Kokemuskeskeiset alat

Monista luonnontieteiden ja tekniikan tieteenaloista kuulee usein sanottavan, että ne ovat laiteintensiivisiä, kun tarkoitetaan että onnistuakseen tutkimuksen harjoittaminen ja tutkijoiden koulutus vaativat kalliita laitteita ja niihin kohdistettuja investointeja.

Ajatus ikään kuin tekee hyväksyttäväksi sen, että tieteenalan koulutus myös saa maksaa enemmän kuin sellaisten tieteenalojen koulutus, jotka eivät ole laiteintensiivisiä.

Kun esimerkiksi vieraiden kielten koulutuksen kalleutta yliopistoissa on yritetty perustella vastaavasti sillä, että se vaatii paljon opettajan kontaktitunteja, tulos ei ole ollut sama.

Jotta voi toimia virallisena kääntäjänä tai tulkkina, kielitaidon tason on vastattava eurooppalaisessa luokituksessa tasoja C1–C2. Sen saavuttaminen lukion kieliopintojen jälkeen vaatii maisterin opinnot ja vuosia koulutusta, jossa keskeisessä roolissa ovat kontaktit mm. natiiviopettajiin ja muihin ao. kieltä puhuviin ihmisiin esimerkiksi kielivaihdossa.

Kielitaito on sosiaalista taitoa, ei pelkästään teoreettista tietoa, vaikka toki kielen tietoiseen ja analyyttiseen hallintaan kuuluu myös teoreettista tietoa.

Ehdotan käyttöön sanaa kokemusintensiivinen – ja myönnän samalla, että kuvaavampiakin ilmaisuja saattaa olla – niille aloille, joilla koulutus vaatii investointeja ihmisiin ja joissa tutkimuskin on ihmisiin tai heidän käyttäytymiseensä kohdistuvaa.

Anteeksi, suomen kielen asiantuntijat kai hyväksyisivät paremmin sanat laite- ja kokemuskeskeinen.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Muistin politiikat monietnisessä yhteiskunnassa

Toukokuun 9. päivänä, Venäjän voitonpäivänä, Suomessa järjestettiin ensimmäistä kertaa niin sanotun kuolemattoman rykmentin marssi, johon osallistui satakunta venäjänkielistä ja josta uutisoi Yle. Kuolematon rykmentti on alkujaan Venäjän kansalaisyhteiskunnassa syntynyt, sittemmin valtion kaappaama tapa aktivoida ihmisiä osallistumaan julkisiin muistamisrituaaleihin heidän perhemuistojaan hyödyntäen. Kuolemattoman rykmentin marssiin voi osallistua kuka tahansa, joka haluaa muistaa julkisesti toisessa maailmansodassa, tarkemmin Suuressa isänmaallisessa sodassa sotineita omia esi-isiään. Heidän kuvansa laitetaan kepin päähän ja yhdessä muiden kanssa muodostetaan perinteinen marssikolonna, kävellään yhdessä ja osoitetaan, että ollaan kiitollisia sotineille sukupolville heidän panoksestaan Suureen voittoon. Näitä marsseja järjestetään nykyään ympäri Venäjää ja monissa muissakin maissa, joissa asuu venäjänkielisiä. Nyt tämä liike on saavuttanut Suomen.

Voiton ja sen eteen tehdyn uhrauksen suuruutta korostava sotamuisto on ollut niin neuvostoaikana kuin 2000-luvun Venäjällä keskeinen asia, jonka ympärille on rakennettu kansakuntaa, kansallista identiteettiä. Tutkimuksessa on monesti tuotu esille, että virallinen sotamuisto sulkee pois toisenlaisia totuuksia sodasta: Neuvostoliiton hallinnon säälimättömyyden omaa kansaa kohtaan, neuvostojohdon sopimukset fasisti-Saksan kanssa, itse sotineiden miesten ja naisten, sotavankien, lasten, vainottujen kansojen ym. kokemukset. Jäljelle jää kiillotettu, ylpeyttä nostattava voittomyytti. Virallinen, sankaruutta esille tuova sotamuisto on myös tehokas tapa unohtaa sodan todellisuus ja kärsimys. Virallistetussa sotamuistossa sotaparaateineen ja nykyisin kuolemattomine rykmentteineen nähdään edelleenkin Venäjän valtaapitävien oman vallan vahvistamiskeino. Näin lähinnä on kuolemattoman rykmentin marsseja totuttu käsittelemään ”liberaalissa leirissä” niin Venäjän sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Ulkomailla kuolemattomat rykmentit nähdään ilmentymänä nyky-Venäjän medioituneista identiteettipolitiikoista, keinona luoda Moskova-keskeinen ”venäläinen maailma” ja levittää sen epädemokraattinen arvomaailma Venäjän rajojen ulkopuolelle.

Tätä ilmiötä pohdittaessa mielestäni on kiinnitettävä huomiota muutamaan seikkaan. Ensinnäkin, kansallisrituaalit aina luovat tunnetta ja kokemusta jäsenyydestä kansakunnassa. Ne sekä liittävät osallistujat siihen muistoon, jota ne vaalivat, että jäävät osallistujien omaan muistiin ruumiillisena kokemuksena. Tässä suhteessa kuolemattomat rykmentit ovat eittämättömästi onnistuneita rituaaleja. Toisaalta, koska itse rituaalin ytimessä oleva sotamuisto on niin ongelmallinen, nämä rituaalit tulevat aina olemaan kyseenalaisia niin Venäjällä kuin sen ulkopuolellakin. On jo huomattu, että kuolemattomat rykmentit ovat jakaneet venäläiset kahteen leiriin: toisessa niitä pidetään vilpittömän ja tarpeellisen sotamuiston ja kansallisen yhtenäisyyden, toisessa muistamattomuuden ja härskin farssin paikkoina.

Toiseksi, voitonpäivä sotamuisteluineen on erittäin moniääninen tapahtuma, sen viettämisen toimijat voivat antaa sille eri merkityksiä – ja siinä mielessä se pysyy avoimena nyt ja tulevaisuudessakin. On tärkeää kuulla näitä ääniä ja ymmärtää niitä.

Kuitenkin tärkein pointtini on siinä, että rituaalien tutkimuksessa on tärkeää ajatella myös niiden konteksteja. Näkisin, että esimerkiksi Saksassa, Israelissa, Yhdysvalloissa ja Suomessa järjestettävillä kuolemattoman rykmentin marsseilla on eri kontekstit ja ne sijoittuvat eri tavoin kansallisiin ja paikallisiin muistikulttuureihin. Saksan toisen maailmansodan kulttuurinen muisti on erilainen kuin Yhdysvaltojen tai Suomen. Venäjänkielisten maahanmuuttajien osuudet väestöstä ovat erilaisia Israelissa ja Suomessa. Näiden maiden kotouttamisjärjestelmät ovat hyvin erilaisia. Ja niin edelleen.

Kuolemattoman rykmentin marsseja tekee Suomessa tulenaraksi se tosiasia, että suomalainen kansallisidentiteetti ja -rituaalit ovat myös vahvasti sotamuistoon keskittyviä. Esimerkiksi itsenäisyyspäivän juhlinta rakentuu valtaosin Suomen sotauhrauksen ja sankaruuden muistamisesta. Suomalaisen toisen maailmansodan muistokulttuurin tutkimus paljastaa sen ongelmallisuuden myös niin sanotun eurooppalaisen sotamuiston suhteen: kun eurooppalaisessa sotamuistossa korostuu yleisinhimillisen tragedian (ensisijaisesti holokaustin) muistaminen, Suomessa muistetaan edelleenkin oman kansan sankaruutta.

Samalla itsenäisyyspäivän juhlinta on juuri se tärkein kansallinen rituaali, joka luo jäsenyyttä kansakunnassa. Nykyvenäläiset ja nykysuomalaiset ritualisoidut sotamuistot ovat potentiaalisesti törmäyskurssilla, ja tätä potentiaalia voidaan halutessa käyttää hyväksi, synnyttäen jännitteitä suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyinen monietninen yhteiskuntamme tarvitsee kipeästi historiallisten muistien, niiden sisältämien arvomaailmojen, kansallisten rituaalien ja juhlien tarkkaa pohdintaa ja keskustelua siitä, mitkä muistamisen ”kehykset” edistäisivät rauhallista ja turvallista elämää.

Olga Davydova-Minguet

Apulaisprofessori (Venäjä- ja rajatutkimus)

Karjalan tutkimuslaitos

 

 

Onko yliopistoilla vaikutusta Suomen talouteen?

Skotlantilaisen BiGGAR Economics Ltd:n toteuttama arviointi suomalaisten yliopistojen taloudellisista vaikutuksista Suomen talouteen julkaistiin tiistaina 13.6.2017. Arviointihanke toteutettiin yhteistyössä Akavan, Elinkeinoelämän keskusliiton, Sivistystyönantajien, Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) ja Suomen yliopistot UNIFI:n kanssa. Arviointiin osallistuivat kaikki yliopistolaissa mainitut yliopistot ja se tehtiin keväällä 2017. Arviointiraportti on saatavilla osoitteessa: www.unifi.fi/taloudellisetvaikutukset.

Yliopistojen taloudellisten vaikutusten keskeisimmiksi lähteiksi arvioinnissa tunnistettiin yliopiston oma toiminta, opiskelijoiden toiminta, yliopistojen tuottama tuki liike-elämälle ja innovaatioille, sekä yliopistokoulutuksen korkeampi tuottavuushyöty. Pienempiä vaikutuksia syntyy kansanterveysvaikutuksista ja matkailusta. BiGGAR Economicsin mukaan yliopistoihin panostettu euro kytkeytyy keskimäärin 5,26 euron arvonlisään Suomen taloudessa.  Lisäksi yliopistot henkilökuntansa ja opiskelijoidensa kautta vaikuttavat yhteiskuntaan myös monin ei-euromääräisesti-mitattavin tavoin, kuten uusintamalla suomalaista kulttuuriperintöä.

Minulta pyydettiin arvioinnin julkistamistilaisuuteen kommenttipuheenvuoro arvioinnin tulosten hyödyntämisestä yliopiston strategiatyössä. Mielestäni raportti antaa yksiselitteisen viestin: yliopistoilla on huomattava taloudellinen vaikutus ja arvo. Viimeistään nyt päättäjien tulee ymmärtää, että kaiken maailman dosenttien ja kaiken maailman toimistosihteerien merkitys Suomen hyvinvoinnille ja sen myönteiselle pitkäjänteiselle kehittämiselle on myös talouden näkökulmasta niin oleellinen, ettei Suomella ole varaa olla resursoimatta yliopistoja.

Yliopistot mitoittavat toimintansa valtiovallan niille osoittamien resurssien mukaan. Jos rahoitusta vähennetään merkittävästi, yliopisto joutuu vähentämään toimintojaan ja arvioimaan miten säilyttää tarvittava kriittinen massa ja elinkelpoisuus toimintojen karsimisesta huolimatta. Yliopistot pystyvät elämään tämän välillä aika raadollisenkin tosiasian kanssa. Sen sijaan oleellista on, että onko kulloinenkin resursointi riittävä Suomen menestyksen kannalta. Selvitys tukee vahvasti näkemystä, että panostaminen yliopistoihin on investointi, joka kantaa runsaasti hedelmää yhteiskunnalle takaisin.

Tämän edellytyksenä kuitenkin on, että yliopistot saavat autonomiansa puitteissa kehittää toimintojaan eli niiden kykyyn tehdä omat strategiset linjauksensa, luotetaan. Raportti tukee myös ylipäätään strategisen ajattelun merkitystä yliopistojen toiminnassa. Me haluamme edistää tieteen kestävää kehitystä, siten yliopistojen strategiatyö ei voi olla riippuvaista vain hetkellisistä trendeistä. Silti, yliopiston on osattava tunnistaa ja kehittää omassa toiminnassaan sellaisia toimintamalleja, jotka tukevat tieteen ja korkeakoulutuksen pitkäjänteisyyttä mutta myös antavat välineitä puhua juuri tänään yhteiskuntaa koskettavista aiheista ja löytää niihin ratkaisuja.

Itä-Suomen yliopiston strategian kannalta raportti ei aiheuta oleellisia muutoksia linjauksiin tai käynnissä olevaan vaikuttavuusstrategian määrittelyyn, ennemminkin tukee niitä strategisia linjauksia ja valintoja joita yliopisto on viime vuosina tehnyt, ja muistuttaa laajan sidosryhmäyhteistyön ja kommunikaation merkityksestä. Itselleni tämä tarkoittaa muun muassa viestintäosaamisen kehittämistä ja kykyä osata kertoa yliopiston toiminnasta ja tuloksista siten, että yliopiston ja muun yhteiskunnan välille syntyy aito ja jatkuva vuorovaikutus.

Raportti tukee myös ajatusta lokaalin ja globaalin yhteenkuuluvuudesta: yliopisto ei voi olla alueellisesti vahva ja vaikuttava ellei se ole kansallisesti ja kansainvälisesti vahva. Tämän takia yliopiston tulee voida tehdä strategisia ja toiminnallisia ratkaisuja, jotka edistävät kansallista ja kansainvälistä kilpailukykyä, vaikka kyseiset ratkaisut eivät aina miellytä jotakin paikallista tai jopa valtakunnallista toimijaa. Vuorovaikutusta erilaisten sidosryhmien kanssa on syytä parantaa ja löytää yhteisiä tavoitteita, jotta yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus paranee ja tulee entistä näkyvämmäksi. Eri toimijoiden roolit tulee olla kuitenkin selkeät ja siksi en lakkaa jankuttamasta yliopistoille lakiin kirjatuista tehtävistä – vapaa tutkimus, tieteellinen ja taiteellinen sivistys, tutkimukseen perustuva ylin opetus ja opiskelijoiden kasvattaminen palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Kun tälle tehtävälle on luottamus, arvostus ja asialliset resurssit, syntyy hyvää, myös taloudellista, yhteiskunnalle.

Lea Ryynänen-Karjalainen
Itä-Suomen yliopiston hallituksen puheenjohtaja

Arto Urtti kollegana ja ystävänä

Biofarmasian professori Arto Urtti täytti 60 vuotta joulukuussa 2016. Tätä juhlistetaan järjestämällä tieteellinen symposium ”30 Years of Drug Delivery Research” Kuopiossa 12.–13.6.2017. Ohjelma kattaa kaikki Arto Urtin päätutkimusalat: silmälääkinnän, transportterit ja farmakokinetiikan sekä nanoteknologian.

Kokemuksemme Artosta opiskelukaverina, kollegana ja ystävänä ulottuvat jo 1970-luvulle saakka. Arto aloitti proviisoriopinnot yhdessä Petterin kanssa jo vuonna 1975, jolloin Kuopion korkeakoulun farmasia oli vielä aivan beibi-vaiheessa. Opiskelijat olivat koekaniineita ja pioneereja. Farmasia oppi kouluttamaan – me opettelimme oppimaan.

Opiskeluaikoina tuntui välillä, että opiskelimme enemmän elämää kuin farmasiaa. Artolle musiikki on aina ollut tärkeää, samoin syvien arvojen pohdiskelu. Musiikkia kuunneltiin, sen mukana tanssittiin ja samalla elämän tarkoitusta pohdittiin usein aamutunneille asti milloin Lehtimajalla, milloin Henrin pubissa tai muissa juhlapaikoissa. Myöhemmin myös Amerikan baareissa ja rock-klubeissa.

Opimme myös oppimaan. Havaitsimme, että monien sen aikaisten yliopisto-opettajien pedagogiset taidot eivät tarjonneet meille hyvää ajankäytön ja oppimisen suhdetta. Siispä vietimme aikaamme muualla ja luimme mieluummin intensiivisesti ja omatoimisesti tentteihin.

Kaikenlainen lukeminen – kaunokirjallisuuden, henkilöhistorioiden, dekkareiden, sarjakuvien ja jossain määrin myös oppikirjojenkin – täytti meidät tiedolla, jopa niin että jo alle kolmikymppisinä koimme olevamme kovinkin viisaita ja osaavia. Elämä kuitenkin opetti myös vakavan puolensa, itse kullekin tavallaan.

Proviisoriopintojen kahden viimeisen vuoden aikana kiinnostus tutkimukseen heräsi ja Artonkin ote oman apteekin tavoittelusta lipesi heti kättelyssä. Harva lienee sitä ihan lehtien palstoilla julistanut, kuten me Arton kanssa yhdessä aikanaan teimme. Apteekkarin uralla tähtäämisen sijaan hakeuduimme kukin itseämme kiinnostavien farmasian alojen piiriin vakaasti päättäen uhrata uramme tieteen hyväksi. Se linja ei meidän kaikkien kohdalla sitten ihan loppuun saakka pitänyt, Artolla kylläkin.

Arto loi heti alusta lähtien uutta farmasian tutkimuksen kulttuuria suomessa – farmakologian ja farmasian teknologian ja biofarmasian yhdisteleminen, kontaktit heti alkuvaiheessa farmasian alan ulkopuolisiin lääketieteen, biotieteiden, tekniikan, polymeerikemian, sähkökemian tutkijoihin olivat varsin nopeasti Kuopion yliopiston farmasian laitoksella arkipäivää.

Myös kansainvälisten kontaktien ja toiminnan osalta Arto oli kuopiolaisen farmasian edelläkävijä. Lukuisilla yhteisillä kongressimatkoilla ja vierailuilla ulkomaisiin tutkimuslaitoksiin verkotuimme porukalla sen aikaisen mittapuun mukaan varsin laajasti. Ja siinä samalla tuli tutustuttua paikallisiin rock-klubeihin ja muihin kulttuuririentoihin niin ikään varsin perusteellisesti.

Kontaktit lääketeollisuuteen ovat niin ikään olleet tärkeä osa silloin luotua tutkimuskulttuuria. Alkuvaiheessa tilanne oli varmaankin sellainen, että kotimainen lääketeollisuus oli ehkä enemmän antavana, kuin saavana osapuolena, mutta vuosien saatossa tilanne muuttui kaikkien osapuolien osalta antoisaksi yhteistyöksi. Arton johdolla syntyi jo silloin kokonaisuuksia, joita nykyisin kutsutaan innovaatio-ekosysteemeiksi.

Artolle tutkimus ja tiede ovat tärkeitä, ja nimenomaan osana elämää sen rikastuttajana. Hänen avarakatseisuutensa myötävaikutuksesta Suomeen on syntynyt pysyvä ja tuloksekas farmasian tutkimuskulttuuri. Lähtökohtaisesti melkein tyhjästä.

Arton toiminnassa on aina yhdistynyt tärkeällä tavalla vaativuuden ja kannustavuuden yhtälö. On ollut suuri ilo ja kunnia saada työskennellä hänen kanssaan vuosikymmenten varrella. Hän on ollut meille esimerkillinen kollega, mutta ennen kaikkea erinomainen ystävä.

Petteri Paronen ja Jukka Mönkkönen

Petteri Paronen on virkavapaalla Kuopion kaupunginjohtajan tehtävästä. Jukka Mönkkönen on Itä-Suomen yliopiston rehtori.

Käännösteknologisen murroksen hallintaa

Kielenkääntäjien toimenkuva, työympäristö, työkalut ja niiden mukana koulutus ovat kokeneet kansainvälisesti rajun muutoksen vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Kääntäjien virkoja on yhä vähemmän, ala on yksityistynyt, sitä hallitsevat freelancerit ja suuret kansainväliset käännöstoimistot, ja itse kääntäminen on digitalisoitunut. Samoja muutoksia ovat kokeneet monet toimialat, ja koulutuksen pitäisi pysyä mullistusten perässä.

Maallikoiden silmissä suurin uhkakuva kääntäjien ammattikunnalle kai on kehittyvä konekääntäminen – mielikuva lienee, että kääntäjät käyvät kokonaan tarpeettomiksi, kun mobiiliversiot Tähtien sota -elokuvasta tutusta C3P0:sta alkavat tulkata arkipäiväisesti kaikilla kielillä – , vaikka itse kääntäjille konekääntäminen on lähinnä yksi digitaalisista työkaluista.

Euroopan Unionin käännöstoiminnasta huolehtivassa DGT:ssä konekäännösohjelma Moses on ollut käytössä vuodesta 2012. Se nopeuttaa käännöstyön prosessia siellä, missä se on mahdollista: usein konekääntäminen vaatii alkuperäistekstiltä automaattista esiprosessointia eli niin sanottua kielen kontrollointia, eräänlaista selkokielistämistä, ja aina tuotetulta käännökseltä ihmisen jälkieditointia.

Moses on eurooppalaisten yliopistojen yhteistyönä kehitetty avoimen lähdekoodin ohjelmisto. Se perustuu tilastolliseen konekääntämiseen – samaan, jota Googlekin soveltaa – , eli ohjelma hakee jo käännetyistä lähtö- ja kohdetekstien pareista tilastollisesti parhaat vastinesegmentit sana-, lauseke- ja lausetasolla. Ohjelmisto vaatii siis jo käännettyjä tekstejä toimiakseen ollenkaan ja valtavia tekstimassoja toimiakseen edes jotenkin tyydyttävästi.

Lisäksi tekstimassojen on oltava samaa tekstilajia kuin käännettävä teksti. Hallintokielisistä teksteistä ei juuri ole apua, kun käännetään televisioon ruututekstejä eli tekstityksiä.

Mutta aina konekääntäminen ei ole mahdollista. Hieman yllättäen yksi rajoittavimmista tekijöistä on käytetty kielipari. Vaikka DGT:ssä on samalla tavoin tekstimassoja eli korpuksia kaikilla EU:n kielillä, niin juuri suomalais-ugrilaiset unkari, viro ja suomi tuottavat Mosekselle ongelmia, kun niille käännetään Euroopan valtakielistä.

Kieliopilliselta rakenteeltaan suomi poikkeaa rankasti germaanisista, romaanisista ja slaavilaisistakin kielistä, jotka kaikki ovat indoeurooppalaisia sukukieliä keskenään: automaattinen tilastollinen vastinesegmenttien muodostuminen vaikeutuu.

Itä-Suomen yliopiston käännöstieteen ja -teknologian kansainvälinen maisteriohjelma valmistaakin kääntäjistä ensisijaisesti kääntämisen ongelmiin perehtyneitä käännösteknologisen ympäristön osaajia.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Joensuun normaalikoulun kansainvälinen opettajien täydennyskoulutus-projekti esittelyssä Bonnissa

Saksan kulttuuriministeriö ja Pädagogischer Austauschdienst järjestivät Bonnissa Gustav-Stresemann-Instituutissa 17.–19.5. konferenssin, joka käsitteli EU:n Erasmus+ -ohjelman yleissivistävän koulutuksen kansainvälisiä projekteja ja esitteli hyviä käytänteitä.

Suomesta Best practice results from Erasmus+ -konferenssiin osallistui viisi osanottajaa eri Erasmus+-toiminnoista sekä opetushallituksen edustajana ja asiantuntijana Sirkka Säikkälä. Esittelin Joensuun normaalikoulun Opetussuunnitelma, kestävä tulevaisuus ja oppimisympäristöt koulun kehittämisessä -projektin yleisistunnossa, jossa oli myös kolme muuta eri ohjelmien esitystä Euroopan maista.

Normaalikoulun projekti toteutettiin vuosina 2014–2016. Täydennyskoulutustapahtumiin viidessä eri Euroopan maassa osallistui kahdeksan Norssin opettajaa ja rehtori. Koulutustapahtumat olivat kursseja, seminaareja ja konferensseja Turkissa, Kroatiassa, Alankomaissa, Englannissa ja Skotlannissa.

Osallistujien näkemykset koulutusten annista olivat varsin positiivisia. Myös vaikutus koulun toimintaan, koululaisiin, opiskelijoihin ja opetusharjoittelijoihin todettiin ulkoisessa arvioinnissa erittäin hyväksi. Projekti jatkuu vielä vuoden 2017 kesään jatkoprojektina, joka alkoi 2015.

Konferenssissa oli myös laaja ja mielenkiintoinen posterinäyttely eurooppalaisista kehittämisprojekteista. Suomalaisilla edustajilla oli lisäksi kaksi posteriesittelyä koulujen välisistä projekteista. Pöllönkankaan koulu esitteli To Europe with wings wide open -projektia rehtori Armi Seppäsen johdolla, ja Espoon kristillisellä koululla oli posteri projektistaan Space for Science – Implementin Innovations in Science Education, jota esitteli luonnontieteiden opettaja Hanna Niemelä.

Posterinäyttely kiinnosti osallistujia ja antoi kuvan Erasmus+-projektien monipuolisuudesta.

Bonnin konferenssiin osallistui yli 200 osallistujaa 31 eri maasta, mikä tarjosi erinomaisen mahdollisuuden esitellä Norssia ja Norssin projektia sekä kertoa suomalaisesta koulusta ja opettajankoulutuksesta, erityisesti opetusharjoittelusta.

Konferenssiympäristö instituutissa oli itsessään hyvä luomaan uusia verkostoitumismahdollisuuksia ja vahvistamaan vanhoja. Tapasin joitakin oman projektimme tai muissa koulutustapahtumissa olleita vanhoja kollegoita, joista muun muassa kaksi ruotsalaista osallistujaa oli kuuntelemassa huhtikuussa 2015 Zagrebissa esitelmää, jonka piti Norssin kolme opettajaa. Tapasin myös uusia kollegoita, joita tuntui kiinnostavan suomalainen opettajankoulutus sekä esimerkiksi taito- ja taideaineiden opetus, josta oli projektissa esitelmä Istanbulissa.

Best practice results from Erasmus+ -konferenssi oli antoisa useistakin syistä. Se avasi uusi näkökulmia sekä suomalaisen että kansainvälisen verkostoitumisen kannalta ja tarjosi mahdollisuuden kuulla EU:n koulutusalan johtajien näkemyksiä koulutuksen kansainvälisten toimintojen kehittämisestä. Euroopan komission koulutuksen osaston johtaja Michael Teutsch esitteli näkemyksiä seuraavasta ohjelmakaudesta, ja yksi suunta oli, että hakuprosesseja ja pyritään keventämään – ilmeisesti palaute on otettu huomioon suunnittelussa.

Lisäksi eri maiden projekteista oli mielenkiintoista kuulla työryhmissä. Erityisesti kielten opetukseen liittyvät esitykset olivat kiinnostavia.


Best practice results from Erasmus+konferenssin yhteydessä oli jokiristeily Rhein Prinzessin -aluksella. Kuvassa suomalaisten ryhmä, Eija Liisa Sokka-Meaney (vas.), projektikoordinaattori Tiina Sarisalmi Orivedeltä, vararehtori Paula Luopio-Lemetyinen Lauttasaaren ala-asteelta, luokanopettaja Hanna Niemelä Espoon kristillisestä koulusta, vastaava asiantuntija Sirkka Säikkälä opetushallituksesta ja kieltenopettaja Armi Seppänen Pöllönkankaan koulusta Oulusta.

Eija Liisa Sokka-Meaney

Lehtori, luokanopettaja

Arktiset haasteet

Arktinen alue on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan, koska Suomi on vetovastuussa Arktisen neuvoston johtamisesta kahden vuoden ajan (2017-2019).

Mikä oikeastaan on arktinen alue, ja miten se meitä keski-eteläsuomalaisia koskettaa?

Arktisen alueen määritelmiä on monia. Usein rajana pidetään pohjoista napapiiriä (66° 33’N).  Näin ollen arktinen alue kattaa huomattavan osan Suomen pinta-alasta. Kansainvälisessä yhteistyössä Suomen arktinen alue on napapiirin pohjoispuolinen osa Lapin lääniä. Luonnontieteellisesti tämä alue on ns. subarktista aluetta.  Maantieteellisesti arktinen alue on moninainen, ulottuen aavasta lumilakeudesta vihreään tundraan, jäiseen mereen, korkeisiin vuorenhuippuihin ja moderneihin kaupunkeihin. Arktisella alueella asuu n. 5 miljoonaa ihmistä. Monelle meistä arktinen alue merkitsee ennen kaikkea vapaa-aikaa, retkeilyä ja kalastusta. Monille pohjoissuomalaisille se merkitsee myös elinkeinoa matkailun tai porotalouden parissa. Arktinen alue on kuitenkin paljon merkittävämpi kuin osaamme edes kuvitella muun muassa ilmastovaikutusten ja luonnonvarojen vuoksi. Arktisen alueen merkitystä ei vielä täysin ymmärretä.

Suomi johtaa Arktista neuvostoa 2-vuotisen puheenjohtajakautensa aikana. Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana Suomi korostaa Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoa ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteita arktisessa yhteistyössä. Suomen ohjelman prioriteetteja ovat ympäristönsuojelu, meteorologinen yhteistyö, viestintäyhteydet ja koulutus. Suomi vahvistaa arktista yhteistyötä ja sen jatkuvuutta puheenjohtajakautensa aikana, myös korkeimmalla poliittisella tasolla. Puheenjohtajuuskautta hyödynnetään myös suomalaisen arktisen osaamisen esilletuomiseksi.

Minulla oli etuoikeus osallistua Arktisen neuvoston puheenjohtajakauden siirtymiseen Yhdysvalloilta Suomelle Fairbanksissa Alaskassa. Tilaisuudessa nousi vahvasti esille kansainvälisen yhteistyön ja arktisen alueen kansojen yhteistoiminnan merkitys: “One Arctic – One People”. Muun maailman konfliktit ja sodat eivät ole ulottuneet arktiselle alueelle – “Let’s keep that way”, sanoi ulkoministeri Timo Soini. Alkuperäiskansojen tiedot, taidot ja arvomaailma ovat lähtökohta kestävälle kehitykselle ja koulutukselle, myös arktisen alueen ulkopuolella. Infrastruktuurin kehittämisessä, uusiutuvan energian tuotannossa ja viestintäteknologiassa arktisen alueen maat hyödyntävät innolla uusinta teknologiaa. Arktinen merialue tarjoaa uusia väyliä ja liikennemahdollisuuksia. Arktinen alue globalisoituu.

Luonnon ja maapallon kannalta suurimpana haasteena arktisella alueella on ilmaston ja merialueiden lämpeneminen, ikiroudan sulaminen, suuret ekologiset muutokset, biodiversiteetin väheneminen, musta hiili ja luonnonvarojen kestävä käyttö. Nyt ilmastonmuutos uhkaa jopa Huippuvuorten ikirouta-alueella sijaitsevaa maailman ruokaturvallisuuden viimeisenä turvana toimivaa siemenholvia! Suuria haasteita ovat myös arktisen alueen ihmisten hyvinvointi, etenkin mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen, tuoden mukanaan muun muassa päihdeongelmia.

Meillä on tietoa, rahaa ja kapasiteettia arktisen alueen ympäristön, elinvoimaisuuden ja hyvinvoinnin säilyttämiseksi, jos niin haluamme. Arktisen neuvoston asema korostuu entisestään. Edelleen tarvitaan vankkaa tieteellistä tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi, laaja-alaista varhaiskasvatuksesta asti lähtevää koulutusta ja tiedottamista.  Meillä UEFissa on sellaista arktiseen alueeseen liittyvää osaamista muun muassa ekologian, ympäristötieteiden, biotalouden, maantieteen, ympäristöoikeuden  ja historian aloilla, joka kannattaa tuoda tähän yhteyteen. UEF kuuluu The University of the Arctic (UArctic) verkostoon (http://www.uarctic.org/about-uarctic/), joka on erinomainen toimintaympäristö koulutuksen ja tutkimuksen edistämiseksi. On jo linjattu, että verkostossa kehitetään arktisten alueiden opettajankoulutusta. UArctic tarjoaa meille mahdollisuuden kehittää muun muassa Summer School -toimintaa, jossa voisimme toimia monitieteisesti. Mikäli haluat kantaa kortesi tähän kekoon, ota minuun yhteyttä.

Myös meillä on vastuu arktisesta alueesta!

Elina Oksanen

Kasvifysiologian ja bioteknologian professori

Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan varadekaani

Reiluutusta Suomen kasvavaan metsäbiotalouteen

Suomen metsäbiotalous kasvaa ja monipuolistuu vauhdilla; nyt jo muutoinkin kuin puheissa. Puuta tarvitaan lisääntyviä määriä biojalostamoille sekä puutuotteiksi, ja edelleen energiaksikin. Biotalouseuroja haetaan myös luontomatkailusta, luonnontuotteista, kaikenlaisista ekosysteemipalveluista.

Metsiin ja puuhun perustuva biotalous ei voi olla kestävää, ellei metsätalous ole kestävää. Kestävyyttä pohditaan usein etupäässä ekologisista näkökulmista, mutta yhtä lailla myös taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys pitää turvata. Tulot ja tulonjako, työllisyys, elinvoimaisuus, vastuullisuus, hyväksyttävyys? Reiluus?

Jotta kaikki hienot päämäärät voivat tulla biotalouden lihaksi ja vereksi, homman pitää olla kannattavaa kaikille toimijoille koko arvoverkossa metsästä aina tuotteiden kierrätykseen tai puukuitujen hävittämiseen tahi palveluista nautintaan saakka. Kaikille kuuluu oma reilu siivunsa kasvavasta biotalouskakusta – metsänomistajille, yrittäjille, urakoitsijoille ja alihankkijoille, työntekijöille, firmojen omistajille, kauppiaille, kuluttajille, jne. Tarvitaan niin puustamaksu- kuin osingonmaksu-, työstämaksu-, palveluistamaksu- ja tuotteistamaksukykyä ja -halua. Ketään ei pidä kohdella jäännöseränä, jonka siivu lasketaan vasta muiden ahmittua.

Samalla kun kaikki arvoverkon toimijat ansaitsevat reilun aseman biotalouskokonaisuudessa, heidän itsensä on toimittava luottamuksen arvoisesti. Lakeja pitää noudattaa ja verot maksaa. Eikä sekään riitä, vaan erinäiset sertifikaatit ja standardit sekä maineenhallinta vaativat enemmän. Jos luottamus menee, bisneskin kärsii – ja koko arvoverkko. Paikka biotaloudessa ansaitaan vastavuoroisella reiluudella.

Metsäbiotalouskin kukoistaa parhaiten, kun reiluutus toimii läpikotaisin arvoverkossa ja koko yhteiskunnassa. Ja kun kestävän kehityksen kaikki ulottuvuudet huomioidaan tasapainoisesti.

Jyrki Kangas
Metsäbiotalouden professori

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luotettavuus, kansalaisuus ja tiedon tuottaminen

Suomalainen keskustelu kaksoiskansalaisuudesta on toistaiseksi laantunut, mutta mielestäni aihe on edelleenkin pohtimisen arvoinen – vaikka ilmeisesti päätöksiä kansalaisuuslain muutoksesta tehdään perustuen muihin näkökulmiin, kuin tässä kirjoituksessa esitettyihin.

Suomi on kansainvälistynyt viimeisen 25 vuoden aikana niin, että eri kansalaisuuksia olevia ihmisiä on nykyisin kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös tiedon tuottajien joukossa – ja eritoten heidän joukossaan. Tutkimus ja koulutus ovat olleet kansainvälistymisen eturintamaa. Vuoden 2003 kansalaisuuslaki on antanut tänne opiskelemaan ja tutkimusta tekemään tulleille ihmisille mahdollisuuden hankkia Suomen kansalaisuuden edellisestä kansalaisuudesta luopumatta. Kun julkisuudessa mainitaan kaksoiskansalaisten määriä, olisi kiinnostavaa tietää, miten kaksoiskansalaisuudet ja ”vieraat” kansalaisuudet jakautuvat toimialoittain. Otaksuisin, että tutkimus sijoittuisi tässä vertailussa etusijoille.

Kaksoiskansalaisuudesta on puhuttu muun muassa lojaalisuus- ja luotettavuusongelmana – erityisesti liittyen valtionvirkojen täyttämiseen (https://jojalonen.wordpress.com/). Eritoten Venäjän kansalaisuuden Suomen kansalaisuuden rinnalla omaavat on esitetty mahdollisena uhkana, jos kyseessä on maanpuolustuksen, mutta myös laajemmin – valtionhallinnon toimet, joiden kautta päätöksentekoon, -toimeenpanoon ja tiedon turvallisuuteen voidaan vaikuttaa. Venäjän kansalaisuus on esitetty itsestään selvänä henkilön luotettavuutta heikentävänä sitoumuksena valtioon, joka tämän päivän maailmassa harjoittaa häikäilemätöntä toisiin valtioihin vaikuttamista. Kun keskustelua käydään valtiotasoisin argumentein, kaksoiskansalaisten omasta arjestaan nousevat argumentit usein sivuutetaan (http://yle.fi/uutiset/3-9443339). Yksilön kannalta keskeinen kaksoiskansalaisuuden antama etu, perhesuhteiden ylläpitämisen helppous, häviää mahdolliselle valtionturvallisuusuhalle.

Tämä keskustelu muiden seikkojen lisäksi pani minut miettimään tiedon tuottajien luotettavuutta (ja tiedon tuottamisen suhdetta valtioon, tiedon ”kansallisuutta/kansalaisuutta”). Onhan loogista ajatella, että tiedon tuottajan kansalaisuus – samoin kuin muutkin sitoumukset – vaikuttavat hänen tuottamaansa tietoon. Itse asiassa tämä on muun muassa naistutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen lähtökohta: meidän tuottamamme tiedon ”objektiivisuus” löytyy oman positiomme, omien sitoutuneisuuksiemme ja tuottamamme tiedon ehdollisuuden tiedostamisesta ja selkeästä esille tuomisesta. Vähemmistöön kuuluvana tutkijana olen oppinut sen, että minulta suorastaan odotetaan ja edellytetään aina oman positioni erittelyä – jo pelkkä nimi herättää kysymyksiä siitä, kenen äänellä tämä ”natiivitutkija” puhuu.

Kuitenkin kaksoiskansalaisuuskeskusteluun liittyen oma positioni tuli minulle korostetulla tavalla ”iholle”, kun tutkimusryhmämme vieraillessa ohjausryhmän kokoontumispaikkana olevassa ministeriössä minua pyydettiin esittämään toinen – ei suomalainen – passini. En tiedä, mitä sillä tiedolla tehtiin, mutta minä tulkitsin sen mahdollista epäluotettavuuttani symboloivana tekona. Tämä seikka myös pani minut miettimään itseäni tiedon tuottajana. Onko niin, että toinen kansalaisuuteni tekee tuottamastani tiedosta jollain tavalla vähemmän luotettavan tai objektiivisen kuin yhden kansalaisuuden omaavien ihmisten tuottamasta? Tulisiko ottaa käyttöön tiedon ja tieteen turvallisuuskartoitukset? Tämä symbolinen teko pani taas kerran pohtimaan muuttuvaa positioitumistani taas kerran muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Venäjän ulkomailla tapahtuvaa vaikuttamista esittelevissä ja pohtivissa kirjoituksissa (http://www.colta.ru/articles/society/14209, http://graniru.org/opinion/abarinov/m.259340.html, Jantunen 2016, Riiheläinen 2017) tuodaan esille Lännen Venäjä-suhteiden moninaisuus ja -tasoisuus. Näitä on erityisesti taloudessa, mutta myös kulttuurissa, politiikassa, urheilussa, mediassa, koulutuksessa, maanomistuksessa ym. Venäjän vaikuttamista ei tule ymmärtää yksioikoisena ”propagandan” levittämisenä tai mahdollisena kansalaistensa lojaalisuuden ja Venäjän etujen mukaisen toiminnan vaatimuksena. Koko 2000-luvun aikainen mittava Venäjän ja lännen välinen yhteistyö on luonut monenlaisia verkostoja, joissa mukana olevat ihmiset ovat tulleet suoraan tai välillisesti riippuvaisiksi Venäjästä, sieltä tai sinne menevistä varoista ja siihen liittyvästä työstä.

Aleksandr Morozov (http://www.colta.ru/articles/society/14209) näkee tässä uuden tilanteen, jossa lobbauksen, yhteistyön, kumppanuuden, vakoilun, propagandan ym. vaikuttamisen muotojen väliset rajat ovat hämärtyneet. Aikaisempi yhteistyö, siteet Venäjään uudessa, Krimin jälkeisessä tilanteessa ikään kuin tekevät kaikista siinä mukana olleista (useimmiten) äänettömiä nyky-Venäjän politiikan myötäilijöitä, jotka ikään kuin odottavat ”vanhojen hyvien aikojen paluuta”. Morozov väittää, ettei paluuta menneeseen ole, ja näen, että muun muassa keskustelu kaksoiskansalaisuudesta ja kaksoiskansalaisten luotettavuudesta on osoitus siitä. Muun muassa Timo Vihavaisen (http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2017/02/kaksoiskansalaisuus.html) palavasti ajama ajatus kaksoiskansalaisuuden kieltämisestä ei poista Morozovin esille tuomaa tilannetta, ja Venäjä-yhteydet voivat saattaa epäluotettavuuden varjoon kenet tahansa, joka on jossain elämänsä vaiheessa ollut mukana Venäjäyhteistyössä.

Olen aikaisemmin (http://politiikasta.fi/category/kirjoittajat/olga-davydova-minguet/) kirjoittanut siitä, kuinka haitallista on sotia ja urheilua läpäisevä omien ja vieraiden määrittelylogiikka niiden näkökulmasta, jotka ovat oppineet elämään hybridiä, monipaikkaista elämää. Kansallista lojaliteettia yhtenä ainoana kansalaisuuden ominaisuutena esille tuovat kannanotot valitettavasti vahvistavat tätä logiikkaa. Ne myös kaventavat keskusteluun osallistujien mahdollisuuksia tuoda monipuolisempia näkökulmia esille, kun itse puhujat – ja tiedon tuottajat – alkavat epäillä oman positionsa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. Kuten Janne Riiheläinen on turvallisuuspoliittisessa pamfletissaan (2017) tuonut esille, nykyisissä epävarmuuden ja kriisin oloissa on tärkeää ylläpitää monipuolista ja luottavaista keskustelua, ja vahvistaa yhteiskunnallista luottamusta, eikä heikentää sitä. Meiltä tiedon tuottajilta se vaatii tietomme lähtökohtien ja taustojen perusteellista pohtimista ja esittelyä, tutkimusetiikkaa unohtamatta.

Olga Davydova-Minguet
FT, yliopistotutkija
Karjalan tutkimuslaitos

 

 

Auditointitapaa testaamassa

Itä-Suomen yliopistossa on koko sen olemassaolon ajan olleet käytössä sisäiset auditoinnit. Niiden tarkoituksena on ollut valmistautua ulkoisiin auditointeihin ja parantaa laitosten ja yksiköiden laadunvarmistustyötä.

Perinteiseen tapaan auditoida on kuulunut ulkopuolisen johdolla toteutettu asiakirjojen läpikäynti ja jonkinlaisia keskusteluja laadun ilmenemisestä. Näillä on pyritty varmistamaan laatujärjestelmän kattavuus, ja kuinka aidosti sitä on toteutettu ja hyödynnetty. Henkilöstö on päässyt osallistumaan auditointitilaisuuteen yleensä kuulijan ja raportin lukijan roolissa.

Viime vuoden marraskuussa päätimme testata auditointiryhmässämme enemmän osallistavaa tapaa auditointiin. Varsinkin kun olimme auditoijina huomanneet, että muutoksen aikaansaaminen myös laatuajattelussa ja toiminnan kehittämisessä todennäköisesti vaatii jonkinlaisen henkilökohtaisen kokemuksen ja laajemman puheeksi ottamisen. Näyttää siltä, että dokumenttilähtöinen auditointitapa johtaa siihen, että dokumentoinnista ja sen kehittämisestä tulee laatutyön keskeinen tavoite, ei niinkään toiminnan kehittämisestä ja jatkuvasta parantamisesta.

Toki kävimme perinteisesti laatuasiakirjat läpi, mutta mielestämme näytti siltä, että niiden pohjalta laatujärjestelmän kehittämisen ajatuksen levittäminen koko työyhteisöön ei olisi onnistunut perinteisellä auditoinnilla. Varsinkin kun totesimme, että olisimme todennäköisesti tehneet samat kehittämisehdotukset kuin jo edellisellä kerralla: dokumentoinnin systematiikkaa ja laatua tulee kehittää.

Auditointi alkoi lyhyellä, johdon ja keskeisten laatujärjestelmän toimijoiden haastattelulla. Tämän jälkeen siirryimme koko henkilöstön kanssa pohtimaan yhdessä keskeisiä teemoja, joita toiminnan kehittämiseen ja kehittämistyön dokumentointiin heidän mielestään liittyi. Otimme myös sen riskin, että emme siirtäneet henkilöstöä yhteen paikkaan vaan käytimme hyväksemme videoneuvottelulaitteita.

Keskustelua ohjasi ryhmätyöskentely ja yleiskeskustelu. Saimme osallistujilta kirjallista aineistoa raporttiamme varten ja yhteisessä pohdinnassa pyrimme yhdessä löytämään keskeiset kehittämiskohteet.

Mielestämme tilaisuus onnistui hyvin, vaikka korjattavaakin menettelytapaamme löytyi. Auditoijan kannalta iloisinta oli havaita, että laajalla mukaanottamisella paljastui runsaasti laadun ja toiminnan kehittämiseen liittyviä sujuvia käytänteitä ja toimintoja. Näitä ei kuitenkaan ollut tiedostettu yksikön toiminnalle tärkeiksi eikä niitä ollut nostettu laatukäsikirjaan.

Kokemuksemme perusteella näyttäisi siis siltä, että tällainen yhteisöllinen ja kaikkia kuuleva tapa on hyvä keino paljastaa laajemmin laatutyön tilannetta kuin dokumentointiin ja suppeiden ryhmien haastatteluun perustuva menettely. Laatutyö ei ole vierasta mutta omien laadunvarmistuksen rutiinien mieltäminen yksikölle tärkeiksi ja hyödyllisiksi näyttää edelleen vaikealta.

Anne Kankkunen, laboratoriomestari

Esko Ryökäs, yliopistonlehtori

Jarmo Saarti, kirjastonjohtaja