa ja palvelujen kehittämisessä. Käytännössä tämä tarkoittaa kuntalaisten mukaan ottamista itseään ja omaa lähiyhteisöään koskevissa asioissa erilaisin lähidemokratian keinoin.

Yhteinen ymmärrys on mahdollista muodostaa, kun riittävän varhaisessa vaiheessa aidosti kuunnellaan erilaisia näkökulmia ja annetaan aikaa harkinnalle ja mielipiteen muodostamiselle. Tämänkaltainen dialogi tuo esille maailman ja ilmiöiden monimutkaisuuden sekä samasta asiasta tehtyjen erilaisten tulkintojen perustelut. Kun mahdollisimman kattava kokonaiskuva käsiteltävästä asiasta on olemassa, on helpompi olla siitä jotain mieltä, pystyä perustelemaan oma näkemyksensä – ja ehkä myös hyväksyä eriävä mielipide.

Tämän blogin huomiot kiinnyttävät yhteistyöhön, jota Maaseudun Sivistysliitto, Itä-Suomen yliopisto ja Kuntaliitto toteuttavat Kestävä maaseutu -hankkeessa. Mukaan ovat lähteneet viisi kuntaa eri puolilta Suomea – Ilomantsi, Karvia, Posio, Tammela ja Viitasaari. Hankkeen tavoitteena on etsiä uusia näköaloja koskien asukkaiden hyvinvointia ja alueiden elinvoimaa vähenevän ja ikääntyvän väestön maaseutualueilla (ns. supistuvat alueet) kestävän kehityksen viitekehyksessä.  Lisäksi hankkeessa toteutetaan osallistavaan toimintatutkimukseen perustuva kehittämisosio maaseutuyhteisöjen aktivoimiseksi sosiaalista kestävyyttä ja elinvoimaa vahvistavien toimintamallien kehittämiseksi. Hanke kytkeytyy näin sekä osallisuuden tutkimukseen että yhteisökehittämiseen.

Ensimmäinen osallistavan toimintatutkimuksen kierros järjestettiin kunnissa virtuaalisina penkkikahviloina, jotka olivat avoimia kaikille kiinnostuneille. Penkkikahvila on Maaseudun Sivistysliiton kehittämä dialoginen kuulemisen ja yhteisökehittämisen menetelmä, jonka tavoitteena on lisätä viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien sekä kuntalaisten välistä vuoropuhelua. Penkkikahvilassa kuntalaisia kuullaan ja heidät otetaan mukaan omaa kuntaansa koskeviin asioihin ja kehittämistyöhön.

Penkkikahvilat tavoittivat yhteensä noin sata osallistujaa, jotka olivat viranhaltijoita, luottamushenkilöitä, järjestöjen edustajia ja yksittäisiä kuntalaisia. Yhteisissä keskusteluissa pohdittiin sitä, mistä kunnan elinvoima ja oma hyvinvointi rakentuu. Mielenkiintoista oli huomata, että keskusteluissa löytyi asioita, jotka yhdistivät kaikkia kuntia ja toisaalta jokaisessa kunnassa osattiin tunnistaa omia erityisiä piirteitä ja olosuhteita, joilla koettiin olevan vaikutusta elinvoimaan ja hyvinvointiin.

Osallisuuden näkökulmasta keskeisiä havaintoja olivat kuntalaisten kokema yhteisöllisyys tai sen puute (tai ehkä ennemminkin huomiot yhteisöllisyyden kasautumisesta ja toisaalta joidenkin jäämisestä sen ulkopuolelle), eri toimijoiden välinen vuoropuhelu tai sen puute sekä kuntalaisten näkemys peruspalvelujen, asukkaiden, yritysten ja kunnassa kävijöiden (esim. matkailijoiden) näkökulmien välisestä tasapainosta. Samalla yhteisessä puheessa kuului myös poikkeuksellisen korona-ajan luomat uudet avaukset ja äänenpainot liittyen maaseutuun, monipaikkaisuuteen ja etätyömahdollisuuksiin.

Kuluttamisen ja elintason nousun sijaan kaivataan merkityksellistä elämää

Ensimmäisen Penkkikahvila-kierroksen tutkimuksellinen analyysi nostaa esiin kiinnostavia havaintoja koskien koettua hyvinvointia ja näkemyksiä siitä, mistä hyvä elämä koostuu. Käydyissä keskusteluissa, ja niin sanotuilla sanapilvillä kerätyissä vastauksissa, hyvän elämän ulottuvuuksina painottuvat hyvät ihmissuhteet, terveys, mielekäs työ ja tekeminen sekä yhteisöllisyys. Yhteisöllisyyden merkityksinä painotetaan välittämisen kulttuuria, naapuriapua ja osallisuuden kokemusta. Myös luonto, oma tila ja rauha sekä puhdas ruoka ja ympäristö painottuvat vastauksissa.

