Month: January 2023

Posted on

Akateemisen urapolun mallia Australiasta

Australialainen yliopistonlehtorina työskennellyt ystäväni kertoi muutamia vuosia sitten ilouutisen: hänestä oli tullut apulaisprofessori. Viime vuonna oli jälleen syytä juhlaan, sillä dekaani nimitti hänet professoriksi. Kummallakin kerralla kyse oli normaalista etenemisestä yliopiston sisällä. Voisiko tällainen uramalli olla mahdollinen Suomessa?

Viime vuosina on keskusteltu yliopistojen uramalleista ja erityisesti yliopistonlehtoreiden asemasta, joka on näyttäytynyt akateemisena umpikujana (Wass 2019). Ongelmaa on yritetty ratkaista luomalla uusia uria, jotka antavat mahdollisuuden saada tunnustusta pedagogisena osaajana (Tamminen 2022). Tällainen urapolku johtaa vahvasti opettajuuden jalostamiseen, mutta ei sinällään tarjoa reittejä professoripolulle.

Apulaisprofessorin tai professorin erikseen haettavana olevia paikkoja on auki myös Australiassa, mutta yliopiston sisällä on mahdollista edetä tasolta A eli tutor opettajan paikalta aina tasolle E eli professoriksi. Helppoa ei sekään toki ole, mutta olennaista on se, että uranousu tapahtuu kilvoittelemalla itsensä eikä toisten kanssa. Professorien määrää ei ole kiintiöity ja koska eläkeikä on yksilön omasta päätöksestä kiinni, yliopistot joutuvat toisinaan siivoamaan kalliita professoreita pois palkkalistoilta anteliailla eläkepaketeilla. Professorius takaa paremman palkan ja julkilausutun mahdollisuuden keskittyä johonkin tutkimusalaan sekä kehittää siihen liittyvää opetusta. Periaatteessa yliopistonlehtoreilla ja professoreilla on kuitenkin samanlainen opetusvelvollisuus.

Ylennyksen hakeminen on pitkä prosessi, joka ainakin ystäväni yliopistossa alkoi helmikuussa hakemuksen jättämisestä ja päättyi marraskuussa päätösten julkistamiseen. Hakukriteerit ovat moninaiset ja yliopistossa työskenteleville ne ovat tulleet tutuksi vuosittaisten toimintaraporttien laatimisen myötä. Australialaisessa systeemissä raportoinnilla ja monitoroinnilla on kaiken kaikkiaan paljon suurempi rooli kuin suomalaisissa yliopistoissa. Ei kuitenkaan ole tarpeellista, että hakija on kaikilla kriteereillä huippuosaaja, vaan hakemuksessa voi painottaa omaa erityisosaamistaan. Joku on erikoistunut akateemisen tutkimuksen tekemiseen, toisen vahvuus on soveltava tutkimus ja selvitysten tekeminen yksityisellä rahoituksella (industrial partnerships). Toki joitakin aukkopaikkoja on syytä täydentää. Kun yliopistolla on säännöllisin väliajoin jaossa koordinointitehtäviä, jotka eivät sisältönsä puolesta ole kovin haluttuja, niihin tarttuvat ne, joilla on tyhjä kohta CV:ssään johtamiskokemuksen kohdalla. Joskus tehtäviin tartutaan pitkin hampain, jolloin rekrytointien lopputulos ei ole paras mahdollinen koordinoitavien tai johdettavien näkökulmasta. Toisaalta, ehkei Suomessakaan johtotehtäviin hakeuduta aina hallinnollisesta intohimosta, vaan halusta saada arvokasta johtamiskokemusta.

Hakemuksen olennainen osa on kirje, jossa hakijan on kymmenessä sivussa perusteltava, miksi hän ansaitsee ylennyksen. Hakukirjeissä on tietty rakenne, ja hyvät aloitus- ja loppulauseet kierrätetään kollegalta toiselle, mutta esitellyt vahvuudet voivat lopulta olla hyvin erilaisia. Liitteeksi laitetaan CV ja julkaisuluettelo, johon merkitään kansainvälisestä Scimago-järjestelmästä poimitut journaalien tasoluokitukset. Toisin kuin Suomessa, tasoluokituksia siis käytetään yksittäisten tutkijoiden arvioimiseen. Väitöskirjaohjaajien myös odotetaan laittavan oma nimensä kaikkiin ohjattaviensa artikkeleihin, mikä auttaa julkaisuluettelon kasvattamisessa. Suomalaisissa yhteiskuntatieteissä tämä ei ole ollut automaattinen käytäntö, vaan erikseen sovittavissa. Hakemuksen arvioi kuusi professoria, joista hakija pääsee vaikuttamaan kolmen nimeämiseen ja toiset kolme anonyymiksi jäävää arvioijaa valitsee tiedekunta. Hakija ei näe missään vaiheessa arvioita ja saa niistä tietoa vasta prosessin päätyttyä suullisesti dekaanilta. Kaikki hakemukset eivät mene läpi. Palautesysteemin valuvirheestä kertoo se, että kuulin yli 70-vuotiaasta apulaisprofessorista, jonka professuurihakemus oli hylätty jo seitsemännen kerran. Ennuste oli, että uusi hakemus on jo tekeillä.

Järjestelmän hyvänä puolena on se, että se motivoi kehittämään itseään monipuolisesti ja omaan tahtiin. Itsensä kanssa kilvoittelu ei ehkä ole yhtä repivää kuin silloin, kun kilpaillaan läheisten kollegojen kanssa yhdestä paikasta. Toisaalta koko ajan läsnä oleva suoritusten mittaaminen läpäisee työn arkea ja ohjaa tekemistä vielä vahvemmin kuin Suomessa. Suomeen verrattuna juhlavia nimittämistraditioita on vähemmän: ylennyksistä ilmoitetaan yliopiston sisäisessä tiedotuksessa sähköpostilla. Ystäväni professorijuhliksi riitti maljojen nostaminen ja pubiruoka pienessä piirissä ja ilman dekaania.

Sanna Aaltonen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:
Wass, Hanna (2019) Yliopistonlehtorit turhautuneet akateemiseen umpikujaan. Acatiimi 5/2019.
Tamminen, Tuomo (2022) Opettajien uudet uramallit. Acatiimi 2/2022.

Posted on

Omaishoito – ratkaisu ikääntyneiden hoitovajeeseen vai vastuun palautus perheille

Kansalaisten vastuun kasvattaminen läheistensä hoivaajina on julkilausuttu tavoite. Tämä näkyy esimerkiksi vanhuspoliittisissa asiakirjateksteissä. Niissä läheisten tuottamasta hoivasta rakennetaan ensisijaista vaihtoehtoa. Julkisen sektorin tuottama hoiva määritellään vasta toissijaiseksi keinoksi.

Omaishoitosopimuksen voi nähdä joko välineenä sovittaa yhteen aiemmin kunnan, nyt hyvinvointialueen ja kansalaisen välisiä toiveita ja tarpeita. Vaihtoehtoisesti sitä voi pitää keinona siirtää aiemmin kunnalle kuulunut hoivavastuu ja hoivatehtävät takaisin läheisille.

Kärjistäen voi kysyä, onko julkisen vallan tavoitteena palauttaa hoiva takaisin perhepiiriin. Ollaanko meillä palaamassa ideologisesti takaisin köyhäinhoidon aikakaudelle, jossa vastuu läheisten hoivasta rakennetaan omaisten velvollisuudeksi.

Läheisten huolenpidon sävy on toki muuttunut köyhäinhoidon ajoista. Nyt hoivavastuuta tarjotaan läheisille vapaaehtoisuuteen pohjaavalla sopimuksella, jossa hoiva luvataan toteuttaa yhteistyössä kansalaisen kanssa.

Työsuhteen ja toimeksiantosopimuksen raja on epäselvä

Omaishoito on sopimusperusteisesti järjestettävänä hoivan muotona erikoinen yhdistelmä yksityistä ja julkista hoivaa. Tämä ei asetu vaivatta nykyiseen palvelujärjestelmäämme.

Sopimukseen liittyy ajatus yhteisistä tavoitteista ja neuvottelusta sekä yhdessä sopimisesta. Sopimukseen yhdistyy myös automaattisesti ajatus yhteistyöstä.

Tämän seurauksena sopimusta tarjottaessa unohtuu helposti, että lopputulos ei ole aina ideaali. Sopimus ei myöskään aina automaattisesti vastaa yksilöllisiin tarpeisiin.

Omaishoito ei sopimuksesta huolimatta ole omaishoitajalle virallista työtä. Kyseessä on toimeksiantosopimuksella toteutettava hoivapalvelu, josta omaishoitaja saa kunnalta rahallisen palkkion sekä vapaapäiviä ja tukipalveluja vastineeksi läheiselle tarjoamastaan avusta ja tuesta.

Omaishoitajan rooli on jännitteinen

Sopimuspohjainen omaishoidon toteuttaminen aiheuttaa jännitteitä omaishoitajan rooliin palvelujärjestelmän sopimusosapuolena. Näin käy, kun hyvinvointialueen ja kansalaisen välistä omaishoitosopimusta tarkastelee juridisen sopimuksen rinnalla myös psykologisena sopimuksena.

Työelämätutkimuksessa psykologisen sopimuksen käsitettä käytetään selittämään työntekijän ja työnantajan välisiä puhumattomia vastavuoroisia odotuksia sekä käsityksiä osapuolien oikeuksista ja velvollisuuksista. Psykologista sopimusta on kuvattu yhdeksi parhaista käsitteistä, jojoiden avulla voidaan kuvata kahden osapuolen välistä suhdetta.

Omaishoidon sopimuksellisen luonteen vuoksi psykologisen sopimuksen käsite antaa toimivan viitekehyksen tarkastella omaishoitoon liittyviä odotuksia uudenlaisesta näkökulmasta. Omaishoito ei ole ammatillista hoitotyötä, vaikka omaishoitajilta sen kaltaista toimintaa edellytetäänkin. Tämä näkyy esimerkiksi laissa omaishoidon tuesta. Sen päivityksessä vuodelta 2016 kuntien tehtäväksi kirjattiin omaishoitajien valmennus ja koulutus hoitotehtävää varten.

Ammattimaisesti mutta ilman työsuhdeturvaa

Ongelmallista toimintamallissa on tapa, jolla omaishoitajia koulutetaan ja valmennetaan huolehtimaan entistä ammattimaisemmin läheissuhteeseen liittyvästä hoivasta. Samaan aikaan jätetään kuitenkin kiinnittämättä huomio omaishoitajien jaksamiseen, työkykyvyn ylläpitoon tai työolosuhteisiin. Nämä ovat itsestäänselvyyksiä virallisessa hoitotyössä ja virallisten työntekijöiden työssä.

Omaishoitajilta vaaditaan ammattimaista hoitajuutta ilman, että heille tarjotaan omaishoitotyönsä turvaksi virallisten työntekijöiden nauttimaa työsuojelua. Omaishoitajille annettava tuki pitää sisällään vain omaishoitajan palkkion, vapaapäivät ja omaishoitajan hoitotyön tueksi annettavia tukipalveluja.

Järjestely näyttää kunnan näkökulmasta perustellulle ja selkeälle. Kunta voi helposti osoittaa hoitaneensa oman osuutensa sopimusosapuolena tarjoamalla edellä mainittuja asioita.

Psykologisen sopimuksen näkökulmasta näyttää kuitenkin siltä, että omaishoitajan tarpeet jäävät näkymättömäksi omaishoidontuen järjestelmässä.

Kodinomaisuutta vai virkatyötä?

Omaishoito rakentuu vahvasti ajatukselle kodin ensisijaisuudesta. Siihen yhdistetään rakkauden ja välittämisen eetos.

Omaishoidon tukeminen lähtee kuitenkin virallisen työn kehyksistä. Asetelma ei tunnista riittävästi omaishoidon erityisyyttä läheissuhteeseen pohjaavana suhteena ja siitä kumpuavia tarpeita.

Omaishoitoa saavan läheisen mahdollisuus elää hyvää elämää kotona on omaishoitajan vastuulla. Psykologisesti se tuottaa paineita ja voi olla tunnetasolla kuormittavaa.

Omaishoitajat voivat kokea työssään rakkauden ja ilon ohella myös syyllisyyttä, riittämättömyyttä, pelkoa, surua, uupumusta. Tunteet ovat aina keskeinen osa läheissuhdetta. Näin ne ovat keskeinen osa myös omaishoitoa. Tätä näkökulmaa nykyinen palvelujärjestelmässä ei huomioi riittävästi.

Virallisessa hoivatyössä henkilöstö voi jakaa emotionaalista tunnetaakkaa työkavereiden ja työyhteisön kesken. Omaishoidon tukijärjestelmä ei tarjoa mahdollisuutta, jossa omaishoitajat voisivat jakaa ajatuksiaan, tunteitaan ja kokemuksiaan omaishoitajan työhön liittyen.

Kuka kuuntelee omaishoitajaa?

Omaishoitajien määrää halutaan kasvattaa entisestään. Tämä on hyvinvointialuiden näkökulmasta perusteltua. Omaishoito on kunnille ja hyvinvointialueille edullinen tapa järjestää inhimillistä ja yksilöllistä hoivaa.

Samalla omaishoitajat hyvinvointialuiden sopimuskumppaneina ja epävirallisina palveluntuottajina joutuvat kantamaan hyvinvointialuille kuuluvaa hoivavastuuta. Tämän takia olisi vähintään kohtuullista, että myös omaishoitajien tarpeet otetaan huomioon palvelujärjestelmässä. He tarvitsevat omaishoitotyön tueksi rahallisen tuen ja vapaapäivien lisäksi myös henkistä tukea.

Sosiaali- ja terveyspalvelut – omaishoito mukaan lukien ovat eduskuntavaalikeskusteluissa varmasti mukana. Keskusteluihin on tärkeää saada mukaan myös omaishoitajat.

Marjo Ring
FT, vieraileva tutkija
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Minna Kaarakainen
Dosentti, yliopistonlehtori
Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos, Itä-Suomen yliopisto
Posted on

Osmo Hänninen 1939–2022: Lahjakas tutkija, tiedepoliitikko ja maakunnallinen vaikuttaja

Professori Osmo Päiviö Hänninen kuoli 83-vuotiaana Kuopiossa 14. joulukuuta 2022. Hän oli syntynyt Lahdessa 30. huhtikuuta 1939. Hänen äitinsä kuoli Osmon ollessa 4-vuotias. Kirvesmiesisä jäi kahden pojan yksinhuoltajaksi.

Osmo kävi koulunsa Lahdessa ja kirjoitti ylioppilaaksi 1958. Hän valmistui Turun yliopistosta lääketieteen lisensiaatiksi 1964 ja väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1966. Lisäksi hän valmistui Turun yliopistosta filosofian kandidaatiksi biokemiasta 1962 ja tohtoriksi 1968. Turun yliopistossa Hänninen toimi fysiologian assistenttina ja laboraattorina vuosina 1966–1971.

Hännisen ura jatkui Kuopion korkeakoulussa biokemian apulaisprofessorina 1969–1971, korkeakoulun suunnitteluprofessorina 1971–1972 ja fysiologian professorina vuodesta 1972 eläkeikään 2004 asti. Hän toimi korkeakoulun vararehtorina 1972–1978 ja rehtorina 1981–1984.

Hänninen edusti nuorta Turun yliopiston kouluttamaa tutkijakuntaa, joka kehitti rohkeasti Kuopion korkeakoulua. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas, energinen ja kansainvälisestikin tunnettu tutkija. Tutkijan ura huipentui Suomen Akatemian tutkijaprofessuuriin 1980–1981. Kausi jäi kesken, kun hänet valittiin rehtoriksi. Hännisen kaudella siirryttiin tiedekuntarakenteeseen ja korkeakoulu muuttui yliopistoksi 1984.

Valtiovalta tuki uusien yliopistojen toimintaa, ja uusista koulutusaloista myös taisteltiin. Joensuun naapuriyliopiston rehtori Heikki Kirkisen kanssa Hännisellä oli kipakanpuoleistakin keskustelua.  Hänninen tuki yhteiskuntatieteiden, ravitsemustieteen ja liikuntalääketieteen koulutuksen sekä tutkimuksen kehittämistä Kuopiossa.

Hännisen varhainen tutkimus keskittyi elimistön vierasainemetaboliaan. Myöhemmin tutkimus siirtyi pääosin soveltavaan tutkimukseen lihasten aineenvaihdunnasta, elimistön kuormittumisesta ja ergonomiasta sekä ravitsemustieteestä. Siteeratuimpia hänen tutkimuksistaan ovat useat ergonomian ja ravitsemustieteen alan tutkimukset. Hänninen tuotti myös suosittua kotimaista oppimateriaalia. Humanistina hän oli perustamassa Kuopioon Snellman-instituuttia ja Savon kielen seuraa.

Hänninen oli vauhdikas ja idearikas persoona. Hän teki pitkää päivää väsymättä, liikkui jalan puolijuoksua tai pyörällä. Hänninen perusti 1976 edelleen toimivan länkiritarikunnan, johon kutsutaan kaikki Itä-Suomen yliopistosta fysiologian piiristä väitelleet tutkijat. Heitä on jo yli 130, joista viitisenkymmentä on noussut professoriksi Suomen ohella useassa eri maassa.

Hänninen oli avainhenkilö kansainvälisen tieteellisen Puijo-symposiumin ideoimisessa. Jo 1970-luvun lopulla hän sai Cooper-testin kehittäjät Kuopioon. Hänellä oli joukko kansallisia ja kansanvälisiä luottamustehtäviä. Hän oli paitsi Suomen myös Unkarin fysiologiyhdistyksen kunniajäsen ja Unkarin Semmelweis-yliopiston kunniatohtori.

Matti Uusitupa
Timo Lakka
Ossi V. Lindqvist

Kirjoittajat ovat Osmo Hännisen työtovereita.

Posted on

Onko ujoudesta tullut synti, josta pitää tehdä parannus?

Ujoutta saatetaan pitää arkipuheessa harmittomana ja neutraalina ominaisuutena. Yksilön kokemuksena ja luonteenpiirteenä ujous on kuitenkin paljon problemaattisempi asia.

Viime vuosien korkeakoulututkimus on antanut viitteitä, että uudet opiskelijasukupolvet ovat yhä huolestuneempia omasta arvostaan ja kyvyistään työmarkkinoilla. Samalla he ovat myös hyvin tietoisia vallitsevista kyvykkyysideaaleista.

Käsitys omasta työelämäkyvykkyydestä liitetään entistä selvemmin tulkintaan omista persoonallisuuden piirteistä. Koettu ulospäinsuuntautuneisuus näyttää vahvistavan uskoa omaan kyvykkyyteen, kun taas introversioon linkittyvät piirteet koetaan uhaksi omalle työmarkkina-arvolle.

Ujoudesta näyttää muodostuneen länsimaissa ominaisuus, joka altistaa negatiiviselle minäkäsitykselle.

Markkinavetoisessa kilpailuyhteiskunnassa yksilöön sidotut inhimilliset ominaisuudet ja kyvyt valjastetaan yhä useammin tuottavuuden välineeksi. Samalla ihmisluonnon normit ja ideaalit muuttuvat. Tämä realisoituu esimerkiksi kasvatuskäytännöissä ja yksilön tulkinnoissa omista mahdollisuuksistaan.

Suhtautuminen ujouteen yksilön piirteenä vaihtelee paljon kulttuurista toiseen. Näiden erojen tarkastelu auttaa havainnoimaan ja tarvittaessa tarkistamaan ujouteen liitettyjä huomaamattomia, mutta vahingollisia käsityksiä ja asenteita.

Mitä ujous on?

Ujoudesta yksilön ominaisuutena kiinnostuttiin tieteellisen tutkimuksen saralla systemaattisemmin vasta 1970-luvulla. Tutkimusalue on ollut lähinnä psykologian ja lääketieteen dominoima.

Viime vuosikymmennet ovat tuottaneet yhä kasvavan määrän alan tutkimuksia. Tavoitteena on ollut määritellä ujoutta ilmiönä sekä tarkastella ujouden seurauksia yksilön kehitykselle ja elämänkululle.

Tutkimuksissa tehdään yleensä ero ujouden ja introverttiuden välille, sillä ne ovat erillisiä ilmiöitä. Siinä missä ujouteen liitetään yleensä jännittyneisyys uusissa sosiaalisissa tilanteissa, introverttiudessa on kyse enemmän omissa oloissa viihtymisestä.

Nyky-ymmärrys paikantaa ujouden biologiselle pohjalle rakentuvaksi temperamenttitaipumukseksi tai persoonallisuuden piirteeksi. Siis ihmisen synnynnäiseksi taipumukseksi. Ujoustutkimuksen valtauoma on kuitenkin jättänyt usein huomiotta sen, että ujous on myös kulttuurisidonnainen sosiaalinen identiteetti, jota muovaavat ympäröivän ajan ja paikan ideaalit.

