Tuli syksy. Yliopistot aloittivat lukuvuotensa. Perinteitä kunnioittaen yliopistoyhteisö kokoontui sosiaaliseen mediaan voivottelemaan rahoituksenhakutalkoita. Mutta saatiinpa aikaan myös jokasyksyinen tiedepoliittinen kohu: nyt tunteita kuohuttavana teemana on ollut plagiointi tieteessä ja tietokirjallisuudessa.
Kirjailija Petterssonin tapaus
Tästä kaikki lähti. Toimittaja ja tietokirjailija Maria Pettersson julkaisi elokuun lopussa tietokirjan jännittävistä naisista Suomen historiassa (Pettersson 2022). Kirja on jatkoa Petterssonin kaksi vuotta aikaisemmin julkaisemalle teokselle, jossa samaa teemaa käsiteltiin maailmanlaajuisessa kontekstissa (Pettersson 2020). Teosten kirjoittamisen motiiveina ja myyntivaltteina on ollut nostaa esiin historian kirjoituksessa huomiotta jääneitä “voimanaisia” (Atena Kustannus 2020).
Molemmat teokset ovat saaneet kritiikkiä puutteellisesta tieto- ja viitelähteiden dokumentoinnista (mm. Sjö 2021; Frilander 2022; Nyqvist 2022). Erityisen kiivaaksi kritiikki nousi kuitenkin tänä syksynä, reaktiona uusimpaan teokseen. Ja eipä aikaakaan: pian nostettiin esille myös selkeitä syytöksiä ja todisteita plagioinnista (Välimäki & al. 2022).
En ota tässä kantaa näiden syytösten tai esitetyn todistusaineiston yksityiskohtiin. Tämä ei ole tarpeen. Teoksen kustantaja nimittäin reagoi julkaisemalla vastineen, jossa kaikki myönnetään: kyllä, tekstiin on “selväkielisyyden vuoksi” poimittu paloja suoraan muista julkaisuista – ainakin paikoin – mutta poimintojen lähteet löytyvät kuitenkin teoksen lopusta luetteloituna (Atena Kustannus 2022). Myönnetään siis, että kirja on tuotettu (ainakin osin) leikkaa-silppua-liimaa -menetelmällä: toisten tuottamaa tekstiä on kopioitu, muokattu ja esitetty omana. Tämä on plagiointia. Asiaa ei muuta se, että teoksen loppuun on lisätty kopioinnin lähteet.
Kuin tehtyä virhettä alleviivatakseen Atena Kustannus on kutsunut Suomen Kustannusyhdistyksen juristit lausumaan seuraavasti: “On kuitenkin selvää, ettei kaikilta kohdin ole mielekästä muuttaa sanoja vain sen vuoksi, että sama asia tulisi sanottua eri sanoin.”
Vastaan tähän: on selvää, että ei ole mielekästä ryhtyä tietokirjailijaksi – tai ylipäätään minkään sortin kirjoittajaksi – jos tuntuu mahdottomalta kertoa asioista omin sanoin. Tutkijan, kirjoittajan, kirjailijan ja toimittajan toimenkuvana on tulkita havaintoja, haastatteluja ja lähdeaineistoa, ja avata tämä tulkinta kirjoittamalla siitä uudella ja oivaltavalla tavalla. Kustantajan tehtävänä – vastuullisen, uskottavan kustantajan tehtävänä – taas on katsoa, että tämä toimenkuva tulee täytetyksi.
Ovatko suomalaiset tietokirjakustantajat taantuneet kopiokoneiksi?
Juuri kun ajattelit, että asiat eivät voi mennä enää pahemmaksi, Petterssonia ja Atena Kustannusta puolustamaan rientää viestintäyrittäjä Jan Erola (2022a). Uransa aikana Erola on vastannut kirjojen julkaisemisesta, kustantamojen viestinnästä sekä toiminut Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtajana. Hän kertoo olleensa “vastuussa noin 350 kirjan julkaisusta kolmessa kustantamossa kymmenen vuoden aikana”, ja että valtaosa näistä kirjoista on ollut populaareja tietoteoksia (Erola 2022b). Voidaan siis olettaa, että Erolalla on vankka tietämys suomalaisesta tietokirjakustannuskulttuurista.