Esiin nousseita hyvän elämän ulottuvuuksia voi pitää tuttuina juttuina – joku voisi jopa sanoa, ettei mitään uutta ja yllättävää. Mutta kun vastauksia tarkastelee tarkemmin, nousee aineistosta kiinnostavia painotuksia ja yhtymäpintoja suhteessa kestävän hyvinvoinnin viitekehykseen.

Hyvän elämän pohdinnoissa ei juurikaan nouse esiin elintasoon tai aineelliseen kulutukseen liittyviä näkökulmia (hyvinvoinnin having-ulottuvuus). Havainto on kiinnostavasti yhteydessä esimerkiksi kestävyystutkija Arto O. Salosen näkemyksiin, että hyvinvoinnin tarkastelussa tulisi siirtyä entistä enemmän elintason tarkastelusta elämänlaatua koskeviin kysymyksiin. Osallistavaan toimintatutkimukseen perustuva aineisto antaa viitteitä, että juuri tähän suuntaan ruohonjuuritasolla katsotaan.

Aineellisen elintason sijaan hyvinvoinnin kysymyksinä korostetaan erityisesti merkityksellisiä suhteita (hyvinvoinnin loving-ulottuvuus). Hyviä ja läheisiä ihmissuhteita, kuulumista ja kiinnittymistä yhteisöön sekä suhdetta luontoympäristöön ja sen tarjoamaan tilaan, rauhaan, harrastusmahdollisuuksiin ja lähellä tuotettuun puhtaaseen ruokaan.

Suhteessa mielekkääseen ja vastuulliseen toimintaan (hyvinvoinnin doing-ulottuvuus) korostetaan työn ja tekemisen mielekkyyttä – kokemusta siitä, että on yhteisölle ja yhteiskunnalle tärkeä. Myös yhteinen tekeminen ja “kehittämisen meininki” omassa kotikunnassa koetaan tärkeäksi.

Monipuoliset paikalliset harrastusmahdollisuudet sekä yhteisöllisyyttä ja osallisuutta vahvistava paikallinen toiminta tarjoavat mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen ja elävään läsnäoloon (hyvinvoinnin being-ulottuvuus).

Kaiken kaikkiaan käydyt keskustelut osoittavat, että osallistavin menetelmin saadaan moniäänisyyttä ja uusia avauksia, jotka haastavat pohtimaan hyvinvointia ja alueiden elinvoimaa uudella tavalla. Ruohonjuuritasolta nousevissa keskusteluissa on tunnistettavissa myös selkeitä yhtymäkohtia kestävää hyvinvointia ja sosiaalista kestävyyttä koskeviin keskusteluihin.

Monimutkainen toimintaympäristö haastaa sosiaalisen kestävyyden ratkaisuja

Kuntien tulevaisuuden isona haasteena on kestävän kehityksen juurruttaminen kaikkeen kuntien toimintaan. Erityisenä haasteena on sosiaalisen kestävyyden ulottuvuus. Miten voimme tehdä sosiaalisesti kestäviä ratkaisuja ja päätöksiä yhä monimutkaistuvassa toimintaympäristössä?

Huolimatta siitä, mitä tapahtuu sote-uudistukselle, tulee tulevaisuuden kunta yhä edelleen huolehtimaan asukkaidensa hyvinvoinnista laaja-alaisesti. Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta kunnissa tulee huomioida erityisesti heikommassa asemassa olevien kuntalaisten äänen ja näkemysten välittymisestä palvelujen suunnitteluun ja sitä kautta päätöksentekoprosesseihin. Hyvä elämä ja arjen sujuminen kuuluvat kaikille.

Kunnat erilaistuvat kiihtyvällä vauhdilla. Yhteistä kaikille kunnille on kuitenkin se, miten saamme vahvistettua kuntalaisten luottamusta kuntahallintoon ja sitä kautta lisättyä myös osallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemusta. Voisiko tässä hyödyntää laajemminkin kuntalaisten, luottamushenkilöiden ja kuntien työntekijöiden vuoropuhelua lisääviä työtapoja, kuten päätösten vaikutusten ennakkoarviointia? Tuottaisiko se sosiaalisesti kestävämpiä päätöksiä?

Osallisuus on osa kuntademokratiaa ja kunnissa osallistetaan asukkaita mittavassa määrin. Tällä hetkellä osallisuustyö on kunnissa kuitenkin huomattavasti aliresurssoitua. Myös osallisuustyö vaatii koordinointia ja sen kuntoon laittaminen ei ole vain oman työn ohessa tehtävää työtä vaan sosiaalisesti kestävän kunnan tunnusmerkki.

Kirjoittajat:

Mari Kattilakoski, tutkija, Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Päivi Kurikka, erityisasiantuntija vastuualueenaan kuntademokratia, asukkaiden osallistuminen ja osallisuus, sekä kuntien ja järjestöjen yhteistyö, Kuntaliitto erityisasiantuntija

Virpi Harilahti-Juola, kehittämispäällikkö vastuualueenaan osallisuus ja kuntakumppanuus, Maaseudun Sivistysliitto

Kaisa Kervinen, yhteisökehittäjä osallisuustyön parissa, Maaseudun Sivistysliitto