Equality, Staff Diversity and Pride

In its strategy, the University of Eastern Finland is committed to promoting diversity. This is not just a matter choosing our values, but having a diverse staff will promote the implementation of our strategy on a larger scale. Various studies show that groups formed by people with different backgrounds and orientations are more innovative than homogeneous groups. For a university that generates new knowledge and seeks to solve global challenges, it is important to increase diversity.

This requires that various minorities are also included in our human resources policy and in the activities of our units. When we recruit new employees, we want to find the best candidates regardless of their gender, nationality or sexual orientation. A university that is open, tolerant and constantly expanding its recruitment pool is a university that will best succeed in its core mission.

The Constitution of Finland defines equality as a basic right, and this right plays a key role in our activities. Equality means that everyone is equal regardless of their gender, age, ethnic or national origin, nationality, religious conviction or sexual orientation – just to pick a few examples.

In a just society, these kinds of personal characteristics should not affect people’s opportunities to access education or services, or to secure employment. In a liberal democracy, everyone can, within the framework of the law, pursue their dreams and become the person they feel they were meant to be.

In the world of work, labour legislation supplements equality. In workplaces, the main focus is on work, and the employer’s right of direction is recorded in law. Otherwise, people get to be who they are, and everyone must be treated with respect in the workplace. The equal rights of people must be safeguarded as required by legislation, collective agreements and equal treatment of employees in similar positions.  In workplaces, people may not be discriminated against on the basis of their age, gender, ethnic background and sexual orientation, and these may not affect recruitment decisions, terms of employment contracts, or how people are treated at work. In job interviews, it is against the law to ask about things that are not pertinent to the position. A person’s private life, such as his or her sexual orientation, is not something that concerns the employer. However, should an employee be harassed or bullied at work because of his or her sexual orientation, supervisors are required to address the matter.

I’m wishing everyone a great Pride Week!

With hopes of increasing equality diversity,

Jouni Kekäle

Chair of UEF’s Equality and Equal Opportunities Committee

Human Resources Director

UEF

Yhdenvertaisuus, henkilöstön diversiteetti ja Pride

Itä-Suomen yliopisto on strategiassaan sitoutunut edistämään moninaisuutta, diversiteettiä. Kyse ei ole yksinomaan arvovalinnasta, vaan henkilöstön diversiteetti edistää yliopiston strategian toteuttamista laajemminkin. Eri tutkimuksista löytyy näyttöä sille, että eri taustaisten ja eri tavoin suuntautuvien ihmisten muodostamat moninaiset ryhmät ovat homogeenisiä ryhmiä innovatiivisempia. Uutta tietoa tuottavalle ja maailmanlaajuisia ongelmia ratkaisemaan pyrkivälle yliopistolle diversiteetin lisääminen onkin tärkeää.

Meiltä tämä edellyttää sekä henkilöstöpolitiikassa että yksiköiden toiminnassa, että erilaiset vähemmistöt toivotetaan tervetulleiksi. Rekrytoinneissa haemme avoinna oleviin tehtäviin parhaita tekijöitä heidän sukupuolestaan, kansallisuudestaan tai seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta. Avoin, suvaitsevainen ja jatkuvasti rekrytoinnin pooliaan kasvattava yliopisto onnistuu perustehtävissään parhaiten.

Suomen perustuslain takaama yhdenvertaisuus on toiminnassamme keskeistä. Yhdenvertaisuus tarkoittaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia esimerkiksi sukupuoleen, ikään, etniseen tai kansalliseen alkuperään, kansallisuuteen, uskonnolliseen vakaumukseen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta.

Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa tällaiset henkilöön liittyvät tekijät eivät saisi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin päästä koulutukseen, saada työtä tai hänelle kuuluvia palveluja. Liberaalissa demokratiassa jokainen voikin lakien puitteissa tavoitella niitä unelmia, joita hänellä on, ja tulla siksi ihmiseksi, joka hän kokee olevansa.

Työlainsäädäntö täsmentää osaltaan yhdenvertaisuutta työelämän alueella. Työelämässä pääfokus on työnteossa, ja työnjohto-oikeus on lakiin kirjattu. Jokainen saa muuten ihmisenä olla oma itsensä. Työelämässä tulee lähtökohtaisesti kunnioittaa kaikkia ihmisiä. Ihmisten yhtäläiset oikeudet on turvattava sellaisina kuin lainsäädäntö, työehtosopimuksen taso ja yhdenvertainen kohtelu vastaavissa tehtävissä olevien suhteen edellyttää.  Työelämässä ikä, sukupuoli, etninen ryhmä ja seksuaalinen suuntautuminen ovat kiellettyjä syrjintäperusteita, eivätkä ne saa vaikuttaa rekrytointipäätöksiin, palvelussuhteen ehtoihin tai kohteluun työpaikalla. Työhaastatteluissa ei lain mukaan saa myöskään udella muita kuin työhön vaikuttavia asioita. Henkilön yksityisasiat, kuten seksuaalinen suuntautuminen, eivät kuulu työnantajalle. Mikäli työntekijän sukupuolisesta suuntautumisesta kuitenkin töissä seuraisi häirintää, on esimiesten puututtava asiaan.

Toivotan kaikille lisääntyvä yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta, sekä hyvää Pride-viikkoa!

Jouni Kekäle

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvotoimikunnan puheenjohtaja

Henkilöstöjohtaja

Yhteistieteisyys – tulevaisuuskestävä tutkimusorientaatio?

Todellisuuden selittämiseen ja ymmärtämiseen liittyvät lähestymistavat vaihtelevat yksitieteisyydestä, monitieteisyyteen ja aina tieteidenvälisyyteen saakka. Transdisiplinaarisuus ulottuu yhteistieteisyyttäkin avarammalle, sillä silloin tutkittavaan ilmiöön kytketään toimijoita myös tiedeyhteisön ulkopuolelta.

Lähestymisnäkökulmat tuottavat erilaisia näkymiä hyvän elämän mahdollisuuksien tunnistamiseen planeetallamme. Monimutkaisten ongelmien ratkaisemisessa tarvitaan yhä useammin eritieteisen lähestymisen sijasta yhteistieteisyyttä – ja transdisiplinaarisuutta.

Lawrence Wheeler ja Ewing Miller (Wheeler & Miller, 1970) lähestyvät asiaa havainnollisesti perinteistä ajattelua avartavan kuvitteellisen – ehkä hiukan naivin esimerkin avulla.

Ongelmana on, kuinka rakentaa mahdollisimman hyvä talo elefantille. Koska aikaisempia kokemuksia ei vastaavasta tapauksesta ole, on selvää, että tarvitaan moninäkökulmaista lähestymistä. Mikään yksittäinen näkökulma ei hyvää lopputulosta takaa.

Rakennusarkkitehti, sisustusarkkitehti, rakennusinsinööri, sosiologi ja psykologi ryhtyvät moniammatilliseen yhteistyöhön. Rakennusarkkitehti haluaa saada selville, mikä hankkeen toteutusbudjetti loppujen lopuksi on ja millaisia laatuvaatimuksia elefantin asuttamalle talolle tarkalleen ottaen on.

Rakennusinsinöörin mukaan rakenteiden pitää olla huomattavan lujat, jolloin betonielementit toimivat hyvin ja ovat kohtuuhintaisia. Psykologin mukaan elefanteille on ominaista pitkät ruokailuajat, minkä vuoksi avarien ruokailutilojen tulee olla suunnittelun keskiössä.

Sosiologin mukaan elefanteille on tyypillistä ryhmissä toimiminen, minkä vuoksi taloa ei kannata suunnitella vain yhtä elefanttia silmällä pitäen. Siellä tulee oleskelemaan joka tapauksessa useita elefantteja. Lisäksi elefantit seurustelevat seisaaltaan, mikä asettaa vaatimuksia talon korkeudelle. Sisustusarkkitehti kiinnittää huomiota talon värimaailmaan ja ehdottaa värien valitsemista elefanttien luonnollisen elinympäristön mukaisiksi.

Talo valmistuu. Se on jyhkeä ja vankka betonitalo, jossa on huomattavan suuret ruokailutilat. Värimaailma on viehättävä. Se muistuttaa elefanttien luontaista elinympäristöä. Budjettikaan ei juuri ylity, vaikka kyseessä on pilottihanke.

Elefantti muuttaa taloon. Se syö ulkona. Aluksi se käyttää talon ruokailutiloja oleiluun, mutta tilat eivät ole sen mielestä viihtyisät. Elefantin paras ystävä on sirkuksesta takaisin luontoon rehabilitoitu yksilö, minkä vuoksi se vierastaa tilojen kaikuisuutta. Toisaalta värimaailman suhteen sillä ei ole erityisiä mieltymyksiä. Mutta oli miten oli, muutaman viikon päästä talo jäi tyhjilleen.

Kertomus havainnollistaa uusien ongelmien ratkaisemisen haastetta. Edes monitieteinen lähestyminen ei takaa onnistunutta lopputulosta. Tämä johtuu siitä, että monitieteisyys on luonteeltaan eritieteistä.

Eritieteisyydessä tieteiden alat säilyttävät tieteenalalle ominaisen tulokulman sen sijaan, että pyrkimyksenä olisi eläytyä tarkastelemaan kaikille tutkijoille vierasta ongelmaa ennakkoluulottomasti yhteistieteistä näkökulmaa tavoitellen.

Siinä missä monitieteisessä lähestymisessä tuppaa eritieteisyys ohjaamaan tutkimuksen tekemistä, tieteidenälisessä lähestymisessä eri tieteenalat sulautuvat toisiinsa.

Jos elefantille suunnitellun talon rakentamisessa olisi haluttu onnistua mahdollisimman hyvin, olisi monitieteisyydestä kannattanut pyrkiä aidompaan tieteidenvälisyyteen (interdisciplinarity). Sekään ei välttämättä olisi taannut hyvää lopputulosta – elefantin hyvää elämää kannattelevaa asumisratkaisua.

Aivan ilmeisesti paras ratkaisu olisi ollut rohkea siirtyminen transdisiplinaarisuutta kohden. Silloin talon suunnittelutiimiin olisi otettu jäseniä tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tässä tapauksessa ehkä orpoeläinpuistoista, elefanttien asuinalueilla toimivista metsänvartijoista ja eläintenhoitajista.

