Month: May 2021

Posted on

Akateemisen kasvun kehyksiä

Kun maaliskuussa kuulin suru-uutisen sosiaalipsykologi Klaus Weckrothin (1955–2021) kuolemasta, singahdin muistoissani 1990-luvun alkuun, Tampereen yliopiston sosiologian opiskelijaksi. Pääaineeni vuoksi en ollut sosiaalipsykologian oppiaineessa työskennelleen Weckrothin kanssa juurikaan tekemisissä opintojeni tiimoilta. Hänen tutkimuksensa ja persoonansa kuitenkin piirtyivät osaksi sitä sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen muodostamaa kehystä, jossa opintojani tein.

Weckroth jätti myös aivan erityisen muistijäljen. Ja tuon muistijäljen vuoksi uutinen hänen kuolemastaan pysäytti aivan erityisellä tavalla. Näin vuosikymmenten jälkeen muistikuvani hänestä kiteytyvät Apua, sarjamurhaaja! -nimiseen alustukseen seminaarissa, jonka järjestin opiskelukaverini kanssa vuonna 1993. Weckroth viitoitti Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista innoittuneessa puheenvuorossaan sellaisen tavan lähestyä tieteellistä ajattelua, joka oli minulle, 20-vuotiaalle aloittelevalle yhteiskuntatieteilijälle, tuolloin vielä uusi: kudelman tiedettä ja kaunokirjallisuutta esitettynä tieteellistä täsmällisyyttä pakenevan tajunnanvirtaisesti mutta kuitenkin kirkkaasti, jotakin olennaista ihmisestä ja yhteiskunnasta esittäen.

Weckroth oli itselleni nuorena opiskelijana ensimmäinen elävä esimerkki siitä, että tiedettä voi tehdä monin eri tavoin. Että aina ei tarvitse tehdä kuten muut. Että epäkonventionaalisuus voi sytyttää aivan omanlaisiaan innostuksen kipinöitä, kutsua ajattelemaan toisin. Että yhteiskuntatieteilijä voi ottaa kantaa.

Yliopisto-opiskelu on myös paljon muuta kuin niitä tietosisältöjä ja muita akateemisia taitoja, joita opitaan luennoilla, seminaareissa, harjoitustöissä ja kirjallisuuteen perehtyessä. Se on – jahka taas pandemian ies siihen vapauttaa – yhteisiä kahvi- ja lounashetkiä opiskelukavereiden kanssa, yliopiston käytävillä kuljeskelua ja suunnittelemattomia kohtaamisia, ainejärjestötoimintaa ja vapaa-ajan viettoa. Se on myös sellaista oman laitoksen ja oppiaineen vaikutuspiirissä olemista, jonka merkitystä ei ehkä opiskeluaikana vielä aivan tajuakaan: monenlaisia persoonia, taustoja, maailmankuvia, näkymiä tapoihin tehdä tiedettä ja toimia yhteiskunnassa.

Omalla opiskelupolullani Klaus Weckroth avarsi yhteiskuntatieteellistä ajatteluani näkemyksellisyydellään, luovuudellaan ja rohkeudellaan ajatella toisin. Vastaavia, akateemisen toimijuuteni rakentumisessa erityisen merkityksellisiä kohtaamisia oli opiskeluaikanani tietenkin myös lukuisia muita, Suomessa ja ulkomailla. Ne, jokainen tavallaan, innostivat ja rohkaisivat kohti sellaista yhteiskuntatieteilijyyttä, mitä nyt edustan – tiedettä, taidetta ja aktivismia yhdistävää.

Yliopistot ovat lukuisten murrostensa ja rahoitusmallimuutostensa myötä kulkeneet kohti aikaisempaa kapeamman muotin tieteentekijyyttä. Suunnan pitäisi olla tietenkin aivan toinen. Yliopisto on paitsi tiedollinen myös maailmankuvallinen kasvualusta. Tuon kasvualustan rikkaus edellyttää huolehtimista yliopistoyhteisön jäsenten taustojen ja tieteentekemisen tapojen moninaisuudesta, samoin kuin – tietenkin – kriittisen ajattelukyvyn vankkaa vaalimista.

 

Sanna Ryynänen
Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Posted on

Päihteiden käytön merkityksellisyys ja merkityksettömyys

Aidot kohtaamiset loputtomien zoomien ja teamsien jälkeen ovat jo kulman takana. Opiskeluihin ja työhön liittyvän puurtamisen ohella kaikenlainen epämuodollinen hengailu ja kanssakäyminen palaavat taas osaksi akateemista yhteisöllisyyttä. Päästään kilistelemään kaivatun jälleennäkemisen kunniaksi. Päihteiden käyttöä tutkivan yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta asetelma herättää monenlaisia kiinnostavia ajatuksia.

Alkoholinkäyttö on vahva normi, minkä lisäksi asenteet muihinkin päihteisiin ovat lieventyneet – jopa niin, että päihteettömän elämäntavan valitseva voi joutua sosiaalisessa paineessa selittelemään valintojaan tai päätyä jopa välttelemään tilanteita, joissa muut hakeutuvat iloiseen, yhteyttä synnyttävään päihtymystilaan.

Päihteiden saatavuuden parantuessa ja käytön normalisoituessa voisi olla virkistävää pitää yllä keskustelua myös vaihtoehtoisista näkökulmista.

Raittius valtakulttuurin vastarinnan muotona

Olen seurannut mielenkiinnolla hiljattain mediahuomiota saanutta uudenlaista raittiustrendiä: Sober Curious. Termin lanseerannut Ruby Warrington (2018) kannustaa uteliaisuudella kokeilemaan, millaista voisi olla valita päihteetön elämäntapa: miten elämän merkityksellisyyttä, fiilistä ja hyvää oloa voisi tavoittaa alkoholittomilla juomilla tai alkoholittomiin tilaisuuksiin osallistumalla.

Sober Curious -liike ei edusta ehdotonta pitäytymistä alkoholista, vaan rohkaisee antamaan päihteettömyydelle mahdollisuuden ja miettimään oman juomisen perimmäisiä motiiveja. Liike on yksi esimerkki ajallemme tyypillistä terveellisiä elämäntapoja korostavista trendeistä, mikä osittain selittänee sen saamaa näkyvyyttä.

Erilaisia raittiuteen kannustavia sosiaalisia liikkeitä on ja on ollut muitakin. Nostan Sober Curious -liikkeen rinnalle toisen, 1980-luvulla syntyneen ja Ross Haenflerin (2006) sosiologisen tutkimuksen mukaan edelleen voimissaan olevan Straight Edge -liikkeen eli ”streittarit”. Straight Edge -liikkeen linja kaikkiin päihteisiin on ehdoton ei. Liike on punk rock -kulttuurin sisälle syntynyt alakulttuuri, jossa raittiuden nähdään edustavan äärimmäistä vastarinta-ajattelua kulttuuriin normaalisti tiiviisti kytkeytyvälle rankalle päihteiden käytölle. Myöhemmissä vaiheissaan liike on ottanut kantaa myös ympäristökysymyksiin.

Jo pikaisella googletuksella huomataan, että näitä kahta sosiaalista liikettä ei tunnu juuri yhdistävän muu kuin pidättäytyvä suhde päihteisiin. Kuvastokin on kovin erilaista. Siinä missä Sober Curious -liike identifioituu esteettisyytenä (kuvastossa toistuvat terveet ja hyvinvoivat ihmiset, seesteinen yhdessäolo, värikkäät mockailit ja mindfulness), luo Straight Edge -alakulttuuri mielikuvan hämyisistä kellariklubeista, metelistä, tatuoiduista ruumiista, voimasta, uhmasta, anarkiasta ja kapinasta kuten perinteiseen punk-ideologiaan lähtökohtaisesti kuuluu. Liikkeisiin liitetyt sosiaaliset merkitykset ovat vahvoja ja tarjoavat ainekset kollektiiviselle identifioitumiselle. Yhteisenä nimittäjänä niillä on tarjota vaihtoehto vallitseville valtavirtanäkemyksille – ja se on päihdenormin kyseenalaistaminen.

Päihde, käyttäjä ja konteksti – päihdekokemuksen kolme elementtiä

Yksinkertaisimmillaan tarkasteltuna päihteet ovat väline, jolla manipuloidaan aivokemiaa riippuen siitä, minkälaista fyysistä tilaa haetaan: rentoutusta, vauhtia ja energiaa, keskittymistä, aistihavaintojen muutoksia. Näihin fysiologisiin tiloihin sitten liitämme erilaisia sosiaalisia merkityksiä tilanteesta ja kontekstista riippuen: arjen vaihtaminen vapaalle, yhteishengen lujittaminen, maailmanparantaminen, pohdiskelu ja itsetutkiskelu, luovuuden esiin houkuttelu, reipas bilettäminen, irtiotto todellisuudesta, menestyksille ja merkkipäiville skoolailu, ja niin edelleen.

Päihde fysiologisia vaikutuksia synnyttävänä kemiallisena elementtinä muodostaa siis vain osan käyttökokemuksesta, ja valtaosan tästä muodostaa se sosiokulttuurinen ympäristö, jossa käyttö tapahtuu. Norman E. Zinbergin (1986) yhteiskuntatieteellisille päihdetutkijoille klassikoksi muodostunut teoria (drug, set, setting) tarjoaa kehyksen tarkastella sitä kokonaisuutta, josta päihteiden käytön merkityksellisyys muodostuu. Kyse ei ole pelkästä kemiallisesta aineesta jollakin tapaa nautittuna (drug), ei pelkästä käyttäjästä tarpeineen ja ominaisuuksineen (set) vaan näistä molemmista tietyssä sosiokulttuurisessa kontekstissa (setting), jota luonnehtii sisältö (esimerkiksi lukuvuoden päätös), sosiaalinen ulottuvuus (kuten opiskelutoverit ja kollegat), fyysinen tila (esimerkiksi baari) ja tilanteeseen liittyvä opittu kulttuurinen käyttäytymiskoodisto.

Kuinka iso rooli päihteellä lopulta on päihdekokemuksessa?

Zinbergiläisen kehyksen kautta tarkasteltuna päihteiden käyttökokemus on siis kolmen tekijän summa. Entäpä jos tuosta pudottaisi varsinaisen päihteen pois, mitä jää ja mitä menetetään? Viitaten edellä kuvaamiini Sober Curious- ja Straight Edge -liikkeisiin ja niiden varaan muotoutuvaan vahvaan sosiaaliseen merkityksellisyyteen, on aiheellista kysyä, mihin päihdettä itseään varsinaisesti tarvitaan.

Fysiologisen päihtymistilan yhdistäminen tiettyyn sosiokulttuuriseen kontekstiin ei tapahdu mitenkään automaationa, vaan yhteys on opittu. Toinen päihdetutkimuksen klassikko, Howard S. Becker (1963) osoitti tutkimuksissaan, että joskus jopa se, että osaamme tulkita fysiologisen päihtymystilan miellyttävänä, on sosiaalisen oppimisprosessin tulos. Toisin sanoen, varsinaisesta päihteestä näyttäisi ropisevan pois turha glamour, se on pelkkä myytti, vahvan merkityksellisyyden rakentuessa pitkälle sosiokulttuurisen kontekstin varaan. Saattaapa käydä joskus niinkin, että itse päihde on kokonaisuuden heikoin lenkki: puitteet kohdillaan ja asetelma täydellinen mutta liiallinen tai vääränlainen päihtymys pilaa tunnelman.

Tutkiessani suomalaista sekakäyttökulttuuria yhden esimerkin päihteen toissijaisesta roolista antoi eräs haastateltavani todetessaan, että ”jokainen käyttäjä siellä hakee sitä ensimmäistä piikkiään”. Päihteet eivät enää lupaa euforiaa, hurmoskokemusta, vaan käyttöpiireihin on jääty pyörimään muista syistä, joita fyysinen riippuvuus ei yksin selitä. Elämässä merkityksellisiksi muodostuneet suhteet, toiminnot ja rutiinit estävät näkemästä huumekuvioiden ulkopuolella avautuvia mahdollisuuksia.

Päihdemyyttien purkaminen on hidasta. Toistaiseksi tunnumme elävän vaihetta, jossa päihteiden käytön normia uusinnetaan eristämällä päihteitä käyttämättömät eri tiloihin kuten päihteettömät yökerhot ja päihteettömät opiskelijatapahtumat. Tämäntyyppisen pois sulkevan kategorisoinnin kautta mahdollisuudet päihteettömän elämäntavan normalisoimiselle näyttäytyvät melko heikkoina. Miten vastaanottavaisia olemme ajatukselle siitä, että käyttökontekstiin liittyvät sosiaaliset merkitykset koetaan ja jaetaan varsinaisesta päihteestä riippumatta, kiinnittämättä huomiota, mikä on kenenkin juomalasin sisällön kemiallinen koostumus?

 

Kati KatajaKati Kataja

Sosiaalitieteiden yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

Lähteet:

Becker, Howard. S. (1963) The outsiders. New York, NY: The Free Press.

Haenfler, Ross (2006) Straight Edge: clean living youth, hardcore punk, and social change. New Jersey: Rutgers University Press.

Warrington, Ruby (2018) Sober Curious: the blissful sleep, greater focus, limitless presence, and deep connection awaiting us all on the other side of alcohol. New York, NY: HarperCollins.

Zinberg, Norman (1986). Drug, set, and setting: The basis for controlled intoxicant use. New Haven CT: Yale University Press.

Posted on

Miksi nuorten ääni pitää saada kuuluville YK:n metsäfoorumissa?

YK:n jäsenmaat vahvistivat vuonna 2015 kestävän kehityksen toimintaohjelman, joka ohjaa kestävän kehityksen edistämistä vuosina 2016–2030. Kestävän kehityksen tavoitteiden pyrkimyksenä on poistaa äärimmäinen köyhyys maailmasta ja turvata hyvinvointi ympäristölle kestävällä tavalla. YK:n metsäfoorumi (UNFF) tuottaa tietoa siitä, miten metsiin liittyviä kestävän kehityksen tavoitteita tuetaan ja toteutetaan globaalisti. Miksi juuri nuorten osallistuminen YK:n metsäfoorumiin on tärkeää, ja miksi heidän äänensä pitää saada kuuluville myös metsäkeskustelussa?

Olen seurannut Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) metsäfoorumin (United Nations Forum on Forests, UNFF) toimintaa sen perustamisvuodesta 2001 asti. Juuri samana vuonna, kun foorumi perustettiin, jätin ensimmäisen väitöskirjaani liittyvän apurahahakemuksen. Väitöskirjani koski kansalaisten osallistumista ja osallisuutta metsävarojen hoidossa ja hallinnassa. Seurasin Suomen kehitysyhteistyömäärärahoilla tuettuja metsä- ja maaseudun kehityshankkeita Tansaniassa, Mosambikissa, Laosissa ja Vietnamissa.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, osallistuin Suomen valtuuskunnan mukana YK:n kuudenteentoista metsäfoorumiin huhtikuun lopussa 2021. Aikaa on kulunut, ja seuraan edelleen tutkimustyössäni sekä YK:n metsäfoorumin toimintaa, kansalaisten osallistumista ja osallisuutta luonnonvarojen hallinnassa, että sitä, miten Suomen kehitysyhteistyö tukee luonnonvarojen hallintaa.

Metsäfoorumin vuosittaiset kokoukset ovat yksi osoitus Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetyn YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin jälkeen vahvistunutta kansainvälistä ympäristöyhteistyötä. Foorumin vuosittaiset kokoukset tarjoavat YK:n jäsenmaiden hallituksille mahdollisuuksia kansainvälisen metsäpolitiikan kehittämiseen. Metsäfoorumi on niin sanottu pehmeän päätöksenteon (soft law) YK:n foorumi, ja sen avulla ei aseteta velvoittavia (hard law) tavoitteita vaan raportoidaan ja seurataan jäsenmaiden asettamia tavoitteita. UNFF on siis osa YK:n metsästrategiaa ja UNFFin työ on pitkälti strategian toimeenpanon seurantaa. UNFFin vuosittaisten kokousten tarkoituksena on varmistaa, että kaikki YK:n metsiin liittyvä työ on koordinoitua ja johdonmukaista. Metsästrategia on linkitetty Agenda 2030 -tavoitteisiin, joiden avulla globaalisti pyritään varmistamaan kestävän kehityksen tavoitteiden toteutuminen (sustainable development goals, SDGs).

Agenda 2030:n kestävän kehityksen toimintaohjelmavastuu Agenda 2030:n toimeenpanosta on valtioilla ja tavoitteet koskevat maailman kaikkia maita. Tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan kuitenkin myös kansainvälistä politiikkaa ja yhteistyötä sekä paikallishallinnon, yksityissektorin, kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten laajaa osallistumista.

Nuorten osallisuus UNFF-kokouksiin tärkeää

Itselleni tämän kevään UNFF-kokous oli merkityksellisin siksi, että sain pitää ensimmäisen puheenvuoroni Suomen valtuuskunnan jäsenenä metsäfoorumin kokouksessa. Ja Suomen puheenvuoro kuului näin:

“We align ourselves with the statement given on behalf of EU and its member states. We support major groups’ message on inclusivity. Finland has traditionally encouraged stakeholders’ participation to its delegation, and that is the case also this year. Especially the participation of youth delegates is crucial to this process, and we encourage all countries to support youth delegates participation to this important process.”

Teille lukijoille nämä lauseet kuulostavat ehkä tylsiltä ja YK:n diplomaattiseen ilmaisutapaan sidotuilta. Minulle tutkijana näillä on iso merkitys, koska niissä korostuvat kaksi asiaa: erilaisten toimijoiden osallisuus ja nuorten mukaan ottaminen kansallisiin UNFF-valtuuskuntiin. Suomen puheenvuoron jälkeen Saksan UNFF-valtuuskunnan jäsen kommentoi yksityisviestissää minulle, että Suomen viesti on vahva ja kantaaottava. Nuoria UNFF-foorumilla edustava ryhmittymä taas kiitti sähköpostitse Suomea nuorten tukemisesta ja heidän osallistumisensa tärkeyden korostamisesta.

Nuoria YK:n metsäfoorumissa edustaa kansainvälinen metsäopiskelijoiden järjestö (International Forestry Students’ Association, IFSA). Järjestö on toiminut aktiivisesti saadakseen nuorille mutta myös muille sidosryhmille kuten järjestöille, naisille ja vähemmistökansoille tärkeitä asioita kuuluviin YK:n metsäfoorumin kokouksissa. IFSA:n on jatkuvasti etsittävä rahoitusta tukeakseen nuoria osallistumaan metsäfoorumin kokouksiin, koska nuoret eivät ole mukana jäsenmaiden valtuuskunnissa. Ja juuri siksi iso harppaus kohti vuorovaikutteisempaa metsäkeskustelua olisi, että nuoret saataisiin mukaan maiden UNFF-valtuuskuntiin ja näin myös seuraamaan maakohtaisten tavoitteiden seurantaa.

Miksi juuri nuorten rooli metsäkeskustelussa on tärkeää, ja miksi heidän äänensä pitäisi saada kuuluville YK:n metsäfoorumilla? Vastaus kiteytyy hyvin aineistossa, jota ALL-YOUTH-tutkimushanke on kerännyt viimeisen kahden vuoden aikana. Tässä yksi suora lainaus haastatteluista:

“Uskoisin, että ehkä tämä luonnonsuojelupuoli on semmonen, mistä nuorilla on ehkä enemmän tietoa ja mihin ovat perehtynneet enemmän et se on ehkä tullu just meijän sukupolvelle silleen, ennemmän ku meijän vanhempien sukupolvelle.”

Haastateltujen nuorten metsänomistajien mukaan metsiin liittyvää tietoa etsitään ja saadaan hyvin erilaisista tietolähteistä (esimerkiksi koulusta, harrastusten kautta, vanhemmista ja sukulaisilta, sosiaalisesta mediasta sekä metsätalousneuvontaa tarjoavilta organisaatioilta). Tieto sirpaloituu mutta myös moniarvoistuu. Juuri siksi nuorten arvot ja asenteet metsäasioissa ovat moninaiset, mutta heillä on myös osaamista omaksua ja toteuttaa uudenlaisia metsiin liittyviä globaaleja tavoitteita.

Esimerkiksi globaalit ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen liittyvät tavoitteet vaativat uudenlaista ajattelua ja sopeutumista myös metsäsektorilta. Tähän liittyy myös Suomessa keskustelua herättänyt turvemaiden käyttö. Myös globaalisti turvemailla tapahtuva metsätalous on niin sanottu ”viheliäinen ongelma” (wicked problem). Turvemailla tapahtuva metsäojitus ei yksin aiheuta ilmastopäästöjä, vaan tuotannon ja tupeen aiheuttamat maaperä- ja vesistökuormitusta ovat globaalisti iso ympäristöongelma.

Samaan aikaan turvemailla tapahtuvaan maa- ja metsätaloustuotantoon liittyy taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä, jotka vaikeuttavat ympäristön kannalta kestävien ratkaisujen löytämistä. Yksittäisiä kansalaisia tai vaikkapa paikallisia yrittäjiä ei tulisi vastuuttaa kantamaan kohtuutonta vastuuta siirryttäessä kestävämpiin maa- ja metsätalouden muotoihin.

YK:n metsäfoorumilla on keskusteltu myös turvemailla tapahtuvasta tuotannosta ja metsiensuojelusta vuosia. Yhdeksi ratkaisuksi on tarjottu niin sanottua integroitua maankäytön suunnittelua, jonka avulla pyrittäisiin huomioimaan erilaisia tarpeita ja näin vähentämään metsätalouteen ja luonnon monimuotoisuuteen liittyviä konflikteja. Integroidun maankäytön suunnittelun menetelmillä pystytään luomaan dialogia erilaisten toimijoiden välillä sekä huomioimaan eri sektoreiden ja paikallisten asukkaiden tarpeet.

Sidosryhmien edustajat kuten nuorten edustajat ovat YK:n metsäfoorumilla pitäneet esillä vuorovaikutteisuuden tarvetta erilaisten toimijoiden välillä. Metsäfoorumi on ollut neutraali, soft law -instrumentti, keskustella esimerkiksi maankäytön suunnitteluun liittyvistä mahdollisuuksista.

Integroidun maankäytön suunnittelun keinot ovat kuitenkin vielä heikosti tiedostettuja sekä kansainvälisesti että jopa meillä Suomessa, ja niitä käytetään hyvin paikallisesti. Esimerkiksi Metsähallitus on valtion mailla kehittänyt maankäytön suunnittelua ja osallistavia menetelmiä erilaisten käyttötarkoitusten ja eri käyttäjien vaatimusten arviointiin ja huomiointiin. Tätä osaamista ja digitaalisia palveluita voisimme tarjota globaalisti, koska meillä Suomessa olisi osaajia ja kehitettyjä innovaatioita liittyen integroituun maankäytön suunnitteluun. Tästä huolimatta integroitu maankäytön suunnittelu ei ole laajemmassa käytössä Suomessa. Ja kysymys kuuluu, ovatko vanhat rakenteet ja organisaatiot liian kankeita omaksumaan uusia menetelmiä.

Muutos tapahtuu hitaasti, mutta uskoa muutokseen ja toivoa löytyy

Palataanpa lopuksi YK:n metsäfoorumin istuntoon huhtikuussa 2021. Suomen puheenvuoro, jonka sain lukea, kirjautui tässä muodossa UNFF-kokouksen pöytäkirjaan:

”Countries were invited to support such activities, and to consider involving youth in their delegations in international meetings. Barriers to obtaining support from philanthropic organizations should be also explored.”

Eli toivoa on, että nuoret pääsisivät mukaan jäsenmaiden UNFF-valtuuskuntiin, eivät vain erillisenä ryhmänä YK:n salin lehtereillä vaan itse valtuuskuntiin. Aika näyttää, ottavatko YK:n jäsenmaat metsäfoorumin suosituksen käytäntöön. Esimerkiksi naisten ja miesten välinen tasa-arvo toteutuu jo useissa valtuuskunnissa. Toivottavasti myös nuorten edustajien mukanaolo kansainvälisillä foorumeilla tulee joskus olemaan itsestään selvää. Muutos tapahtuu hitaasti, mutta aina kun on uskoa muutokseen, on myös toivoa. Myös YK:ssa.

 

Irmeli MustalahtiIrmeli Mustalahti

Luonnonvarahallinnan professori, Itä-Suomen yliopisto

ALL-YOUTH Kestävää kehitystä luomassa -osatutkimuksen johtaja