Onkin huomionarvoista, että yksilön temperamenttiin kytköksissä oleva ujous on tunnistettu yhdeksi pysyvimmistä ominaisuuksista. Toisaalta on havaittu, että ujouden rooli yksilön toimintaa ja kehitystä muotoilevana piirteenä, on vahvasti sidoksissa sosiaalisesta ympäristöstä saatuun palautteeseen.

Länsimaisessa kontekstissa ujous näyttäytyy uhkana itsetoteutukselle ja elämässä menestymiselle. Ujouden implikoiminen kulttuurisesti ei-toivotuksi tilaksi näyttää paradoksaalisesti lisänneen sosiaalisesti arkaa käyttäytymistä. Sosiaalipsykologisten minäteorioiden näkökulmasta ujous tulkitaan yhä useammin poikkeavuudeksi, koska ulospäinsuuntautuneisuuden ihanne kulttuurissamme on niin määräävä.

Ujouden seuraukset ovat kulttuurisidonnaisia

Kussakin kulttuurissa tarjolla oleva sosiaalisen hyväksynnän ja tuen määrä vaikuttaa siihen, millaisia aikuisia ujoista lapsista kasvaa. Tämä näkyy erityisen selvästi pitkään kumuloituneella tutkimussaralla, jossa pitkittäistutkimuksen keinoin on vertailtu Kiinassa ja Kanadassa varttuneita ujoja lapsia.

Kulttuurierot suhtautumisessa ujouteen konkretisoituvat esimerkiksi vanhemmuustyyleissä ja vertaissuhteissa. Länsimaissa ujouteen liitetään säännönmukaisemmin erilaisia negatiivisia kyvyttömyyden määreitä, kun taas Kiinassa ujous on pitkään nähty sosiaalisesti hyväksyttynä piirteenä. Näillä suhtautumistapojen eroilla on seurauksia yksilön minäkäsitykselle.

Kiinassa ujoista lapsista on havaittu kasvavan useammin pärjääviä ja myönteisesti itseensä suhtautuvia aikuisia. Ujoutta ei problematisoida, mistä johtuen ujojen lasten tunne osallisuudesta sekä mahdollisuudet harjoittaa turvallisesti omia sosiaalisia taitoja lisääntyvät.

Kiinassakin on kuitenkin jo nähtävissä kehitystä länsimaisten ideaalien suuntaan. Asennemuutos näkyy etenkin suurkaupungeissa elävien nuorten aikuisten keskuudessa. Muutos on liitetty markkinatalouden muokkaamaan yhteiskuntaan.

Meneillään oleva nopea kulttuurinen muutos ja uusien ideaalien globaali leviäminen haastavat ujouden piirteitä omaavan yksilön mahdollisuuksia rakentaa myönteistä minäkäsitystä.

Tiedostamattomilla asenteilla on seurauksia ujoille ihmisille

Ujous realisoituu sosiaalisessa todellisuudessa. Ilman toisia ihmisiä ujo ihminen tuskin tunnistaisi tätä ominaisuutta itsessään. Sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa ujous onkin tunnistettu potentiaalisesti stigmaa tuottavaksi piirteeksi, johon liitetään samalla voimakkaita stereotypioita.

On myös havaittu, että sosiaaliseen vetäytymiseen liitetyt normatiiviset käsitykset ja moraaliset lataukset vaihtelevat sen mukaan, miten sosiaalisen vetäytymisen syytä tulkitaan.

Sosiaalista vetäytymistä pidetään helpommin hyväksyttävänä, mikäli kyse näyttää olevan yksilön vapaaehtoisesta valinnasta. Arkuudesta johtuvan jännityksen motivoima vetäytyminen sen sijaan tulkitaan vähemmän hyväksyttäväksi, normista poikkeavaksi outoudeksi. Vieroksummeko siis arkuutta ja herkkyyttä?

Ujoutta on myös tarkasteltu niin sanottujen piilevien maallikkoteorioiden näkökulmasta. Näillä sisäistetyillä selitysmalleilla on havaittu olevan vaikutusta siihen, miten suhtaudumme erilaisiin persoonallisuuksiin. Jäykät, ujoutta muuttumattomana ominaisuutena pitävät selitysmallit näyttävät johtavan stereotyyppisempiin ja negatiivissävytteisempiin tulkintoihin ujoista ihmisistä.

Ujoutta koskevat tulkinnat ovat myös selkeästi sukupuolittuneita. Isossa kuvassa miehille ujous on kulttuurisesti vähemmän hyväksyttävää. Tämä on liitetty syvällä kulttuurissa oleviin normeihin miehistä autonomisina, assertiivisina ja dominoivina toimijoina.

Ujous onkin arkikäsityksestä poiketen melko huonosti tunnistettu ja ymmärretty psyykkis-sosiaalinen piirre. Kenties tästä syystä ujouden motivoima toiminta, kuten hiljaisuus tai varovaisuus sosiaalisissa tilanteissa, tulkitaan niin usein väärin esimerkiksi passiivisuudeksi, välinpitämättömyydeksi tai kompetenssin puutteeksi. Ujon ihmisen näkökulmasta kysymys voi olla aktiivisesta pyrkimyksestä hallita tilannetta ja välttää virheitä.

