Humanismi on kuollut – eläköön humanisti?

Ei ole vaikeakaan nykyään törmätä siihen ajatukseen, että humanismi on kuollut.

Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa kirjoitti 7.2. SDP:n puoluekokouksesta, että puolue on taas ”työväenpuolue, eikä mikään epämääräinen, porvarillisuutta dippaileva humanismiliike.” Kannanotto antaa ymmärtää, että minkään puolueen ei ole suotavaa tukeutua humanistisiin arvoihin.

Ilmaisulla humanismi on vain yksi, filosofinen merkitys: ’ihmisyyteen perustuva maailmankatsomus’. Ilmaisulla humanisti on kaksi merkitystä: (1) ’humanismin kannattaja’ ja (2) ’kielten, historian tai kulttuurin tutkija’. Jälkimmäiseen merkitykseen humanismi liittyy toki historiallisesti: antiikin kulttuurien ihannointi poiki vanhojen tekstien ja kielten tutkijoista oman ammattikunnan.

Kun tutkii Suomen Kansalliskirjaston kokoelmiin sisältyviä laajoja lehdistöaineistoja, voi todentaa sen havainnon, että humanismi on kuolemassa: 1980-luvulla aatteen käsitettä käytettiin vielä noin 14 kertaa per miljoona sanaa, 2000-luvulla enää 2 kertaa. Tosin myös humanistisista aloista puhuminen on samalla suhdeluvulla ilmaistuna vähentynyt 36:sta 4:ään.

30 vuotta vanhassa aineistossa tulevat vastaan menneiden vuosisatojen skolastikkojen lisäksi mm. Georg Henrik von Wright sekä Heikki Kirkinen. Molemmat analysoivat humanismia filosofisina ja historiallisina ilmiöinä. Viime vuosikymmenen aineistossa vilahtavat vain Matti Ijäs ja Frank Capra.

Se mitä varsinaisesti on jäljellä, on keskustelu siitä, mihin humanisteja tarvitaan.

Jukka Mäkisalo
Professori, käännöstiede

 

Suomi kestävän metsäbiotalouden voimalla toiselle sadalle

Biotaloudessa korvataan fossiilisten luonnonvarojen käyttöä uusiutuvilla luonnonvaroilla. Tavoite on maailman pelastaminen öljyn ja kivihiilen saastuttamalta tuhon tieltä – vähintäänkin tavoitteena on siirtää hetkeä, jolloin ihmisen on muutettava toiselle planeetalle.

Biotalous on uusiutuvien luonnonvarojen tuottamista, jalostamista, kuluttamista, kierrättämistä sekä niihin perustuvia palveluja. Se on ilmastonmuutoksen hillintää puhtain teknologioin ja ympäristöystävällisesti. Samalla tavoitellaan taloudellista kasvua sekä tasapainoista aluekehitystä, uusia työpaikkoja ja huoltovarmuutta. Kuka voisi sellaista vastustaa?

Suomessa biotalous ja sen kasvu perustuvat ensi sijassa metsiin ja puuhun. Eikä jatkossa vain paperiin ja lankkuun. Puu – ikioma Sampomme – taipuu mitä ihmeellisempiin muotoihin. Se voi olla läpinäkyvää ja taipuisaa kalvoa. Kevyttä levyä tai verkkoa, joka on kovaa kuin teräs tai kimmoisaa kuin kumi. Kangasta. Ruokaa. Lääkettä. Polttoainetta. Aurinkokennoa. 3D-tulostettuja tekoelimiä ja proteeseja. Vaikka mitä.

Biotalouden ylväistä tavoitteista huolimatta se ei voi Suomessa olla kestävää, ellei metsiemme käyttö ole kestävää. Suomen biotalousstrategian toteuttaminen muun muassa biojalostamoineen, uusine tuotteineen sekä puurakentamisineen kasvattaisi puun käyttöä merkittävästi – jopa 30 miljoonaa kuutiometriä vuosittain, jos kaikki kaavaillut biotuotetehtaat käynnistetään. Lisäkysynnän kattaminen kotimaisella puulla tuo eurot ja työpaikat koti-Suomeen.

Samaan aikaan, kun puuta ja siten hakkuita tarvitaan lisää, metsien monikäytön muukin biotalouskysyntä kasvaa, kuten luontomatkailu, hyvinvointipalvelut sekä ei-puuaineksiset tuotteet. Hakkuupinta-alan olennainen lisääminen tuntuisi metsien muissa käytöissä, maisemissa ja biodiversiteetissa. Eri tavoitteiden yhteensovittaminen tulee entistäkin tärkeämmäksi.

Yhteensovittamisen haasteisiin on ehkä yllättävältä kuulostava ratkaisu: talousmetsien puuntuotannon tehostaminen parantaisi monitavoitteisen metsänkäytön edellytyksiä. Jos talousmetsien hehtaareilla pystyttäisiin tuottamaan puuta rutkasti enemmän kuin nyt, puumotteja voitaisiin hakata lisää kasvattamatta hakkuupinta-aloja. Hehtaarisato nousisi, mutta jätettäisiin samat säästöpuut, avainbiotoopit ja puskurivyöhykkeet. Harvennus- ja avohakkuiden haitat liittyvät enemmän hakkuualaan kuin mottimääriin, hyödyt puolestaan motteihin.

Hakkuumahdollisuuksien nostaminen puuntuotantoa tehostamalla turvaisi samalla metsätalouden ekologista ja sosiokulttuurista kestävyyttä sekä metsän eri käyttöjen yhteensovittamista tilanteessa, missä hakkuumääriä pitää joka tapauksessa selkeästi lisätä mahdollistamaan metsäbiotalouden voittokulku. Puuston kasvun lisääminen on myös ilmastoteko.

Perehdy lisää: www.uef.fi/fi/web/biotalous, www.uef.fi/web/forbio, @FORBIOproject

Jyrki Kangas

Metsäbiotalouden professori

 

 

Ihmisiä, tavaroita ja sosiaalista syrjintää

Suomessa 30 vuotta asunut ja sen jälkeen rasistisen syrjinnän takia Hollantiin muuttanut palestiinalainen toimittaja ja kulttuurivaikuttaja Umayya Abu-Hanna kirjoitti vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Multikulti: ”Omaperäisesti ajattelevat, korkeasti koulutetut siirtolaiset näkyvät harvoin kulttuurikentällä – -. Juuri korkeasti koulutetut siirtolaistaustaiset poistuvat Suomesta, ja jopa maahanmuuttoviranomaisemme tietävät, että he muuttavat yleensä Englantiin, ja sinne he myös jäävät.”

Abu-Hannan väite konkretisoitui alkuvuodesta 2016 erään tuttavani ulkomaalaistaustaisen puolison kohdalla. Hän on koulutukseltaan erikoislääkäri, muutti avioliiton vuoksi Suomeen eräästä entisestä sosialistimaasta, ja opetteli suomen kielen. Hän sai satunnaisesti koulutustaan vastaavaa työtä erilaisten sijaisuuksien hoitajana Suomen maaseudulla, mutta kun hän haki vakituista työpaikkaa, häntä ei kertaakaan kutsuttu haastatteluun. Lopulta hän ymmärsi, että näin Suomessa toimitaan, ja haki työpaikkaa Isosta-Britanniasta. Hän sai sen, ja muutaman kuukauden kuluttua hänelle tarjottiin vielä parempaa paikkaa, jonka hän myös otti. Nyt hän toimii vakinaisena oman alansa lääkärinä ja hän voi lisäksi harjoittaa jatko-opintoja osana työtään.

Kertomani tapaus ei ole esimerkki vain piiloisesta tai banaalista, itsestäänselvyydeksi muuttuneesta torjuvasta asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Se on esimerkki myös suomalaisen työelämän sisäänrakennetusta valtahierarkiasta. Matalapalkkaisilla aloilla, kuten siivouksessa tai rakentamisessa, on sallittua käyttää – ja usein riistää – ulkomaalaista työvoimaa. Taustalla on oletus, että ulkomaalaiset ovat valmiita tekemään mitä työtä heille vain annetaan, eivätkä esitä hankalia kysymyksiä työlainsäädännöstä, -turvallisuudesta tai minimipalkasta. Sen sijaan arvostetuissa, toisin sanoen parempipalkkaisissa ammateissa työhön valitaan suomalaisia. Logiikkana näyttää olevan, että ulkomaalaiset eivät saa viedä meiltä ”oikeita” töitä. Samaan aikaan julkisuudessa käytetyissä puheenvuoroissa esitetään ”työperäisen maahanmuuton” tukemista.