Transdisiplinaarisessa lähestymisessä tutkimusasetelma saa tapaustutkimuksellisia piirteitä. Silloin tavoitetaan ympäröivän todellisuuden monimuotoisuutta ja vivahteikkuutta pelkkää eri tieteenalojen välistä konsultointia juurevammin.

Tulevaisuuskestävän tutkimusorientaation tavoitteleminen on yhä oleellisempaa maailmassa, jonka tulevaisuuteen liittyy huomattavasti koronapandemiaa monitahoisempi haaste. Kyse on siitä kompleksisesta kokonaisuudesta, jonka luonnonvarojen hupeneminen, kuudes sukupuuttoaalto ja ilmastonmuutos muodostavat.

Lähteet

Repko, Allen ja Rick Szostak (2020). Interdisciplinary Research. Process and Theory. 4th Edition. London: Sage.

Wheeler, Lawrence ja Ewing Miller (1970). Multi-Disciplinary Approach to Planning. Paper presented at Council of Education Facilities Planners Annual Conference (47th, Oklahoma City, Oklahoma, October 6, 1970). Luettavissa: https://eric.ed.gov/?id=ED044814

Arto O. Salonen
Apulaisprofessori, Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen
Yhteiskuntatieteiden laitos
Salosen kotisivut ovat osoitteessa www.artosalonen.com

Onko data todellisuutta?

Kuulee joskus luonnehdittavan, että data olisi raaka-ainetta analyyseille, jotka tekoälymäisin algoritmein tuottaisivat jotain hyödyllistä informaatiota. Tämä varmasti on sinänsä ihan osuvakin kuvailu, mutta ei ehkä riittävällä tavalla vastaa kysymykseen, että onko data todellisuutta.

Vihjaus raaka-aineeseen antaa kuvan, että data olisi jotain konkreettista, valmista ja ennalta annettua. Näin asian voi tosiaan ajatella olevan ja sinänsä datan voi hahmottaa olevan jotain todellista ja olemassa olevaa. On kuitenkin täysin eri asia, että heijasteleeko data edes jollain tavalla todellisuutta ja toisaalta, että kenelle data on edes olemassa olevaa.

Nykyään data tavallisesti ajatellaan elektronisessa muodossa tallennetuksi. Se siis koostuu pohjimmiltaan nollista ja ykkösistä, joskin varsinainen tallennustapa riippuu laitteesta ja tekniikasta. Keskeistä on se, että moista dataa ei oikeastaan ole olemassa muille kuin sellaisille, joilla on sopivat laitteet ja riittävä taustatietämys päästä dataan käsiksi. Nollat ja ykkösetkään eivät sinänsä kerro yhtään mitään, jos ei ole lisää taustatietämystä, jolla data alkaa muuntua ymmärrettäväksi. Eli jos tiedossa on sopivien laitteiden ja ohjelmistojen lisäksi tallennusformaatti ja sen esimerkiksi matriisimainen muoto, jossa sarakkeet kuvastavat muuttujia ja rivit havaintoja, niin data saa jo jotain muotoa. Kun lisäksi on tietämystä, että mitä muuttujat mahdollisesti heijastelevat ja mistä asioista havaintoja on, niin vaikkapa Excel-tyyppisestä näkymästä voi jo kuvitella käsittävänsä mistä datassa onkaan oikein kyse.

Ja epäilemättä näin asia voisikin periaatteessa olla, sillä silloinhan on ainakin jotenkin Börje Langeforsin infologisen yhtälön hengessä tiedostettu se, ettei datassa ole informaatiota vaan informaatio on jotain mitä tuotetaan datasta ja taustatietämyksestä. Käytännössä asia vielä monimutkaisempi, sillä ihmisillä ei tietenkään ole samanlaista taustatietämystä kaikista tarvittavista asioista. Informaation tuottamisen ongelmaksi nousee siis riittävän taustatietämyksen kommunikointi, joka on välttämätöntä datan ymmärtämiseksi. Osmo A. Wiiohan on asian haastavuuden hyvin kiteyttänyt: viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta.

Tarkkaan ottaen edellä ei ole vielä otettu kantaa siihen, että heijasteleeko data todellisuutta jollain tavalla, vaan lyhyesti pohdittu miten dataa voi olla mahdollista ymmärtää. Taustatietämys on tietysti avain myös kysymykseen siitä, että heijasteleeko data jotenkin todellisuutta ja jos kyllä, niin millä tavalla se sen tekee. Käytännöllisestä näkökulmasta on ehkä suoraviivaisinta ajatella, että todellisuus on jollain tavalla pysyvää tai säännönmukaisesti muuttuvaa ja että todellisuutta voidaan havainnoida jollain systemaattisella tavalla. Ihmisen aistit ovat hyviä välineitä todellisuuden havainnoimiseen ja toki ihminen on kyennyt rakentamaan myös erilaisia laitteita havainnoimisensa tueksi. Joitain asioita voidaan havaita ”suoraan”, mutta valtaosassa tapauksista todellisuuden osaksi oletettu kiinnostava ilmiö on havaittavissa vain epäsuorasti ja epätarkasti jotenkin mittaamalla sitä tai siihen liittyvää havaittavampaa asiaa. Mittaaminen on siis systemaattista sovitulla tavalla tehtyä havainnoimista. Mutta mitä se data sitten on?

Lyhyesti ilmaistuna data koostuu symbolisesti esitetyistä systemaattisesti tehtyjen havaintojen mittaustuloksista. Tai siis ainakin teoriassa näin voisi toivoa olevan. Datassa voi kuitenkin olla mittausvirhettä tai muita harhan lähteitä ja varmasti ainakin jonkinmoista epävarmuutta, jota liittyy havaintojen tekemisen käsitteellistämiseen. On myös itsestään selvää, että mikä tahansa data on parhaassakin tapauksessa vain äärimmäisen pieni häivähdys todellisuuden jostain havaittavissa olevasta osasta katsottuna hyvin suppeasta näkökulmasta – muutenhan dataa olisi enemmän kuin todellisuutta.

Mitä suorempia havaintoja ja selkeämpiä mittauksia pystytään tekemään ja mitä vähemmän tarvitaan taustatietämystä kommunikoimaan datan merkitystä, sitä helpompi on ymmärtää, miten kyseinen data ja todellisuus ovat mahdollisesti linkittyneet toisiinsa. Silloin voi olla mahdollista tuottaa data-analyysein datasta informaatiota, joka saattaa olla hyödyllistä myös todellisuuden kannalta. Yleisesti ottaen on kuitenkin yltiöpositiivista kuvitella kaiken datan heijastelevan todellisuutta saatikka että se tekisi moista hyödyllisellä tavalla, vaikka dataa analysoitaisiin minkälaisilla algoritmeilla tai mallinnettaisiin mielivaltaisen monimutkaisilla malleilla tahansa.

Data on siis todellista niille, jotka sitä pystyvät käsittämään tai käsittelemään. Parhaassa tapauksessa data myös heijastelee minimaalisen pientä osaa todellisuudesta. Jos asian hahmottaminen on hankalaa ihmisille, niin mitä tapahtuukaan, jos ihmisen luomaa tekoälyä hyödynnetään todellisuuden kannalta jotenkin merkityksellisten päätösten tekemisen tukena ja se käyttää raaka-aineenaan vain dataa?

Reijo Sund

Rekisteritutkimuksen professori

Terveystieteiden tiedekunta

Itä-Suomen yliopisto

Varovaisuusperiaate: Onko parempi katsoa kuin katua?

Viisivuotias tyttö joutui outojen oireiden takia sairaalaan huhtikuussa 1956 Minamatassa Japanissa ja kaksi päivää myöhemmin hänen nuorempi sisarensa otettiin sairaalaan vastaavien oireiden takia. Lähtölaukaus ympäristökatastrofin selviämiselle oli saatu.

Chisso Corporation valmisti Minamatassa 1930-luvulta lähtien asetaldehydiä, minkä valmistuksessa käytettiin katalyyttina elohopeasulfaattia. Reaktion silloin tuntemattomana sivutuotteena syntyi pieniä määriä erittäin myrkyllistä metyylielohopeaa, jonka yhtiö laski paikalliseen lahteen. Elohopea kertyi lahden kaloihin ja äyriäisiin ja niistä paikallisiin ihmisiin, jotka vuosien saatossa kehittivät ihmisille monenlaisia hermostollisia oireita. Minamatassa yli 2 000 ihmistä kuoli myrkytykseen ja yli 10 000 ihmistä sai lopulta korvauksia yhtiöltä.

YK määritteli vuoden 1992 Rion ympäristökokouksessaan varovaisuusperiaatteen oikeudeksi toimia, vaikka tieteellinen näyttö jostakin ilmiöstä ei ole kiistaton, mikäli ilmiön mahdollinen seuraus on vakava tai peruuttamaton. Varhaiset varoituksen merkit on syytä ottaa vakavasti jo aikaisessa vaiheessa niin ympäristölle ja ihmisille vaarallisten aineiden kuin erilaisten virusten havaitsemisessa.

Kevään koronakriisin hoito Suomessa kuvastaa hyvin varovaisuusperiaatteen toimivuutta: aiemmin tuntemattoman viruksen kanssa oltiin Suomessa ennemmin liian varovaisia toisin kuin Ruotsissa otettiin käyttöön rohkeampi linja. Ainakin tällä hetkellä Suomen valitsema varovainen strategia näyttää johtavan merkittävästi pienempään kuolleisuuteen.

Ajan saatossa ihmisille ja ympäristölle vaaralliseksi osoittautuneiden aineiden lista on pitkä: asbesti, bentseeni, kloorifluorihiilivedyt (freonit) ja lyijy bensiinin lisäaineena. Tämä kuvastaa hyvin materiaalitutkimuksen haasteita, sillä kehitettävien materiaalien haluttu uusi toiminnallisuus aiheuttaa helposti myös odottamattomia ominaisuuksia ympäristöön tai ihmiskehoon päästessään.

Nanomateriaalien tutkimuksessa riskien hallinta korostuu. Nanokokoluokan materiaaleilla voidaan saada aikaan täysin uusia ominaisuuksia merkittävästi vähemmällä ainemäärällä, mikä tukee kestävää kehitystä. Toisaalta nanokokoluokan partikkeleilla voi olla pienhiukkasia suurempi vaikutus ihmiskehossa, sillä nanomateriaalit voivat esimerkiksi siirtyä keuhkoista verenkierron kautta muualle elimistöön, mitä mikroskooppisilla partikkeleilla ei tapahdu.