Mikä on ujoutta, mikä elämänhistorian jättämää jälkeä?

Ujouteen liittyy kohonnut tietoisuus itsestä sosiaalisissa tilanteissa. Ujoilla ihmisillä on havaittu olevan taipumus tarkkailla itsestä välittyviä vaikutelmia vuorovaikutuksen kuluessa. Tähän liittyy tavanomaista korostuneempi huoli negatiivisten arvioiden kohteeksi joutumisesta.

Samaan aikaan monella ujoksi itsensä tunnistavalla aikuisella on elämänhistoriallinen, toistuva kokemus joutumisesta muiden arvioimaksi. Ujous näyttäytyy piirteenä, jota on lapsesta asti kommentoitu ja josta on huomauteltu läpi koulupolun.

Ei ole tavatonta, että ujoudesta huomautellaan vielä työelämässäkin. Harmittomalta tuntuvat, joskus huumorinkin varjolla esitetyt heitot toisen ihmisen olemuksesta usein vain vahvistavat ujoutta kokevan ihmisen tuntua itsestä erilaisena ja jollain tavalla puutteellisena.

Voi kysyä, missä määrin ujouteen liitetty taipumus itsensä tarkkailuun sosiaalisissa tilanteissa on sisäsyntyinen piirre. Vai onko enemmänkin kyse toisten katseiden vahvistamasta tunteesta itsestä perustavasti erilaisena, usein parannusta tarvitsevana?

Tasapainoilu normien ja ihanteiden välillä muokkaa ujon ihmisen käsitystä itsestään ja mahdollisuuksistaan. Ujon sosiaaliseen identiteettiin kietoutuvat tunteet, kuten häpeä̈, epäonnistumisen pelko ja arvottomuuden tunne, eivät ole ujouden oireita vaan kosketuksissa muihin syntyviä oman itsen ääriviivoja.

Mitä voisimme tehdä toisin?

On ilmeistä, että kunkin ajan kulttuuriset ihanteet ja normit määrittävät kulloisiakin elämän ehtoja. Esimerkiksi työmarkkinoilla kysytyt ominaisuudet ja kyvyt muokkautuvat yhä vahvemmin globaalien trendien suuntaisesti. Kuinka usein itsevarma nappaa työpaikan osaavamman mutta ujon edestä, vaikka organisaatio nimen omaan tarvitsisi osaajaa.

Miten sitten voisimme vaikuttaa siihen, että erilaisilla ihmisillä olisi hieman tasaisemmat, tai edes riittävät edellytykset löytää mielekäs paikka yhteiskunnassa?

Kasvatus- ja koulutusinstituutioilla on tässä suuri vastuu. Ammattikasvattajilla on eettinen velvollisuus tutkia ja tunnistaa omia käsityksiään sekä hankkia ajantasaista tietoa.

Melko usein ujoutta koskevien tutkimusten loppupäätelmissä esiintyy suosituksia erilaisista keinoista, joilla ujot yksilöt voivat pyrkiä harjoittamaan omaa sosiaalista kompetenssiaan.

Harvemmin esiintyy ehdotuksia siitä, miten kasvatus- ja koulutusinstituutioiden ammattilaiset voisivat auttaa ujoja yksilöitä tunnistamaan omia vahvuuksiaan sekä rakentamaan itseluottamustaan omien kykyjensä varaan. Tämä voisi olla ensimmäinen askel mietittäessä vaihtoehtoisia tapoja tukea erilaisten yksilöiden osallisuutta ja mahdollisuuksia rakentaa myönteistä minäkäsitystä.

Päivi Häkkinen
Yliopisto-opettaja ja väitöskirjatutkija
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto, Ohjauksen koulutus, Itä-Suomen yliopisto

Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Posted on

Liian moni nuori rankaisee itseään ruokavalinnoilla

”Muiden kanssa syödessä tulee vaan sellanen olo, et tämmöinen läski paska ei ansaitse syödä.”

Näin puki sanoiksi omaa ruoka- ja kehosuhdettaan eräs tutkimukseemme osallistunut koulutuksen ja työn ulkopuolella oleva nuori aikuinen. Hän halusi rankaista itseään sen takia, että oli päästänyt itsensä omasta mielestään liian lihavaksi.

Tällainen ajatus itsestä on osa laajempaa Ruoka itsen rankaisijana -merkityskokonaisuutta, johon tutkimuksessamme olemme päätyneet. Siinä kiteytyvät riittämättömyyden ja itseinhon tunteet sekä kokemus vääränlaisesta ja väärän kokoisesta kehosta.

Toinen nuorten ruokasuhteen keskeinen merkityskokonaisuus on ruoka kehon ja tunteiden muokkaajana. Se kietoutuu myös vahvasti kehotyytymättömyyteen.

Ruoan ja kehon välinen suhde näyttäytyy nuorten ajattelussa kaksisuuntaisena. Mitä nuori ajattelee oman kehonsa historiasta, vaikuttaa siihen mitä ja miten hän syö. Samalla se, miten ja mitä hän syö, vaikuttaa ajatuksiin, tunteisiin ja kehon kokoon.

Kehotyytymättömyys tulee nuorilla esiin erityisesti laihtumistoiveena. Valtaosa haastatelluista nuorista oli tutkijan arvion mukaan kuitenkin normaalipainoisia tai jopa alipainoisia.

Kehotyytymättömyys saa alkunsa jo lapsena

Osalla nuorista kehotyytymättömyydellä on pitkä historia, joka ulottuu tutkimuksen mukaan aina lapsuuteen asti. Nuoret tunnistavat ruokasuhteensa historiasta monenlaisia sosiaalisia tilanteita, kuten läheisten syömiseen ja kehoon liittyvää kommentointia, koulukiusaamista tai kaltoinkohtelua parisuhteessa. Kokemukset heijastuvat heidän nykyiseen ruokasuhteeseensa erityisesti kehotyytymättömyytenä ja itsearvostuksen puutteena.

Tutkimuksemme nuoret vaikuttivat lähtökohtaisesti arvostavan terveellistä syömistä. He pyrkivät myös toteuttamaan sitä omassa arjessaan.

Arjen haasteet kuten mieliala, jaksaminen tai rahan vähyys kuitenkin hankaloittivat terveellisen syömisihanteen toteutumista. Käsitykset terveellisestä ruuasta tai terveellisyyden toteuttamisstrategiat eivät myöskään käytännössä edistäneet terveyttä.

Nuorten käsitykset limittyivät usein ajatukseen ”oikeanlaisesta” syömisestä ja kehosta. Sen mukaan terveellinen syöminen auttaa hallitsemaan painoa, terveellisesti syövä on laiha, ja laiha on ihmisenä parempi ja hyväksyttävämpi.

Tältä pohjalta nuoret asettivat itselleen tiukkoja, osin hyvin mustavalkoisia tavoitteita, joiden saavuttaminen osoittautui haastavaksi tai jopa mahdottomaksi.

”Oikeanlainen” syöminen aiheuttaa syyllisyyttä

Nuorten ruualle antamat merkitykset heijastavat vahvasti moralisoivia kulttuurisia tapoja jäsentää syömistä. Jo aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että maallikoiden käsitykset terveellisestä syömisestä sisältävät usein moraalista ihanteellisuutta: terveellisesti syövä syö oikein ja on hyvä ihminen.

Terveellisen syömisen näkeminen vastuullisen yksilön rationaalisena valintana kapeuttaa käsitystämme syömisestä. Se jättää huomiotta moninaiset yksilölliset, yhteisölliset ja yhteiskunnalliset syömistä selittävät tekijät.

Kulttuurissamme ovat vallalla ”oikeanlaiseen” syömiseen ja kehon kokoon liittyvät puhetavat. Niitä vilisee myös terveyskasvatuksessa ja median ravitsemusuutisoinnissa. Ne voivat kuitenkin lisätä ahdistusta, syyllisyyttä ja epätervettä syömiskäyttäytymistä.

Kokemus vääränlaisesta syömisestä voi pahimmillaan kytkeytyä syvään itsearvostuksen puutteeseen ja toimia itseä arvostelevan ja kaltoin kohtelevan kehän moottorina. Onkin syytä tarkastella uudella tavalla sitä, millaista tietoa tai ”totuutta” ruoasta ja terveydestä ruokakasvatuksessa ja -viestinnässä välitämme.

Kohti uudenlaista ruokakasvatusta

Ruoka- ja ravitsemuskasvatukseen on pitkään peräänkuulutettu uusia lähestymistapoja, jotka ottaisivat paremmin huomioon syömisen moninaisen luonteen. Syömiseen liittyviä haasteita ei kuitenkaan tule tulkita yksioikoisesti vain ravitsemustietämyksen tai ruoanvalmistustaitojen puutteiksi, jotka korjaantuvat yksilön ruokalukutaitoa kehittämällä.

Ravitsemustietämyksellä on yhteys syömiseen, mutta tämä yhteys ei tutkimusten perusteella vaikuta erityisen vahvalta. Myöskään ravitsemussuositusten tunteminen ei yksinään johda terveellisempään syömiseen. Lukuisien biopsykososiaalisten, kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden vuorovaikutus määrittävät sitäkin enemmän ihmisen ruoanvalintaa ja syömiskäyttäytymistä.

Kehittämämme Ruokasuhteen pedagoginen viitekehys ottaa ruokakasvatukseen kohdistetun kritiikin vakavasti. Tavoitteena on hahmottaa ruoan valinta ja syömiskäyttäytyminen monitasoisena ja -ulotteisena, kontekstuaalisena ja dynaamisena ilmiönä. Samalla tehdään näkyväksi syömisen moraalinen luonne. Viitekehys painottaa henkilökohtaisten kokemusten sekä niissä syntyvien tulkintojen ja merkitysten roolia ruokasuhteen rakentumisessa.

Pelkkä tieto ei muuta käyttäytymistä

Hyödynsimme viitekehystä nuorten aikuisten ruokasuhteeseen kohdistuneessa tutkimuksessamme. Ennen varsinaisia tutkimushaastatteluja nuoret osallistuivat ruokasuhdetyöpajoihin. Nuorten ruokasuhde tuli näkyväksi dialogissa kohtaamisissa, joissa tutkittavat pääsivät itse kertomaan tutkijalle ruokasuhteestaan omista lähtökohdistaan.