Vallan lisäksi erikoislääkärin tapaus kertoo suomalaisen työelämän arvoista. Vallankäyttö, jonka yksi muoto on syntyperään liittyvä syrjintä, ei ole puhtaasti rationaalista toimintaa. Se perustuu myös tunteisiin nojaavaan luokitteluun oikeasta ja väärästä, sallitusta ja kielletystä ja hyvästä ja pahasta. On oikein, että tietyt ihmiset tekevät tiettyjä töitä. On väärin, että kaikkien ihmisten sallitaan tehdä kaikenlaisia töitä. Näin ajattelivat esimerkiksi orjien omistajat ja rotuerottelun kannattajat. Hekin uskoivat elävänsä demokraattisessa yhteiskunnassa, aivan kuten monet suomalaisetkin. Kuitenkaan kaikki ihmiset eivät olleet heille ihmisiä, vaan omaisuutta, tavaroita.

Nyky-yhteiskunnassa tämä Marxista muistuttava ajattelutapa ei enää sellaisenaan päde. Verkostoituminen, tulospalkkaus ja innovatiivisuuden painottaminen ovat luoneet uudenlaisen yhteiskunnan, jossa ihmisellä on (näennäisesti) paljon vapauksia. Ne kaikki kuitenkin palautuvat ja kietoutuvat nyky-yhteiskunnan perusarvoihin, valtaan ja rahaan, aivan kuten edellä kerrotussa tapauksessa. Erikoislääkäri syrjäytettiin, koska hän ei ollut verkostoitunut ”oikein”. Hänen innovatiivisuuttaan epäiltiin, koska hän tuli ”väärästä” maasta. Näiden seikkojen takia hänen palkkaamistaan pidettiin riskinä, jota suomalaiset työnantajat eivät halunneet ottaa.

Maailma, jossa Suomi koostuu vain valkoisista, luterilaisista suomalaisista, on menneisyyttä. On jo aika ryhtyä ajattelemaan maahanmuuttajia voimavarana, ei uhkana tai taakkana.

Blogiin_laitila_teuvoTeuvo Laitila
Yliopistonlehtori, uskontotieteen dosentti

Mistä voimavaroja terveyden edistämiseen?

”No on se vaan niin turhauttavaa yrittää puhua potilaille liikkumisen lisäämisestä, kun tietää että ainut liikunta tapahtuu sohvan ja jääkaapin välillä”, purki turhautumistaan eräs opiskelija terveyden edistämisen seminaaripäivässä.

Ihailtavaa oli, että kaiken kaikkiaan opiskelijat olivat erittäin myönteisiä ja innostuneita terveyden edistämisen kysymyksistä. Ennaltaehkäisevän työn merkitys kansansairauksista aiheutuvan sairaustaakan vähentäjänä tiedostettiin. Ravitsemus- ja liikunta-asiat pyritään pitämään mielessä ja huulilla kiireisenkin työn keskellä. On toki huolestuttavaa, että jo ennen valmistumista tulee tunteita pään lyömisestä seinään. Miten voi jaksaa muistuttaa ja ohjata potilaita terveisiin elintapoihin vielä 40 työvuoden jälkeenkin?

Terveyden edistämisestä vain osa tapahtuu terveydenhuollossa. Suurelta osalta terveyttä edistävät ratkaisut tapahtuvat aivan muilla sektoreilla, joilla vaikuttamisen mahdollisuudet ovat monesti myös paljon suuremmat. Se miten aktiivinen liikkuminen mahdollistetaan, tekevätkö kunnat ja yritykset savuttomuuspäätöksiä ja millä kriteereillä kunnan joukkoruokailu järjestetään, voivat olla väestötasolla paljon merkityksellisempiä asioita kuin potilasvastaanotoilla tapahtuva neuvonta. Puhumattakaan lainsäädännöstä, jonka merkitys on suuri erityisesti tupakoinnin ja alkoholinkäytön vähentämisessä.

Kun nyt suunnitellaan uusia sote-ratkaisuja ja niihin liittyen kuntien ja sote-organisaatioiden yhteistyötä, pitäisi muistaa, ettei terveyden edistämisessä niistä kumpikaan osapuoli pärjää yksin. Kunnan poikkihallinnollisia toimia tarvitaan terveiden elintapojen mahdollistajina ja terveydenhuollon ammattilaisia kansalaisten aktivoijina. Ehkä aktivoimistakin jaksaa paremmin, kun tietää, että taustalla on myös muiden toimijoiden tuki.

Tiina Laatikainen_netTiina Laatikainen
Terveyden edistämisen professori

 

 

 

Visio ei ole enää visio, se on täyttä TOTTA – #100TEACHERSFROMUEF

Lokakuussa 2015 kirjoitin Puheenvuoroja-blogissani visiosta https://blogs.uef.fi/puheenvuoroja/category/kati-makitalo-siegl/ , jossa Itä-Suomen yliopiston oma ”#100teachersfromUEF” –yhteisö lähtisi ennakkoluulottomasti ja innovatiivisesti ideoimaan ja kokeilemaan uusia tapoja opetuksessaan. Luku 100 on täynnä!

Markku jakoi iloisen uutisen flippareiden kanssa! Meidän ensimmäisen kierroksen flippariopettajien lisäksi toiselle kierrokselle on ilmoittautunut noin 50 opettajaa lisää. Kaiken kaikkiaan flippausta opetuksessaan hyödyntäviä opettajia löytyy kaikista tiedekunnista, joten voidaan puhua todella koko organisaation valloittaneesta ilmiöstä. Tämä on todella upea uutinen ja kertoo siitä, että tarvitaan yhteistä näkemystä ja visiota ja silloin kaikki on mahdollista. Joukossa on mukana yhteisön jäseniä, joilla on tekemisen meininki ja motivaatio sekä myös rohkeutta lähteä mukaan uudentyyppiseen toimintaan.

Flippariopettajien lisäksi mukana on ollut ydinjoukko, jota Ameeba-tiimiksi kutsutaan. Tämä tiimi koostuu opettajista ja tutkijoista, jotka ovat omalla panoksellaan vieneet eteenpäin ajatuksia opetuksesta ja tutkimuksesta monesta eri näkökulmasta, kuinka tämä Flipped toimii käytännössä ja minkälaista tukea opettajille niin yksilö-, ryhmä- kuin organisaatiotasolla tulisi tarjota, jotta saamme aikaan todellista muutosta laajemmalla rintamalla koko yhteisössä eli UEFissa.

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin opettajille, jotka ovat lähteneet mukaan toimintaan.

Haluan myös tässä kiittää Ameeba-tiimin jäseniä (huomio aakkosjärjestyksessä :), jotka ovat antaneet oman tärkeän panostuksensa Flipparihankkeelle eli Stina Hacklin, Lasse Heikkinen, Laura Hirsto, Anna Kaasinen, Jenni Kankaanpää, Jyri Manninen, Virve Pekkarinen, Markku Saarelainen, Erkko Sointu, Teemu Valtonen!

Tästä on hyvä jatkaa!

kati.makitalo-siegl@uef.fiKati Mäkitalo-Siegl
professori, kasvatustiede, erityisesti opetus ja oppimisympäristöt

Minne sinä teet seuraavan lomamatkasi?

Todennäköistä on, että et vielä sitä tiedä, ellei lentoja ja majoitusta ole jo varattu. Sinulla saattaa olla mielessä muutamia lomakohteita, joissa olisi kiva käydä. Joskus tulevaisuudessa todennäköisesti varaat lomamatkan, mutta kenties täysin eri paikkaan kuin tällä hetkellä ajattelet. Tämä väli matkasta unelmoimisesta lentojen ja majoitusten varaamiseen on se kohta, mihin matkailumarkkinoijat yrittävät iskeä saadakseen sinut matkustamaan omaan kohteeseensa. Matkailijoiden tiedonetsintäprosessin ja matkailumarkkinoinnin välinen vuorovaikutus on äärimmäisen monimutkainen ja mielenkiintoinen kommunikaation tanssi.

Matkailumarkkinoinnissa on viime vuosina korostetusti nostettu esille internetiä ja sen tärkeyttä matkailumarkkinoinnissa; miten ihmiset etsivät kaiken tiedon netistä ja tekevät matkustuspäätökset sen perusteella. Alan yritykset ja matkakohteet panostavat rahallisesti yhä enemmän digitaalisiin kanaviin hankkiakseen uusia matkailijoita alueelleen.

Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitoksella tutkimme tätä tanssia kesällä 2016 haastattelemalla ulkomaalaisia matkailijoita Savonlinnassa. Tulokset osoittavat hyvin, miten pienestä matkakohteen valinta voi olla kiinni. Matkailijat hyödyntävät internetiä monipuolisesti, mutta esimerkiksi keskieurooppalaisille matkailijoille perinteisillä matkaopaskirjoilla on vielä yllättävän suuri merkitys.