Erolaa on siis syytä uskoa, kun hän lausuu: “Satoja kirjoja kustantaneen ammattilaisen kokemuksella totean, että Petterssonin lähdekäytännössä ei ole mitään poikkeuksellista.” (Erola 2022c). Tutkijoiden harmistuksessa ja kritiikissä – ja tästä seuranneessa ”someraivossa” – onkin Erolan mukaan kyse vain perustavaa laatua olevasta väärinymmärryksestä koskien sitä, miten yleistajuisia tietokirjoja tehdään (Erola 2022d).
On pysähdyttävä kysymään: onko todellakin niin, että suomalaisia tietokirjoja ”kirjoitetaan” kopio-silppua-liimaa -menetelmällä? Onko täysin normaalia, että kustantajat tarjoavat myyntiin tietokirjoja, joiden oivallukset rajoittuvat teoksen nimeen ja kansipaperitaiteeseen? Mihin on hävinnyt kirjoittajien ja kustantajien ammattiylpeys? En ole yksin hämmennykseni kanssa (mm. Hämäläinen 2022; Rantama 2022).
Keskustelua ei tietenkään ole käyty täysin vailla argumentteja. Kustannuskulttuuria on puolustettu vetoamalla kolmeen seikkaan: kopioitu teksti on esitetty muunneltuna, alkuperäislähteet on mainittu teoksessa, ja ennen kaikkea siihen, että tietokirjallisuuden kirjoittamis- ja kustannuskulttuuri eroaa merkittävästi tiedekirjallisuuden vastaavista.
Perusväittämänä on, että kritiikissä on sovellettu tiedekirjoittamisen normistoa perusteettomalla tavalla tietokirjoittamiseen. Petterssonin puolustukseksi käsikirjoittaja ja kirjailija Mike Pohjola parahtaa: “Suomen historian jännät naiset ei pyri olemaan eikä väitä olevansa tieteellinen teos. Miksi ihmeessä sen pitäisi noudattaa minkäänlaista tieteellistä käytäntöä?” (Pohjola 2022.)
Tarkastellaan näitä argumentteja lähemmin.
Plagiointi tiedekirjoittamisessa
Aloitetaan selkeästä asiasta: tieteellisen kirjoittamisen etiikasta. Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) määrittelee plagioinnin seuraavasti (Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2020): “Plagioinnilla eli luvattomalla lainaamisella tarkoitetaan jonkun toisen julkituoman tutkimussuunnitelman, käsikirjoituksen, artikkelin tai muun tekstin tai sen osan, kuvallisen ilmaisun tai käännöksen esittämistä omana. Plagiointia on sekä suora että mukaillen tehty kopiointi.”
Lisäksi erotetaan anastaminen: “Anastamisella tarkoitetaan toisen henkilön tutkimustuloksen, -idean, -suunnitelman, -havaintojen tai -aineiston oikeudetonta esittämistä tai käyttämistä omissa nimissä.”
Voidaan siis sanoa, että on kahdenlaista plagiointia: julkaistun materiaalin kopiointia sekä ideoiden tai muun julkaisemattoman materiaalin anastamista. Myös itseplagiointi – oman, jo julkaistun materiaalin esittäminen uutena – on plagiointia.
Tehtäköön tämä nyt selväksi: plagiointiin syyllistyy myös silloin, kun muokkaa lähdemateriaalia kopioinnin tai anastamisen jälkeen. Materiaalin silppuaminen ei vapauta vilpistä – se on vilpin peittelyä, todistusaineiston hävittämistä.
Kopiointilähteiden listaaminen tuotetun tekstin perään ei muuta tilannetta. Tässä on tietysti nyansseja. Jos kirjoittaa esseen ja lisää selkeästi perään maininnan “teksti on kopioitu seuraavista lähteistä”, ei tietenkään syyllisty plagiointiin (kun tekee näin selväksi, että ei esitä tekstiä omanaan). Mutta tällöin ei myöskään tuota omaa kirjoitusta. Siksipä emme koskaan kohtaa tällaisia mainintoja. Sen sijaan kohtaamme vain otsikon “lähteet”, “lähdeluettelo” tms. Tämän otsikon alla oletetaan olevan teoksia, joihin kirjoittaja on työtään tehdessä tutustunut, kirjoittaessaan viitannut, ja joiden perusteella hän on tuottanut alkuperäisen, omaäänisen tekstinsä: lähdeluettelo ei missään kirjoittamisen muodossa ole luettelo, jota kirjoittaja on käyttänyt kopiointilähteenään.
Todettakoon tämä myös selvästi: jos tekisi akateemisia opinnäytetöitä, julkaisuja tai suunnitelmia – jos ylipäätään tuottaisi mitään julkista akateemista materiaalia – menetelmällä, joita suomalaiset tietokirjakustantajat näyttävät suosivan, syyllistyy tiedevilppiin eli hyvän tieteellisen käytännön (HTK) loukkaukseen. Seurauksena olisi akateeminen selvitys- ja kurinpitoprosessi. Kuvattu julkaisukulttuuri on eksplisiittisesti vilpillinen ja sen noudattaminen johtaa seuraamuksiin.
Plagiointi tietokirjoittamisessa
Mutta väite on: normisto on tietokirjoittamisessa perustavalla tavalla erilainen. Onko näin? Ja ennen kaikkea: tulisiko sen olla näin?
Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että tietokirjoittamisessa ei ole samanlaista eksplisiittistä normistoa (ja säädeltyä selvitys- ja kurinpitoprosessia) kuin tiedekirjoittamisessa. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan säännöt sitovat yliopistoyhteisöä, eivät kaupallisia kustantajia tai heidän kirjailijoitaan. Mutta tietokirjailijoillakin on heitä edustava taho: Tietokirjailijat ry. Ja kas, yhdistys onkin syyskuun loppupuolella antanut suosituksen “lähdeviittauksista ja toisten tekstien käyttämisestä”: “Jos toisen tekstiä kopioi suoraan, lukijalle täytyy tehdä selväksi, että kyseessä on sitaatti ja mainita lähde. Myöskään vähäinen muuntelu ei riitä tekemään tekstistä omaa. Toisen tekstissä esiteltyä tietoa voi omassa teoksessaan hyödyntää, mutta se tulee tehdä omalla tyylillä ja omin sanoin.” (Suomen tietokirjailijat 2022.)
Viesti on jälleen selvä: tekstin kopioiminen ei ole hyväksyttyä, sen paremmin sellaisenaan kuin muokattunakaan. Tekstiä ei siis sovi tuottaa leikkaa-silppua-liimaa -menetelmällä edes tietokirjallisuudessa. Menetelmä ei muutu hyväksytyksi sillä, että listaa kopiointilähteet “lähdeluetteloon”. Lähdemateriaalissa käsiteltyä tietoa saa – tietysti – hyödyntää, mutta se tulee tehdä omalla tyylillä ja omin sanoin. Jos toimii toisin, voidaan todeta – täysin TENKin määritelmän mukaisesti – että kirjoittaja on syyllistynyt plagiointiin.
Lepsua, akateemisista käytännöistä poikkeavaa lähdeviitekäytäntöä on pyritty oikeuttamaan vetoamalla “lukijaystävällisyyteen”: tekstin täytyy olla vetoavaa eikä lukukokemusta haluta pilata sitaatein ja lähdeviittein. Ensinnäkin: höpsis. Viitata voi monin eri lukijaystävällisin tavoin (Nyqvist 2022). Toiseksi: tarkoitus ei pyhitä keinoja. Plagiointi on plagiointia, vaikka se tehtäisiinkin omasta näkökulmasta oikeutetuin tarkoitusperin.
Tiede- ja tietokirjoittaminen toki eroavat toisistaan, vaikka raja voikin käytännössä olla joskus häilyvä. Keskeisenä erona voidaan pitää sitä, että siinä missä tiedekirjoittamisessa on kyse uuden tiedon luomisesta ja raportoinnista, tietokirjoittamisessa on kyse uudesta tavasta viestiä jo olemassa olevasta tiedosta. Tämän peruseron valossa kustantajien lausunnot näyttäytyvät vieläkin erikoisemmilta: kukaan ei ole odottanutkaan tietokirjojen tarjoavan uutta tietoa, mutta uutta ja oivaltavaa tekstiä niiden nimenomaan odotetaan tarjoavan.
Miksi plagiointi on väärin?
Miksi plagiointi on sitten väärin? Helppo vastaus: plagiointi on varastamista (ja varastaminen on väärin). Plagiointi on toisen työn omimista.
Itse en usko, että tästä perusasiasta on erimielisyyttä – mikä jälleen kerran antaa aiheen ihmetellä, miksi tiede- ja tietokirjoittamisen eroja niin kernaasti alleviivataan. Plagiointi eli varastaminen on väärin, ja se on sitä yhtä lailla niin tiede- kuin tietokirjallisuudessakin. Jos eroja on, ne liittyvät siihen, kuinka vakavasti tällaiseen varkauden muotoon suhtaudutaan.
Mutta voidaan mennä syvemmälle: voidaan kysyä, miksi plagiointi on oikeasti väärin. Miksi toisen luovan työn ottaminen omiin nimiin on väärin? Nyt ei voida piiloutua TENKin tai Tietokirjailijat ry:n määritelmien ja lausuntojen taakse; ne perustuvat oletukselle, että plagiointi on väärin.
Vaikka pidämmekin plagiointia itsestään selvästi vääränä, kysymys ei ole triviaali. Kopioimme erilaisia asioita jatkuvasti – psykologi ja kädellistutkija Michael Tomasello on jopa nostanut kykymme yksityiskohtaiseen imitointiin ihmisyyttä määrittäväksi piirteeksi (Tomasello 1999). Tiedämme myös, että toisenlaisissa kulttuureissa – ja toisenlaisissa talousjärjestelmissä – monenlainen kopiointi on arkipäivää, eikä sitä välttämättä pidetä samalla tavalla automaattisesti ongelmallisena.
Tässä ei tietenkään voida antaa tyhjentävää vastausta kysymykseen, miksi pidämme plagiointia vääränä. Haluan kuitenkin nostaa tämän kysymyksen esille ja pohdinnan alaiseksi. Tiedemaailma kansainvälistyy ja monikulttuuristuu kiihtyvällä tahdilla. Samalla mitä monimuotoisempaa akateemista materiaalia on yhä enemmän julkisesti ja vapaasti saatavilla. Voidaan pitää selvänä, että plagiointi opiskelussa ja tutkimuksessa on kasvava ongelma – ja näyttää siltä, että joissakin akateemisissa kulttuureissa siihen jopa kannustetaan. Jos haluamme muuttaa kehityksen suuntaa ja vaikuttaa erilaisiin kulttuureihin, ei pitäisi keskittyä vain määritelmien ja sääntöjen ulkoa oppimiseen, vaan keskustella syvällisemmin siitä, mikä tekee plagioinnista haitallista.
Plagioinnin kitkemiseksi olisi tehtävä systemaattista ja pitkäjänteistä työtä, kaikilla akateemisen kirjoittamisen ja julkaisemisen tasoilla. Mikseivät suomalaiset tietokirjakustantajat voisi näyttää esimerkkiä ja sijoittaa itsensä tämän työn eturintamaan?
Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto
Viitteet
Atena Kustannus (2020). “Historian jännät naiset: merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja”. Atena.fi. https://atena.fi/kirjat/historian-jannat-naiset
Atena Kustannus (2022). “Suomen historian jänniin naisiin kohdistunut julkinen keskustelu”. Atena.fi 22.9.2022. https://atena.fi/ajankohtaista/suomen-historian-janniin-naisiin-kohdistunut-julkinen-keskustelu
Erola, Jan (2022a). “Olen hämmentyneenä seurannut muutaman tutkijan mediassa ja sosiaalisessa mediassa nostamaa kohua @mariapetterss0n ’n populaaritietoteoksesta Suomen historian jännät naiset.”. Twitter 25.9.2022. https://twitter.com/JanErola/status/1574017965032357890
Erola, Jan (2022b). “Nyt tuo. Itse olen poliittisen historian maisteri ja ollut vastuussa noin 350 kirjan julkaisusta kolmessa kustantamossa kymmenen vuoden aikana.”. Twitter 25.9.2022. https://twitter.com/JanErola/status/1574018337490731008
Erola, Jan (2022c). “Tutkijoiden väitteet koskevat Petterssonin tekstilainauksia ja lähdemerkintöjä, joita he väittävät vajavaisiksi, lainauksia plagioinneiksi. Satoja kirjoja kustantaneen ammattilaisen kokemuksella totean […]”. Twitter 25.9.2022. https://twitter.com/JanErola/status/1574018486732570624
Erola, Jan (2022d). “Arvostelu ja sen paisuttelu pohjaavat ilmeisimmin perustavaa laatua olevaan väärinymmärrykseen siitä, minkälaisesta julkaisusta nyt puhutaan – ja miten yleistajuisia tietokirjoja tehdään.”. Twitter 25.9.2022. https://twitter.com/JanErola/status/1574018135191060480
Frilander, Aino (2022). “’Voisi pitää vähättelynäkin’ – tutkijat pahastuivat, kun menestyskirja historian jännistä naisista jättää heidän työnsä varjoon”. Helsingin sanomat 15.9.2022. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009064263.html
Hämäläinen, Ville (2022). “Jännät paikat tiedonvälitykselle”. Kiiltomato.net 26.9.2022. https://kiiltomato.net/jannat-paikat-tiedonvalitykselle/
Nyqvist, Sanna (2022). “Tiedon alkuperä ja reilu käyttö – lähteistä kertomiselle on monia tapoja luovassa tietokirjallisuudessa”. Kritiikin uutiset 19.9.2022. https://www.kritiikinuutiset.fi/2022/09/19/tiedon-alkupera-ja-reilu-kaytto-lahteista-kertomiselle-monia-tapoja-luovassa-tietokirjallisuudessa/
Pettersson, Maria (2020). Historian jännät naiset: merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja. Helsinki: Atena.
Pettersson, Maria (2022). Suomen historian jännät naiset: selvänäkijöitä, sotilaita, saarnaajia ja silmänkääntäjiä. Jyväskylä: Atena.
Pohjola, Mike (2022). “Petterssonin puolustus”. Mikepohjola.wordpress.com 29.9.2022. https://mikepohjola.wordpress.com/2022/09/29/petterssonin-puolustus/
Rantama, Vesa (2022). “Kaksi tapaa siteerata väärin”. Kritiikki näkyy! 27.9.2022. https://www.kritiikkinakyy.fi/2022/09/kaksi-tapaa-siteerata-vaarin/
Sjö, Karoliina (2021). “Pitääkö historian olla jännää, jotta se kiinnostaa – ja minkä kustannuksella?”. Ennen ja nyt: historian tietosanomat 2/2021, s. 53-57. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102406
Suomen tietokirjailijat (2022). “Suomen tietokirjailijoiden suositus lähdeviittauksista ja toisten tekstien käyttämisestä”. Suomen tietokirjailijat ry 23.9.2022. https://www.suomentietokirjailijat.fi/ajankohtaista/suomen-tietokirjailijoiden-suositus-lahdeviittauksista-ja-toisten-tekstien-kayttamisesta.html
Tomasello, Michael (1999). The Cultural Origins of Human Cognition. Cambridge MA: Harvard University Press.
Tutkimuseettinen neuvottelukunta (2020). “HTK-loukkaukset”. Tutkimuseettinen neuvottelukunta 24.9.2020. https://tenk.fi/fi/tiedevilppi/htk-loukkaukset
Välimäki, Susanna; Leskelä-Kärki, Maarit; Torvinen, Juha & Koivisto-Kaasik, Nuppu (2022). “Plagioinnista Maria Petterssonin teoksessa Suomen historian jännät naiset”. Suoni.fi 20.9.2022. https://www.suoni.fi/etusivu/2022/9/20/plagioinnista-petterssonin-teoksessa
Teppo Eskelinen