Vastuullinen nanomateriaalien tutkimus voi avata ihmiskunnalle merkittäviä uusia mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta ja parantaa ihmisten elämänlaatua ottaen huomioon ympäristön kantokyvyn. Vähemmällä kulutetulla aine- ja energiamäärällä voidaan tuottaa enemmän hyvinvointia.

Uusia ratkaisuja kehitettäessä on edettävä varovaisuusperiaatetta noudattaen. Kuten Alaskan kaukomaille pienlentokoneilla tavaroita toimittavat puskapilotit tämän hyvin tiivistävät: ”On olemassa huimapäisiä lentäjiä ja vanhoja lentäjiä, muttei huimapäisiä vanhoja lentäjiä.”

Jarkko. J.  Saarinen

Apulaisprofessori, materiaalikemia

 

 

Tampereen ja Itä-Suomen yliopistot reagoivat nopeasti yhteiskunnan tarpeisiin toteuttamalla opintojakson koronavirustartuntojen jäljityksestä

Nyt kun koronavirusepidemia vaikuttaa tällä erää olevan laantumassa Suomessa, on hyvä aika tehdä välitilinpäätöstä, mitä opimme projektistamme sekä varautua jatkokehittämiseen. Huhti-toukokuussa rakensimme Tampereen ja Itä-Suomen yliopistojen yhteistyönä nopealla tahdilla kaikille avoimen verkko-opintojakson koronavirustartuntojen jäljityksestä. Opintojakso avautui 1.6.2020. Vaikka opintojakso on suunnattu ensisijaisesti sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille ja opiskelijoille, se on avoin kaikille.

Mitä enemmän rajoituksia lievennetään, sitä tärkeämmäksi nousee tartuntaketjujen jäljityksen rooli epidemian mahdollisen leviämisen torjunnassa. Keskeistä on tartuntojen nopea tunnistaminen ja tartunnoille altistuneiden jäljittäminen sekä sairastuneiden eristäminen ja altistuneiden karanteeniin asettaminen nopeasti ja kattavasti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), joka vastaa tämän kokonaisuuden kansallisesta suunnittelusta ja kehittämisestä,pyysi Tampereen ja Itä-Suomen yliopistoja toteuttamaan opintojakson koronavirustartuntojen jäljittämisestä. Tampereen yliopisto ja THL asiantuntijaverkostoineen vastasivat opintojakson sisällöstä ja Itä-Suomen yliopisto verkko-opintojakson suunnittelusta ja toteuttamisesta. Mukana opintojaksoa tekemässä olivat myös käytännön jäljitystyötä tekevät infektiolääkärit Tampereen yliopistollisesta sairaalasta.

DigiCampus-oppimisympäristö soveltui erinomaisesti korkeakoulujemme yhteisen avoimen opintojakson alustaksi. DigiCampus on ainutlaatuinen alusta, jonne kaikkien korkeakoulujen opiskelijat voivat kirjautua oman korkeakoulunsa tunnuksilla. Erittäin tärkeää on, että kirjautuminen on mahdollista myös työelämässä oleville, etenkin sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille. Opintojakso antaa kenttäepidemiologiset perustiedot, mihin tartunnanjäljitys perustuu ja kuinka se käytännössä toteutetaan.

Kolmen viikon ajan avoimena olleeseen opintojaksoon on ollut paljon kiinnostusta: ilmoittautuneita on tähän mennessä yli 2 000 ja koko opintojakson on suorittanut jo yli 400 opiskelijaa. Opintojakso on avoimena vuoden 2020 loppuun. Opintojaksopalaute on ollut positiivista, ja osallistujien mielenkiintoa ja opiskelua ovat tukeneet käytännön esimerkit ja tehtävät, sekä erityisesti tartunnanjäljityksen tapausharjoitukset, joita on toivottu lisää. “Kokonaisuus oli hyvin jaksotettu, eikä mielenkiinto sen vuoksi loppunut kesken. Moduulit olivat sen pituisia, että niihin jaksoi keskittyä koko moduulin ajan ja sen jälkeen tehdä seuraavan, kun aikaa oli”, kertoo yksi opiskelijoista palautteessaan.

Tarkoituksenamme on kehittää opintojaksoa ja sen sisältöjä syksyllä 2020 sekä varautua myös mahdolliseen epidemian uudelleen kiihtymiseen. Tavoitteenamme on, että opintojakso olisi tarjolla myös jatkossa yliopistojemme tutkinto-opiskelijoille sekä jatkuvan oppimisen opiskelijoille. Koronavirusepidemia ja sen mukanaan tuomat koulutustarpeet saattoivat tekijät yhteen ja tätä voidaan hyödyntää myös jatkossa. Opintojaksokokonaisuus on osoittautunut toimivaksi työkaluksi, jonka avulla kunnat ja sairaanhoitopiirit voivat tarvittaessa laajentaa ja tehostaa paikallista koronajäljitystoimintaa.

Löydät opintojakson ja siihen ilmoittautumisen Itä-Suomen yliopiston verkkosivuilta.

Elsi Similä, suunnittelija, Itä-Suomen yliopisto, Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate

Pekka Nuorti, professori, Tampereen yliopisto

Kenen elämällä on väliä opinto- ja uraohjauksessa?

Miten köyhyys tulee puheeksi nuorten erilaisissa ohjaustilanteissa? Mitä yksilöltä vaatii sukupuolelleen epätyypillisen alavalinnan tekeminen? Entä millaisille nuorille opinto-ohjauksen uusimmat oppikirjat antavat samaistumisen mahdollisuuksia?

Tässä nostoja tämän kevään opinto- ja uraohjauksen opiskelijoiden pro gradu -tutkielmista, joissa on onnistuttu pureutumaan vähän tutkittuihin, mutta yhteiskunnallisesti tärkeisiin teemoihin. Niin pinnalla oleva #Blacklivesmatter-keskustelu kuin myös tieto koronan seurausten kohdistumisesta erityisesti yhteiskunnan heikko-osaisempiin haastavat kasvatus- ja ohjausalan toimijoita kiinnittämään huomiota siihen, miten he pureutuvat yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen työssään – ja etenkin, miten se ohitetaan.

Anu Kervisen lapsena lastensuojelulaitoksessa asuneiden nuorten haastatteluihin pohjautuva tutkimus tuo esiin tärkeitä, mutta samalla surullisia havaintoja siitä, kuinka vähävaraisuus ja sen vaikutukset nuorten arkeen ja valintoihin jäävät käsittelemättä koulujen ohjauksessa. Lisäksi siinä osoitetaan, kuinka ohjaaminen toisen asteen opintoihin on perusasteella varsin yksipuolista perustuen pitkälti ja ”sisäsiististi” ohjattavan arvosanoihin.

Elisa Ahosen tutkimus tuo esille taas sen, miten iso haaste – edelleenkin – on omalle sukupuolelle epätyypillisen koulutusvalinnan tekeminen. Ainokaisten kokemukset yhtäältä liiallisesta positiivisesta, toisaalta loukkaavasta huomion kohteena olemisesta niin oppilaitoksissa kuin työpaikoillakin alleviivaavat toistuessaan ammattialojen sukupuolittunutta normistoa. Hätkähdyttäviä ovat myös arkiset esimerkit siitä, kuinka opettajat ja ohjaajat eivät välttämättä itse ole lainkaan tietoisia sukupuolinormatiivisesta puheesta ja toiminnastaan.

Mona Kilpilammen kuva-analyysi osoittaa, että nuori ja vaalea heteroseksuaalisesti suuntautunut, uskontoon neutraalisti suhtautuva ja terveydellisiä haasteita kokematon löytää uusimmista opinto-ohjauksen oppikirjoista runsaasti samastumisen mahdollisuuksia. Sen sijaan esimerkiksi vammaiset, seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat sekä aasialaistaustaiset ihmiset eivät juuri löydä kaltaisiaan näistä kirjoista. Kilpilammen tutkimus haastaakin muutokseen ja siihen, että kaikkien elämällä olisi jatkossa väliä.

Gradut jäävät usein liian vähälle huomiolle, joten tässä muutama aivoja ja sydäntä ruokkiva vinkki kesälukemiseksi!

Anu Kervinen: ”Jos ois niinku paremmalla rahapohjalla, niin tulis insinöörii ja vaikka mitä.”
Lapsena lastensuojelulaitoksessa asuneiden nuorten aikuisten toimijuuden rakentuminen sosioeko-nomisessa viitekehyksessä.

Elisa Ahonen: Sukupuolelle epätyypillinen kouluttautuminen ammattikorkeakouluopiskelijoiden kokemana. 

Mona Kilpilampi: Intersektionaalisuus opinto-ohjauksen oppikirjojen kuvituksessa.

Anne-Mari Souto
Yliopistonlehtori, opinto- ja uraohjaus

Terveys tai talous vai terveys ja talous?

Koronavirukseen liittyvässä julkisessa keskustelussa terveys ja talous on asetettu usein vastakkain ajatuksella, että vain toinen näistä on saavutettavissa toisen kustannuksella. Jos pyritään turvaaman väestö koronavirustartunnoilta, joudutaan luopumaan taloudellisesta toimeliaisuudesta. Jos taas halutaan saada talouden rattaat rullaamaan, tämä tapahtuu vain lisääntyvien tartuntojen myötä. Tämän ajattelun mukaan terveyden ja talouden välillä on vaihtosuhde.

Mielestäni tässä kohtaa on kuitenkin hyvä erottaa toisistaan koronastrategian tavoitetila ja keinot.

Kun ajatellaan strategian tavoitetilaa, terveyteen ja talouteen liittyvät näkökohdat kulkevat käsi kädessä. Sekä terveyden että talouden näkökulmasta tilanne olisi parempi, jos koronavirustartuntojen ilmaantuvuus sekä Suomessa että maailmalla olisi vain vähäistä. Tällöin voitaisiin välttyä elämänlaadun menetyksiltä sekä ennenaikaisilta kuolemilta, jotka koronavirustartuntoihin liittyvät. Samalla vältyttäisiin myös koronaviruksen haitallisista vaikutuksista talouden toimintaan mukaan lukien terveydenhuollon vaihtoehtoiskustannukset. Kun ajatellaan asiaa terveyden ja talouden näkökulmista, järkevä tavoitetila on uusien koronavirustartuntojen ilmaantuvuuden mahdollisimman alhainen taso.

Kun tarkastellaan keinoja koronaviruksen leviämisen estämiseksi, terveys ja talous eivät enää välttämättä kulje käsi kädessä vaan niiden välille syntyy usein edellä kuvattu vaihtosuhde. Vaikuttavien keinojen käyttöönotosta aiheutuu kustannuksia, ja päätöksentekijät joutuvat vertaamaan keinoista syntyvää terveyshyötyä niiden kustannusvaikutuksiin. Poliittiset päätöksentekijät ympäri maailmaa ovat turvautuneet koronaviruksen torjunnassa sosiaalisen eristämisen keinoihin, jotka ovat aiheuttaneet merkittäviä kustannusvaikutuksia kansantalouksissa ja terveydenhuolloissa. Samaan aikaan sosiaalisen eristämisen keinot ovat olleet vaikuttavia, koska niiden seurauksena uusien tartuntojen määrät ovat lähteneet laskuun. Valitut keinot ovat synnyttäneet myönteisiä terveysvaikutuksia mutta talouden kustannuksella, eli terveyden ja talouden välillä on esiintynyt vaihtosuhde.

Viruksen hallinnassa onkin syytä keskittyä kustannusvaikuttaviin keinoihin, joilla voidaan turvata ihmisten terveydentila mahdollisimman alhaisilla kustannuksilla sekä terveydenhuollossa että koko kansantaloudessa.

Suomessa käyttöönotettuja rajoitustoimia puretaan vähitellen. Koronaviruksen leviäminen Suomessa on hidastunut ja tässä suhteessa tilanne on hyvä. Tulevaisuuteen liittyy edelleen epävarmuutta ja päätöksentekijät voivat joutua uudelleen tilanteeseen, jossa pohditaan uusia keinoja ja niiden kustannuksia ja vaikuttavuutta koronavirustartuntojen ehkäisemisessä. Toivottavasti piakkoin markkinoille saatavaan rokotteeseen liittyy myös lääkkeen tehon, vaikuttavuuden ja kustannusten arviointi. Kun rokote tulee markkinoille, kustannusvaikuttavuuden sijasta tärkeämmäksi voi kuitenkin osoittautua kysymys rokotteen kohtuullisesta hinnasta, jonka maksamiseen eri maiden hallituksilla ja ihmisillä on halukkuutta ja varaa.

Ismo Linnosmaa
Sosiaali- ja terveystaloustieteen professori
Itä-Suomen yliopisto

”Tiedän nyt paremmin, millaisia asioita haluan tulevaisuudessa opiskella”

Itä-Suomen yliopiston avoimessa yliopistossa opiskelevien lukiolaisten määrä on kasvanut tasaisesti. Lukioyhteistyön pilotointi alkoi vuonna 2018 ja tällä hetkellä yhteistyölukioita on 38 kaikkiaan 25 sopimuskunnassa. Neuvottelut ovat parhaillaan käynnissä viiden uuden kunnan kanssa.

Toteutimme palautekyselyn vuonna 2019 opintoihin ilmoittautuneille lukiolaisille, joita oli reilut 80. Heitä oli kaikkiaan 19 eri lukiosta ja he olivat opiskelleet 28 eri opintojaksoa kaikista Itä -Suomen yliopiston tiedekunnista. Suosituimmat oppiaineet olivat oikeustieteet, tietojenkäsittelytiede ja psykologia. Kyselyn tavoitteena oli saada tietoa toiminnan kehittämisen tueksi ja palautetta lukiolaisten opiskelukokemuksista sekä siitä, millaista hyötyä he näkivät saavansa yliopisto-opintojen suorittamisesta lukioaikana. Osa vastanneista oli jo suorittanut opinnot, ja osalla ne olivat vielä kesken.

Lähes kaikki vastaajat olivat saaneet tietoa avoimen yliopiston opinnoista lukion omalta opinto-ohjaajalta, mikä oli hieno asia. Tietoa oli löytynyt myös Wilmasta (lukioiden opintotietojärjestelmä) sekä Itä-Suomen yliopiston avoimen yliopiston www-sivuilta. Myös Hae yliopistoon -päivät, avoimen yliopiston opinto-ohjaajat ja sekä avoimen yliopiston omat infot lukioilla olivat olleet lukiolaisen tietolähteitä. Kaikki vastanneet kertoivat, että tietoa oli helposti löydettävissä. Myös ohjausta ja neuvontaa sai riittävästi: tukea sai avoimen yliopiston opintojen suunnitteluun suurimmaksi osaksi (90 %) omalta opinto-ohjaajalta.

Kyselyssä selvitettiin myös yliopiston käytäntöihin liittyviä kysymyksiä eli esimerkiksi miten lukiolainen sai käyttöönsä UEF-tunnukset, kuinka rekisteröityminen onnistui tai kuinka verkko-oppimisympäristöihin pääsi. Onneksi suurin osa (75 %) pääsi opinnoissaan hyvin alkuun, mutta selkeitä kehittämiskohteitakin löytyi. Nuoria tulisi nykyistä paremmin ohjeistaa ja kannustaa ottamaan yhteyttä myös yliopistoon, mikäli kirjautuminen ei onnistu. Myös viestintää ja ohjeistuksia olisi syytä selkeyttää.

Lukiolaisista 47 % koki itsenäisen verkko-opiskelun helppona 43 % siltä ja väliltä olevana ja 10 % vaikeana. Ohjausta ja neuvontaa he saivat opintojen aikana lukion opinto-ohjaajalta, verkko-oppimisympäristöstä ja avoimesta yliopistosta. Yli 90 % koki saaneensa ohjausta ja neuvontaa riittävästi, mikä on hieno tulos.

Tärkeintä kyselyssä oli selvittää, miten lukiolaiset kokivat avoimen yliopiston opintojen hyödyllisyyden lukioaikanaan. Yli 70 % vastaajista koki, että opinnoista oli hyötyä tulevaisuuden suuntien selkeyttämiseen ja jatko-opintosuunnitelmiin. Noin 30 % koki myös, että opinnoista oli hyötyä lukio-opintoihin sekä ylioppilaskirjoituksiin. 80 % suosittelisi avoimen yliopiston opintoja muille. Kokemus avoimen yliopiston opinnoista sai keskiarvon 8,3.

Kysely antoi arvokasta tietoa lukiolaisten kokemuksista avoimessa yliopistossa opiskelemisesta. On hienoa kuulla, että opiskelijat suosittelevat opintoja avoimessa yliopistossamme ja että kokemus opiskelusta on ollut hyvin myönteinen. Tähän loppuun on mukava jakaa erään lukiolaisen antama palaute: ”Suosittelen opintoja kaikille kiinnostuneille. Itsenäinen opiskelu ei ollut yhtään vaikeaa, koska aihe oli hyvin mielenkiintoinen. Kaikin puolin tyytyväinen opintojaksoon.”

Leila Saramäki

Suunnittelija, opinto-ohjaaja

Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate, Avoin yliopisto

 

Lue lisää:

Itä-Suomen yliopiston avoimen yliopiston lukioyhteistyö
Tietoa TRY-hankkeesta
Lukioyhteistyön esite (PDF)

Resilienssistä transformaatioon

Resilienssi viittaa ihmisen, yhteiskunnan tai luonnon ekosysteemin kimmoisuuteen, joustavuuteen ja paineen alta palautumiskykyyn. Koronavirus-pandemia on stressitesti, josta palautuminen on käynnistynyt.

Monimutkaiseksi palautumisen tekee se, että kyse on samaan aikaan kansalaisten vastoinkäymisistä toipumisesta, yhteiskunnan rakenteiden osittaisesta uudelleen järjestäytymisestä ja talouden elpymisestä.

Lisäksi nämä tekijät ovat kytköksissä toisiinsa. Ne muodostavat systeemin. Systeemin elinvoima perustuu siinä olevien osien väliseen vuorovaikutukseen.

Suomi-systeemin toiminta on ollut vakaata. Ennustettavuus on perustunut rutiineihin. Rutiinit ovat automatisoituja tekoja, jotka tekevät ihmisestä ja yhteiskunnassa sen, mitä se on. Nyt rutiinit ovat rikki.

Olennainen kysymys on, pyritäänkö palaamaan vanhalle uralle vai olisiko poikkeustila mahdollista valjastaa kokonaan uuden kulttuurin synnyttämiseen?

Jokapäiväisen elämän rakentaminen uusien elämää ohjaavien periaatteiden varaan on nyt mahdollista. Olennaista uudistumisessa on kurkottaminen kohti sellaista, jota ei vielä ole olemassa. Silloin resilienssi alkaa muuttua transformaatioksi.

Kansalaisen kohdalla toisenlaiseen kurkottautumisessa voi olla kyse vaikkapa sen tunnistamisesta, mikä loppujen lopuksi tekee elämästä elämisen arvoista.

Onko rikkaassa elämässä kyse siitä, että on osa elämää kannattelevaa kudelmaa? Että elämän ilot ja surut on mahdollista jakaa siten, että on ehyt osa itsen ulkopuolella olevaa maailmaa.

Tulevaisuudessakin köyhyyden poistaminen sekä sotien ja kulkutautien estäminen on tarpeellista. Mutta vieläkin enemmän huomiota vaativan ongelmakimpun muodostaa häiritsevän nopeasti muuttuva ilmasto, hupenevat luonnonvarat ja elämää ylläpitävän luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen.

Auringonnousun alat ovat niitä aloja, jotka ratkaisevat näitä ihmisen olemassaoloa uhkaavia haasteita samalla kun ne auttavat tyydyttämään inhimillisiä perustarpeita. Näillä aloilla skaalautumispotentiaali on globaali. Joku ne ratkaisut näihin polttaviin kysymyksiin kehittää.

Auringonnousun alat saavat kansalaisen kukoistamaan, sillä niillä toimiessa on mahdollista asemoida itsensä ratkaisujen puolelle. Silloin tulevaisuus näyttäytyy valoisana.

On aika päättää, palataanko vanhaan vai uudistutaanko. Tehdäänkö todeksi maailman ensimmäinen ikääntyvälle ihmiselle paras mahdollinen yhteiskunta, joka on ilmastoneutraali? Tälle tielle on tulijoita joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

Arto O. Salonen
Apulaisprofessori, Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen
Yhteiskuntatieteiden laitos
Salosen kotisivut ovat osoitteessa www.artosalonen.com