Kysyttäessä matkailijoilta, minkä takia he tulivat Savonlinnaan, eivät esille nouse YouTubet, Facebookit, Snapchatit tai Instagramit. Tekemissämme 69 haastattelussa ei kertaakaan mainittu yhtäkään näistä. Sen sijaan mainittiin ystävien ja sukulaisten suosittelut, joiden mukaan matkakohde oli niin hyvä, että siellä kannattaa käydä. Ja pääsääntöisesti ulkomaalaisten matkakohde oli nimenomaan Suomi, vaikka Savonlinnaan tullaan hyvän sijainnin, järviluonnon ja Olavinlinnan takia.

Internetin tärkeys korostuu siinä vaiheessa, kun matkakohteesta etsitään lisää tietoa. Matkailijat käyttävät hakukoneita todella paljon. Laadukas, ajan tasalla oleva ja helposti löydettävä tieto mahdollistaa matkan ja luo matkailijalle varmuuden matkan kannattavuudesta, kun puolestaan tiedon vähyys ja kehnot nettisivut saavat matkailijat miettimään muita matkakohteita.

Mikään ei kuitenkaan puhu matkakohteen puolesta paremmin kuin sen tarjoamat elämykset ja palvelut. Korkeaa laatua ja matkakohteessa saatuja hyviä kokemuksia ei voi painottaa tarpeeksi. Todennäköisesti sinäkin olet seuraavaksi menossa matkakohteeseen, josta olet kuullut hyvää muilta. Sellaiseen kohteeseen, joka vakuuttaa sinut sekä muiden kohteessa käyneiden matkailijoiden kokemusten että netistä löytyvän laadukkaan ja riittävän tiedon perusteella.

Juho_PesonenTutkimuspäällikkö Juho Pesonen

Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos

 

 

Flipped workplace?

Olemme asettaneet yhdeksi yliopistomme strategiseksi tavoitteeksi olla Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö vuonna 2020. Yhdeksi välineeksi kohti tuota tavoitetta olemme valinneet oppijakeskeiset oppimismenetelmät ja niistä yhdeksi satsauksen kohteeksi flipped classroom- eli käänteisen opetuksen menetelmät. Olisiko siinä opittavaa myös työyhteisömme toimintaan?

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin flipped classroomissa keskeisiä piirteitä ovat muun muassa opettajan roolin muuttuminen auktoriteetista ja tiedon siirtäjästä yhdeksi oppimisen resurssiksi ja mahdollistajaksi. Samaan aikaan opiskelijan rooli muuttuu passiivisesta tiedonsiirron kohteesta aktiiviseksi oman oppimisen omistajaksi. Opiskelijat opiskelevat faktapohjan missä ja milloin haluavat ja kohtaamisissa opettajan kanssa keskitytään pulmakohtiin ja osaamisen syventämiseen. Opettaja esittää enemmän syväoppimiseen johdattelevia kysymyksiä kuin luettelee faktaa.

Viime viikolla julkaistiin Oval Groupin tekemä “Yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arviointi” -raportti. Yksi julkisuudessakin esiin nostetuista havainnoista on yliopistoyhteisön kokemus siitä, että he ovat etääntyneet päätöksenteosta, kun lakimuutoksen myötä toimivaltaa keskitettiin yksittäisille johtajille.

“Meiltä ei kysytä enää mitään. Meille ei kerrota mitään. Tieto ei kulje.” (Professori)

Olemmeko me esimiehet ja johtajat kaikkitietäviä ja muistammeko parhaimmillaankin vain informoida tekemistämme päätöksistä sähköpostiviestillä? Olemmeko vain auktoriteetteja, tiedon siirtäjiä ja kontrollereita? Ovatko työntekijät meille vain resurssi tai väline? Voisimmeko olla flipped workplace -hengessä enemmän mahdollistajia, suunnannäyttäjiä ja resurssi työntekijöiden menestymiselle? Työntekijät vastaavasti oman työnsä omistajia ja asiantuntijoita? Mitä jos me esimiehet ja johtajat esittäisimme enemmän kysymyksiä kuin kertoisimme omaa totuuttamme?

“Miten sinun mielestäsi tätä pitäisi kehittää, että …?” “Mitä minä voin tehdä, että sinä pystyt paremmin …?”

Mikael Pentikäisen Luottamus-kirjassaan kuvaamia korkean luottamuksen yhteisöjen piirteitä ovat muun muassa läpinäkyvyys, kunnian jakaminen, innovatiivisuus, luovuus ja energisyys. Alhaisen luottamuksen yhteisöihin puolestaan kuuluu alisuoriutumista, oman edun ajamista, raportointia ja pelkoa.

Olen taipuvainen uskomaan, että flipped workplace -toimintamalli olisi omiaan kehittämään työyhteisöä korkean luottamuksen yhteisöksi, jossa luovuus ja energisyys siivittävät entistä parempiin tuloksiin. Maailman 200 parhaan yliopiston joukkoon. Suomen parhaaksi yliopistolliseksi työyhteisöksi…

Karjalainen-Tero-105x155Tero Karjalainen

Sovelletun fysiikan laitoksen hallintoamanuenssi ja yliopiston hallituksen jäsen

Olenko minä tullut rasismilaan?

Joensuu on ajoittain noussut julkisuuteen rasismin takia. Tätä kirjoitettaessa viimeisin tapahtuma on Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella levitellyt islamin vastaiset lappuset. Niissä on mainittu nimeltä suomalainen tutkija, joka uutisen mukaan ”on ollut mukana maahanmuuttomyönteisessä toiminnassa”.

En ryhdy arvailemaan, mitä ”maahanmuuttomyönteinen toiminta” tarkoittaa. Ymmärrän, että ympäripyörellä ilmaisulla halutaan estää tutkijan tunnistaminen. Mietin sen sijaan, miksi islamin vastaisuus ja myönteinen suhtautuminen maahanmuuttajiin – jotka Joensuun tapauksessa eivät automaattisesti ole muslimeja – saavat jonkun lähtemään liikkeelle.

Jakamalla lappusia, jotka uutisen mukaan oli piiloteltu kirjaston kirjojen väliin, henkilö astui julkisuuteen, ja samalla piiloutui. Mainitsemalla tietyn henkilön nimen kielteisessä yhteydessä hän uhkasi, ja ilmaisi samalla oman pelkonsa ja vastenmielisyytensä. Miksi?

Psykologi voisi epäilemättä esittää tästä monenlaisia teorioita. Minulla ei ole sellaisia tarjota. Sen sijaan pitäisin kovin suotavana, että lappusten jakaja astuisi julkisuuteen ja kertoisi kasvoista kasvoihin, mitä hän ajattelee. Siihen hänellä on oikeus.

Sen jälkeen on yhteiskunnan ja oikeuden tehtävä ratkaista, mikä on mielipiteiden ja sananvapauden ja muiden oikeuksien suhde. Toisin sanoen: mitä demokraattinen yhteiskunta ja humanistinen lähimmäisen kunnioitus voi sallia.

Demokratia ja sananvapaushan eivät tarkoita sitä, että kaikki on sallittua. Uutisten perusteella lappusissa on kyse vihapuheesta, toisen tarkoituksellisesta halveksunnasta tai toisen vihaamiseen kiihottamisesta.

Vihapuheesta on nimittäin tullut suorastaan maan tapa, kuten vuonna 2015 ilmestynyt Riku Neuvosen toimittama kirja Vihapuhe Suomessa osoittaa. Kirja osoittaa myös, että Suomessa ei toistaiseksi ole mitään juridisia määritelmiä sille, mitä vihapuhe tarkkaan ottaen on, toisin sanoen milloin jonkun puhe tai kirjoitus ylittää juridisesti, eettisesti tai sosiaalisesti hyväksyttävän rajan. Kun jokainen voi itse asettaa rajan, päädytään vihapuheen Villiin länteen, jossa härskeimmät ja kiihkomielisimmät vaientavat muut.

Vihapuheen, kuten rasisminkin, yksi tarkoitus on päästä eroon joillakin kriteereillä määritellystä joukosta ihmisiä. Klassisessa rasismissa haluttiin ”vapauttaa” maa tai alue mustista tai juutalaisista. Islaminvastaisuus jatkaa samaa politiikkaa. Ja epäilen, että elokuun puolivälissä uutisoitu tieto, jonka mukaan ”kantasuomalaisten” (yksi kiertoilmaus etniselle määrittelylle) määrä on kääntynyt laskuun, ei lievennä niiden pelkoja ja vihaa, joiden mielestä Suomi kuuluu ”suomalaisille”.

Mutta kuka on suomalainen? Geenitutkimukset ovat osoittaneet ”puhtaimpienkin” suomalaisten esivanhempien tulleen Suomeen muualta. Suomalaisuus ei ole geeneissä, ei myöskään alueessa, joka on valtiona tunnustettu Suomeksi. Suomalaisuus ei ylipäätänsä ole missään, vaan joku määrittelee sen jossain tilanteessa ja johonkin tarkoitukseen.

Rasismi, ja yhtä lailla islaminvastaisuus, ovat eräitä tapoja määritellä suomalaisuutta. Kysymys kuuluukin, miksi identiteettiä pitää määritellä kielteisellä ja uhkaavalla tavalla. Onko ”suomalainen” itsetunto niin heikko, että sitä pitää vahvistaa aggressiolla?

Blogiin_laitila_teuvoTeuvo Laitila
Yliopistonlehtori, uskontotieteen dosentti

 

 

 

 

Yhteistyön hedelmät ovat maukkaita mutta haastavia poimia

Yliopistoja painostetaan monelta suunnalta yhteistyöhön niin toistensa kuin ammattikorkeakoulujen kanssa. Uudessa hallitusohjelmassakin korkeakoulujen välisen yhteistyön tiivistäminen on yksi tavoitteista. Tämä konkretisoituu OKM:n ehdotuksessa yliopistojen rahoitusmalliksi 2017 alkaen, jossa ehdotetaan yhteistyösopimuksen perusteella suoritettujen opintosuoritusten lisäämistä osaksi mallia.

Olen itse ollut luomassa eTourismCurriculum Finland -verkostoa, jonka kautta kuuden suomalaisen ammattikorkeakoulun opiskelijat pääsevät kehittämään taitojaan matkailun verkkoliiketoiminnassa kurssivaihtoon perustuvassa verkostossa. Tämän verkoston syntyä ei kukaan sanellut tai määrännyt, vaan se lähti liikkeelle halusta kehittää matkailun verkkoliiketoiminnan osaamista Suomessa. Verkostoon löydettiin toimijoita, jotka myös pitivät tätä yhteistä päämäärää tärkeänä. Yhteistyötä lähdettiin rakentamaan pohjalta, niistä toimijoista, joiden käytännön työhön verkosto tulee vaikuttamaan.

Laitoksemme on myös koordinoinut Matkailualan verkostoyliopiston MAVYn toimintaa ja toteuttanut sen opetusta jo yli 20 vuoden ajan. Nyt jäsenyliopistojen taloudellinen tilanne pakottaa miettimään uudelleen verkoston toimintaperiaatteet ja rahoitusmallit. Onkin suuri ilo huomata, että yliopistojen välinen yhteistyö myös opetuksen suhteen alkaa konkretisoitua rahoitusmallissa. Tämä tulee luomaan aivan uudenlaiset mahdollisuudet tiivistää yliopistojen opetuksen yhteistyötä.

MAVYn pitkään jatkunut toiminta osoittaa yliopistojen välisen yhteistyön mielekkyyden: sen sijaan, että jokainen yliopisto olisi alkanut itse opettaa matkailualan opintoja opiskelijoilleen, pääsivät parhaina aikoina lähestulkoon kaikkien suomalaisten yliopistojen opiskelijat nauttimaan mahdollisuudesta opiskella matkailua, vieläpä monitieteisesti ja teknologian kehittyessä pääosin verkko-opintoina. Tällaista yhteistyötä kannattaa rakentaa myös muiden aineiden ympärille, jos rahoitusmalli viimein sen mahdollistaa.

Omien kokemusteni mukaan ylhäältä sanelemisella ja painostamisella ei pystytä muodostamaan tehokasta yhteistyötä. Yhteistyötä pitää rakentaa pohjalta ylöspäin. Mukana olevien tulee nähdä päämäärä, johon jokainen pääsee parhaiten yhteistyön avulla. Yhteistyötä ei tehdä vain sen itsensä takia, vaan se on tärkeä väline päämääriin pääsemiseksi. Päämäärien pitää olla sellaisia, että jokainen hyötyy niistä. Yhteistyön rakentaminen voi olla pitkä ja monimutkainen prosessi, mutta yleensä itse prosessikin jo antaa paljon, lopputuloksesta nyt puhumattakaan.

Olen itse työssäni nauttinut suuresti siitä, että olen päässyt tekemään yhteistyötä kansallisesti matkailuopetuksen kehittämiseksi ja päässyt tutustumaan alan asiantuntijoihin. On erinomaista, että yhteistyö on noussut esille myös uudessa rahoitusmallissa. Näin pienessä maassa yhteistyön tekeminen on huomattavasti järkevämpi ratkaisu kuin jatkuva yksin pakertaminen ja kilpailu.

Juho_PesonenJuho Pesonen
Tutkimuspäällikkö
Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos

40 vuotta – eikä suotta

Elokuussa tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun Suomeen säädettiin ensimmäinen tupakkalaki.  Tässä ajassa on tapahtunut paljon. Suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti. Siten, että moni muuttunut asia tuntuu tämän päivän suomalaisista jo itsestäänselvyydeltä.

Erityisen paljon ovat muuttuneet kansalaisten asenteet ja normit. Kuka muistaa vielä sen, että 1970-luvun alussa ei ollut lainkaan tavatonta, että tupakoimattomissakin kodeissa oli vierastupakat ja tuhkakupit? Ja tuttavaperheiden illanvietoissa olohuone oli sinisenä savusta. Minä muistan.  Näin oli meilläkin. Tupakointivälineet hävisivät kyllä kotoamme nopeasti Pohjois-Karjala-projektin ja tupakkalain myötä.

Jos mennään tupakkalaista vielä 20 vuotta ajassa taaksepäin, päädytään aikaan, jolloin tutkijat Richard Doll ja Austin Hill raportoivat tupakoinnin yhteyksistä keuhkosyöpään ja myös muuhun kuolleisuuteen. Iso-Britanniassa lääkäreillä tehdyn tutkimuksen tulokset loivat ensimmäisen tietopohjan tupakoinnin vastaiselle työlle. 1950-luvulta tähän päivään tieto tupakoinnin haitoista on karttunut ja vahvistunut. Näyttöä on kertynyt myös siitä, että pienetkin tupakointimäärät ja tupakansavulle altistuminen ovat terveydelle haitallisia.

Paljon on siis aikaa kulunut ja perusteluja tarvittu siihen, että Suomesta toivotaan vihdoin Savutonta Suomea vuoteen 2040 mennessä. Jopa lakiin on kirjattu tavoite ihmisille myrkyllisiä aineita sisältävien ja riippuvuutta aiheuttavien tupakkatuotteiden käytön loppumisesta. Järjestötoimijat ovat ottaneet asiaan vieläkin optimistisemman otteen ja vievät vahvasti eteenpäin savuttomuuden tavoitetta jo vuoteen 2030 mennessä.

Vaikka aikaa onkin kulunut, voidaan Suomessa olla ylpeitä onnistumisesta tupakoinnin ja tupakoinnin aiheuttamien terveysriskien vähentämisessä. Suomi kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa sekä miesten että naisten tupakointi jatkuvasti vähenee. Päivittäin tupakoivia aikuisväestöstä on enää noin 15 prosenttia. Työpaikoilla ja julkisissa tiloissa ei tarvitse altistua tupakansavulle. Ravintolaillankin voi viettää ilman vaatteiden tuulettamisen tarvetta.

Yksi ehdoton edellytys myönteiselle kehitykselle on ollut harkitusti ja perustellusti toteutettu tupakkapolitiikka. Lakimuutokset ja niiden toimeenpano on tehty tinkimättömästi, mutta pohjautuen tietoon ja väestön sekä yhteiskunnan muutosvalmiuteen. Asenneilmaston muokkaamiseksi on tehty paljon töitä. Tämä on johtanut siihen, että kansalaiset ovat pääasiallisesti suhtautuneet erittäin myönteisesti kaikkiin Suomessa tehtyihin tupakkalain tiukennuksiin.

Toukokuun 31. päivänä vietetään kansainvälistä tupakatonta päivää. Suomessa voimme viettää päivää jo varsin optimistisin odotuksin. On kuitenkin hyvä muistaa, että maailmassa edelleen noin kuusi miljoonaa ihmistä kuolee vuosittain tupakoinnin terveyshaittoihin.

Tiina Laatikainen_netTiina Laatikainen
Terveyden edistämisen professori