Ruokasuhteen pedagogisen viitekehyksen on tarkoitus avata ruokapedagogiikan parissa työskenteleville uusia tutkimusmahdollisuuksia sekä uutta kokonaisvaltaista näköalaa. Viitekehystä hyödyntävässä ruokakasvatuksessa on olennaista ruokasuhteen eri puolien tiedostaminen ja hyväksyminen sekä vastavuoroinen, arvostava kohtaaminen.

Myös kasvattajan oman ruokasuhteen merkityksen tiedostaminen on olennaista. Tämä voi auttaa ymmärtämään ihmisten erilaista syömiskäyttäytymistä ja valintoja. Se myös paljastaa, miksi niin harvoin pelkkä tieto asioiden kestävyys- tai terveyshyödyistä saa meitä muuttamaan käyttäytymistämme.

Tietoisuus omasta ruokasuhteesta kannustaa ammattilaisia myös tarkastelemaan sen merkitystä pedagogisissa kohtaamisissa. Parhaimmillaan oma ruokasuhde voi taipua työn voimavaraksi. Pahimmillaan se jää tiedostamattomaksi taustavaikuttajaksi, joka estää kasvatettavien ruokasuhteen myönteisen kehityksen.

Ruoka ja syöminen mukaan kaikessa terveyttä ja hyvinvointia edistävässä toiminnassa

Lapsille ja nuorille tarkoitetuissa palveluissa ruokaan ja ravitsemukseen liittyviä teemoja ei kannata jättää marginaaliin tai pelkistää satunnaisiksi ”oletko syönyt?” -kysymyksiksi. Ruoka ja syöminen nivoutuvat osaksi elämän eri osa-alueita ja niiden haasteita.

Kielteisen ruokaan liitetyt merkitykset heikentävät yksilön kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tämä voi edelleen heikentää yksilön toimintakykyä ja vahvistaa elämän muilla osa-alueilla olevia haasteita.

Jotta tällainen negatiivinen kierre voidaan katkaista, ruoka ja syöminen on tärkeää ottaa huomioon kaikessa terveyttä ja hyvinvointia edistävässä toiminnassa.

Vaikka ruokasuhteen pedagoginen viitekehys tarkastelee ruokasuhdetta erityisesti yksilön näkökulmasta, tarkoitus ei ole painottaa yksipuolisesti yksilön vastuuta terveellisen, ekologisen tai muulla tavoin kestävän syömisen toteuttamisessa. Viitekehys korostaa myös yksilön ruokasuhteen rakentumista ja uusiutumista jatkuvassa dynaamisessa vuorovaikutuksessa erilaisten ympäristöjen kanssa.

Miten yhteiskunta voi mahdollistaa tasapainoisen ruokasuhteen

Erilaisilla yhteisöllisillä ja yhteiskunnallisilla ratkaisuilla voidaan helpottaa tai vaikeuttaa yksilöiden mahdollisuuksia tehdä terveyttä edistäviä ruokavalintoja. Ratkaisut vaikuttavat esimerkiksi siihen, onko terveellistä ruokaa helposti saatavilla, kuinka paljon se maksaa ja onko kaikilla varaa sitä hankkia.

Yhteiskunta tarjoaa lisäksi monenlaisia ruokasuhteeseen suoraan vaikuttavia palveluja. Esimerkeinä ovat ruokakasvatus varhaiskasvatuksessa ja koulussa, ravitsemusohjaus neuvolassa ja kouluterveydenhuollossa sekä korjaavat kuntoutuspalvelut ravitsemus- ja psykoterapeutin vastaanotolla. Ruokasuhdetyöskentely voi itsessään mahdollistaa myös yhteiskunnallista muutosta herättelemällä kriittistä suhtautumista esimerkiksi kulttuurisia kehoihanteita tai stigmoja kohtaan.

Ruokakasvatus mukaan opettajien koulutukseen

Lapset ja nuoret viettävät merkittävän ajan elämästään varhaiskasvatuksen ja koulun piirissä. Ruokakasvatus on terminä yleistynyt viime vuosina näiden kasvuympäristöjen pedagogista työtä ohjaavissa asiakirjoissa samoin kuin varhaiskasvatuksen ja koulun ruokailusuosituksissa.

Ruokakasvatuksen jarruna on, että se ei sisälly lainkaan tulevien varhaiskasvatuksen tai luokanopettajien koulutukseen.

Näin siitä huolimatta, että jokainen opettaja viettää pelkästään kouluruokailun parissa joka ikinen työpäivä vähintään puoli tuntia, varhaiskasvatuksessa selvästi tätäkin enemmän. Vuositasolla tämä tarkoittaa satoja työtunteja opettajaa kohti.

Opetuksen ja kasvatuksen parissa työskentelevien ammattilaisten on tärkeää tunnistaa tilanteet, joissa lapsi tai nuori hyötyy korjaavasta ravitsemus-, psyko- tai muusta terapeuttisesta työskentelystä.

Ruoka- ja kehosuhteeseen mahdollisesti liittyviä haastavia kokemuksia tai vaikeuksia ei missään nimessä tule pitää syynä näiden teemojen täydelliselle ohittamiselle opetus- ja kasvatustyössä.

Yksikin nuori, joka jättää syömättä siksi, että kokee olevansa väärän kokoinen, on liikaa.

Sanna Talvia
Kotitaloustieteen yliopistonlehtori
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

Kirjoitus on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.