Humanistin iltapäivähuokaus

”Humanistin iltapäivä” on emeritusprofessori Matti Klingen päiväkirjasarjan neljännen osan nimi. Liittäessäni siihen sanan ”huokaus”, painotan sen olevan helpottuneen humanistin huokaus.

Helpottuneen huokauksen aiheena on kirjoituspäivän lukema, joka on 80 293 071. Se on Kansallisarkiston vuonna 2003 perustamassa digitoitujen asiakirjojen tallennus- ja esitysjärjestelmässä olevien digitoitujen aineistojen määrä. Sekin on vain murto-osa Kansallisarkiston koko aineistosta.

Kansallisarkiston suurtyö, aineistojen lisääntyvä digitointi, parantaa arkistoaineistojen saatavuutta ja käytettävyyttä ratkaisevasti, ei vain humanistin iltapäivän iloksi, vaan useiden tieteenharjoittajien ja -alojen käyttöön. Lisäksi – ja ennen kaikkea – se on myös työtä suomalaisen kulttuuriperinnön tallentamiseksi.

Tutkijana nautin alkuperäisen asiakirjan aistimisesta, arkistopölystä, hauraan asiakirjan varovaisesta käsittelystä valkoiset hanskat kädessä, upeiden vanhojen käsialojen ihailusta. Mutta nautin myös Kansallisarkiston suurtyön mahdollistamasta kotisohvatyöskentelystä; esimerkiksi suomalaisen kouluhistorian kannalta keskeinen sanomalehti- ja aikakauskirjamateriaali on muutaman klikkauksen päässä.

En liene ainoa helpottuneesti huokaava. Sukututkimuksen volyymi on viime vuosina kasvanut Suomessa huikeasti. Väestötiedostojen, ennen kaikkea kirkonkirjojen, digitointi on tehnyt sukututkimuksen aloittamisen ja toteuttamisen entistä helpommaksi.

Ja jotta digitoidun kulttuuriperinnön säästämisen tarpeellisuus konkretisoituisi, blogin kirjoituspäivänä (26.10.2021) Yleisradio uutisoi: ”Internetin sisällöt ovat katoavaisia, mutta Kansalliskirjasto tallentaa kulttuuriamme myös verkosta. Kun jo lakkautetun Demi-lehden keskustelupalsta oli katoamassa viime keväänä verkosta, Kansalliskirjasto otti sen talteen”.

Seuraavalla Helsingin-vierailullaan tämä humanisti kumartaa syvään Unioninkadun ja Rauhankadun vaiheilla.

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

 

Elokapina ja haaste yliopistolle

Elokapinan näyttävä toiminta on viime aikoina herättänyt paljon keskustelua, onneksi myös itse asiasta. Kansalaisliikkeiden yksi rooli päätöksentekoon vaikuttamisen ohella on haastaa muita toimijoita pohtimaan omaa toimintaansa.

Elokapinan eteenpäin tuuppima keskustelu ekologisesta kriisistä liittyykin paitsi poliittisiin valintoihin, myös yksittäisten instituutioiden toimintaan. Yliopistot luonnollisesti kuuluvat tällaisiin instituutioihin. Pohdinnan arvoisia asioita ovat erityisesti suhtautuminen ympäristövastuuseen ja yliopistojen rooli kriittisen kansalaisuuden vaalijoina.

Ympäristövastuulla voidaan tarkoittaa monenlaisia kierrätys- ja energiansäästöohjelmia, mutta yliopistojen yhteydessä ydinasia on koulutus: miten ekologisen kriisin tulisi heijastua koulutuksen sisältöihin?

Tällä hetkellä kestävä kehitys on hitaasti mutta määrätietoisesti läpäisemässä yliopistokoulutusta. Sitä pyritään jalkauttamaan poikkitieteellisesti osaksi mitä erilaisimpia sisältöjä, ja joissain papereissa kestävän kehityksen tuntemus esiintyy jo ”geneerisenä taitona”. Lähivuosina vaatii jo jonkinlaista kieroa lahjakkuutta taiteilla itselleen yliopistotutkinto perehtymättä kestävän kehityksen tavoitteisiin. Hyvä niin: yliopistolla ymmärretään, mikä ajassa on tärkeää.

Kestävä kehitys on kuitenkin vain yksi tapa ekokriisin käsitteellistämiseen. Siihen on sisäänkirjoitettu korostetun tekninen lähtökohta: ongelmia hallitaan sopivanlaisella politiikkasektoreiden välisellä yhteistyöllä yhdistettynä ohjattuun innovaatiotoimintaan. Kestävä kehitys on suorastaan ylpeästi hallinnollista ja poliittisesti puolueetonta. Samalla kestävä kehitys kuitenkin sivuuttaa merkittävän jakolinjan suhteessa ekokriisiin reagoimiseen. Juuri tämä on nähdäkseni elokapinan esittämä tärkeä haaste.

Jokseenkin kaikki ymmärtävät, että erityisesti ilmastonmuutoksen kanssa on tosi kyseessä. Mutta reaktiot asiaan ovat hyvin erilaisia. Yhdet haluavat luottaa vallitsevan elämäntavan jatkuvuuksiin ja siihen, että ongelmat voidaan hoitaa järkevästi jossain taustalla, hallinnollisina ja teknologisina toimenpiteinä. Toisille kyse on hätätilasta, kriisistä ja katkoksesta. Elokapina edustaa nimenomaan jälkimmäistä ajatustapaa. Liikenteen häiriökin voidaan ajatella symbolisena eleenä, joka kertoo, että nykyisen elämäntavan näkökulmasta häiriöitä on joka tapauksessa edessä. Kahdenlaisista häiriöistä voidaan vielä valita, ja elämäntavan muutokset ovat se pienempi paha.

”Elämäntapa” on toki epämääräinen käsite. On kuitenkin kysymisen arvoista, mihin yliopisto ajattelee ihmisiä valmistavansa. On varmasti yliopiston tehtävä pitää huolta siitä, että koulutetut ihmiset osaavat hallinnoida pulassa olevaa maailmaa ympäristöpolitiikan ja laajemminkin ylätason politiikkakoordinaation keinoin. Mutta eikö tulevaisuuteen varautuessa pitäisi osata hahmottaa ja käsitteellistää myös äkkikäännöksiä, kriiseissä ja katkoksissa navigointia, luopumistakin?

”Ilmastohätätilan” käsite, jota Elokapina on pitänyt paljon esillä, viittaa nimenomaan tarpeeseen ajatella poikkeusaikojen käsitteillä. Onkin mielenkiintoista seurata, miten kestävän kehityksen ja hätätilan käsitteellistykset kamppailevat julkisuudessa ja erilaisten organisaatioiden itseymmärryksessä. Toisaalta on hyvä seurata, miten hätätila-ajattelu konkretisoituu: julistus voi myös olla aika kevyt toimi. Entinen työnantajani Jyväskylän yliopisto julisti taannoin ilmastohätätilan ensimmäisenä yliopistona Suomessa, mutta oli aika työlästä saada selvää, mihin se käytännössä vaikutti.

Hallinnollisen järjen yksipuolinen vaaliminen ei ole ongelma ainoastaan liiallisen jatkuvuuksiin luottamisen takia. Toinen ongelma on illuusio hallinnollisen järjen aloitteellisuudesta. Hallinto ja politiikan arki kun ei lopulta ole kovin osaavaa ongelmien itsenäisessä tunnistamisessa. Pikemmin ne noudattavat kulloinkin hallitsevaa käsitystä siitä, mitä yhteiskunnalliset ongelmat ovat ja minkälaisia mahdollisia ratkaisumalleja niihin on olemassa. Hallinnon järki on paljon vahvemmin kansalaisten luoman paineen ohjaama kuin sen itseymmärrys myöntää. Yliopistojen onkin hyvä kysyä itseltään, valmistavatko ne ihmisiä järkevän poliittisen ohjauksen toteuttamisen lisäksi toimimaan aktiivisina ja kriittisinä subjekteina.

Pedagogisen viisauden mukaan koulutuksen haaste on valmistaa maailmaan, jota ei vielä ole. Mutta tämäkään ei riitä: pitäisi opettaa ihmisiä vaatimaan maailmaa itselleen elinkelpoiseksi. On merkillepantavaa, että kestävän kehityksen politiikka kattaa lähes kaikki kuviteltavissa olevat yhteiskunnalliset kysymykset, mutta osallisuus ja kansalaisena toimiminen loistavat poissaolollaan.

Osallistuvan kansalaisuuden näkökulman laimeus on jo valmiiksi suomalaisen poliittisen kulttuurin piirre. Suomalainen protestikulttuuri on perinteisesti hiljaista ja järjestäytynyttä, ja monilla ihmisillä on taipumus ajatella protesteja järjestyksen häiritsemisen kehikossa, kansalaisosallistumisen oikeuksien käyttämisen kehikon sijaan. Tällainen mentaliteetti on vihamielistä aktiiviselle yhteiskunnalliselle osallisuudelle ja vierastaa ajatusta mielensä osoittamisen oikeuksista arvokkaina, kaikille kuuluvina oikeuksina.

Kyseessä on kuitenkin myös sukupolvikysymys. Tutkimusten mukaan keski-ikäisten ja sitä vanhempien keskuudessa ymmärrys poliittisista perusoikeuksista on selvästi heikompaa kuin nuoren sukupolven keskuudessa. Tämä käy ilmi esimerkiksi selvitettäessä, kuinka suuri osa satunnaisesti valitusta vastaajajoukosta uskoo, että mielenosoitukseen tarvitaan Suomessa poliisin lupa.

Keski-ikäisenä pidän tätä myös arkikokemuksen mukaisena. Selvästikin lasteni sukupolvi, nykyiset koululaiset, oppivat kansalaisoikeuksista ja osallisuudesta paljon enemmän kuin meidän 1980-luvulla alakoulua käyneiden sukupolvi oppi. Nykyiset koululaiset jäsentävät luontevammin asioita vaikkapa lasten oikeuksien kautta ja ovat tottuneempia ajattelemaan itseään osallistuvina subjekteina omassa lähiyhteisössään. Koko ajan kasvaa sukupolvia, jotka ovat pätevän suorittamisen ohella hyviä myös vaatimaan.

Kysymys on siitä, ymmärretäänkö tämä pedagogisena onnistumisena myös silloin, kun nuorison protestointi on pykälän verran radikaalimpaa? Ja ymmärretäänkö yliopistojen identiteettityössä vaalia kriittisen kansalaisuuden ihanteita? Vai katsooko yliopisto tyytyväisenä kohti tulevaisuutta, jossa poikkihallinnollista kestävää kehitystä kyllä edistetään, mutta osallisuuden tilat kaventuvat – ja uskotaanko kestävän kehityksen tavoitteiden edes toteutuvan sellaisessa maailmassa?

 

Yliopistonlehtori Teppo EskelinenTeppo Eskelinen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Itä-Suomen yliopisto tukee maakuntarajaa rikkovaa tiedekasvatustyötä

Itä-Suomen yliopisto on tehnyt vuosia tiedekasvatusyhteistyötä pohjois-savolaisen Snellman-kesäyliopiston Lasten yliopiston kanssa. Nyt ensimmäistä kertaa yliopisto on mukana SnellmanEDUn Lasten yliopiston koordinoimassa kansainvälisessä Phereclos-hankkeessa, jota rahoittaa EU:n Horisontti 2020 -ohjelma. https://www.phereclos.eu/

Syksyllä 2019 alkaneen hankkeen päätavoitteena on löytää kestäviä käytäntöjä kouluyhteisöjen ja koulun ulkopuolisten tahojen tiedettä ja taidetta yhdistävän STEAM-pedagogiikan näkökulmasta. Kansainvälisellä tasolla hanketta koordinoi Wienin yliopiston lasten yliopisto. Toteutuksesta vastaa kuusi eri maata, joista SnellmanEDUn Lasten yliopisto on hankkeessa ainoa suomalainen toimija tehtävänä kehittää ratkaisuja harvaan asuttujen alueiden tiedekasvatukseen tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntäen.  https://snellmanedu.fi/phereclos-hanke/

Yhteistyön tuloksena syntyi Lasten yliopiston Digimaailma, joka kokoaa monipuolisia tiedekasvatuksen työkaluja perheiden ja koulujen saataville yhteen paikkaan. Digimaailma sisältää maksuttomia non-stop- ja etäohjattuja virtuaalikerhoja, tiedevideoita, lasten tiedeartikkeleita ja helppoja ohjeita myös kasvattajille. https://digimaailma.snellmanedu.fi/

Digimaailmaa on kehitetty monialaisena yhteistyönä peruskoulujen, Itä-Suomen yliopiston Soveltavan kasvatustieteen ja opettajakoulutuksen osaston kanssa. Useimpien non-stop-virtuaalikerhojen sisällöt ovat aineen- ja luokanopettajaopiskelijoiden luomia osana heidän yliopisto-opintojaan. Sisältöjen ideoinnissa, luomisessa ja pilotoinnissa opettajaopiskelijoita auttoivat Lasten yliopiston lisäksi Yrityskylä Itä-Suomi (Ville Saviluoto), Pohjois-Savon Business Center (Matti Laitinen), Kuopion Museo (Sanna Reinikainen, Nina Alejärvi), Kuopion kaupunginkirjasto (Anu Parviainen ja Tiina Kauppinen) ja ThingLink (Aleksi Komu). Lasten tiedeartikkelit on luotu Tiedetuubi-verkkojulkaisun tiedejournalistin Jari Mäkinen toimesta ja niiden pedagogiseen kehittämiseen on osallistunut koulujen opettajien lisäksi myös opettajaopiskelijoita.

Tutustu esimerkiksi Da Vincin salainen koodi -virtuaalikerhoon !

Digimaailman etäohjatut virtuaalikerhot järjestetään loka-marraskuussa osana Lasten yliopiston ja Ilona IT:n (Maj-Britt Kentz) tarjoamaa Suomen ensimmäistä Virtuaalikerho-ohjaajakoulutusta. Koulutukseen sisältyvässä ja myös sellaisenaan toteutettavassa Tiedekasvatuksen perusteet -non-stop-verkkokurssin sisältöjen kehittämiseen on saatu arvokasta asiantuntijatukea soveltavan kasvatustieteen laitoksen henkilökunnalta (Eliisa Vähä, Sirpa Kärkkäinen, Ville Tahvanainen, Kari Sormunen). Digimaailman tiedekasvatusohjeet kasvattajille löytyvät Ilona IT:n Emill-palveluun rakennetusta ”Tiedekasvatuksen työkalupakista”. Ideat tiedekasvatusohjeisiin ovat syntyneet Tiedekasvatuksen perusteet -verkkokurssin opiskelijoiden tiedekasvatussuunnitelmien ja hankkeen muiden toteutusten pohjalta.

Digimaailman sisältöjen kehittämisen aikana tehtiin tiivistä yhteistyötä kahden kampuksen ja maakuntien välisten rajojen rikkomiseksi. Ideoista organisaatioiden ja alueiden väliseen yhteistyöhön voitte lukea lisää blogeista:

Avointa tiedekasvatusta (01.06.2021)

Oppilaiden luontosuhteita tutkimassa (1.7.2021)

Yliopistonlehtorin visiona tiedekasvatuksen kehittäminen (14.05.2021)

Ilmiölähtöistä tiede- ja yrittäjyyskasvatusta yhteistyössä Lasten yliopiston, Itä-Suomen yliopiston ja Yrityskylän kanssa (9.3.2021)

Maakuntarajaa rikkovaa tiede- ja taidekasvatusta (14.1.2021)

Phereclos-hankkeen satoa vuodelta 2020 (30.12.2021)

Kirjoittaja:

Niko Kyllönen, hankekoordinaattori
044 746 2843
niko.kyllonen(a)snellmanedu.fi

www.snellmanedu.fi/phereclos-hanke ja www.snellmanedu.fi/lasten-yliopisto