Onko antirasismi poliittinen käsite?

Yhdenvertaisuusvaltuutettu ja oikeusministeriö lanseerasivat 13.9.2021 Olen Antirasisti -kampanjan, joka kutsuu rakentamaan rasismista vapaata Suomea. Kampanjaan ovat lähteneet mukaan esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto sekä sen kotikaupungit Kuopio ja Joensuu.

Muutama päivä kampanjan lanseerauksen jälkeen sain huolestuneen yhteydenoton eräältä kolmannen sektorin toimijalta. Hän halusi keskustella antirasismi-käsitteen ”poliittisuudesta” ja siitä, uskaltaako tai kannattaako kampanjaan lähteä mukaan.

Antirasismi on terminä vahva, kaukana kädenlämpöisestä. Se ei puhu pehmeästi suvaitsevaisuudesta tai moninaisuudesta vaan se ottaa suoraan ja rohkeasti kantaa. Se ottaa kantaa ensinnäkin siihen, että rasismi on ilmiö, jota ei tulisi missään olosuhteissa hyväksyä tai ohittaa. Se ottaa kantaa myös siihen, että rasismista vapaa Suomi vaatii konkreettisia tekoja aivan kaikilta, yksilöiltä ja instituutioilta.

Antirasismiin sitoutuminen ei ole vain kannanotto yhdenvertaisuuden puolesta ja syrjintää vastaan. Se on kaiken tekemisen läpäisevä toiminnan eetos sekä askelmerkkejä yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi aktiivisilla teoilla ja toimenpiteillä. Se ei ole vain suhtautumistapa tai mielipide vaan jotakin perustavanlaatuista: yhdenvertaisuuslain viemistä käytäntöön. Laissa 1325/2014 yhdenvertaisuuden edistäminen linjataan viranomaisen, koulutuksen järjestäjän ja työnantajan velvollisuudeksi.

Jotta voi vastata kysymykseen, onko antirasismi käsitteenä poliittinen, tulee pysähtyä sen ääreen, mitä poliittisen käsitteellä tarkoitetaan. Yhteiskunta- ja ihmistieteissä operoidaan lukuisilla käsitteillä, joita etenkin arkipuheessa käytetään monin eri tavoin ja joihin kiinnittyy monenlaisia, myös toisistaan poikkeavia, merkityksiä. Poliittinen on yksi tällaisista käsitteistä. Suomen kielessä käsite yhdistyy monesti nimenomaan puoluepoliittisuuteen, ja siihen myös minuun yhteyttä ottanut henkilö viittasi. Hänen huolensa oli tarkalleen ottaen se, tulkitaanko antirasismi-käsitteeseen sitoutuminen vasemmistolaiseksi teoksi.

Toisenlaisessa merkityksessä poliittisen käsitettä käytti esimerkiksi brasilialainen kasvatustieteilijä Paulo Freire (1921–1997) todetessaan, että kasvatus on aina poliittinen teko, koska sillä rakennetaan aina tietynlaista yhteiskuntaa – yhteiskuntaa, joka ottaa mukaan tai sulkee ulos. Neutraalia kasvatusta ei Freiren mukaan ole olemassa.

Freiren edustamasta näkökulmasta antirasismi on mitä suurimmassa määrin poliittinen käsite: konkreettisia tekoja ja rakenteellisia muutoksia vaativa kannanotto yhdenvertaisuuden puolesta, eriarvoisuutta ja syrjintää vastaan. Puoluepoliittinen käsite ei kuitenkaan ole, vaikka se sellaiseksikin on haluttu kehystää ja vaikka sillä tehdään puoluepolitiikkaa. Ihmisten yhdenvertaisuus ei ole mielipidekysymys, puoluepoliittinen agenda tai ideologia, vaikka siitä on tehty myös noita kaikkia.

* * *

Yhdenvertaisuusvaltuutetulta ja oikeusministeriöltä OIen Antirasisti -kampanjan lanseeraaminen on tärkeä teko. Mutta se ei vielä riitä. On hienoa, että esimerkiksi moni oppilaitos, mukaan lukien Itä-Suomen yliopisto, on sitoutunut kampanjaan. Mutta sekään ei vielä riitä, tietenkään. Kampanjan merkityksellisyyden määrittää se, minkälaisia käytännön tekoja se saa ajan mittaan aikaan. Mitä käytännössä tarkoittaa, että esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto on mukana kampanjassa?

