Homo absens

Yuval Noah Harari näkee uudessa pamflettikirjassaan Homo Deus. A Brief History of Tomorrow (2017) tekoälyn kehittämisen vähintäänkin ongelmallisena, eikä niinkään tuomipäiväennustusten valossa Terminaattori-elokuvien tyyliin, kuin siinä valossa, mitä se tekee meille ihmisille.

Kannattaa erikseen sanoa – viimeaikaisten lööppien vuoksi – ettei Harari siis pelkää tekoälyn kaappaavan valtaa ihmisiltä.

Hän muun muassa kysyy, mikä paikka ihmiselle jää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa äly erotetaan tietoisuudesta ja jossa iso osa tiedon käsittelystä annetaan tekoälylle.

Tiedämmehän jo nyt, että teknologia muuttaa työtä, sen luonnetta, mutta se muuttaa myös arkea ja käyttäytymistämme.

Yksi puoli ilmiötä on se, että osa meistä on jo nyt niin kiinni teknologiassa, että se muuttaa kanssakäymistämmekin muiden ihmisten kanssa. On kyse muun muassa siitä, mistä kognitiivisessa psykologiassa puhutaan huomion jakamisen (shared attention) ongelmana.

Emme enää kommunikoi välittömän fyysisen ympäristömme ja sen ihmisten kanssa elein ja ilmein – koska huomiokykymme ei riitä siihen – vaan vain verbaalisesti tai graafisesti netissä. Eräs havahduttava esimerkki on imettävien äitien käyttäytymisen muuttuminen (HS 18.11.2017); vaikka asiaa ei moralisoisikaan, niin käyttäytymisen muutos on tosi.

Onko meillä nyt tässä homo absens? Ihminen, joka ei enää ensisijaisesti elä aika-paikkaisessa fyysisessä maailmassa vaan virtuaalisessa maailmassa.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Ihminen, joka on hakemusten ammattilainen

Juicen Rakkauden ammattilainen pyöri mielessäni, kun akatemiahakemuksemme oli jätetty 26.09. klo 16.04 onnistuneesti. Meni tietty taas viime tinkaan, mutta tutkimussuunnitelma liitteineen lähti kovan ponnistuksen tuloksena. Meitä oli kolme seppää takomassa tätä (tuskin) mahdollista sampoa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kollegani vitsaili: Tuli Akatemian lottokuponki täytetyksi.

Karjalan tutkimuslaitokselta oli syyskuussa lähtenyt yli kaksikymmentä eri hakemusta, niin Akatemialle kuin muille rahoittajille. Varmasti jokainen rahoitushakemusta joskus rakentanut on miettinyt asian mielekkyyttä. Jo pelkkään tutkimusprojektihakemukseen on kirjoitettava tutkimussuunnitelman lisäksi aineistonhakusuunnitelma, kuvaukset yhteistyökumppaneista ja liikkuvuussuunnitelma, joka on vahvistettava kutsuin. Näiden kaikkien tekeminen vie paljon aikaa. Totta kai, akatemiahakemus edistää omaa ajattelua ja kehittää yhteistyöverkostoja. Hakemusaallossa tulee sisällytetyksi myös muiden ihmisten tekemiin hakemuksiin. Paljon hyvää siis. Hakemusammattilaiset ovat tavallisesti väsyneen innokkaita.

Kysymys on siitä, moniko hakemus saa rahoituksen, kuinka rahoitettavat hankkeet valitaan ja loppujen lopuksi, kuinka tehokas on tällainen järjestelmä, joka vie tutkijoilta paljon työaikaa ja ilmeisesti kuormittaa myös Akatemiaa. Hakemuksethan käyvät läpi ulkopuolisen arvioinnin, mikä toisaalta takaa järjestelmän puolueettomuuden, toisaalta vahvistaa englannin aseman ”ainoana oikeana” tieteen kielenä.

Katsoin akatemian sivuilta tietoa päättyneestä hausta. Sinne tuli yhteensä 2871 hakemusta, joista 1229 oli hankehakemuksia. Moniko niistä saa rahoituksen? Sivulla kerrottiin myös siitä, kuinka arviointeja on maailmalla kehitetty, mikä voi olla mallina Suomellekin. ”Toinen kiinnostava päätöksenteossa testattu menetelmä on lotto, joka on nimensä mukaisesti arvonta. Hakemuksista valitaan ensin rahoitettavaksi parhaat kymmenen prosenttia ja hylätään vastaavasti heikoimmat kymmenen. Jäljelle jääneestä keskikastista rahoitettavat hankkeet arvotaan.” Meillä on toivoa.

Olga Davydova-Minguet

Apulaisprofessori (Venäjä- ja rajatutkimus)

Karjalan tutkimuslaitos