Osallistaminen + yhteistyö = suosittu kouluruoka & antoisa ruokakasvatus

Oletko koskaan törmännyt tietoon, että suomalainen kouluruoka on maailman parasta? Olet ehkä myös kuullut, että oppilaat eivät syö kouluruokaa niin kuin me aikuiset toivoisimme. Onko tälle pulmalle mahdollista tehdä jotain?

Kahdeksasluokkalainen Eeva Harju peräänkuulutti (Lukijan mielipide, HS 7.1.2021) oppilaiden toiveiden kuuntelua, mutta myös sitä, että toiveet tulisivat lisäksi huomioiduksi. Samoja toiveita nousi esille Valtioneuvoston rahoittamassa Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hankkeessa, jossa selvitimme kouluruokailun nykytilannetta niin lounaan kuin välipalankin osalta.

Järjestimme muun muassa työpajoja ja kyselyjä, joihin myös oppilaat osallistuivat. Selvityshankkeen tulokset olivat samassa linjassa Eeva Harjun toiveiden kanssa; oppilaat toivovat, että heidät otetaan mukaan kouluruokailua koskevaan päätöksentekoon.

Oppilaiden osallistamisella aikuiset pääsevät helpommalla nyt ja tulevaisuudessa

Perusopetuslain mukaan oppilaiden tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavalla tavalla. Myös kouluruokailusuosituksissa painotetaan oppilaiden osallistamista ja vaikutusmahdollisuuksien järjestämistä. Mukaan ottaminen vahvistaa kouluyhteisöä, mutta myös kasvattaa ja motivoi oppilaita kehittymään aktiivisiksi toimijoiksi koulussa ja myöhemmin aikuisena yhteiskunnassa. Kouluruokailu onkin loistava areena oppilaiden osallistamiselle ja aktiivisen toimijuuden harjoittelulle.

Kouluruokailun ja ruokakasvatuksen kehittämiseen sekä oppilaiden osallistamiseen on kehitetty erilaisia työkaluja ja toimintamalleja, joiden käyttöönottamiseen kannustaa myös vuoden 2021 alussa startannut Kokonaisvaltaista ruokakasvatusta varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen -hanke.

Lisäksi Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hankkeessa olemme ehdottaneet kansallisen Kouluruokailun kehittämis- ja koordinointiryhmän perustamista, jolla turvataan kouluruokailun ja ruokakasvatuksen aktiivinen ja pitkäjänteinen kehittäminen sekä niistä viestiminen niin kouluruokailun parissa työskenteleville kuin oppilaiden kotiväellekin.

Grafiikka: Bettiina Lievonen, Itä-Suomen yliopisto

Tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi

Muistatko omasta lapsuudestasi aikuisen, joka toimi hyvänä mallina, positiivisen ilmapiirin luovana ruokakasvattajana, ja jonka kanssa ruokailu oli aina hitusen tavanomaista mukavampaa? Ruokakasvatus ei koske vain kouluympäristöä, vaan jokainen lapsen ja nuoren lähipiirissä oleva aikuinen toimii osaltaan ruokakasvattajana omalla esimerkillään ja käytöksellään.

Omaan ruokakasvattajuuteen vaikuttavat niin ruokakokemukset kuin oma suhtautuminen ruokaa kohtaan. Nämä ruokasuhdetta muovaavat tekijät on hyvä tunnistaa, jotta voi heittäytyä kannustavan ruokakasvattajan rooliin. Ruoka on helppo keskustelunaihe, siihen on jokaisella jokin mielipide, ja siitä on helppo puhua positiiviseen sävyyn. Mikä onkaan kummilapsen lempikouluruoka, ja mikä oli aikoinaan minun? Yhteiset ruokahetket arkena, retkillä ja juhlissa luovat mukavia ruokamuistoja, joten näitä tilanteita kannattaa luoda lapsille ja nuorille niin usein kuin mahdollista.

Nyt oppilaiden ääni on kuultu ja on meidän aikuisten vuoro tarttua näihin toiveisiin. Kouluruuan arvostus ja ruokakasvatus ovat kaikkien aikuisten, niin vanhempien, kummien, naapureiden kuin opetuksesta ja ruokapalveluista vastaavienkin asia.

Heitänkin nyt pallon sinulle arvoisa lukija: Miten voisit tänään ja huomenna toimia rohkaisevana ruokakasvattajana tai edistää lähipiirisi lasten ja nuorten viihtyisää kouluruokailua? Miten saisimme suomalaisen kouluruokailun brändin nostettua sen ansaitsemalle tasolle? Koska onhan se ihan huikea juttu!

Toimitko koulumaailmassa tai kunnassa? Tsekkaa täältä kouluruokailun ja ruokakasvatuksen muistilista.

Vinkkejä lasten ja nuorten ruokailuun: https://neuvokasperhe.fi/syominen/ .

 

Henna Jalkanen, Aija Laitinen ja Tanja Tilles-Tirkkonen

Kirjoittajat ovat Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hankkeen tutkijoita Itä-Suomen yliopistosta.

Tiede on empirian ja ideologian kokonaisuus

Helsingin Sanomien pääkirjoitus Professorin kirja paljastaa vasemmistoradikaalien likaiset temput (HS 3.4.2021) on pahoittanut monien yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien mielen. Pääkirjoituksessa linjataan: ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.”

On hienoa, että Helsingin Sanomat on kiinnostunut tieteenfilosofian peruskysymyksistä. Tämä on nykykeskustelussa tervetullutta. Tiede ei kuitenkaan ole jaettavissa niin yksioikoisesti empiriaan ja ideologiaan kuin pääkirjoitus antaa ymmärtää.

Katsotaan tieteen historiaa. Kenties merkittävin ihmiskuntaa kohdannut ajatuksellinen muutos on ollut maakeskeisestä (ptolemaiolaisesta) maailmankuvasta aurinkokeskeiseen (kopernikaaniseen) maailmankuvaan siirtyminen. Tämä muutos ei kuitenkaan tapahtunut empirian sanelemana: tehdyt havainnot oli mahdollista sovittaa maakeskeiseen teoriaan; näin oli jo pitkään tehty. Ratkaisevaa oli käsitteellisen ja teoreettisen ymmärryksen kehittyminen: todettiin (noin 200 vuoden aikana!), että oli yksinkertaisempaa, ja muun tietämyksen kanssa paremmin yhteensopivaa nähdä maan kiertävän aurinkoa. Oleellista oli siis kulttuurinen muutos, eivät yksittäiset havainnot tai kokeet.

Otetaan arkinen tilanne nykyluonnontieteessä: kokeen tuottamassa datapistejoukossa todetaan olevan yksi selkeästi muiden pisteiden ulkopuolella oleva piste. Tulkitaanko piste koevirheeksi, ja pidetäänkö datajoukkoa näin tästä havainnosta huolimatta hypoteesia vahvistavana? Vai tulisiko ajatella toisinpäin ja tulkita piste osoitukseksi hypoteesin virheellisyydestä? Vastausta ei anna empiria (datajoukko) itse, vaan se riippuu täysin siitä teoreettisesta kontekstista, johon havaintoja sovitetaan – lopulta koko tieteen kokonaisuudesta, siihen liittyvine ideologisine ennakko-oletuksineen.

Havainnot ja kokeet ovat tieteelle oleellisia. Mutta on harhaanjohtavaa rakentaa vastakkainasettelua empirian ja ideologian välille: havainnot kertovat todellisuudesta vain siinä määrin kuin ne voivat tulla ymmärrettäviksi käytössämme olevassa teoreettisessa ja kulttuurisessa viitekehyksessä.

Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Pernu käsittelee aihetta laajemmin artikkelissa, joka julkaistaan Itä-Suomen yliopiston verkkosivuilla huhtikuussa.

Kakkufilosofiaa oppimisesta ja kehittämisestä

 

Työelämän kiihtyvien tulostavoitteiden, vaikuttavuuden ja suoritteiden maailmassa tarvitaan kunnianpalautus oppimisen, ihmisten keskinäisen yhteistoiminnan ja uusien asioiden kehittämisen perimmäistä merkityksistä. Kakku ja leipominen ovat oivallisia metaforia ymmärtää niin oppimista, yhdessä ajattelua, tiedon rakentamista kuin kehittämistäkin. Erilaisista kakuista olen saanut itselleni tärkeän metaforan myös kriittisesti arvioida toimintaani opettajana, tutkijana kuin työyhteisöjen kouluttajana. Tiedon ja oivallusten leivontatalkoisiin osallistutaan porukalla, varataan siihen aikaa eikä hötkyillä pikavoittojen toivossa.

Onko aikaa tehdä koekakku?

Aloitan pohdintani koekakusta, jonka tärkeyden opetti minulle kauan sitten kotitalousopettaja äitini, kun nuorena opettelin leivonnan alkeita. Wikipediassa koekakku kuvataan seuraavasti: pieni taikinapala paistetaan etukäteen, esimerkiksi pikkuleipätaikinan, oikean jauhomäärän tarkistamiseksi. Ajatus kokeilla ensin vaatii kärsivällisyyttä, ja se ei ole suinkaan helppoa pikatekemisen aikakautena, jossa on paine mieluummin oikaista mutkia. Leipoessani en itsekään sitä malta tehdä, vaikka epäonnistuneita lopputuloksia toki harmittelen. Sen sijaan muilla elämän alueilla olen alkanut ymmärtää isomman merkityksen. Tuon pienen kakun opetus saa minut kysymään itseltäni, lähdinkö taas soitelleen sotaan, muistinko ottaa muut mukaan, kun lähdin kehittämään jotakin asiaa. Ymmärsinkö pysähtyä oikeissa kohdissa?

Edesmennyt äitini ei arvannut, miten tärkeää hänen kakkufilosofiansa työelämässä onkaan. Vuonna 2003 eräässä vuoden mittaisessa kehittämishankkeessa, jota kutsuttiin HIDAS-prosessiksi, opettelimme hidasta kehittämistä. Niin oudolta kun se nyt kuulostaakin. Harjoittelimme muutosten läpi viemistä pysähtymällä oikeissa kohdin ja antamalla tilaa osallistujien ideoille. Tuolloin kouluttajaparini, liikkeenjohdon konsultti Kari Pääskynen kiteytti hitaan kehittämisen idean oivallisesti: hidas on nopeampi. Jos kaikki toimijat “ehditään” ottaa mukaan, lopputulos voi valmistua nopeammin. Työyhteisöjen kehittämisestä ei kannata puhua, ellei ole aikaa alustaa taikinaa. Eihän leivonnaisiakaan laiteta kylmään uuniin. Myös tutkijan työssä koekakku on aivan välttämätöntä, jotta saadaan varmuus tutkimusmenetelmien toimivuudesta.

Koekakku kannustaa kokeilemaan. Aalto-yliopiston tutkija ja kouluttaja Anssi Tuulenmäki herätteli kymmenen vuotta sitten suomalaisia organisaatioita ajattelemaan uudella tavalla ja kokeilemaan. Laajemminkin alettiin puhua kokeiluyhteiskunnasta. Mihin ihmeeseen tuo hieno ajatus on kymmenessä vuodessa unohtunut? Tuulenmäen viesti oli: “ajatellaan isosti”, mutta “kokeillaan pienesti”. Hän pohtii, että suomalaisessa hallintokulttuurissa on tuttu ongelma, että kun joku keksii hyvän idean, sillä pyöräytetään koko Suomi samaan muottiin. Koekakulla voisi saada aikaan jotain kestävämpää. Ihmisyhteisöt ovat hyvin kompleksisia koostuen monimutkaisesta suhteiden dynamiikasta, eri tavoin ajattelevista ja eri rytmillä toimivista ihmisistä, joista jokainen tulkitsee asiaa oman merkityshorisonttinsa kautta. Tuota moninaisuutta ei saa kovinkaan helposti laitettua haluttuun kakkumuottiin. Taikina voi pursuta pahasti yli, jokin kohta kärähtää tai jää raa’aksi.

Leivontaan ja ruoanlaittoon liittyy paljon kypsyttelyä, kohottamista ja oikeaa lämpötilaa. Äitini opetti yläasteella murrosikäisiä nuoria. Hän osasi keittokirjojen opein käsitellä myös nuorten kiehuvia mielialoja maltillisesti ”hiljaisella tulella”. Kiire ei saanut olla, vaan nuoren tuli antaa rauhassa hämmentää seostaan opettajan pysyessä kuitenkin hellan läheisyydessä. Vaikka keittokirjamaisiin oppaisiin en usko ihmisyhteisöjen kehittämisessä, piilee tässä oleellinen opetus. Uusien asioiden opettelussa liekkiä tulee laittaa pienemmälle. Esihenkilöiden tai kehittäjien ei ole hyvä karata hellan ääreltä liian kauas jättäen osallistujat ihmettelemään oudolta näyttävän soseen äärellä.

Ahmiminen voi johtaa tukehtumiseen

Kakkuja ei myöskään kannata ahmia liian paljon ja liian nopeasti. Kävin joitakin vuosia Itä-Suomen yliopiston opettajille järjestämän Flipped Classroom -valmennuksen, jossa korostettiin käänteisen opettamisen ideaa. Käänteisyys tarkoittaa, että opettajan ja oppijan roolit muuttuvat siten, että opettaja ohjaa opiskelijoita enemmän oivaltavien kysymysten äärelle, ja oppijat ottavat itse enemmän vastuuta omasta oppimisprosessistaan. Karkeasti pelkistäen: opettajan suu on enemmän kiinni ja oppija enemmän auki. Tietoa ei myöskään “välitetä”, vaan sitä rakennetaan ja koetellaan yhdessä. Tuon koulutuksen myötä olen muuttanut opetustani monimuotoiseksi, osallistavaksi ja tapaan opiskelijat pienemmissä ryhmissä, jotta ne olisivat keskustelevia. Mutta kuinka kauan saan pitää nuo toimintamallini?

Viime aikoina paine perinteiseen opettajuuteen on kasvanut, kun korkeakoulujen on tehostettava toimintaansa, tutkintoja saatava enemmän ja opettamiseen käytettävä aika on rajattava minimiin. Teknisen tehostamisen me opettajat kyllä osaamme, mutta “yhdessä ajattelun” (Isaacs 2021) haluaisimme myös ottaa jatkuvan oppimisen matkalle mukaan. Voisiko tuloksellisuuttakin alkaa kysyä toisin? Montako sivistynyttä ajattelijaa, jotka luovat parempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa, me oikein onnistumme opetustilanteissa valmentamaan? Aika ajoin, turhautuessani, uhkaan heittää flippari-opettajan repun sivuun ja päätän alkaa suunnitella kunnon tietopakettia massoille. Ihmettelevät kysymykset ovat hieno osa opetusta, mutta ne synnyttäisivät vain uusien kysymysten virran hidastaen etenemistä. On viisaampaa ja taloudellisempaa pysyä “asiassa”.

Katkera uhoamiseni kuitenkin laantuu, kun muistan kakkufilosofian. Kakkujen ylenpalttisesta ahmimisesta tulee kaikille huono olo. Miksi ihmeessä tieto pitäisi tunkea ihmisten päihin kerralla, vaikka tosiasiassa sinne mahtuu vain murunen kerrallaan? Vastikään edes mennyt ystäväni, sosiaalipsykologian dosentti Klaus Weckroth käytti myös kakkuvertausta. Hän pohti jo 1990-luvulla asiaa monitieteisyyden näkökulmasta, eli miksi yhdellä tieteenalalla yritetään ottaa haltuun kaikki ihmistä koskeva tieto. Hän kirjoitti: ”yhteen päähän kaiken ahtaminen on sama, kuin yritetään laittaa kolmen kilon kakkua yhteen suuhun” (Weckroth 1993, 13). Ahmimiseen perustuvassa opetuksessa on tukehtumisen vaara.

Ainakin täytekakku syödään yleensä seurassa juhlistaen esimerkiksi jotain tärkeää. Hyvässä seurassa ei kehtaa ahmia, vaan kakku makustellaan palanen kerrallaan. Sen mausta myös keskustellaan, sillä halutaan antaa arvoa sen tekijälle. Oman aikansa toki ottaa se, miten kakku sulaa vatsassa. Opetustilanteessa joskus opiskelija ilmoittaa, että valitsemani opetusmetodi ”ei hänen vatsalleen sovi”. Silloin alkaa opetustyön kaikkein ärsyttävin osuus – korvaavien osuuksien loputon yksilöllinen räätälöinti ja vielä räätälöinnin räätälöinti. Lohduttaudun ajatuksella, että tällainen tulee tulevaisuudessa kyllä vähenemään. Onhan vallalla myös hieno ajatus edistää diversiteettiä luomalla erilaisia oppimisen tapoja, vaihtamalla tekemisen intensiteettiä antamalla oppijan oivallusten kehittymiselle aikaa, tilaa ja foorumeita. Silloin tieto voisi olla helpommin sulavaa, opiskelijat voivat paremmin ja oppimisesta jää muistijälki, jota kutsutaan merkittäväksi oppimiskokemukseksi.

Hääkakun vai tiikerikakun kehittämistä?

Kuten jo toin esiin, kakkufilosofia on tärkeä myös työyhteisöjen ja organisaatioiden kehittämisessä. Niissäkin on samoja ongelmia kuin opetuksessa: ohi vilistävien muutoshankkeiden ripeä tahti ja yhteiskehittelyn puute. Olen kirjoittamassa työyhteisötaidoista Gaudeamukselle kirjaa yhdessä työyhteisökouluttaja ja dekkaristi Satu Roosin kanssa. Kirjassa pohdimme työn kehittämistä käyttämällä kakkuja hyödyksemme. Katson seuraavaksi asiaa kehittämisen ja muutosviestinnän näkökulmasta.

Hääkakku on monikerroksinen. Joissakin hääkakuissa jokaista kerrosta erottaa metallinen jalka, jonka päällä on tarjottimen levy pitäen eri kerrokset siististi erillään. Kuvitellaan kakun avulla organisaation viestintää. Tavallinen kuvio, että ylin johto puhuu alaisilleen ja nämä puolestaan viestivät asian taas eteenpäin, alempiin kerroksiin. Tuo viesti suodattuu pääasiassa kunkin esihenkilön kautta saaden lopulta hyvin erilaisia tulkintoja alkuperäisestä viestistä.

Jatketaan ajatusleikkiä ja kuvitellaan hääkakun sijasta kerroskakku, jonka kuorrutus valutetaan tippumaan kaikkiin kerroksiin.  Kakun huipulta valuva kuorrutus sekoittuu alempiin kerroksiin ja lopputulos ei näytä niin siistiltä, mutta herkullisen kauniilta sekin. Nyt valistunut lukija kysyy, siirtyykö tuossakaan mallissa viesti alhaalta ylöspäin? Eikö valuva kakun kuorrutus valu vain maan vetovoiman suuntaan? Lukija on oikeassa, joten on hyvä ottaa mukaan tiikerikakku. Tiikerikakku valmistetaan kahdesta erilaisesta taikinasta, jotka ensin asetellaan eri kerroksiksi siten, että ne näkyvät vaaleina ja tummina raitoina. Tiikerin raidat saadaan nostelemalla taikinaa haarukalla siten, että vaaleat osat ja ruskeat osat sekoittuvat keskenään.

Kutsun tätä muutoksen yhteiseksi merkityksellistämisen prosessiksi. Kanadalainen vuorovaikutustutkimuksen klassikko Erving Goffman kuvasi monien muiden sosiaalitieteiden klassikkojen tavoin yhteisten merkitysten luomista oleellisena osana sosiaalisen todellisuuden rakentumista. Kielenkäytön sosiaalista luonnetta tutkineet Peter Bergerin ja Thomas Luckmanin (1997) mukaan tieto ja ymmärrys eivät rakennu järjestelmästä käsin, vaan niille luodaan merkityksiä yhteisessä toiminnassa. Tiedon tarina organisaatioissa elää sen mukaisesti, miten johto ja välijohto sen ymmärtävät, millä tavalla viesti kerrotaan, miten se muuttuu yhteisen tietämyksen rakentamiseksi ja alkaa muuttaa toimintamalleja.

Hierakkinen tapa ymmärtää tiedonkulku on hoitaa viestintää vain omalla kakkukerroksellaan ja alemmilla kerroksilla toimivat tekevät samoin. He voivat viestiä asiasta kokouksissa, mutta asiaan ei kuitenkaan syvennytä tarkemmin saati, että tunnusteltaisiin sitä eri kantilta yhdessä. Esihenkilö hoitaa kyllä tiedottamistehtävänsä ihan asianmukaisesti, mutta tiedon merkityksellistämisen hän jättää alaisilleen, jotka tekevät sen omissa päissään kukin hiukan eri tavoin. Usein jää luomatta tilanteet, joissa tuo ymmärrys voisi tarkentua. Esihenkilö saattaa toki oivaltaa, että ihmiset pitää ”sitouttaa” asiaan mukaan, joten hän päättää viestiä asiaa yhä uudelleen ja vaatia alaisiltaan näkemyksiä asiasta. Miten meillä voi olla näkemyksiä, kun emme oikeastaan ymmärrä koko asiaa? Tällaisten tiedon keräämishetkien jälkeen tulee uusia kiireitä ja asia unohtuu muiden hoidettavien asioiden ja uusien hankkeiden alle. Tämä tiedottamisen kierre toistuu usein vuodesta toiseen ja henkilöstölle syntyy tunne, että yhdelläkään heidän esittämällään ajatuksella ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. Miksi he siis nyt lähtisivät mukaan?

Yhteiseen tiedonmuodostukseen tarvitaan valutusta ja sekoitusta kaikkien kerrosten aineksiin. Sama koskee monitieteistä tutkimusta, jossa on myös käytetty kakkuvertausta yhteistoiminnan laadun tunnistamiseksi. Historian tutkijat Heikki Mikkeli ja Jussi Pakkasvirta (2007) kuvaavat edistynyttä monitieteistä tutkimusta kahvikakku esimerkillä havainnollistaen tieteidenvälisen, hyvän yhteistoiminnan luonnetta. Kakun valmistuksessa käytetyt eri ainekset (sokeri, kananmuna, jauhot) eivät erotu enää lopputuloksessa. Erilaisten ainesten sekoittumisen kautta syntyy uusi koostumus.

Jokainen meistä on oppinut jo hiekkalaatikolla kakun leipomisen alkeet. Hiekkakakut tosin tehdään nopeasti hyvää tuuria toivoen, että ”älä tule paha kakku, tule hyvä kakku”. Tällainen kakkutyyli sopii kyllä taaperoikäiselle, mutta kehittyneiden organisaatioiden johdossa se ei ole enää suotavaa. Kehittäminen on niin kallista puuhaa, joten ei kannata tehdä monia pahoja kakkuja. Uusien asioiden oppimisessa on tärkeä kypsytellä asioita ja antaa uusien oivalluksien syntymiselle aikaa. Silloin ei tarvitse jälkikäteen päivitellä, että tulipa tästäkin uudistuksesta pannukakku. Yhteinen merkityksellistäminen on hyvän kehittämisen keskeinen ainesosa.

Tiikerikakku

 

 

 

 

 

Lähteet:

Berger, Peter & Thomas Luckman (1997, alkuper. 1966). Sosiaalisen todellisuuden rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus.

Goffman Erving (2012). Vuorovaikutuksen sosiologia. Suom. Kaisa Koskinen. Helsinki: Vastapaino.

Isaacs, William (2001). Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito. Uraauurtava lähestyminen liike-elämän viestintään. Helsinki: Kauppakaari.

Mikkeli, Heikki & Jussi Pakkasvirta (2007). Tieteiden välissä. Johdatus monitieteisyyteen ja poikkitieteisyyteen. Helsinki: WSOY.

Mönkkönen Kaarina (2004). Innovaatioihin HIDAS-metodilla. Pohjois-Savon ammatillinen instituutti, sosiaali -ja terveysala. ESR-hanke. https://timelessflow.files.wordpress.com/2012/12/pihalta-torille25_fix.pdf

Tuulenmäki Anssi (2010). Lupa toimia eri tavalla. Helsinki: WSOYPro.

Weckroth Klaus (1992). Toiminnan psykologia. Helsinki: Hanki ja jää (ilm. alun perin 1988).

 

Kaarina Mönkkönen
Sosiaalityön yliopistonlehtori, dosentti
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Mihin toksikologiaa tarvitaan?

Muutama vuosi sitten kävellessäni erään naapurimaan kaupungin kadulla, minut pysäytti nuori feissari, joka oli keräämässä nimiä kokonaisen tuoteryhmän kieltämiseksi. Kun sanoin, etten ole ihan samaa mieltä hänen esittämistään perusteluista, hän ihmetteli, miten en ymmärrä, miten vaarallisia kemikaalit yleisesti ottaen ovat. Vastasin, että jonkun verran taidan asiasta tietää, sillä olen koulutukseltani toksikologi. Tämä hämmästytti häntä vielä enemmän, sillä hän ei ollut kuullutkaan toksikologiasta eikä tiennyt, mitä toksikologi tekee.

Mitä toksikologia on? Tämä on kysymys, johon joudun usein vastaamaan. Toksikologia tutkii kemiallisten aineiden ja niiden seosten haitallisia vaikutuksia ihmisiin, eläimiin ja ympäristöön. Toksikologia kattaa siten lääkkeet, päihteet, ravinnon lisäaineet, torjunta-aineet, kosmetiikan, kasvien sisältämät myrkylliset aineet, kemianteollisuuden raaka-aineet ja tuotteet, ilmansaasteet ja niin edelleen. Kyseessä on siis melkoisen monipuolinen tutkimusala.

Jos riittää toksikologilla työkenttää, niin yhtä lailla riittää toksikologilla myös opiskeltavaa. Syitä, jotka johtavat jonkin aineen toksisuuteen eli haitalliseen vaikutukseen ihmisessä tai eliössä, on lukemattomia kuten myös haitallisen vaikutuksen ilmentymiä. Toksisuuden ymmärtämiseen tarvitaankin muun muassa kemian, biokemian, anatomian, fysiologian, genetiikan, solu- ja molekyylibiologian sekä biologian osaamista. Ja pahitteeksi ei ole ymmärtää yhteiskunta- ja käyttäytymistieteitäkään.

Jokainen kemikaali on haitallinen, kun vain aineen annosta nostetaan riittävästi. Tämän takia kemikaalien haittoja arvioitaessa avainasemassa on toksikologinen riskinarviointi, jolloin otetaan huomioon myös haittojen esiintymisen todennäköisyys. Kemikaalin aiheuttamaan riskiin vaikuttaa sen aiheuttaman terveyshaitan lisäksi se, altistummeko tälle kemikaalille vai emme. Vaarallisenkin kemikaalin aiheuttama riski on meille olematon, jos sitä ei pääse elimistöömme. Toksikologista riskinarviointia tarvitaankin varmistamaan kemikaalien turvallinen käyttö. Jos kemikaalin aiheuttama riski todetaan liian suureksi, sille altistumiseen voidaan vaikuttaa esimerkiksi kemikaalien käytön rajoituksilla tai suojainten käytöllä.

Sosiaali- ja terveysministeriö teetti vuonna 2018 selvityksen maamme toksikologisen osaamisen turvaamisesta. Toksikologista asiantuntemusta tarvitaan esimerkiksi vahinko- ja onnettomuustilanteissa, ja lisäksi yrityksissä toimivien toksikologien määrän arvioidaan tulevaisuudessa lisääntyvän. Suomessa toksikologian koulutus on keskittynyt Itä-Suomen yliopistoon, josta löytyy maamme ainoa toksikologian maisteriohjelma. Sen lisäksi yliopistossamme on vahvaa osaamista ympäristöterveyden, ekotoksikologian ja ympäristöoikeuden aloilla.

Itä-Suomen yliopistolla olisi siten kaikki mahdollisuudet luoda kansainvälisestikin ainutlaatuinen toksikologian osaamiskeskittymä ja innovaatioekosysteemi. Tähän tarvitaan tukea sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla.

Professori Jaana Rysä.Jaana Rysä
Lääkeainetoksikologian professori
Farmasian laitos, Itä-Suomen yliopisto