Antirasismi ei ole vain rasismin tuomitsemista ja rasismiin puuttumista silloin, kun sitä ilmenee, vaan aktiivista ja ennaltaehkäisevää toimintaa rasismia vastaan. Yliopistossa sen tulee toteutua arkisissa kohtaamisissa, opetuksen käytännöissä ja sisällöissä sekä yliopiston rakenteissa asti. Ei riitä, että opintojaksoilla käydään läpi esimerkiksi antirasistisen ajattelun historiaa tai antirasistisen pedagogiikan käytäntöjä, elleivät ne elä käytänteinä yliopiston arjessa ja toimintatavoissa. Siihen on vielä matkaa. Tuskin mikään koulutuksen instituutio on Suomessa (ainakaan vielä) antirasistinen, eikä Olen Antirasisti -kampanja itsessään niistä sellaisia tee. Siihen sitoutuminen on kuitenkin tärkeä askel, jonka jokaisen soisi ottavan vakavasti: Mitä antirasismi juuri omassa työssäni ja toiminnassani tarkoittaa?

Kampanjan poliittisuuden, ja sen myötä merkityksellisyyden, paljastaa itse asiassa vasta aika. Freireläisessä mielessä poliittisen kampanjaan sitoutumisesta tekee se, että ei sitouduta pelkkään kampanjaan vaan nimenomaan antirasistisiin konkreettisiin tekoihin. Silloin ei edusteta tiettyä puoluekantaa vaan ollaan ihmisiä, inhimillisiä.

Olen Antirasisti -kampanjaan voi liittyä mukaan täällä: https://yhdenvertaisuus.fi/osallistu-kampanjaan

 

Sanna Ryynänen
Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Tieteen arvot ja tieteen hyödyt: Tieteenfilosofisia terveisiä alkaneelle lukuvuodelle

Keväällä 2021 akateemista keskustelua – tai ainakin keskustelua akatemiasta – hallitsi kysymys tieteen arvovapaudesta. Voiko tiede olla vapaata ideologiosta, arvoista ja poliittisista pyrkimyksistä? Tulisiko sen olla sellaista? Ovatko jotkut tieteenalat enemmän ideologisia kuin toiset? Onko humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus jotenkin erityisellä tavalla ideologisesti värittynyttä?

Tuli syksy 2021. Akateemista keskustelua – ja varsinkin keskustelua akatemiasta – hallitsi kysymys tieteen hyödyistä. Kaikki ymmärtävät, että tiede voi olla hyödyllistä. Mutta onko kaikki tiede hyödyllistä? Voidaanko joitakin tieteenaloja tai tutkimussuuntia pitää vähemmän hyödyllisinä kuin toisia? Entä: pitäisikö kaiken tieteen olla hyödyllistä?

Näistä kysymyksistä voisi kirjoittaa kirjasarjoja. Tässä puheenvuorossa keskityn vain kahteen keskustelun ydinteemaan: tieteen arvovapauteen ja tieteen hyödyllisyyteen.

Aloitetaan jälkimmäisestä.

Ei ole mitenkään ilmeistä, kuinka ”tieteen hyödyllisyys” pitäisi määritellä. Miten mitata hyödyllisyyttä? Mille tai kenelle tieteen pitäisi olla hyödyllistä? Minkälaisten tavoitteiden suhteen voidaan ylipäätään puhua tieteen hyödyllisyydestä?

Mutta ehkä tämä on saivartelua. Keskustelun ytimessä näyttää olevan teesi: julkisin varoin kustannetun tieteellisen tutkimuksen tulee hyödyttää veronmaksajia. Kärjistetysti: kansan pitää saada sitä, mitä se tilaa!

Hyväksykäämme väite, että yhteiskunnan tieteeseen sijoittaman rahan on hyödytettävä yhteiskuntaa parhaalla mahdolliselle tavalla. Ei silti ole ilmeistä, kuinka ”hyödytettävä yhteiskuntaa parhaalla mahdolliselle tavalla” olisi ymmärrettävä. Ei nimittäin ole selvää, kuinka ”hyöty yhteiskunnalle” olisi määriteltävä.

Itseäni on tänä syksynä leimahtaneessa keskustelussa häirinnyt erityisesti se, että kaikkien mielestä on ollut perustelua vaatia, että julkista rahoitusta nauttivien tutkijoiden tulisi pystyä antamaan julkinen perustelu tutkimuksensa yhteiskunnallisesta relevanssista. Näin on ajateltu puolustuslinjojen molemmin puolin.

Tämä vaatimus on absurdi.

Haluammeko, että terveyskeskushenkilökunta vastaa voivotteluumme argumentoimalla toimintansa puolesta? Kun poliisi koputtaa ovellemme, odotammeko luentoa lainvalvonnan hyödyllisyydestä? Emme. Me vaadimme vain, että yhteiskunnan antamat tehtävät hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla.

Emme vaadi julkisten palveluiden tuottajia oikeuttamaan toimintaansa. Miksi vaatisimme tätä tutkijoilta?

Tästä päästään ensimmäiseen kysymykseen – kysymykseen tieteen arvoista ja arvosidonnaisuudesta. Näyttää nimittäin siltä, että keskustelun ytimessä ei lopulta ole tieteen hyödyllisyys, tai tutkijoiden vaikeudet oikeuttaa tutkimustaan. Ytimessä on pikemminkin kysymys siitä, minkälaista tutkimusta tulisi ylipäätään tehdä – ja onko jonkinlainen yhteiskunnan rahoittama tutkimus tiedettä ollenkaan.

Jos todella haluttaisiin kritisoida julkista rahankäyttöä, olettaisi keskustelun ytimestä löytyvän kalliin ja inhimillisen toiminnan kannalta esoteerisen luonnontieteellisen perustutkimuksen. Mutta näinhän ei ole ollut.

Kritiikin kohteena on sen sijaan ollut humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus: näillä tieteenaloilla tehtävän tutkimuksen väitetään olevan – merkittäviltä osin ainakin – jotenkin erityisellä tavalla ideologisesti latautunutta, tuskin tiedettä ollenkaan. Palaamme siis väitteeseen, josta jo keväällä kohkattiin: ”mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa”.

Tähän väitteeseen voidaan reagoida monella tavalla, kuten keväällä nähtiin. Itse haluaisin sanoa, että tietyllä tavalla väite pitää paikkansa: humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat ovat kuin ovatkin ”enemmän ideologisia”. Ne ovat sellaisia yksinkertaisesti siksi, että ne käsittelevät otuksia, jotka sattuvat olemaan ideologisesti motivoituneita. Tätä ei kiistä kukaan – kaikkein vähiten he, jotka väittävät humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden toimivan jotenkin erityisen ideologisesti motivoituneesti.

Arvot ja ideologiat selittävät ilmiöitä, joista humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on kiinnostunut. Näin arvot ja ideologiat toimivat myös kohteina tehokkaille yhteiskunnallisille ja kulttuurisille interventioille. Tässä mielessä arvot ja ideologiat ovat aivan yhtä todellisia kuin atomit ja molekyylit, eivätkä näitä asioita tutkivat tieteenalat poikkea mitenkään olemuksellisesti toisistaan.

On hienoa, että keskustelu tieteenfilosofisista perusasioista näyttää kiinnostavan lukukaudesta toiseen – eikä pelkästään tieteentekijöitä itseään, vaan myös toimittajia, virkamiehiä ja poliitikoita. Voidaankin ennustaa, että löydämme tämän aihepiirin pian uudestaan edestämme. Omina terveisinäni kuitenkin toivoisin, että ei pyörittäisi vain ympyrää, vaan mentäisiin myös eteenpäin. Keskustelulla on varaa muuttua täsmällisemmäksi ja syvällisemmäksi.

 

Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Onko hyveistä apua jatkuvassa muutoksessa?

Jatkuvan oppimisen keskuksessa alkoi muutama vuosi sitten työ, jossa pohdimme työyhteisömme hyveitä. Aloitimme arvoaamukahveilla eli UEFin arvojen auki puhumisella ja niiden pohtimisella suhteessa omaan työhön. Halusimme jatkaa organisaation tasolta yksilön ja oman työyhteisön tasolle, joten aloimme puhumaan hyveistä. Hyveet ovat niitä arvoja, joiden on toimittava käytännön tekemisen tasolla. Hyveiden tuottama hyöty yksilöille ja työyhteisölle näkyy mm. yhteisöllisyyden vahvistumisena ja työkulttuurin paranemisena.  Tämä oli myös meidän yhteisen työskentelymme tavoite: tietoista hyvän työkulttuurin rakentamista.

Työstimme hyveitä aktiivisesti ja osallistavasti.  Emme päätyneet Aristoteleen hyveisiin, mutta meille tärkeiksi hyveiksi nousivat avoimuus, dialogisuus, luottamus, sopeutuvuus ja yhteisöllisyys.

Samaan aikaan, kun oli aika ottaa hyveet osaksi perustehtäväämme, oli ryhdyttävä elämään erilaista työarkea. Lisäksi muutos on ollut jatkuvaa ja päällekkäistä: jatkuva oppiminen ja sen tuomat mittavat muutokset toiminnassa, organisaation nimenmuutos, uusi johtaja ja nyt meneillään oleva organisaatiomuutos. Pysäyttävä kokemus oli, kun kollegamme pohti, hämärtyykö todellisuuskuvamme ja perustehtävämme tässä ajassa. Jos näin on, niin olisiko hyveistä apua?

Hyveet ovat kulttuurisidonnaisia ja työyhteisö rakentaa oman työkulttuurinsa. Hyveet testataan käytännön toiminnassa, tässä ajassa. Luotammeko toisiimme? Olemmeko avoimia? Onko keskustelumme dialogista, jolloin kuunteleminen on tärkeämpää kuin puhuminen? Sopeudummeko jatkuvaan muutokseen tai toimimmeko yhteisöllisesti? Näihin vastaaminen ei ole ihan yksinkertaista, koska muutos on myös yksilöllinen kokemus. Johtamisen näkökulmasta hyve-etiikkaan perustuva muutosten läpivienti herättää myös kysymyksiä. Onko tämä oikein? Mikä on tärkeää: organisaation, yhteisön vai yksilön etu ja missä suhteessa? Hyödyttääkö tämä oikeasti koko yhteisöä, jolloin se voi vasta olla hyveellistä johtamista?

Työyhteisönä voisimme kysyä, miksi toiset tuntuvat olevan enemmän muutoshalukkaita kuin toiset?  Onko yksi tapa hyveellisempi kuin toinen? Olemmeko ajatelleet, että entä jos muutoshalukas haluaa muutosta vain muutoksen vuoksi eikä halua tai uskalla ottaa huomioon sitä, että tämä kaikki voi mennä pieleen. Toisaalta muutosvastarintainen tai sellaiseksi leimattu voi aivan aiheellisesti olla rohkea ja uskaltaa tuoda pelkonsa esiin. Eikö rohkeus ole silloin hyve ja muutosvastarintainen on dialogissa tärkeä tiedontuottaja? Kysymys on siitä, miten paljon siedämme erilaisuutta tavassamme toimia.

Mitä olemme tähän mennessä oppineet hyvetyöskentelystä jatkuvassa muutoksessa? Aristoteleen sanoja mukaillen ainakin sen, että jokaisella oliolla on oma luontonsa. Meillä on lähes 70 asiantuntijaa, joista jokaisella on oma yksilöllinen tapansa ajatella, kokea ja tuntea. Olemme huomanneet, että kokemus oikeudenmukaisuudesta on yksi tärkeimmistä asioista. Toisaalta meidän tulee muistaa myös armollisuus ja epätäydellisyys. On riittävän hyvä, jos päästään hyveellisyydessä edes sinne päin. Tuetaan toisiamme pitämään kiinni sovituista, opituista ja opeteltavista asioista. Jo se voi auttaa meitä säilyttämään todellisuudentajumme perustehtävässämme.

Entä mikä on kirjoittajien lempihyve? Se tulee Aristoteleen hyve-etiikasta: suurisieluisuus. Suurisieluinen ihminen tahtoo toteuttaa suuria asioita niiden itsensä suuruuden tähden, ei tavoitellakseen omaa kunniaansa, vaan muita palvellakseen.

Annamari Lastunen ja Lea Tuomainen

Kirjoittajat toimivat Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskuksessa.