Embracing change and fostering diversity: my experience at the Generation Barents event 2023

I recently had the incredible opportunity to attend the Generation Barents 2023 event in Joensuu, and I must say, it was an experience that left me genuinely thrilled. What made it even more special was the honour of being invited as a panellist—a first in my entire life! As I stood there, sharing my thoughts and experiences, I couldn’t help but feel a sense of pride in being a part of such a vibrant and dynamic community.

The panel discussion theme was about attraction factors of the Barents region and what can they offer to attract new people and retain talents in the region. I was invited as international student representative from the University of Eastern Finland.

Doctoral Researcher Shaohui Zhang participating the Barents Generation event 2023.
Photo: Generation Barents 2023

I shared some of the unique aspects of living in Joensuu, a city with its picturesque landscapes. It is also a place that values outdoor activities, particularly the easy access to cross-country skiing places that are a paradise for winter enthusiasts like myself. The city boasts beautiful hiking regions with numerous lakes and islands, inviting individuals to explore nature’s wonders right at their doorstep. Additionally, the abundance of sports facilities caters to a variety of interests that help to maintain a healthy and active lifestyle.

Amid the enthusiasm, I also took the opportunity to raise some concerns during the panel discussion. One of the key points I emphasized was the need for more job opportunities in English. While Joensuu has much to offer, attracting and retaining young talents still needs to minimise the language barriers in the professional field. I believe creating an environment where non-native speakers can thrive in their careers will undoubtedly contribute to the city’s growth and diversity.

The Generation Barents event served as a platform to exchange ideas and perspectives, fostering a sense of unity and collaboration among the attendees. It was heartening to see individuals from various walks of life coming together to get to know each other, and collectively stressed important topics associated with the Barents region that require collective attention and effort.

As I reflect on this unique experience, I am filled with gratitude for the opportunity to contribute to the dialogue surrounding the growth and development of Joensuu and the Barents region. Being a panellist allowed me to not only share my own experiences but also to listen and learn from others. I would have to say that the Generation Barents event was more than just a gathering; it was a celebration of diversity, ideas, and a shared vision for the future of the Barents region!

Shaohui Zhang
Doctoral Researcher
School of Forest Sciences, University of Eastern Finland

Towards Structural Changes for Building Responsible Academic Partnerships

We are time overdue for an examination of global development using different lenses and engaging more diverse voices.  Institutions in global development must shift and broaden their horizons to recognise that global inequalities, exclusion and injustices also affect academic development work. In this spirit, European Association of Development Research and Training Institutes (EADI) and the Finnish University Partnership for International Development (UniPID) are involved in an ongoing dialogue and reflection process on the structural changes that are needed to enable a shift towards more responsible and equitable academic partnerships between the Global North and Global South.

Funders have, indeed, been identified as having a pivotal role in how academic partnerships are formed and implemented. They hold the money, and the power, as it were.

They get to define what funds can be used, for what and how they can be used and when. This has resulted in very Eurocentric academic partnerships; a critique which has been given widely by academics in the Global South. For example, Global North funders might take the position that their funding instruments do not allow for Global South coordination. A lazy excuse really, since some funders e.g., the Wellcome Trust have been successful in allowing for Global South coordination. What then can funders do to enhance equity in academic partnerships?

Redesign funding instruments acknowledging inequity in different contexts

Enhancing equity in academic partnerships does inherently require that funding instruments are redesigned to make them demand-driven with Global South academics at the centre of the foreseen collaborations. This cannot be restricted to simply acknowledging inequity between the Global North and the Global South, something all funders will say they already do. Instead, it is crucial to acknowledge inequity in different contexts without romanticising a notion of a ‘one’ Global North and ‘one’ Global South. There are “norths” in the “souths” and “souths” in the “norths”.  Inclusivity in both the Global North and the Global South, thus, becomes even more important. Whereas locally developed agendas are deemed an opportunity, it is important to identify who the “local” actors are, and their roles and power dynamics to ensure proper inclusivity. Co-funding of academic partnerships by the actors in the partnership can also result in increased dedication and commitment. However, a major emphasis should be taken on resourcing academic partnerships properly in terms of personnel, finance and time relative to the set objectives. For improved impact, shifts from short-term funding cycles to long-term funding cycles are encouraged due to the additional space created for reflecting on lessons learned and putting change into action after reviewing monitoring and evaluation results.

Foster the creation, evaluation and communication of scientific knowledge with societal actors beyond the traditional scientific community

Academics in almost any context are seen as ‘the experts’ or ‘those who possess the knowledge’. An elite of its own, whether in the Global North or Global South. Enhancing equity in academic partnerships demands that we deal with academic ‘arrogance’ and widen the expanse of those ‘whose knowledge counts’, to create space e.g., for recognition of local, traditional and indigenous knowledge to enhance transformative change. Flexible funding instruments that engage and fund external stakeholders outside academic institutions, in academic partnerships, are therefore necessary and demand that processes are defined by (all) the partners together.

This is integral for advancing and engaging with Open Science, which according to the UNESCO Recommendation on Open Science, fosters openness, transparency and inclusiveness, by combining movements and practices aiming to “make multilingual scientific knowledge openly available, accessible and reusable for  everyone, to  increase scientific collaborations and sharing of information for the benefits of science and society, and to open the processes of scientific knowledge creation, evaluation and communication to societal actors beyond the traditional scientific community.”

The UNESCO Recommendation emphasises that “open science should not solely foster enhanced sharing of scientific knowledge among scientific communities but also promote inclusion and exchange of scholarly knowledge from traditionally underrepresented or excluded groups (such as women, minorities, indigenous scholars, scholars from less-advantaged countries and low-resource languages) and contribute to reducing inequalities in access to scientific development, infrastructures and capabilities among different countries and regions.” Equity, then, should be viewed as significant part of Open Science and as an integral part of scientific criteria that can be assessed.

Create spaces for discourse around needs and equity

Recognising the needs of different people, communities, institutions and organisations is implicit in a true Open Science policy.  This requires true discourse on objectives and a critical assessment of perceived outcomes and benefits, which can be done through spaces where people meet and reflect around questions and needs, long before funding calls are open. In our view, it is not sufficient to create meeting spaces for networking around specific funding instruments just before the funding instrument is open.

Well-defined roles and responsibilities are important in an academic partnership, and it is necessary to consider where different people in different roles are placed: paying attention to their positionality as either Global North or Global South (or both), majority or minority, institutional background, internal or external stakeholders and so forth. Whether in the Global North or Global South, equity is not just a question for researchers and funders, but also for administrators, institutions, organisations and communities. Joining hands is therefore essential.

To establish equity, external advisers could help to support, critique and mentor the formation of such academic partnerships. Furthermore, professionalising the roles of research managers, legal teams and other administrative support staff by sensitising them to questions of equity at the funder, institutional or research level, might serve the academic community as a whole and ensure that academic resources are utilised more efficiently.

Roseanna Avento
Global Development Manager
University of Eastern Finland

Kelly Brito
Project Planner
Finnish University Partnership for International Development, UniPID

Susanne von Itter
Executive Secretary of EADI


This article has been published originally in New Rhythms of Development blog series of the European Association of Development Research and Training Institutes (EADI).

Miten aktivoida sidosryhmät paremmin mukaan lainvalmisteluun – ovatko lausuntokierrokset vain teatteria?

Helsingin Sanomat piti 4. lokakuuta pääkirjoituksessaan tärkeänä, että kansalaiset näkevät hallituksen vaihdoksen tarkoittavan myös politiikan muutosta. Tekstissä kuitenkin korostettiin, että myös lainsäädännön prosessi on tärkeä, ”eivätkä lausuntokierrokset saisi jäädä teatteriksi”.

Lainvalmistelijoita ohjeistetaan varaamaan aikaa säädösehdotuksesta pyydettäville kirjallisille lausunnoille vähintään kuusi viikkoa. Kuuden viikon lausuntoaikoja ei kuitenkaan ole juurikaan noudatettu syksyn lainsäädäntöhankkeiden valmistelussa.

Sidosryhmät suhtautuvat lainvalmistelijoita kriittisemmin kuulemisen ja osallisuuden toteutumiseen lainvalmistelussa. Osallistaminen typistyy usein kirjallisiin lausuntokierroksiin. Lausuntokierrokset koetaan pidettävän liian myöhäisessä vaiheessa, jotta niiden avulla voitaisiin suuremmin vaikuttaa lopulliseen säädösehdotukseen.

Kovin osallistavaksi emme siis voi suomalaista lainvalmisteluprosessista kutsua.

Osallistamisella on monta tavoitetta

Miksi sidosryhmien osallistaminen lainvalmisteluun on tärkeää?

Kyseessä on ensinnäkin perusoikeus, jonka toteutumista julkisen vallan tulee osaltaan turvata. Perustuslaissa on säädetty, että julkisen vallan pitää edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon.

Osallistamisen avulla sidosryhmät saavat tietoa tulevista lainsäädäntömuutoksista.

Sidosryhmien osallistamisen avulla tuotetaan myös tietoa lainvalmisteluun ehdotetun sääntelyn vaikutuksista, täytäntöönpanon ongelmista ja sidosryhmien arvoista.

Sidosryhmien näkemykset voivat jopa vaikuttaa siihen, haluaako hallitus viedä säädösehdotusta eduskuntaan.

Osallistaminen tuo siis tietoa säädösehdotuksen poliittisesta toteutettavuudesta. Lisäksi sidosryhmien osallistaminen voi parantaa sääntelyn laatua esimerkiksi auttamalla täsmentämään epäselviä säädösehdotuksia.

Osallistaminen antaa myös sidosryhmille mahdollisuuden arvioida päätöksentekijöiden toimintaa. Sidosryhmät voivat arvioida hallituksen esityksestä, miten heidän näkemyksensä on huomioitu tai miten hallituksen esityksessä perustellaan, jos näkemyksiä ei ole huomioitu.

Parhaimmillaan sidosryhmien osallistaminen lisää sääntelyn hyväksyttävyyttä, sääntelyn noudattamista sekä luottamusta poliittiseen päätöksentekoon ja ministeriöiden lainvalmisteluun.

Osallistaminen typistyy helposti lausuntokierrokseen

Lainvalmistelu organisoidaan usein pelkästään virkatyöksi. Työryhmävalmistelussa jäseninä ovat usein muiden ministeriöiden edustajat ja oman hallinnon alan viranomaiset.

Erilaiset järjestöt ja yritykset ovat harvoin mukana työryhmissä. Sidosryhmien osallistuminen toteutuu usein lainvalmisteluhankkeen loppuvaiheessa lausuntokierroksilla.

Osallistaminen näyttäytyy sidosryhmille passiivisena toimena, jossa lainvalmistelijat päättävät lausuntokierroksen ajankohdan ja sen, miten lausunnot huomioidaan lainvalmistelussa. Aitoon keskusteluun lainsäädännön kehittämisestä poliitikkojen ja lainvalmistelijoiden kanssa ei päästä.

Osallistaminen on yksi tietolähteistä

Lainvalmistelussa tietoa tuotetaan monella eri tavoilla. Sidosryhmäosallistaminen on yksi tiedon tuottamisen muoto.

Vaikutusten arviointi, kansainvälinen vertailu, aikaisemmat tutkimukset ja selvitykset ovat esimerkkejä muista mahdollisista tavoista tuottaa tietoa lainvalmisteluun.

Niukkojen lainvalmisteluresurssien ja aikataulupaineen keskellä olisi tärkeää tunnistaa eri tiedonkeruumuotojen tuottama hyöty lainvalmisteluun. Osallistamisella on muitakin tavoitteita kuin pelkkä tiedon tuottaminen.

Erilaisissa lainsäädäntöhankkeissa sidosryhmien osallistamisen hyöty vaihtelee. Tämän takia lainvalmisteluhankkeen suunnittelussa tulisi arvioida myös erilaisten osallistamistapojen tarpeellisuutta.

Löytyisikö apu strategisemmista hallitusohjelmista?

Miksi sidosryhmien osallistaminen on jäänyt puolitiehen?

Yhtenä keskeisenä taustatekijänä ovat monipuoluehallitukset. Suomessa hallitus muodostuu useista eri puolueista, joiden arvojen ja tavoitteiden välillä voi olla suuriakin eroja.

Mitä enemmän hallituksessa on puolueita, sitä vaikeampaa on löytää yhteistä näkemystä ja synnyttää luottamusta toisiin. Tämän takia asioista pyritään sopimaan tarkasti etukäteen.

Niinpä hallitusta muodostettaessa sovitaan yksityiskohtaisesti etukäteen tulevan hallituksen toimista. Tämä vähentää lainvalmistelussa tarvetta ja mahdollisuuksia vaihtoehtoisten sääntelykeinojen tunnistamiselle ja vaikutusten laadukkaalle arvioinnille – sekä sidosryhmien osallistamiselle.

Suomalaisen lainvalmistelun perisynti on, että lainvalmistelua tehdään ja hallituksen esitystä kirjoitetaan usein hallituksen toiveiden mukaisesti eikä eduskunnan tiedonsaantioikeuden varmistamiseksi. Näin siitä huolimatta, että eduskunta käyttää ylintä lainsäädäntövaltaa.

Parempaa osaamista säädösjohtamiseen

Yksi syy vähäiselle osallistamiselle on heikko säädösjohtaminen. Se on hidastanut lainvalmistelukulttuurin muutosvauhtia.

Vaikka lainvalmisteluohjeissa ja erilaisissa lainvalmistelun kehittämishankkeissa on nostettu esille sidosryhmien osallistaminen, toimenpiteet ovat jääneet heikoiksi eivätkä käytännöt ole juuri muuttuneet.

Myös lainvalmisteluprosessien aikataulupaineet ja valmisteluresurssien niukkuus sekä lainvalmistelijoiden osaamisen puutteet osallistavien menetelmien hyödyntämisessä ovat omiaan johtamaan siihen, että sidosryhmien aito osallistaminen jää vaillinaiseksi.

Selkeämpi työnjako hallitusohjelman ja lainvalmistelun välille

Ministeriöiden virkakunta on toivonut, että hallitusohjelmassa asetettaisiin tavoitteet sääntelylle, mutta keinojen etsiminen jätettäisiin lainvalmistelijoiden tehtäväksi.

Jos hallitusohjelmat olisivat tulevaisuudessa strategisempia – ylätason tavoitteisiin keskittyviä, sidosryhmillä olisi paremmat mahdollisuudet osallistua eri vaihtoehtojen ja keinojen tuottamien vaikutusten miettimiseen.

Lainvalmistelun jakaminen selkeämmin esi- ja perusvalmisteluun olisi myös keino lisätä sidosryhmien osallistamista lainvalmisteluun. Esivalmistelussa kerätyn tiedon avulla hallituspuolueet voisivat myöhemmin linjata tahtotilaansa, eikä asiasta tarvitsisi sopia hallitusohjelmaa laadittaessa niin tarkoin.

Sidosryhmien osallistamisen aktivoiminen vaatii ministeriöissä säädösjohtamisen vahvistamista ja lainvalmistelijoiden osaamistason kehittämistä.

Lainsäädäntöhankkeet pitäisi suunnitella ja aikatauluttaa paremmin. Näin sidosryhmien osallistaminen tulisi huomioiduksi ja osallistamiselle tulisi varattua riittävästi aikaa. Poliitikkojen pitäisi myös antaa riittävästi aikaa lainvalmisteluhankkeisiin.

Sidosryhmien lainvalmisteluun osallistamisessa on muistettava, mikä tarkoitus osallistamisella on. Se ei ole pelkästään sidosryhmien mielipiteiden ja näkemysten saaminen, vaikka näin usein tunnutaan ajateltavan.

Osallistamisen avulla voidaan parantaa lakien ymmärrettävyyttä ja sovellettavuutta, helpottaa sääntelyn täytäntöönpanoa, lisätä luottamusta poliittiseen päätöksentekoon ja viranomaisten toimintaan.

Yhteiskunnallisten kriisien aikana meillä ei ole varaa rapauttaa tätä luottamusta.

Anssi Keinänen
Lainsäädäntötutkimuksen ja empiirisen oikeustutkimuksen professori
Oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Kirjoitus on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkomediassa.

Vihreä siirtymä ei onnistu ilman konfliktien ennakointia ja hallintaa

Vihreä siirtymä nousi EU-politiikan avainkäsitteeksi vuonna 2019 lanseeratun EU:n Green Deal -strategian myötä. Strategia tavoittelee hiilineutraalisuutta 2050 mennessä ja 55 prosentin päästövähennyksiä 2030 mennessä.

Suomessa vihreä siirtymä nähdään paitsi polkuna ilmastonmuutoksen hillintään, myös yhä selvemmin uudenlaisena kasvustrategiana.

Siirtymän vauhdissa kuitenkin unohtuu helposti, että kyse ei ole vain uusien energiateknologioiden voitonmarssista. Olemme keskellä laajempaa yhteiskunnallista muutosta monine seurauksineen ja ristiriitoineen.

Ilman vaikutusten varhaista tunnistamista, risteävien tavoitteiden yhteensovittamista ja konfliktien ennakointia siirtymän vauhti voi hyytyä.

Muutos vaikuttaa väestön, talouden ja alueiden kehitykseen

Tutkijat ovat pitkään tarkastelleet kestävyyssiirtymiä sosioteknisinä ja systeemisinä muutosprosesseina. Ajatuksena on, että kestävän teknologian kehitys, markkinat ja innovaatiot kietoutuvat historiaan, yhteiskunnan arvostuksiin ja instituutioiden toimintaan.

Kestävyysmurrosten tutkijat kutsuvat siirtymän yhteiskunnallista tarkastelukehystä maisemaksi. Kymmenen viime vuoden aikana ilmastonmuutoksen hillitsemisestä on muodostunut muutoksen maisema, “uusi normaali”, joka nyt kannattelee vihreää siirtymää.

Uudessa maisemassa sekä innovaatiot että instituutiot kääntyvät uuteen suuntaan. Vihreä siirtymä ei ole vain teknologinen siirtymä fossiilisista uusiutuviin energianlähteisiin. Kyse on yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka vaikuttaa eri tavoin eri väestöryhmiin, talouden toimialoihin, alueisiin ja niiden kehitykseen.

Yllättäen jopa talouskasvun tavoite on ripustettu ilmastotavoitteisiin.

Muiden yhteiskunnallisten muutosten tavoin vihreä siirtymä muuttaa valta-asetelmia ja siirtelee resursseja. Se synnyttää hyötyjä ja haittoja, jotka eivät jakaudu tasan, vaan muodostavat jakolinjoja “voittajiin ja häviäjiin”.

Jännitteitä ja konflikteja syntyy, vaikka siirtymä toteutuessaan kasvattaisikin ihmisen ja luonnon hyvinvointia. Siirtymä tuo mukanaan paitsi toivoa, myös epävarmuutta, kipuilua, kilpailua ja kiistoja.

Taustalla on politiikan peruskysymys: kuka saa mitä, milloin ja miten?

Elokapina ja EK yhteisellä asialla

Vihreän siirtymän ristiriidat ja konfliktit ilmenevät kahdella eri rintamalla. Ne kytkeytyvät sekä fossiilienergian alasajoon että uusiutuvan energian kasvuun.

Esimerkkejä fossiilienergian konflikteista ovat mielenosoittajien marssit Saksan hiilikaivosten laajentamista vastaan, tai kun suomalaiset ilmastoaktivistit tukkivat Helsinki-Vantaan lentokentän terminaalin muistuttaakseen matkustajia lentämisen ilmastovaikutuksista.

Samaan aikaan uudet energiahankkeet, kuten tuulivoimalat ja sähkön siirtolinjat, aiheuttavat omia paikallisia konfliktejaan.

Elokapina ja Elinkeinoelämän keskusliitto ovat tavallaan yhteisellä asialla: ensimmäinen yrittää pysäyttää fossiilisten polttamisen, toinen sujuvoittaa uusiutuvan energian voittokulkua.

Vihreän energian ratkaisujen edistäminen ja niiden vaikutukset voivat olla ristiriidassa keskenään.

Esimerkiksi tuuli- ja aurinkovoimaloiden alta voidaan raivata metsää virkistys- ja maisema-arvoineen, eliölajeineen ja hiilinieluineen. Vaikka ilmastonmuutoksen hillintä on globaalissa mittakaavassa hyväksi luonnolle, voivat paikalliset ilmasto- ja energiahankkeet olla sille haitaksi.

Paikallisten tarpeita kannattaa kuunnella

Kilpailevat maankäytön muodot ja maankäytön konfliktit ovat muodostumassa merkittäväksi vihreän siirtymän haasteeksi. Puhtaan energian hankkeet tarvitsevat tilaa, ja tilan löytäminen käy yhä vaikeammaksi. Merituulivoiman kehitys on helppo nähdä yhtenä vastauksena maankäytön ongelmiin.

Vihreän siirtymän hankkeissa on jotain samaa kuin yleishyödyllisten laitosten ja infrarakentamisen konflikteissa. Yleinen hyödyllisyys ymmärretään isossa kuvassa, mutta hankkeiden sijoittelu paikallisine vaikutuksineen ja riskeineen muodostuu kiistakysymykseksi.

Vihreän siirtymän ylätasolla huomio kiinnittyy suureen kuvaan. Siinä edistetään puhdasta ja päästötöntä tulevaisuutta tai Suomen asemaa vihreän siirtymän kilpajuoksussa.

Paikallisesti siirtymä ilmenee konkreettisina hankkeina hyötyineen ja haittoineen, kuten kunnan ja maanomistajien uusina vero- ja vuokratuloina sekä maankäytön ja maiseman muutoksina vaikutuksineen. Paikallisia konflikteja on usein nimitetty nimby- eli ei meidän takapihallemme! -kiistoiksi.

Maankäytön ja ympäristökonfliktien tutkijat ovat kuitenkin hylänneet tämän termin kauan sitten. Se leimaa paikalliset, sivuuttaa heidän huolenaiheensa ja lukee konfliktin asukkaiden uppiniskaisuuden syyksi. Nimby-nimittely pikemminkin vaikeuttaa konflikteja kuin auttaa ymmärtämään vastustuksen syitä.

Kiistojen käsittelyyn tarvitaankin leimaavien stereotypioiden sijaan osaamista ja laadukkaita prosesseja.

Tuulivoiman hyväksyttävyyden osatekijöinä aihepiirin tutkimuksessa toistuvat

  • hankkeiden paikalliset hyödyt ja haittojen minimointi
  • paikallisen yhteisön kunnioittava kohtaaminen ja tiivis vuorovaikutus
  • tietoon perustuva vaikutusten arviointi.

Hankkeen hyväksyttävyyden ja vihreän siirtymän uskottavuuden kannalta on parempi, että maanomistajien ja kunnan kiinnostus rakentuvat paikallisesti, kuin että energiayhtiön projektipäällikkö puskee hanketta keinolla millä hyvänsä.

Kuntien päätöksenteko koetuksella

Vihreän siirtymän politiikkatason ja paikallisen tason kuilua syventää EU:n tavoitteenasettelu. Siinä hiilineutraalin teollisuuden laajentaminen nähdään koko Euroopan yhteisenä etuna, jota halutaan vauhdittaa uusilla rahoitusinstrumenteilla ja sääntelyä sujuvoittamalla.

Kysymys Euroopan keskus-periferia-akselista on viime aikoina noussut puheenaiheeksi erityisesti kaivoskysymyksissä. Huomiota herättänyt esimerkiksi on EU:n kriittisten materiaalien asetus (CRMA), joka pyrkii nopeuttamaan kriittisten mineraalien hyödyntämistä jäsenmaiden strategisina hankkeina.

Jännite kunnianhimoisten tavoitteiden ja paikallisyhteisöjen tarpeiden ja oikeuksien välillä voi vielä kasvaa. Odotettavissa on keskustelua siitä, millaisia mahdollisuuksia paikallisyhteisöillä on vaikuttaa vihreän siirtymän hankkeisiin ja miten tätä valtaa pitäisi käyttää.

Suomessa kuntien päätöksenteko ja maankäytön suunnittelu ovat tässä avainasemassa. Hankkeet voivat jakaa paikallisyhteisöjä hankkeen vastustajiin ja puolustajiin. Kunnat voivat silloin pysäyttää hankkeita säilyttääkseen rauhan kuntalaisten välillä.

Oikeudenmukaisuus avain konfliktien ennakointiin

EU on nostanut oikeudenmukaisuuden vihreän siirtymän hyväksyttävyystavoitteeksi. Green Deal -strategiaan on rakennettu oikeudenmukaisen siirtymän mekanismi, joka tarjoaa miljardien eurojen tukia siihen.

Ammattiyhdistysaktiivien alun perin muotoileman ja 1990-luvulla vakiintuneen oikeudenmukaisen siirtymän käsitteen pyrkimyksenä on varmistaa, että työntekijöiden asema tunnistetaan, ketään ei jätetä jälkeen, ja että siirtymän hyödyt jakautuvat reilusti.

Käsite on sittemmin sisällytetty Pariisin ilmastosopimukseen vuodelta 2015. Näin se kytkeytyy kansainvälisen ilmastopolitiikan periaatteisiin. Viime vuosina oikeudenmukaisen siirtymän tutkimus on kasvanut voimakkaasti.

Tutkijat ovat nostaneet esiin kolme oikeudenmukaisen siirtymän jännitettä:

  • Ristiriita siirtymän nopeuden ja sen inklusiivisuuden välillä. Mitä nopeammin siirtymä etenee, sen todennäköisemmin kaikki ryhmät eivät pysy mukana eivätkä saa ääntään kuuluviin.
  • Konfliktit siirtymän tavoitteiden sekä erilaisten arvolähtökohtien ja oikeuksien tunnustamisen välillä. Esimerkiksi energiahankkeiden törmäys alkuperäiskansojen oikeuksiin saamelaisten kotiseutualueella.
  • Ristiriita ilmastotavoitteiden ja niistä syntyvien hyötyjen ja haittojen tasapuolisen jakautumisen välillä. Jakolinjoja voi ilmetä kansainvälisellä tai kansallisella tasolla. Voiko tuulivoiman kasautuminen Länsi-Suomeen johtaa siihen, että muutkin vihreän siirtymän investoinnit, työpaikat ja aluetalouden hyödyt seuraavat perässä?

Konfliktien ennakointia ja hallintaa tarvitaan sekä politiikan ja yhteiskunnallisten tavoitteiden että paikallisella, vihreän siirtymän hankkeiden tasolla.

Politiikkatasolla siirtymän oikeudenmukaisuus on itsessään tärkeä konfliktien hallintaa tukeva yhteiskunnallinen tavoite. On tärkeää, ettei kuilu siirtymän voittajien ja häviäjien välillä repeä liian suureksi.

Oikeudenmukaisten menettelytapojen vaatimus puolestaan koskee kaikkia suunnittelun ja päätöksenteon prosesseja, joilla vihreän siirtymän hankkeet etenevät ideasta toteutukseen. Miten varmistetaan kansalaisten ja sidosryhmien reilu kuuleminen ja vaikutusmahdollisuudet?

Jokainen hanke parantaa tai huonontaa vihreän siirtymän mainetta

Siirtymän oikeudenmukaisuus ei voi olla vain kaunis tavoite. Se edellyttää myös konkreettisia tekoja ja toimintatapoja.

Vihreän siirtymän strategia ja sen käytännön toimeenpano kietoutuvat toisiinsa. Mikäli siirtymä nähdään legitiiminä poliittisena tavoitteena, on myös paikallisia hankkeita vaikutuksineen helpompi tukea.

Toisaalta yksittäiset hankkeet voivat vaikutuksistaan ja prosesseistaan riippuen joko kasvattaa tai nakertaa siirtymän hyväksyttävyyttä, puhtautta ja vihreyttä. Jokainen hanke, jota vihreän siirtymän nimissä edistetään, vaikuttaa osaltaan vihreän siirtymän maineeseen.

Yhteiskunnallinen hyväksyttävyys on siirtymän yksi toimintaedellytys. Erilaiset ristiriidat ja kiistat tulevat toimimaan vihreän siirtymän “stressitesteinä”: Miten siirtymän vihreys ja oikeudenmukaisuus varmistetaan? Miten siirtymän uskottavuus ja liikevoima kestää?

Investointien ja hankekehityksen ohella vihreää siirtymää pitäisi pystyä seuraamaan avoimesti paitsi ilmastovaikutusten myös muiden vaikutusten, mahdollisten ristiriitojen ja konfliktien sekä oikeudenmukaisuuden näkökulmista.

Lasse Peltonen
Ympäristökonfliktien hallinnan professori
Historia- ja maantieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Kirjoitus on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

“Opettajia” ja “opiskelijoita” – roolit muutoksessa!

Vertaisopettaja- ja yhteisopetusmallit tuovat opiskelijat mukaan opetukseen ja murtavat perinteisiä ajatusmalleja opettajan ja opiskelijan tehtävistä.

Opiskelijat ovat keskeinen osa yliopistoyhteisöä. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen tuore arviointiraportti Korkeakoulupedagogiikan tila ja uudistaminen muistuttaa kuitenkin yhteisön jakautumisesta: opettajilla on tyypillisesti myönteisempi kuva opetuksen laadusta kuin opiskelijoilla, opettajat keskustelevat saamastaan palautteesta pääosin keskenään ja myös opiskelijat puhuvat opetuksesta lähinnä toisten opiskelijoiden kanssa.

Yliopistolaisilla voi olla myös opiskelijoiden osallisuutta kaventavia ajatusmalleja siitä, mitä “opettajan” ja “opiskelijan” kuuluu yliopistolla tehdä.

Esittelemme ja arvioimme kaksi toimintamallia, joissa perinteisiä rooleja on rikottu ja opiskelijat otettu mukaan opetukseen: matematiikan oppiaineen vertaisopettajamallin sekä oikeustieteiden yhteisopetusmallin.

Haluamme antaa kollegoille ideoita ja inspiraatiota opiskelijoiden osallistamiseen sekä johdolle vinkkejä siitä, miten tätä voitaisiin edistää. Toimintamalleja voi tietenkin olla lukemattomia erilaisia.

Vertaisopettamista matematiikassa

Vertaisopettajat ovat opiskelijoita, jotka opettavat toisia opiskelijoita. Matematiikan oppiaineessa he ohjaavat ensimmäisen vuoden opiskelijoita tehtävien tekemisessä ja kurssien aihepiirien ymmärtämisessä.

Vertaisopettajalta ei vaadita muuta kuin se, että hän on itse suorittanut ohjaamansa kurssin. Vertaisopettajan ei ole tarkoitus olla kaikkitietävä tietopankki tai tarjoilla opiskelijoille suoria vastauksia kysymyksiin. Sen sijaan hän opettaa opiskelutaitoja ja mallintaa, kuinka hiukan kokeneempi opiskelija lähtee ratkaisemaan ongelmaa. Vertaisopettajat työskentelevät pareittain, jolloin tarjolla on aina kollegan tuki.

Vertaisopettajat ohjaavat opiskelijoita avoimessa oppimistilassa. Ohjausta on tarjolla yhteensä noin kahdeksan tuntia viikossa, ja opiskelijat voivat viettää oppimistilassa niin paljon aikaa kuin haluavat. Näin huomioidaan erilaiset oppijat: joku saattaa tarvita paljon tukea ja toinen taas vain hiukan apua jonkin tehtävän kanssa.

Opetusympäristöllä on suuri merkitys vertaisopettajatoiminnalle. Avoin, oveton tila keskeisellä paikalla toimii paremmin kuin luokkahuone, jonne voi olla korkea kynnys tulla, ja johon muodostuu helposti hierarkkinen asetelma oppijan ja opettajan välille. Vertaisopettajat käyttävät huomioliivejä, jotta opiskelijoiden ei tarvitse miettiä, kuka tilassa on opettaja. Lisäksi liivi auttaa vertaisopettajaa siirtymään opiskelijan roolista opettajan rooliin.

Uuden opetusmallin kokeilua luokkatilassa, jossa henkilöt työskentelevät yhdessä ja opettajilla on huomioliivit.
Kuva: Varpu Heiskanen

Vertaisopettajien ohjaustoiminta on osa Oppijalähtöinen ohjaaminen -kurssia. Koska opettaminen ja erityisesti oppijalähtöisyys ovat monelle vertaisopettajalle uusia asioita, on tärkeä tukea heidän kehitystään jatkuvasti. Siksi vertaisopettajat osallistuvat kurssin puitteissa viikoittaisiin pedagogisiin tapaamisiin. Niissä käsitellään opettamisen lisäksi myös opetettavien kurssien asiasisältöjä.

Vertaisopettajat saavat toiminnasta opintopisteitä Oppijalähtöinen ohjaaminen -kurssin kautta. Kurssin suoritettuaan he voivat hakea tuntiopettajiksi. Tuntiopettajina toimivat vertaisopettajat siirtävät tietoa ja kokemustaan uusille vertaisopettajille ja heillä on vastuuta opetustyöstä.

Kansallinen vertaisopettajaverkosto tarjoaa avoimen opetusmateriaalin vertaisopettajien kouluttamiseen.

Yhteisopetusta oikeustieteissä

Oikeustieteiden laitoksen opetusavustaja toimi lukuvuonna 2022–2023 yhteisopettajana kahdella ensimmäisen vuoden opintojaksolla yhdessä vastuuopettajan kanssa. Opintojaksoista ensimmäinen ajoittui syys-marraskuulle ja toinen maalis-toukokuulle. Molemmat jaksot sisälsivät pakollisia työpajoja sekä yksilö- ja ryhmätehtäviä. Jälkimmäinen jakso edusti tutkivan oppimisen mallia.

Opetusavustaja ja vastuuopettaja suunnittelivat ja toteuttivat jaksot yhdessä alusta loppuun. Opetusavustaja oli suorittanut ne edellisenä lukuvuonna, joten hänellä oli niistä tuore opiskelijakokemus. Hän antoi tasavertaisen panoksen oppimistehtävien ja opetustilanteiden suunnitteluun. Suunnittelun lähtökohtana olivat edellisen lukuvuoden toteutukset sekä vastuuopettajan ja opetusavustajan näkemykset muutostarpeista. Opetusavustaja pystyi myös arvioimaan opetustilanteiden ja oppimistehtävien mielekkyyttä ja toimivuutta opiskelijoiden näkökulmasta. Hänen kädenjälkensä näkyi esimerkiksi tehtävien ohjeistusten ja jaksojen kokonaisprosessin selkeydessä, jaksojen yhteensovittamisessa opiskelijoiden muuhun ajankäyttöön sekä sisältöjen ja tehtävien vaativuuden mitoittamisessa.

Opetusavustaja osallistui myös kaikkiin työpajoihin yhteisopettajana. Työpajoissa hän muun muassa toteutti virittäytymis- ja orientaatiotyöskentelyjä, opetti tiettyjä teemoja ja osallistui opetuskeskusteluihin. Opetusta luonnehti ylipäätään vahva dialogisuus. Vaikka vastuuopettaja ja opetusavustaja sopivat etukäteen pääpiirteittäin työnjaostaan opetustilanteissa, käytännössä molemmat osallistuivat aktiivisesti opetuksen kaikkiin vaiheisiin. Lisäksi opetusavustaja ohjasi opiskelijoiden pienryhmätyöskentelyä työpajoissa ja sähköpostitse sekä antoi heille ohjausta tutkivan oppimisen eri vaiheissa.

Oikeustieteiden laitoksella on ollut vuosikausia lukuisia 50-prosenttisella työajalla työskenteleviä opetus- ja tutkimusavustajia, joten yhteisopetuksen edellyttämä työsuhdemalli oli valmiina. Toteutunut yhteisopetus ei kuitenkaan perustunut laitoksella etukäteen muodostettuun toimintamalliin vaan rakentui opiskelijan oman aktiivisuuden pohjalta. Opetusavustaja oli ensimmäisenä opintovuonnaan omaehtoisesti pyytänyt tukea oikeustieteen opiskeluun ja tarjonnut ideoitaan opetuksen kehittämiseen. Tämä oli luonteva peruste rekrytoida hänet opetusavustajaksi, jonka työn keskiössä on ensimmäisen vuoden opintojen kehittäminen. Samalla rekrytointi tarjosi vastuuopettajalle mahdollisuuden kehittää opintojaksojen toimintamallia tutkivan oppimisen suuntaan.

Hyödyt kaikille osapuolille

Opiskelijapalautteiden ja omien kokemustemme perusteella opiskelijoiden aktiivinen rooli opetuksessa on monin tavoin hyödyksi kaikille osapuolille.

Hyödyt opiskelijoille:

  • Opiskelijoiden on helppo lähestyä toisia opiskelijoita ja kysyä heiltä neuvoa.
  • Toinen opiskelija osaa pukea asiat opiskelijalle ymmärrettävämpään muotoon kuin kurssin vastuuopettaja.
  • Yhteisöllisyys vahvistuu ja kurssin ilmapiiri paranee.
  • Keskusteluissa opiskelijat oppivat tieteellistä kielenkäyttöä ja kommunikointia.

Hyödyt vertaisopettajalle ja opetusavustajalle:

  • Substanssiosaaminen, pedagoginen osaaminen ja viestintätaidot kehittyvät.
  • Integroituminen yliopistoyhteisöön.
  • Oman alan työkokemusta.

Hyödyt vastuuopettajalle:

  • Vastuuopettaja saa palautetta opiskelijoiden oppimisesta.
  • Opiskelijanäkökulma ja sen ottaminen huomioon tulevat vahvemmin osaksi opetustyön arkea.
  • Yhteistyö opiskelijoiden kanssa parantaa työhyvinvointia ja työn laatua.

Yhdessä tekeminen antaa intoa ja virtaa kaikille opetukseen osallistuville. Into ja työnilo puolestaan säteilevät edelleen opetuksen ja oppimisen laatuun. Uuden kokeileminen vaatii toki aluksi vaivaa, mutta uudet käytännöt myös vapauttavat vastuuopettajan aikaa muuhun työhön.

Jotta opiskelijoiden ja vastuuopettajien yhteistyöllä on jatkuvuutta, yliopiston kannattaa tukea sitä rahallisesti, ja sille tulee antaa myös vakaa sija opetussuunnitelmassa.

Aurora Fifield
Oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Sampo Mielityinen
Oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Johanna Rämö
Fysiikan ja matematiikan laitos, Itä-Suomen yliopisto


Venäjältä haetut pappisvihkimykset ovat muutakin kuin kirkollinen asia – nyt astuttiin politiikan puolelle

Luterilainen Inkerin kirkko vihki viisi suomalaismiestä papiksi Venäjällä syyskuun alussa. Miehet työskentelevät Suomen luterilaisen kirkon yhteydessä toimivissa kirkollisissa järjestöissä.

Pappisvihkimykset tapahtuivat samana päivänä, kun Mari Parkkinen vihittiin Mikkelin hiippakunnan piispaksi. Samaisen Mikkelin hiippakunnan piispan vastuulla on perinteisesti ollut myös Suomen luterilaisen kirkon suhteet Venäjällä toimiviin kirkkoihin – niin luterilaiseen Inkerin kirkkoon kuin Venäjän ortodoksiseen kirkkoonkin.

Arkkipiispa Tapio Luoma epäili, että vihkimysten avulla kierretään Suomen evankelisluterilaisen kirkon virkakäsitystä eli käytännössä kysymystä naispappeudesta.

Suomen luterilaisessa kirkossa pappisvihkimystä ei sidota mihinkään sukupuoleen. Sekä Inkerin kirkko että osa Suomen luterilaisista kirkollisista järjestöistä pitävät pappisvirkaa kuitenkin avoimena ainoastaan miehille.

Tämän takia Venäjältä haetut vihkimykset luovat kirkollista sekaannusta, jos miehet toimivat pappeina Suomessa. Kansalaisille on silloin vaikea hahmottaa, minkä kirkon pappeja he todellisuudessa ovat.

Yksi Inkerissä papiksi vihityistä, Suomen luterilaisen kirkon yhteydessä toimivan virallisen lähetysjärjestön Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummela väisti kysymyksen kertomalla järjestönsä pitävän ”Inkerin kirkon vihkimiä pappeja samalla tavalla pappeina kuin muitakin luterilaisia pappeja”.

Yleistyksellä hän kiersi kirkolliseen toimivaltaan ja pappien sukupuoleen liittyvät näkökulmat. Näin Suomesta käsin venytetään kirkkojen virallisia sopimuksia ja luodaan syvempiä yhteyksiä sotaa käyvälle Venäjälle.

Tällä hetkellä ei ole olemassa tutkimusta siitä, kuinka ainutlaatuinen tilanne on. Kirkkojen maailmanneuvosto ja Roomalaiskatolinen kirkko ovat pyrkineet pitämään yllä yhteyksiä Venäjälle, mutta pyrkimysten on arvioitu olleen sinisilmäisiä ja hyödyttäneen ainoastaan Venäjän ja sen ortodoksisen kirkon propagandaa.

On tunnettua, että kirkolliset tahot ottavat etäisyyttä venäläisiin kirkkoihin. Dramaattisin esimerkki on Ukrainan toinen ortodoksinen kirkko, joka kertoi eronneensa Moskovan patriarkaatin alaisuudesta toukokuussa 2022, mutta ei hakenut kirkollista hyväksyntää erolleen. Kirkko on tuominnut Venäjän hyökkäyksen, mutta ei ole ottanut selkeää kantaa epäilyihin osan papiston väitetystä yhteistyöstä Venäjän kanssa.

Rajat ylittävää sananjulistusta

Nyt pappisvihkimyksensä saaneet papit kuuluvat Suomen luterilaisen kirkon sisällä vaikuttaviin kirkollisiin järjestöihin, jotka korostavat Raamatun arvovaltaan nojaamista sekä evankelioimis- ja julistustyön tärkeyttä. Tämä on tyypillistä myös Inkerin kirkolle sekä sen vahvalle tukijalle, amerikkalaiselle luterilaiselle Missouri-synodille.

Painotukset eivät tee näistä toimijoista erityisen luterilaisia. Niissä on enemmänkin liittymäkohtia kansainväliseen tunnustuskuntien rajat ylittävään evankelikaalisuuteen.

Evankelikaalisuus painottaa myös yksilöetiikan kysymyksiä. Tämä näkyy tukena ”perinteisille” näkemyksille seksuaalietiikkaan ja sukupuoleen liittyvissä asioissa. Poliittisesti evankelikaaliset ovat Yhdysvalloissa kallellaan republikaanipuolueeseen.

2010-luvun tutkijat, kuten Kristina Stoeckl, ovat osoittaneet, että juuri perinteiset näkemykset seksuaalietiikkaan ja sukupuoleen liittyvissä kysymyksissä ovat avainasemassa kansainvälisissä konservatiivisissa kirkollisissa yhteyksissä.

Tälle pohjalle rakentuvat myös Inkerin kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon suopeat välit. Molemmilla on lisäksi kontaktit amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.

Yhteistyön avulla Venäjän ortodoksinen kirkko on pyrkinyt kristillisten moraaliarvojen puolustajien kansainväliseksi johtajaksi – mutta luovuttanut johtajan paikan Vladimir Putinin johtamalle Venäjälle.

Venäjältä tukea Päivi Räsäselle

Luterilainen Inkerin kirkko kertoi jo vuonna 2014 Suomen luterilaiselle kirkolle iloitsevansa saumattomasta yhteistyöstä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa yhteisten perhearvojen vakiinnuttamiseksi Venäjällä.

Venäjän ortodoksinen kirkko puolestaan antoi kiitosta Inkerin kirkolle moraalisissa kysymyksissä: Inkerin kirkko vastusti naisten pappisvihkimystä ja samaa sukupuolta olevia aviolittoja.

Lokakuun alussa julkaistavasta Ortodoksia-journaalista selviää, että vuonna 2022 Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan sen kanssa samat arvot jakavat kirkot olivat yhteistyökumppaneita Venäjällä.

Inkerin kirkon piispa Ivan Laptev taas totesi vielä tammikuussa 2022 ekumeenisten yhteyksien Venäjän ortodoksiseen kirkkoon toimivan hyvin. Sekä Inkerin luterilaisella että Venäjän ortodoksisella kirkolla oli hyvät yhteydet amerikkalaiseen Billy Graham Evangelistic Associationiin, jonka kanssa suunniteltiin yhteistyötä kesälle 2022.

Ukrainan sota sai läntiset konservatiivikristityt kuitenkin epäilemään Venäjää, ja tapahtuma peruttiin.

Tammikuussa 2022 Venäjän ortodoksinen kirkko kertoi venäläisten kristillisten kirkkojen allekirjoittaneen lausunnon, jossa tuetaan niitä suomalaisia luterilaisia, jotka ovat uskollisia Raamatun moraaliarvoille. Lausunto liittyi juuri alkaneeseen kansanedustaja Päivi Räsäsen ja Suomen luterilaisesta kirkosta irrallaan toimivan lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjolan oikeudenkäyntiin koskien heidän lausuntojaan homoseksuaaleista.

Myös Inkerin kirkko oli allekirjoittanut lausunnon. Kirkkojen tuki perustui yhteiseen ideologiaan perhe- ja seksuaalietiikan alueella.

Kristillisillä moraaliarvoilla Ukrainaa vastaan

Suomalaismiesten pappisvihkimykset Inkerin kirkossa kertovat yhä tiiviimmästä kansainvälisestä konservatiivisten kristittyjen välisestä yhteydestä, jonka tavoitteena on “kristillisten moraaliarvojen” ideologinen edistäminen.

Tämä tarkoittaa käytännössä kirkkokuntien ja valtioiden rajat ylittävää yhteistyötä, jonka perustana on miehen ja naisen perinteisiksi nähtyjen sukupuoliroolien painottaminen ja seksuaalivähemmistöjen syrjiminen. Pappisvihkimykset Inkerin kirkossa ovat tuoneet suomalaiset toimijat nyt uudella tavalla osaksi tätä yhteistyötä.

Venäjän ortodoksiselle kirkolle “kristilliset moraaliarvot” ovat yksi peruste tukea sotaa Ukrainassa. Siksi vihkimykset, joiden tarkoitus on vahvistaa Inkerin kirkon koulutusta ja auttaa suomalaisia herätysliikkeitä, eivät ole yhdentekeviä.

Kun Venäjän täysimittainen hyökkäyssota on käynnissä, suomalaisten kirkollisten ja valtiollisten toimijoiden on oltava valppaita. Kristillisten liikkeiden harjoittamaa arvovaikuttamista tulee sodan varjossa tarkastella erityisen kriittisesti.

Tarvitaan myös lisää tutkimusta erityisesti suomalaisten kirkollisten järjestöjen toiminnasta osana ideologista yhteyttä vaalivaa konservatiivista ekumeniaa.

Huolenpitoa venäläisistä maan rajojen ulkopuolella

Nyt vihityt miehet perustelevat yhteyksiään Inkerin kirkkoon koulutusyhteistyöllä. Vihkimyksessä saarnannut Inkerin kirkon emerituspiispa Aarre Kuukauppi korosti vihkimyksen auttavan nimenomaan suomalaisia herätysliikkeitä.

Kuukaupin ulostulo on yhtenevä Inkerin kirkon lähetysnäyn kanssa. Inkerin kirkko haluaa pitää huolta venäläisistä myös Venäjän rajojen ulkopuolella. Venäjän ortodoksinen kirkko ja Venäjän valtio ovat pyrkineet samaan lähiulkomaapolitiikan ja venäläisen maailman käsitteiden kautta.

Kirkkojen ja valtion ero ei ole Venäjällä samanlainen kuin Suomessa. Venäjän valtion ja siellä toimivien kirkkojen yhteistyö perustuu yhteisesti nimitettyihin “perinteisiin” arvoihin.

Suomalaisessa yhteiskunnassa uskonnollinen kenttä nähdään mielellään yksityisasiana.

Kun Inkerin kirkossa papiksi vihitty suomalaisen järjestön edustaja kertoo haluavansa auttaa ihmisiä Jeesuksen luo, suomalainen poliitikko jättää asian lähemmän tarkastelun mielellään siihen.

Poliittinen vaikuttaminen on kuitenkin muutakin kuin puoluepolitiikkaa.

Kansainvälisen yhteistyön seurauksena 2000-luvulla niin Venäjän ortodoksinen kirkko kuin kirkollisen kentän toiselta laidalta olevat evankelikaaliset ovat oppineet vaikuttamaan yhteisön normien muokkaukseen.

Ne nimeävät ja tulkitsevat seksuaalietiikkaan ja sukupuolisuuteen liittyviä kysymyksiä tavalla, jossa liberaalin demokraattisen yhteiskunnan ihmisoikeusnäkemyksiä on kyseenalaistettu tarkoituksellisen epätäydellisillä viittauksilla erityisesti YK:n ihmisoikeussopimuksen artikloihin 29, 16 ja 26. Venäjän ortodoksinen kirkko käyttää juuri tätä taktiikkaa Ukrainassa puolustaessaan “kristillisiä moraaliarvoja”.

Arvot eivät synnykään tyhjiössä. Venäjällä toimivat kirkot ovat sitoneet itsensä tiettyyn “kristillisiksi moraaliarvoiksi” nimittämäänsä tapaan määritellä perhe- ja seksuaalietiikan rajat rajoittamaan seksuaalivähemmistöjä. Samanlaista agendaa ajetaan myös evankelikaalisten joukoissa Yhdysvalloissa.

Inkerin kirkosta vihkimyksen hakeneet miehet luovat suoran linkin tähän kansainväliseen ideologiseen yhteyteen. He toimivat alueella, joka ylittää Suomen ja Venäjän välisen rajan.

Heta Hurskainen
Läntisen teologian yliopistotutkija
Teologian osasto, Itä-Suomen yliopisto

Artikkeli on julkaistu alkujaan MustRead Akatemia -verkkomediassa.

Tulitikkuleikit, ilmastonmuutos ja liekehtivät lomakohteet: pikakurssi kausaalisen selittämisen problematiikasta

Ilmakuva metsäpalosta yöllä.
Kuva: Mostphotos

Keskikesä pohjoisella pallonpuoliskolla. Uutisotsikoita hallitsevat eteläisen Euroopan kuumuus ja maastopalot. Myös sosiaalisessa mediassa on kuumaa: nahistellaan siitä, onko maastopalojen syynä globaali ilmastonmuutos vai huolimaton tulenkäyttö. Rapsakka 40 celsiusasteen lämpötila ei näet itsekseen metsää sytytä. Tähän tarvitaan ulkoinen tulenlähde – ihmisen toiminta.

Tieteenfilosofi on tästä mielissään. Ei tukahduttavista helteistä. Tai maastopaloista. Ilmastonmuutoksesta puhumattakaan. Vaan somenahistelusta. Se on nimittäin kuin suoraan tieteenfilosofian oppikirjasta.

Tieteen keskeisenä tehtävänä voidaan ajatella olevan maailman tieteellinen selittäminen. Kenties asioille voidaan antaa erilaisia selityksiä, mutta tiede pyrkii niiden tieteelliseen – objektiiviseen ja totuudenmukaiseen – selittämiseen. Keskeisenä tieteellisen selittämisen muotona on taas kausaalinen selittäminen: tiede pyrkii identifioimaan havaitsemiemme ilmiöiden ja lainalaisuuksien syitä. Miksi näin? Yksinkertaisesti siksi, että ymmärrys maailmassa vallitsevista syy-seuraussuhteista antaa meille mahdollisuuden vaikuttaa maailmaan: voimme saada aikaan toivottuja asioita, estää epätoivottuja.

Kausaalinen selittäminen on kuitenkin filosofisesti ongelmallista. Keskeisin ongelma muotoillaan nykykeskustelussa kutakuinkin näin:

Raapaiset tulitikun, ja saat sen syttymään. Haluat sanoa: ”raapaisuni aiheutti tulitikun syttymisen”. Kuitenkin: tulitikku syttyi vain, koska ilmassa oli riittävästi happea. Miksi et sano: ”ilmassa oleva happi aiheutti tulitikun syttymisen”? Kysymys siis kuuluu: tulisiko tulitikun syttymisen syynä pitää sen raapaisua vai ympäröivän ilman happipitoisuutta?

Tunnistamme siis yhtäältä kausaaliset relevantit tekijät, ja toisaalta taustaolosuhteet, joiden vallitessa tietyt kausaalisuhteet realisoituvat. Näyttää siltä, että olemme tekemisissä kahden radikaalisti erilaisen asian kanssa. Tämä erottelu on kuitenkin ongelmallinen. Ei ensinnäkään ole selvää, mihin se perustuu. Ja toiseksi, muutoksilla yhdentyyppisissä asioissa voi olla yllättäviä seurauksia toisentyyppisiin asioihin – kuten ympäröivän ilman happipitoisuuden muutoksilla siihen, pidämmekö tulitikun syttymisen syynä sen raapaisua vai ilman happipitoisuutta.

Tämä klassinen tieteenfilosofinen kysymyksenasettelu voidaan nyt korvata somenahistelulla maastopalojen syistä. On kaksi leiriä. Yhtäältä se, joka korostaa taustaolosuhteiden (ilmastonmuutoksen, hapen) roolia maastopalojen syynä. Toisaalta se, joka korostaa sellaisena tapahtumia (tulitikun raapaisua, ihmisten toimintaa), jotka sattuvat tapahtumaan näiden olosuhteiden vallitessa. Kumpi leiri on oikeassa? Molemmat. Tarkemmin sanoen: molemmat näkökulmat ovat perusteltuja. Siksi nahistellaan.

Ei tietenkään pitäisi olla epäselvyyttä siitä, kuinka ilmastonmuutos ja maastopalot ovat yhteydessä toisiinsa: ilmasto muuttuu, ja on lämpimämpää kuin ennen, mikä kuivattaa maastoa aiempaa enemmän, mikä luo olosuhteet, joissa ennen vaarattomalla inhimillisellä toiminnalla on nyt merkittävällä todennäköisyydellä katastrofaaliset seuraukset. Tällaista kuvausta maailmasta on perusteltua pitää tieteellisenä tosiasiana. Mutta filosofinen kysymys kuuluu: kuinka päädymme tällaiseen kuvaukseen, ja kuinka erottelemme taustaolosuhteet ja kausaalisesti relevantit tekijät toisistaan?

Miten vastata tähän filosofiseen kysymykseen? Kukaan ei tiedä. Ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä ratkaisumenetelmää, jolla voisimme jakaa mielivaltaisen systeemin taustaolosuhteisiin ja kausaalisesti relevantteihin osatekijöihin. Joitakin hyödyllisiä huomioita voidaan kuitenkin tehdä.

Ensiksi, kun hahmotamme maailmaa kausaalisesti, jaamme sen implisiittisesti systeemien ja osasysteemien hierarkiaan. Kun sanomme ”X aiheuttaa Y:n”, tarkoitamme jotakin sellaista kuin ”jos tarkastelemme todellisuuden T aitoa osasysteemiä S, niin voidaan todeta, että S:ssä Y:n muutokset ovat riippuvaisia siitä, kuinka X:ää muutetaan”. Selittäessämme maailmaa kausaalisesti jaamme siis todellisuuden taustatekijöihin (T) ja tarkastelumme kannalta relevanttiin systeemiin (S), jonka osatekijöitä manipuloidaan (T:stä käsin). Jos joidenkin osatekijöiden välillä todetaan olevan systemaattinen riippuvuussuhde, niiden voidaan olettaa olevan kausaalisessa suhteessa toisiinsa.

Tämä on tietysti hyvin ihmiskeskeinen käsitys kausaatiosta: kausaalisuhteet ovat riippuvaisia meidän – ihmisten, tiedeyhteisön – kyvystä manipuloida todellisuutta (tehdä interventioita johonkin sen oletettuun osasysteemiin S). Mutta miksi näin olisi? Eikö ole oikein ajatella, että kausaatio on meistä riippumatta tuolla jossakin? Eikö esimerkiksi ole oikein sanoa, että ”meteoriitin syöksyminen maahan oli syy dinosaurusten kuolemaan”, vaikka kukaan ei koskaan tätä tapahtumaa todistanut, puhumattakaan siitä, että olisimme olleet tätä tapahtumakulkua manipuloimassa? Ei ole selvää, miten näihin kysymyksiin pitäisi vastata.

Toiseksi, ja edeltävään liittyen, näyttää ilmeiseltä, että erilaiset ihmisen toimintaan liittyvät normatiiviset seikat vaikuttavat intuitioihimme siitä, minkälaisia asioita pidämme asioiden ”oikeina syinä”. Suomen kielessä sanat ”syy” ja ”syyllinen” tai ”syypää” ovatkin paljastavasti kytköksissä toisiinsa: etsiessämme asioiden syitä, haemme usein tekijöitä – moraalisia agentteja – joita voisimme ”syyttää”. Itse näen, että tämä kytkeytyy nimenomaan pyrkimykseemme paikantaa tekijöitä, joita manipuloimalla voimme muokata maailmaa haluamaamme suuntaan (Pernu 2022). Tästä syystä näen myös ”tieteen” ja ”ideologian” kategorisen erottelun fundamentaalisti problemaattisena (Pernu 2021). Tulitikkujen käsittelyyn on helpompi vaikuttaa kuin ilman happipitoisuuteen tai ilmastonmuutokseen, ja siksi paikannamme ”oikean syyn” helposti tähän.

Kolmanneksi, on suuri mysteeri, mistä maailmassa havaitsemamme kausaalisuhteet pullahtavat esille. Fundamentaalifysiikan ei nimittäin tyypillisesti ymmärretä käsittelevän kausaalisuhteita, vaan fysikaalisten muuttujien matemaattisia suhteita. Fundamentaalit luonnonlait ovat myös ajan suunnan muutoksen suhteen invariantteja – ne pysyvät samoina pyöritämmepä me tapahtumakulkuja eteen- tai taaksepäin. Kausaalisuhteet ovat taas ajallisesti suuntautuneita suhteita par excellence (tyypillisesti: syyt edeltävät seurauksia). Tieteenfilosofiassa onkin vahva perinne, jonka mukaan kausaalisesta terminologiasta tulisi kokonaan luopua – Bertrand Russellin klassisten sanojen mukaan kausaation käsite on ”menneen ajan reliikki, joka on hengissä, kuten monarkia, vain siksi, että sen ei virheellisesti uskota olevan haitaksi” (Russell 1913, s. 1).

Täytyy kuitenkin todeta, että ei ole lainkaan selvää, että fundamentaalifysiikka ei käsittele kausaalisuhteita (esim. Frisch 2014). Tuorein fysiikan Nobel-palkintokin myönnettiin kvanttilomittumisilmiön tutkimuksesta – ilmiön, jota meidän on vaikea hahmottaa siksi, että sen perusteella maailmassa näyttää olevan ”kaukovaikutusta”, avaruudellisesti erillisten partikkeleiden vuorovaikutusta (jo Bellin (1964, 1966) varhaisten teoreettisen tuloksen mukaan kvanttifysiikka on väistämättä epälokaalia). Anton Zeilinger – yksi kolmesta vuoden 2022 Nobel-palkitusta – totesikin aikanaan keskustelussa allekirjoittaneen kanssa, että ”kausaalisen selittämisen tutkiminen on erittäin tärkeätä”.

Tulisiko maastopaloja koskevassa keskustelussa huomion siis kiinnittyä ihmisten tulenkäsittelyyn vai ilmastonmuutokseen? Molempiin. On kuitenkin filosofisesti huomionarvoista, että tieteellisen kehityksen yhtenä keskeisenä suuntana näyttää olevan siirtyminen yksittäisten kausaalisuhteiden tutkimuksesta niiden taustatekijöiden ymmärtämiseen. Tämä liittynee erilaisten menetelmien kehittymiseen, joiden avulla pystymme täsmällisemmin tutkimaan kompleksisia, populaatiotason ilmiöitä. Tästä johtuu myös se, että maastopaloista keskusteltaessa painopiste on nyt siirtymässä yksittäisten ihmisten toiminnasta ilmastonmuutokseen. Tällaisia vuorovaikutussuhteita on vain vaikea hahmottaa – juuri siksi, että ne ovat tavattoman kompleksisia. Ennustankin nahistelun jatkuvan.


Tuomas Pernu.Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto




Bell, John S. (1964). “On the Einstein-Podolsky-Rosen paradox”. Physics 1, s. 195-200.

Bell, John S. (1966). “On the problem of hidden variables in quantum mechanics”. Reviews of Modern Physics 38, s. 447-452.

Frisch, Mathias (2014). Causal Reasoning in Physics. Cambridge: Cambridge University Press.

Pernu, Tuomas K. (2021). ”Tiede on empirian ja ideologian kokonaisuus”. UEF Puheenvuoroja Blogi 15.04.2021.

Pernu, Tuomas K. (2022). ”Harkinta, teko, seuraus: kausaalinen ja juridinen vastuu rikosoikeudessa”. Teoksessa E. Yli-Hemminki, S. Melander & K. Nuotio toim., Rikoksen ja rangaistuksen filosofia. Helsinki: Gaudeamus.

Russell, Bertrand (1913). “On the notion of cause”. Proceedings of the Aristotelian Society 13, s. 1-26.


Säännöllinen liikunta suojaa mielenterveysongelmilta – yksittäinenkin kerta vähentää ahdistusta

Alkuvuodesta 2023 julkaistiin laaja katsaus fyysisen aktiivisuuden vaikutuksista masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Liikuntalääketieteen tutkijoille hyödyt eivät tulleet yllätyksenä. Jo vuosikymmenien ajan olemme olleet tietosia liikkumisen positiivisista vaikutuksista henkiseen hyvinvointiimme.

Osalle ihmisistä hyödyt ovat tuttuja myös arkielämässä. Saamme energiaa, arkiset huolet häviävät taka-alalle ja poistuvat mielestämme, kun liikumme. Tähän porukkaan kuuluvat ihmiset ovat usein jo lapsuudesta asti tottuneet liikkumaan ja nauttivat liikunnan tuomasta ilosta lähes päivittäin.

Nyky-yhteiskunta haastaa kuitenkin kiireellään ja suorituskeskeisyydellään niin lapsia ja nuoria kuin aikuisväestöäkin. Kiireen ja stressin keskellä on hyvin helppo unohtaa liikunta ja liikkuminen, elleivät ne ole vakiintuneet olennaiseksi osaksi arkea.

Helpotusta stressiin

Tutkimusten perusteella tiedetään, että kroonistunut stressi altistaa mielenterveydenhäiriöille. Toisaalta tiedämme, että liikunnalla on helpottava vaikutus stressiin.

Liikunta aiheuttaa mielihyvän tunnetta, lisää dopamiinitasojamme, parantaa keskittyneisyyttämme sekä lisää noradrenaliinin ja serotoniinin pitoisuuksia. Nämä kaikki vaikuttavat masennusoireita vähentävästi.

Liika liikunta voi tosin olla joskus pahastakin. Tämäkin pitää muistaa, kun puhutaan liikunnan ja liikkumisen terveyshöydyistä. Kaikki ihmiset eivät koe liikunnan tuovan heille mielihyvää.

Mielihyvän tunteeseen voi myös jäädä koukkuun. Ihminen haluaa yhä useammin endofiniryöppyjä, jolloin syntyykin riippuvuustila.

Vähäinen fyysinen aktiivisuus puolestaan osalla johtaa mielenhyvinvoinnin heikkenemiseen. Toisaalta masentuneisuus voi olla syy liikkumattomuuteen.

Liikuntaa vai lääkkeitä?

Miten sitten voisimme liikunnan avulla ja liikunnallisella elämäntavalla hoitaa myös mielemme hyvinvointia?

Optimaalista olisi, jos kokisimme olevamme tuottavia, meillä olisi hyvät suhteet läheisiimme ja muihin ihmisiin ja osaisimme selviytyä vastoinkäymisistä.

Näin ei vain valitettavasti ole kaikkien kohdalla. Jos ihminen esimerkiksi sairastaa masennusta, hän ei koe mielihyvää tai nautintoa. Hän menettää kiinnostuksen jopa aiemmin mukavaksi kokemiinsa asioihin, kärsii ruokahalu- ja unihäiriöstä eikä pysty keskittymään.

Maailmanlaajuisesti on arvoitu, että noin 15 prosentilla ihmisistä on riski sairastua masennukseen. Usein oireita aletaan hoitaa lääkkeillä ja unohdetaan muut ei-lääkkeettömät keinot, kuten liikunta.

Masennusoireiden osalta löytyy vahvaa näyttöä siitä, että paljon liikkuvat ihmiset sairastuvat masennukseen harvemmin kuin vähemmän liikkuvat. Tämä pitää paikkansa myös yläasteikäisten nuorten kohdalla.

Keväällä Itä- Suomen yliopiston suuressa, lähes 33000 nuorta käsittäneessä tutkimuksessa havaittiin, että eniten liikkuvilla nuorilla mielenterveysoireilun todennäköisyys oli pienin. Vapaa-ajan liikunnalla on siis merkittävä rooli nuorten hyvinvoinnin kannalta.

Joukkuelajeilla myönteisin vaikutus

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet huolestuttavasti niin Suomessa kuin maailmalla. Tämä heijastuu myös aikuisuuteen aiheuttaen ongelmia niin fyysiseen, henkiseen kuin sosiaaliseenkin hyvinvointiin.

Tutkimusten perusteella mielenterveyttä voidaan parhaiten pitää yllä säännöllisellä liikunnalla. Jo yksittäinenkin liikuntakerta vähentää ahdistuneisuutta. Vaikutus on kuitenkin ohimenevä, jos liikunta ei ole säännöllistä.

Vuonna 2018 tehty jättitutkimus osoitti, että kaikenlainen liikunta oli hyväksi, samoin kotityöt. Monista muista tutkimuksista poiketen joukkuelajeilla oli myönteisin vaikutus mielenterveyteen.

Tästä näkökulmasta uuden hallitusohjelman Suomi liikkeelle -ohjelman ehdotus lisätä pallo mukaan äitiyspakkaukseen ei kuulosta yhtään hassummalta idealta.

Ei kannata myöskään unohtaa luonnon ja luontoliikunnan merkitystä mielen hyvinvoinnille niin stressin vähentäjänä kuin rentoutumis- ja virkistymiskeinona. Onneksi Suomessa lähes kaikilla on mahdollisuus päästä luontoon tai viheralueille melkein kotioveltaan.

Mika Venojärvi
Terveysliikunnan dosentti
Biolääketieteen yksikkö, Itä-Suomen yliopisto

Kirjoitus on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.


Ilmastonmuutos voi tehdä soista valtavan päästölähteen, mutta voiko hiilensidonta myös lisääntyä?

Suot peittävät vain kolme prosenttia maapallon maapinta-alasta, mutta ne varastoivat jopa 30 prosenttia kaikesta maaperän hiilestä. Suot alkoivat kerryttää hiilivarastojaan jo 10 000 vuotta sitten, viimeisimmän jääkauden päättyessä.

Vuosituhansien saatossa turpeen hidas kertyminen on tehnyt soista merkittäviä hiilivarastoja. Soiden korkea vedenpinta hidastaa eloperäisen aineksen hajoamista niin, että se on hitaampaa kuin kasvien uusien lehtien, juurien ja varsien tuottaminen.

Suomen laajat suoalueet ovat hyvä esimerkki siitä, miten kostea ja viileä ympäristö edistää turpeen kertymistä. Ilmastonsa ansiosta pohjoiset alueet ovat tärkeitä hiilen varastoijia.

Juuri pohjoisilla alueilla ilmasto on muuttumassa erityisen nopeasti. Ilmaston lämmetessä kasvit kasvavat nopeammin, mikä lisää veden haihtumista. Soiden veden pinnan ennustetaan laskevan tästä syystä 8–22 senttimetriä, mikä uhkaa muuttaa näiden alueiden hiilivarastojen toimintaa.

Vedenpinnan taso vaikuttaa sekä kasvien kasvuun että hajotukseen. Muutosten voimakkuus vaihtelee suotyypeittäin.

Paksun rahkasammalkerroksen peittämät suot ovat vakaampia kuin herkemmät ja monimuotoisemmat sarasuot. Niillä kasvien kasvu kiihtyy ja uudet, nopeakasvuiset lajit valtaavat alaa. Samalla turpeen hajoaminen kuitenkin nopeutuu ja enemmän hiilidioksidia vapautuu ilmakehään.

Metaani ja hiilidioksidi avainasemassa

Suot ovat metaanin ja hiilidioksidin luontaisia lähteitä. Siitä huolimatta ne ovat historiansa aikana ehtineet kerryttää hiiltä niin paljon, että kokonaisvaikutus ilmastoon on ollut viilentävä.

Sama voi jatkua, mikäli tämä hiilivarasto onnistutaan säilyttämään.

Suuri hiilivarasto tarkoittaa kuitenkin samalla potentiaalia päästää paljon kasvihuonekaasuja ilmakehään. Soiden kasvihuonekaasut ovat pääosin peräisin turpeen hajoamisesta.

Sekä metaani että hiilidioksidi ovat keskeisiä suotutkimuksessa erityisesti ilmastoa lämmittävän vaikutuksensa takia.

Kun suo kuivuu maankäytön tai ilmastonmuutoksen seurauksena, sen hiilidioksidipäästöt kasvavat. Arviot päästöjen suuruudesta vaihtelevat riippuen suotyypistä ja siitä, miten paljon vedenpinta laskee.

Metaania sen sijaan syntyy hapettomissa olosuhteissa, eli kosteammat suot ovat suurempia metaanin lähteitä kuin kuivemmat. Lämpeneminen itsessään lisää metaanin tuotantoa ja tekee sitä säätelevistä prosesseista entistä monimutkaisempia.

Mikrobiyhteisö on avainasemassa soiden metaanituotannossa ja turpeen hajotuksessa. Lämpeneminen ja kuivuminen yhdessä muuttavat soiden mikrobiyhteisöjen toimintaa tavoilla, joita ei täysin tunneta. Tällä saattaa olla arvaamattomia vaikutuksia soiden hiilenkiertoon, ja siksi mikrobiyhteisöjä tulisi tutkia lisää.

Kuivuminen vähentää monimuotoisuutta

Hiilenkierron muutosten lisäksi myös soiden ainutlaatuiset eliöyhteisöt reagoivat herkästi muuttuviin vesiolosuhteisiin. Veden laatu ja syvyys määrittävät soiden kasviyhteisöjä, jotka puolestaan tarjoavat elinympäristöjä ja ravintoa monille eläinlajeille.

Suot lisäävät maisemaamme biologista monimuotoisuutta. Niillä esiintyy lajeja, joita ei tavata missään muissa ekosysteemeissä.

Ravinteikkaiden soiden lajisto on erityisen vaateliasta. Tästä syystä ravinteikkaat suot ovat erityisen herkkiä metsittymään kuivumisen seurauksena, ja niiden lajisto on erityisessä vaarassa.

Kun kenttäkokeessa veden pintaa laskettiin vain kymmenen senttimetriä, erikoistuneet suokasvit, kuten tietyt sammaleet ja kukkivat kasvit, katosivat ja korvautuivat metsäympäristöille tyypillisillä lajeilla muutaman vuoden sisällä.

Ravinteikkaat suot onkin tunnistettu Euroopan tasolla uhanalaiseksi ekosysteemiksi. Euroopan jäljellä olevat ravinteikkaat suot, kuten letot, ovat keskittyneet Suomeen ja Ruotsiin. Tämän vuoksi juuri me Suomessa voimme merkittävällä tavalla vaikuttaa näiden ekosysteemien säilymiseen.

Ilmastonmuutos toimii kuin metsäojitus

Me suomalaiset tiedämme hyvin, että suon ojittaminen lisää maan tuottavuutta. Meillä on ojitettu soita maatalouskäyttöön vuosisatojen ajan. Metsäojitusta harjoitettiin paljon toisen maailmansodan jälkeen.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamalla kuivumisella voi olla samansuuntainen
vaikutus kuin metsäojituksella: se voi lisätä kasvien kasvua ja fotosynteesiä erityisesti ravinteikkailla soilla.

Kun veden pinta painuu syvemmälle, lisääntynyt turpeen hajotus vapauttaa ravinteita kasvien kasvuun. Samalla turpeesta vapautuu hiilidioksidia ilmakehään.

Tuoreen tutkimuksen mukaan kuivumisen jälkeen kasvien kasvu kiihtyy. Suolle ilmestyy kasveja, jotka ovat tehokkaampia yhteyttäjiä. Nämä vaikutukset koskevat pääasiassa putkilokasveja. Kuivuminen ei siis hyödytä rahkasammalten tuottavuutta.

Soiden kuivumisen lopullinen ilmastovaikutus on vielä epäselvä. Tarvitaan lisää pitkäaikaisten kenttäkokeiden ja mallinnusten yhdistämistä ennen kuin selviää, kompensoiko kasvien kasvun kiihtyminen turpeen hajotuksen nopeutumista ja mikä vaikutus on suotyypillä ja kuivumisen intensiteetillä.

Suotutkimus mukana globaalissa yhteisössä

Ilmastonmuutoksen vaikutuksia eri luonnonjärjestelmiin pyritään seuraamaan kansainvälisen seurannan ja tutkimusyhteistyön avulla.

Itä-Suomen yliopiston Peat&Trees-tutkimusryhmä osallistuu ICOSin (Integrated Carbon Observation System) ja ANAEE-verkoston (Analysis and Experimentations on Ecosystems) työhön ja tuottaa havaintoja laajemmalle tiedeyhteisölle maailmanlaajuisesti.

Kansainvälisen yhteistyön ja kumppanuuksien avulla tutkimusryhmä pystyy selvittämään, miten Suomessa havaitut muutokset vertautuvat maailmanlaajuisiin kehityssuuntauksiin ja miten ne vaikuttavat ilmastonmuutoksen suuriin haasteisiin.

Nicola Kokkonen
Väitöstutkija, Peat&Trees-tutkimusryhmä, Itä-Suomen yliopisto

Lisääntyykö työtyytyväisyys vai yksinäisyys? Etäjohtaminen vaatii uudenlaista osaamista

Etäjohtaminen on osa yhä useamman johtajan työtä. Suomessa etätyötä tekevien työikäisten määrä oli jo ennen koronapandemiaa Euroopan korkeimpia. Pandemian siivittämä teknologinen kehitys nopeutti entisestään siirtymistä monipaikkaiseen työhön ja lisäsi tarvetta etäjohtamisosaamiselle.

Yhä useampi yritys ja julkinen organisaatio mahdollistaa joustavan ja paikkariippumattoman työn tekemisen. Siksi kaikilla aloilla on akuutti tarve etäjohtamisosaamisen kehittämiselle.

Etäjohtamista on tutkittu reilut kaksikymmentä vuotta. Ensimmäiset alan tutkimukset määrittelivät etäjohtamisen sosiaaliseksi prosessiksi, jolla vaikutetaan asenteisiin, tunteisiin, ajatteluun, käyttäytymiseen ja yksilöiden, ryhmien tai organisaatioiden suoriutumiseen informaatioteknologian avulla.

Tuoreempien tutkimusten mukaan etäjohtaja tarvitsee työssä menestyäkseen myös uudenlaista etäjohtamisosaamista. Siihen liittyy useita erityispiirteitä:

  1. Etäjohtaja johtaa usein maantieteellisesti hajautettua organisaatiota tai sellaista työyhteisöä, jonka jäsenet työskentelevät eri paikoissa samalla paikkakunnalla tai globaalisti eri maissa tai maanosissa sijaitsevissa yksiköissä. Etätyö on tyypillisesti sallittua hajautetuissa organisaatioissa.
  2. Etäjohtajien on tärkeää osata valita tehokkaat ja tarkoituksenmukaiset tieto- ja viestintäratkaisut, jotka sopivat kulloiseenkin työtehtävään. Digitaalisten viestintäkanavien ja yhteistyöalustojen, kuten Microsoft Teamsin, Miron, Zoomin ja Slackin, käyttö on asiantuntijaorganisaatioissa työskenteleville jo arkipäivää.
  3. Virtuaalitiimejä on otettu käyttöön yritysten suorituskyvyn parantamiseksi. Virtuaalitiimeihin voidaan rekrytoida parhaat osaajat asuinpaikasta ja -maasta riippumatta.
  4. Viestinnän merkitys ja määrä korostuvat etäjohtamisessa. Etäjohtaja voi hyödyntää työssään niin erilaisia digitaalisia viestintäkanavia kuin kasvokkaisia kohtaamisia. Johtajan on tärkeää huolehtia säännöllisestä vuorovaikutuksesta yksilö- ja tiimitasolla sekä koko organisaation tasolla.
  5. Etäjohtamisen osaaminen edellyttää etäviestintätaitoja, etäsosiaalisia taitoja, teknologisia taitoja, virtuaalitiimin rakentamisen taitoja, etämuutosjohtamisen taitoja sekä etäluotettavuutta.

Miten yhdistää etä- ja lähijohtaminen?

Tyypillisesti etäjohtaminen koetaan lähijohtamista haastavammaksi erityisesti siksi, että etäjohtaja ei pysty samalla tavalla tulkitsemaan johdettaviensa nonverbaalista eli sanatonta viestintää.

Tutkimusten mukaan teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa syntyy helpommin väärintulkintoja kasvokkaisiin kohtaamisiin verrattuna. Toimistossa voi myös tavata spontaanisti ihmisiä, vaihtaa kuulumisia ja jutella muustakin kuin työstä.

Etävuorovaikutuksessa spontaanisuus on paljon rajatumpaa. Etäjohtajien on ollut pakko ottaa käyttöön uusia viestintätapoja spontaaniuden edistämiseen sekä sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen ja vahvistamiseen.

On perustettu epävirallisia chat-kanavia koko työyhteisön tai tiimin tasolle, monipuolistettu käytössä olevia tieto- ja viestintäteknologisia ratkaisuja, aikataulutettu epävirallisia virtuaalikahveja tai varattu kalenteriin aikaa spontaaneille kävelypuheluille.

Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että jos johtajien tieto- ja viestintätekniset taidot ovat riittämättömät, työntekijät voivat kokea hämmennystä. Samalla syntyy herkästi väärinymmärryksiä ja luottamuksen rakentaminen voi olla haastavaa.

On myös näyttöä siitä, että johtajia, joilla on suuria haasteita uusien teknologioiden käyttöönotossa henkilökohtaisiin tai organisatorisiin tarkoituksiin, pidetään vähemmän tehokkaina työssään ja riittämättöminä roolimalleina.

Jos johtamiskäytännöt eivät sovellu digitaaliseen työympäristöön ja etäjohtaminen on tehotonta, työntekijät voivat pahimmassa tapauksessa eristäytyä sosiaalisesti työympäristöstään ja kollegoistaan.

Toisaalta organisaatiot, joissa etäjohtaminen toimii tehokkaasti, pitävät etätyötä ja etäjohtamista positiivisena mahdollisuutena. Etäjohtamisen ja digitaalisen työympäristön ansiosta tiedonsaannista on tullut tasa-arvoisempaa, työntekijöiden keskinäiset yhteydet ovat lisääntyneet, muiden tavoittaminen verkossa on helpottunut ja viestinnästä on tullut yhä pysyvämpää.

Lisäksi etäjohtamisen positiivisena seurauksena organisaatiohierarkia on vähentynyt ja johtajat ja heidän seuraajansa ovat tulleet tasa-arvoisemmiksi.

Mikäli etäjohtajat onnistuvat mukauttamaan yrityksen rakennetta ja omia johtamiskäytäntöjään digitaalisessa työympäristössä,

  • työntekijät voivat saada aikaan parempia työsuorituksia
  • heidän työtyytyväisyytensä kasvaa
  • heillä on vähemmän epätasapainoa työn ja perheen yhteensovittamisessa
  • heidän stressitasonsa madaltuvat.

Virtuaalitiimit ovat etäjohtajan vastuulla

Monet etäjohtamisen myönteisistä seurauksista liittyvät menestyksekkäisiin virtuaalitiimeihin, joiden hallinnasta etäjohtajat ovat vastuussa. On havaittu, että etäjohtajan hyvät viestintätaidot ovat usein hyödyllisiä koko virtuaalitiimin suorituskyvylle.

Esimerkiksi etäjohtajan palaute ja motivaatio sähköpostitse voivat vaikuttaa positiivisesti tiimien luovuuteen ja ideoiden luomiseen. Lisäksi etäjohtajan viestinnän selkeyttä pidetään ratkaisevana taitona virtuaalitiimin tehokkaassa hallinnassa.

Etäjohtajat voivat rakentaa ja vahvistaa luottamusta virtuaalitiimeissä sujuvoittamalla tehtävien hoitamista, ymmärtämällä jokaisen tiimin jäsenen henkilökohtaiset tarpeet sekä rakentamalla tiimin yhteenkuuluvuutta.

Esimerkiksi digitaalisen yhteistyöalustan käyttöönotto  mahdollistaa dokumenttien jakamisen sekä synkronisen ja asynkronisen vuorovaikutuksen tiimiläisten kesken. Tällöin tiimin yhteiset tavoitteet, tehtävienjako, vastuualueet ja projektin edistyminen voidaan helpommin avata kaikkien nähtäville. Tiimiläiset ovat tietoisempia siitä mitä heiltä odotetaan ja mitä tiimi kokonaisuutena tekee.

Synkroniset kokoukset ja säännöllinen viestintä virtuaalitiimissä auttavat rakentamaan positiivisia ja luottavaisia ihmissuhteita virtuaalitiimin jäsenten välillä. Samalla tiimien suorituskyky paranee.

Haasteena yksinäisyys ja mielenterveysongelmat

Viestintäteknologia on vaikuttanut ihmisten väliseen vuorovaikutukseen työpaikoilla jo pitkään.

Olemme tottuneet ja sopeutuneet käyttämään tieto- ja viestintäteknologisia ratkaisuja monipuolisesti työssämme. Voimme tehdä yhteistyötä helpommin ja nopeammin, kun ei tarvitse matkustaa tapaamaan toisiamme kasvokkain. Kansainvälinen yhteistyö onnistuu vaivattomasti ottamalla yhteys toiselle puolelle maapalloa.

Toisaalta kasvokkaisen vuorovaikutuksen puute näkyy yhteiskunnassamme esimerkiksi yksinäisyyden lisääntymisenä, tylsistymisen kasvuna sekä mielenterveysongelmien lisääntymisenä. Ongelmatilanteissa kynnys ottaa yhteyttä etäjohtajaan voi olla suuri.

Kansainvälisten laajojen kyselyjen perusteella etätyön suosio näyttää jatkuvan myös koronapandemian jälkeen. Etäjohtajalla riittää haastetta turvallisen, luottamuksellisen ja innostavan työilmapiirin rakentamisessa myös tulevaisuudessa.

Akatemiatutkija Jonna Koponen.Jonna Koponen
Kauppatieteiden laitos
Itä-Suomen yliopisto


Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkomediassa.