Mikromuovikohu on vasta muovihaasteiden jäävuoren huippu

Muoveja tuotetaan yhä enemmän ja käytetään niin monimuotoisesti, että niiden päätyminen ympäristöön on vääjäämätöntä. Mieltämme ovat järkyttäneet esimerkiksi kuvat valtameristä, joissa linnut ja nisäkkäät kuristuvat muoviroskaan tai uutiset Texasin kokoisesta Tyynen valtameren jätepyörteistä.

On arvioitu, että jo tällä hetkellä valtamerissä on 150 miljoonaa tonnia muoviroskaa. Määrä vain kasvaa globaalisti muovin puutteellisen kierrätyksen ja muovituotteiden pilkkoutumisen johdosta. Autonrenkaat kuluvat, maalit hilseilevät, ja sade huuhtoo pienet mikromuovikappaleet lopulta järviin, meriin ja pohjamutiin vesieliöiden kiusaksi. Lopulta merissä on enemmän muovipartikkeleita kuin kaloja.

On vääjäämätöntä, että myös me ihmiset altistumme muoveille, mikromuoveille ja muovien lisäaineille mm. tekstiilien, pölyn ja ravinnon kautta. Pessimistisimmän arvion mukaan kehoomme päätyy jopa viisi grammaa muovia viikossa.

Mikromuoveista kudosvaurioita, tulehdusreaktioita, aineenvaihduntahäiriöitä, myrkkyjen kertymistä elimistöön…

Mikromuoveiksi nimitetään yleisesti alle viiden millimetrin kokoisia muovipartikkeleita. Ne voivat olla tarkoituksellisesti valmistettuja, ns. primäärisiä mikromuoveja kuten teollisuudessa tai kosmetiikassa käytetyt rakeet ja muovituotteiden valmistuksessa käytettävät granulat. Sekundäärisiä mikromuoveja puolestaan syntyy isojen muovikappaleiden pilkkoutumisen seurauksena.

Vaikka yksiselitteisiä todisteita mikromuovien terveyshaitoista ei ole, tutkijat ja globaalit järjestöt vaativat riskien välttämiseksi varovaisuusperiaatteen mukaisia toimia estää muovia päätymästä luontoon.

Vesiympäristössä mikromuovien on todettu vaikuttavan haitallisesti useisiin eri ravintoverkon tason eliöihin. Yksilötasolla mikromuovien päätyminen eliöiden elimistöön voi aiheuttaa kudosvaurioita sekä vähentää kasvua ja elinkykyä. Hormonihäirikkö-kemikaalit heikentävät lisääntymiskykyä, minkä vaikutukset voivat laajeta kokonaisiin eliöyhteisöihin.

Koe-eläintutkimusten ja solukokeiden perusteella mikromuovit voivat aiheuttaa tulehdusreaktioita, aineenvaihdunnan häiriöitä tai muita myrkytyksenkaltaisia vaikutuksia. Joidenkin muovien valmistuksessa käytettyjen kemiallisten yhdisteiden tiedetään olevan jopa elimistöön kertyviä myrkkyjä.

Nanomuovit pystyvät läpäisemään ihmiskehon puolustusmekanismeja

Ihmisten kokemista haittavaikutuksista ei ole toistaiseksi juurikaan tietoa. Pitkäkestoinen ja kumuloituva altistus ei kuitenkaan voi olla vaikuttamatta myös luomakunnan kruunuun.

Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Itä-Suomen yliopistossa selvittää muovien ja niistä liukenevien kemiallisten yhdisteiden vaikutusta suoliston mikrobeihin. Suolistobakteerien on todettu olevan yhteydessä myös aivojemme hyvinvointiin. Tuoreet tutkimustulokset solukokeilla vahvistavat epäilyjä tavallisten muovien aiheuttavan korkeilla pitoisuuksilla haitallisia vaikutuksia ihmissoluihin.

Muoveista peräisin olevien vaikutusten todentaminen hankaloituu edelleen puhuttaessa nanomuoveista. Viime vuonna julkaistu tutkimuksemme todistaa, että nanomuovit kulkeutuvat maaperästä kasveihin ja edelleen ravintoketjun eri tasojen eliöihin – siis mahdollisesti lopulta myös ihmisiin. Nanomuoveja on jo löydetty ihmisen verestä, eli niillä on kyky läpäistä ihmiskehon puolustusmekanismeja.

Tarvitaan asennemuutos ja kokonaisvaltainen tahtotila

Eurooppa on sitoutunut muovin käytön ja siitä aiheutuvien haittojen vähentämiseen. EU-tasolla on annettu direktiivejä mm. merien roskaantumisen ja kertakäyttöisten muovituotteiden rajoittamiseksi. Suomen kansallisen muovitiekartan merkittävimmät toimenpiteet ovat muovien käytön vähentäminen, uusien materiaalien kehittäminen muovin korvaamiseksi ja muovin kierrätyksen tehostaminen.

Säätelyyn vastaaminen vaatii kuitenkin merkittäviä asennemuutoksia yhteiskunnassa ja panostuksia teollisuudessa. Olemmeko tähän valmiita pelkästään mikromuovikohun takia. Luultavasti emme!

Niinkin hyödyllinen ja käyttökelpoinen materiaali kun muovi onkin, se voi osoittautua nyky-yhteiskunnan vitsaukseksi, mikäli haittojen torjumiseen ei satsata riittävästi. Kyseessä on sekä teknologinen, sosiaalinen että lainsäädännöllinenkin haaste, jonka ratkaisuun on löydettävä kokonaisvaltainen tahtotila, jonka keskiössä ovat niin yksittäiset ihmiset, julkishallinto kuin teollisetkin toimijat.

Ihminen on avainasemassa luonnon suojelemisessa muovihaitoilta

Vesistöihin päätyneen mikromuovien poistaminen on käytännössä mahdotonta. Siksi muovin päätyminen luontoon täytyy estää.

Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) tuoreen raportin mukaan ihmisten toiminnalla on selkeä vaikutus muoviroskan määrään Suomen rannikkoalueilla. Roskaamisen vähentäminen onkin selkein yksittäisen ihmisen toiminto, jolla vaikutetaan lopulta myös mikromuovien määrään luonnossa.

Jätevedenpuhdistuslaitokset poistavat jopa 99 prosenttia kotitalouksissa ja teollisessa toiminnassa syntyvistä mikromuoveista kuten tekstiilikuiduista ja kosmetiikan mikromuoveista. SYKEn arvion mukaan tekstiilikuituja kuitenkin syntyy pyykinpesujen seurauksena pelkästään Suomessa noin 300 tonnia vuodessa. Puhdistusprosessin jälkeenkin tekstiilikuituja päätyy siis vesistöihin vuosittain noin kolme tuhatta kiloa. Tämä tarkoittaa miljardeja ja taas miljardeja muovikuituja kalojen syötäväksi.

Puhdistamolla talteen otetut mikromuovit ja kuidut päätyvät pääsääntöisesti lietteeseen, jota puolestaan käytetään peltojen lannoittamiseen. Jätevesien puhdistustehokkuutta ja lietteen jatkohyödyntämistä täytyy entisestään kehittää ympäristövaikutusten vähentämiseksi.

Hulevesien mukana kulkeutuvia mikromuoveja on vieläkin haasteellisempaa kontrolloida tai puhdistaa. Autonrenkaiden kulumisesta arvioidaan syntyvän Suomessa vuodessa noin kymmenen tuhatta tonnia mikromuovejarengaspölynä, joka lähtökohtaisesti kulkeutuu tuulen tai hule- ja sulamisvesien mukana suoraan luontoon.

Samaa reittiä pitkin luontoon kulkeutuvat mm. rapautuvat tiemerkinnät ja -maalit sekä maataloudessa käytettävät muovimateriaalit. Koska suurin osa hule- tai sulamisvesistä johdetaan Suomessa sellaisenaan vesistöihin, kaivataan kipeästi ratkaisuja hajakuormituksen hallintaan.

Tarvitaan uutta teknologiaa ja uusia ohjauskeinoja

Euroopan kemikaalivirasto ECHA on vastikään tehnyt Euroopan komissiolle ehdotuksen tarkoituksellisesti lisättyjen mikromuovien käytön rajoittamiseksi.

Rajoitusten aiheuttamat toimenpiteet ja mikromuoviksi luokiteltavien materiaalityyppien määritelmä aiheuttaa kuitenkin teollisuudessa huolta. Yhtenä haasteena on mikromuovien monitorointiin tai estämiseen käytettävän teknologian puutteellisuus.

Ympäristöhaittojen näkökulmasta huolena taas on, että rajoitukset kohdentuvat vain tunnettuihin pistelähteisiin. Välittömästi ympäristöön kytköksissä olevaan hajakuormitukseen – kuten käytössä hilseilevät materiaalit – näillä rajoituksilla ei pystytä vaikuttamaan.

Kiertotalouden näkökulmasta kierrätyksen hyödyt toteutuvat vasta, kun talteen kerätty muovi on puhdistettu ja prosessoitu uusioraaka-aineeksi sekä edelleen hyödynnetty uusien tuotteiden valmistuksessa. Muovien kiertotalouden järjestäminen on kuitenkin taloudellisesti haasteellista. Siihen tarvitaan sekä uusia kestäviä teknologisia ratkaisuja että ohjauskeinoja uusiomateriaalien käytön lisäämiseksi.

Arto Koistinen
Tutkimusinfrastruktuurijohtaja
Itä-Suomen yliopisto

Arto Koistinen johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta mikromuovien haitallisten vaikutusten selvittämiseksi.

Artikkeli on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Akateemisen urapolun mallia Australiasta

Australialainen yliopistonlehtorina työskennellyt ystäväni kertoi muutamia vuosia sitten ilouutisen: hänestä oli tullut apulaisprofessori. Viime vuonna oli jälleen syytä juhlaan, sillä dekaani nimitti hänet professoriksi. Kummallakin kerralla kyse oli normaalista etenemisestä yliopiston sisällä. Voisiko tällainen uramalli olla mahdollinen Suomessa?

Viime vuosina on keskusteltu yliopistojen uramalleista ja erityisesti yliopistonlehtoreiden asemasta, joka on näyttäytynyt akateemisena umpikujana (Wass 2019). Ongelmaa on yritetty ratkaista luomalla uusia uria, jotka antavat mahdollisuuden saada tunnustusta pedagogisena osaajana (Tamminen 2022). Tällainen urapolku johtaa vahvasti opettajuuden jalostamiseen, mutta ei sinällään tarjoa reittejä professoripolulle.

Apulaisprofessorin tai professorin erikseen haettavana olevia paikkoja on auki myös Australiassa, mutta yliopiston sisällä on mahdollista edetä tasolta A eli tutor opettajan paikalta aina tasolle E eli professoriksi. Helppoa ei sekään toki ole, mutta olennaista on se, että uranousu tapahtuu kilvoittelemalla itsensä eikä toisten kanssa. Professorien määrää ei ole kiintiöity ja koska eläkeikä on yksilön omasta päätöksestä kiinni, yliopistot joutuvat toisinaan siivoamaan kalliita professoreita pois palkkalistoilta anteliailla eläkepaketeilla. Professorius takaa paremman palkan ja julkilausutun mahdollisuuden keskittyä johonkin tutkimusalaan sekä kehittää siihen liittyvää opetusta. Periaatteessa yliopistonlehtoreilla ja professoreilla on kuitenkin samanlainen opetusvelvollisuus.

Ylennyksen hakeminen on pitkä prosessi, joka ainakin ystäväni yliopistossa alkoi helmikuussa hakemuksen jättämisestä ja päättyi marraskuussa päätösten julkistamiseen. Hakukriteerit ovat moninaiset ja yliopistossa työskenteleville ne ovat tulleet tutuksi vuosittaisten toimintaraporttien laatimisen myötä. Australialaisessa systeemissä raportoinnilla ja monitoroinnilla on kaiken kaikkiaan paljon suurempi rooli kuin suomalaisissa yliopistoissa. Ei kuitenkaan ole tarpeellista, että hakija on kaikilla kriteereillä huippuosaaja, vaan hakemuksessa voi painottaa omaa erityisosaamistaan. Joku on erikoistunut akateemisen tutkimuksen tekemiseen, toisen vahvuus on soveltava tutkimus ja selvitysten tekeminen yksityisellä rahoituksella (industrial partnerships). Toki joitakin aukkopaikkoja on syytä täydentää. Kun yliopistolla on säännöllisin väliajoin jaossa koordinointitehtäviä, jotka eivät sisältönsä puolesta ole kovin haluttuja, niihin tarttuvat ne, joilla on tyhjä kohta CV:ssään johtamiskokemuksen kohdalla. Joskus tehtäviin tartutaan pitkin hampain, jolloin rekrytointien lopputulos ei ole paras mahdollinen koordinoitavien tai johdettavien näkökulmasta. Toisaalta, ehkei Suomessakaan johtotehtäviin hakeuduta aina hallinnollisesta intohimosta, vaan halusta saada arvokasta johtamiskokemusta.

Hakemuksen olennainen osa on kirje, jossa hakijan on kymmenessä sivussa perusteltava, miksi hän ansaitsee ylennyksen. Hakukirjeissä on tietty rakenne, ja hyvät aloitus- ja loppulauseet kierrätetään kollegalta toiselle, mutta esitellyt vahvuudet voivat lopulta olla hyvin erilaisia. Liitteeksi laitetaan CV ja julkaisuluettelo, johon merkitään kansainvälisestä Scimago-järjestelmästä poimitut journaalien tasoluokitukset. Toisin kuin Suomessa, tasoluokituksia siis käytetään yksittäisten tutkijoiden arvioimiseen. Väitöskirjaohjaajien myös odotetaan laittavan oma nimensä kaikkiin ohjattaviensa artikkeleihin, mikä auttaa julkaisuluettelon kasvattamisessa. Suomalaisissa yhteiskuntatieteissä tämä ei ole ollut automaattinen käytäntö, vaan erikseen sovittavissa. Hakemuksen arvioi kuusi professoria, joista hakija pääsee vaikuttamaan kolmen nimeämiseen ja toiset kolme anonyymiksi jäävää arvioijaa valitsee tiedekunta. Hakija ei näe missään vaiheessa arvioita ja saa niistä tietoa vasta prosessin päätyttyä suullisesti dekaanilta. Kaikki hakemukset eivät mene läpi. Palautesysteemin valuvirheestä kertoo se, että kuulin yli 70-vuotiaasta apulaisprofessorista, jonka professuurihakemus oli hylätty jo seitsemännen kerran. Ennuste oli, että uusi hakemus on jo tekeillä.

Järjestelmän hyvänä puolena on se, että se motivoi kehittämään itseään monipuolisesti ja omaan tahtiin. Itsensä kanssa kilvoittelu ei ehkä ole yhtä repivää kuin silloin, kun kilpaillaan läheisten kollegojen kanssa yhdestä paikasta. Toisaalta koko ajan läsnä oleva suoritusten mittaaminen läpäisee työn arkea ja ohjaa tekemistä vielä vahvemmin kuin Suomessa. Suomeen verrattuna juhlavia nimittämistraditioita on vähemmän: ylennyksistä ilmoitetaan yliopiston sisäisessä tiedotuksessa sähköpostilla. Ystäväni professorijuhliksi riitti maljojen nostaminen ja pubiruoka pienessä piirissä ja ilman dekaania.

Sanna Aaltonen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:
Wass, Hanna (2019) Yliopistonlehtorit turhautuneet akateemiseen umpikujaan. Acatiimi 5/2019.
Tamminen, Tuomo (2022) Opettajien uudet uramallit. Acatiimi 2/2022.

Omaishoito – ratkaisu ikääntyneiden hoitovajeeseen vai vastuun palautus perheille

Kansalaisten vastuun kasvattaminen läheistensä hoivaajina on julkilausuttu tavoite. Tämä näkyy esimerkiksi vanhuspoliittisissa asiakirjateksteissä. Niissä läheisten tuottamasta hoivasta rakennetaan ensisijaista vaihtoehtoa. Julkisen sektorin tuottama hoiva määritellään vasta toissijaiseksi keinoksi.

Omaishoitosopimuksen voi nähdä joko välineenä sovittaa yhteen aiemmin kunnan, nyt hyvinvointialueen ja kansalaisen välisiä toiveita ja tarpeita. Vaihtoehtoisesti sitä voi pitää keinona siirtää aiemmin kunnalle kuulunut hoivavastuu ja hoivatehtävät takaisin läheisille.

Kärjistäen voi kysyä, onko julkisen vallan tavoitteena palauttaa hoiva takaisin perhepiiriin. Ollaanko meillä palaamassa ideologisesti takaisin köyhäinhoidon aikakaudelle, jossa vastuu läheisten hoivasta rakennetaan omaisten velvollisuudeksi.

Läheisten huolenpidon sävy on toki muuttunut köyhäinhoidon ajoista. Nyt hoivavastuuta tarjotaan läheisille vapaaehtoisuuteen pohjaavalla sopimuksella, jossa hoiva luvataan toteuttaa yhteistyössä kansalaisen kanssa.

Työsuhteen ja toimeksiantosopimuksen raja on epäselvä

Omaishoito on sopimusperusteisesti järjestettävänä hoivan muotona erikoinen yhdistelmä yksityistä ja julkista hoivaa. Tämä ei asetu vaivatta nykyiseen palvelujärjestelmäämme.

Sopimukseen liittyy ajatus yhteisistä tavoitteista ja neuvottelusta sekä yhdessä sopimisesta. Sopimukseen yhdistyy myös automaattisesti ajatus yhteistyöstä.

Tämän seurauksena sopimusta tarjottaessa unohtuu helposti, että lopputulos ei ole aina ideaali. Sopimus ei myöskään aina automaattisesti vastaa yksilöllisiin tarpeisiin.

Omaishoito ei sopimuksesta huolimatta ole omaishoitajalle virallista työtä. Kyseessä on toimeksiantosopimuksella toteutettava hoivapalvelu, josta omaishoitaja saa kunnalta rahallisen palkkion sekä vapaapäiviä ja tukipalveluja vastineeksi läheiselle tarjoamastaan avusta ja tuesta.

Omaishoitajan rooli on jännitteinen

Sopimuspohjainen omaishoidon toteuttaminen aiheuttaa jännitteitä omaishoitajan rooliin palvelujärjestelmän sopimusosapuolena. Näin käy, kun hyvinvointialueen ja kansalaisen välistä omaishoitosopimusta tarkastelee juridisen sopimuksen rinnalla myös psykologisena sopimuksena.

Työelämätutkimuksessa psykologisen sopimuksen käsitettä käytetään selittämään työntekijän ja työnantajan välisiä puhumattomia vastavuoroisia odotuksia sekä käsityksiä osapuolien oikeuksista ja velvollisuuksista. Psykologista sopimusta on kuvattu yhdeksi parhaista käsitteistä, jojoiden avulla voidaan kuvata kahden osapuolen välistä suhdetta.

Omaishoidon sopimuksellisen luonteen vuoksi psykologisen sopimuksen käsite antaa toimivan viitekehyksen tarkastella omaishoitoon liittyviä odotuksia uudenlaisesta näkökulmasta. Omaishoito ei ole ammatillista hoitotyötä, vaikka omaishoitajilta sen kaltaista toimintaa edellytetäänkin. Tämä näkyy esimerkiksi laissa omaishoidon tuesta. Sen päivityksessä vuodelta 2016 kuntien tehtäväksi kirjattiin omaishoitajien valmennus ja koulutus hoitotehtävää varten.

Ammattimaisesti mutta ilman työsuhdeturvaa

Ongelmallista toimintamallissa on tapa, jolla omaishoitajia koulutetaan ja valmennetaan huolehtimaan entistä ammattimaisemmin läheissuhteeseen liittyvästä hoivasta. Samaan aikaan jätetään kuitenkin kiinnittämättä huomio omaishoitajien jaksamiseen, työkykyvyn ylläpitoon tai työolosuhteisiin. Nämä ovat itsestäänselvyyksiä virallisessa hoitotyössä ja virallisten työntekijöiden työssä.

Omaishoitajilta vaaditaan ammattimaista hoitajuutta ilman, että heille tarjotaan omaishoitotyönsä turvaksi virallisten työntekijöiden nauttimaa työsuojelua. Omaishoitajille annettava tuki pitää sisällään vain omaishoitajan palkkion, vapaapäivät ja omaishoitajan hoitotyön tueksi annettavia tukipalveluja.

Järjestely näyttää kunnan näkökulmasta perustellulle ja selkeälle. Kunta voi helposti osoittaa hoitaneensa oman osuutensa sopimusosapuolena tarjoamalla edellä mainittuja asioita.

Psykologisen sopimuksen näkökulmasta näyttää kuitenkin siltä, että omaishoitajan tarpeet jäävät näkymättömäksi omaishoidontuen järjestelmässä.

Kodinomaisuutta vai virkatyötä?

Omaishoito rakentuu vahvasti ajatukselle kodin ensisijaisuudesta. Siihen yhdistetään rakkauden ja välittämisen eetos.

Omaishoidon tukeminen lähtee kuitenkin virallisen työn kehyksistä. Asetelma ei tunnista riittävästi omaishoidon erityisyyttä läheissuhteeseen pohjaavana suhteena ja siitä kumpuavia tarpeita.

Omaishoitoa saavan läheisen mahdollisuus elää hyvää elämää kotona on omaishoitajan vastuulla. Psykologisesti se tuottaa paineita ja voi olla tunnetasolla kuormittavaa.

Omaishoitajat voivat kokea työssään rakkauden ja ilon ohella myös syyllisyyttä, riittämättömyyttä, pelkoa, surua, uupumusta. Tunteet ovat aina keskeinen osa läheissuhdetta. Näin ne ovat keskeinen osa myös omaishoitoa. Tätä näkökulmaa nykyinen palvelujärjestelmässä ei huomioi riittävästi.

Virallisessa hoivatyössä henkilöstö voi jakaa emotionaalista tunnetaakkaa työkavereiden ja työyhteisön kesken. Omaishoidon tukijärjestelmä ei tarjoa mahdollisuutta, jossa omaishoitajat voisivat jakaa ajatuksiaan, tunteitaan ja kokemuksiaan omaishoitajan työhön liittyen.

Kuka kuuntelee omaishoitajaa?

Omaishoitajien määrää halutaan kasvattaa entisestään. Tämä on hyvinvointialuiden näkökulmasta perusteltua. Omaishoito on kunnille ja hyvinvointialueille edullinen tapa järjestää inhimillistä ja yksilöllistä hoivaa.

Samalla omaishoitajat hyvinvointialuiden sopimuskumppaneina ja epävirallisina palveluntuottajina joutuvat kantamaan hyvinvointialuille kuuluvaa hoivavastuuta. Tämän takia olisi vähintään kohtuullista, että myös omaishoitajien tarpeet otetaan huomioon palvelujärjestelmässä. He tarvitsevat omaishoitotyön tueksi rahallisen tuen ja vapaapäivien lisäksi myös henkistä tukea.

Sosiaali- ja terveyspalvelut – omaishoito mukaan lukien ovat eduskuntavaalikeskusteluissa varmasti mukana. Keskusteluihin on tärkeää saada mukaan myös omaishoitajat.

Marjo Ring
FT, vieraileva tutkija
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Osmo Hänninen 1939–2022: Lahjakas tutkija, tiedepoliitikko ja maakunnallinen vaikuttaja

Professori Osmo Päiviö Hänninen kuoli 83-vuotiaana Kuopiossa 14. joulukuuta 2022. Hän oli syntynyt Lahdessa 30. huhtikuuta 1939. Hänen äitinsä kuoli Osmon ollessa 4-vuotias. Kirvesmiesisä jäi kahden pojan yksinhuoltajaksi.

Osmo kävi koulunsa Lahdessa ja kirjoitti ylioppilaaksi 1958. Hän valmistui Turun yliopistosta lääketieteen lisensiaatiksi 1964 ja väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1966. Lisäksi hän valmistui Turun yliopistosta filosofian kandidaatiksi biokemiasta 1962 ja tohtoriksi 1968. Turun yliopistossa Hänninen toimi fysiologian assistenttina ja laboraattorina vuosina 1966–1971.

Hännisen ura jatkui Kuopion korkeakoulussa biokemian apulaisprofessorina 1969–1971, korkeakoulun suunnitteluprofessorina 1971–1972 ja fysiologian professorina vuodesta 1972 eläkeikään 2004 asti. Hän toimi korkeakoulun vararehtorina 1972–1978 ja rehtorina 1981–1984.

Hänninen edusti nuorta Turun yliopiston kouluttamaa tutkijakuntaa, joka kehitti rohkeasti Kuopion korkeakoulua. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas, energinen ja kansainvälisestikin tunnettu tutkija. Tutkijan ura huipentui Suomen Akatemian tutkijaprofessuuriin 1980–1981. Kausi jäi kesken, kun hänet valittiin rehtoriksi. Hännisen kaudella siirryttiin tiedekuntarakenteeseen ja korkeakoulu muuttui yliopistoksi 1984.

Valtiovalta tuki uusien yliopistojen toimintaa, ja uusista koulutusaloista myös taisteltiin. Joensuun naapuriyliopiston rehtori Heikki Kirkisen kanssa Hännisellä oli kipakanpuoleistakin keskustelua.  Hänninen tuki yhteiskuntatieteiden, ravitsemustieteen ja liikuntalääketieteen koulutuksen sekä tutkimuksen kehittämistä Kuopiossa.

Hännisen varhainen tutkimus keskittyi elimistön vierasainemetaboliaan. Myöhemmin tutkimus siirtyi pääosin soveltavaan tutkimukseen lihasten aineenvaihdunnasta, elimistön kuormittumisesta ja ergonomiasta sekä ravitsemustieteestä. Siteeratuimpia hänen tutkimuksistaan ovat useat ergonomian ja ravitsemustieteen alan tutkimukset. Hänninen tuotti myös suosittua kotimaista oppimateriaalia. Humanistina hän oli perustamassa Kuopioon Snellman-instituuttia ja Savon kielen seuraa.

Hänninen oli vauhdikas ja idearikas persoona. Hän teki pitkää päivää väsymättä, liikkui jalan puolijuoksua tai pyörällä. Hänninen perusti 1976 edelleen toimivan länkiritarikunnan, johon kutsutaan kaikki Itä-Suomen yliopistosta fysiologian piiristä väitelleet tutkijat. Heitä on jo yli 130, joista viitisenkymmentä on noussut professoriksi Suomen ohella useassa eri maassa.

Hänninen oli avainhenkilö kansainvälisen tieteellisen Puijo-symposiumin ideoimisessa. Jo 1970-luvun lopulla hän sai Cooper-testin kehittäjät Kuopioon. Hänellä oli joukko kansallisia ja kansanvälisiä luottamustehtäviä. Hän oli paitsi Suomen myös Unkarin fysiologiyhdistyksen kunniajäsen ja Unkarin Semmelweis-yliopiston kunniatohtori.

Matti Uusitupa
Timo Lakka
Ossi V. Lindqvist

Kirjoittajat ovat Osmo Hännisen työtovereita.

Onko ujoudesta tullut synti, josta pitää tehdä parannus?

Ujoutta saatetaan pitää arkipuheessa harmittomana ja neutraalina ominaisuutena. Yksilön kokemuksena ja luonteenpiirteenä ujous on kuitenkin paljon problemaattisempi asia.

Viime vuosien korkeakoulututkimus on antanut viitteitä, että uudet opiskelijasukupolvet ovat yhä huolestuneempia omasta arvostaan ja kyvyistään työmarkkinoilla. Samalla he ovat myös hyvin tietoisia vallitsevista kyvykkyysideaaleista.

Käsitys omasta työelämäkyvykkyydestä liitetään entistä selvemmin tulkintaan omista persoonallisuuden piirteistä. Koettu ulospäinsuuntautuneisuus näyttää vahvistavan uskoa omaan kyvykkyyteen, kun taas introversioon linkittyvät piirteet koetaan uhaksi omalle työmarkkina-arvolle.

Ujoudesta näyttää muodostuneen länsimaissa ominaisuus, joka altistaa negatiiviselle minäkäsitykselle.

Markkinavetoisessa kilpailuyhteiskunnassa yksilöön sidotut inhimilliset ominaisuudet ja kyvyt valjastetaan yhä useammin tuottavuuden välineeksi. Samalla ihmisluonnon normit ja ideaalit muuttuvat. Tämä realisoituu esimerkiksi kasvatuskäytännöissä ja yksilön tulkinnoissa omista mahdollisuuksistaan.

Suhtautuminen ujouteen yksilön piirteenä vaihtelee paljon kulttuurista toiseen. Näiden erojen tarkastelu auttaa havainnoimaan ja tarvittaessa tarkistamaan ujouteen liitettyjä huomaamattomia, mutta vahingollisia käsityksiä ja asenteita.

Mitä ujous on?

Ujoudesta yksilön ominaisuutena kiinnostuttiin tieteellisen tutkimuksen saralla systemaattisemmin vasta 1970-luvulla. Tutkimusalue on ollut lähinnä psykologian ja lääketieteen dominoima.

Viime vuosikymmennet ovat tuottaneet yhä kasvavan määrän alan tutkimuksia. Tavoitteena on ollut määritellä ujoutta ilmiönä sekä tarkastella ujouden seurauksia yksilön kehitykselle ja elämänkululle.

Tutkimuksissa tehdään yleensä ero ujouden ja introverttiuden välille, sillä ne ovat erillisiä ilmiöitä. Siinä missä ujouteen liitetään yleensä jännittyneisyys uusissa sosiaalisissa tilanteissa, introverttiudessa on kyse enemmän omissa oloissa viihtymisestä.

Nyky-ymmärrys paikantaa ujouden biologiselle pohjalle rakentuvaksi temperamenttitaipumukseksi tai persoonallisuuden piirteeksi. Siis ihmisen synnynnäiseksi taipumukseksi. Ujoustutkimuksen valtauoma on kuitenkin jättänyt usein huomiotta sen, että ujous on myös kulttuurisidonnainen sosiaalinen identiteetti, jota muovaavat ympäröivän ajan ja paikan ideaalit.

Onkin huomionarvoista, että yksilön temperamenttiin kytköksissä oleva ujous on tunnistettu yhdeksi pysyvimmistä ominaisuuksista. Toisaalta on havaittu, että ujouden rooli yksilön toimintaa ja kehitystä muotoilevana piirteenä, on vahvasti sidoksissa sosiaalisesta ympäristöstä saatuun palautteeseen.

Länsimaisessa kontekstissa ujous näyttäytyy uhkana itsetoteutukselle ja elämässä menestymiselle. Ujouden implikoiminen kulttuurisesti ei-toivotuksi tilaksi näyttää paradoksaalisesti lisänneen sosiaalisesti arkaa käyttäytymistä. Sosiaalipsykologisten minäteorioiden näkökulmasta ujous tulkitaan yhä useammin poikkeavuudeksi, koska ulospäinsuuntautuneisuuden ihanne kulttuurissamme on niin määräävä.

Ujouden seuraukset ovat kulttuurisidonnaisia

Kussakin kulttuurissa tarjolla oleva sosiaalisen hyväksynnän ja tuen määrä vaikuttaa siihen, millaisia aikuisia ujoista lapsista kasvaa. Tämä näkyy erityisen selvästi pitkään kumuloituneella tutkimussaralla, jossa pitkittäistutkimuksen keinoin on vertailtu Kiinassa ja Kanadassa varttuneita ujoja lapsia.

Kulttuurierot suhtautumisessa ujouteen konkretisoituvat esimerkiksi vanhemmuustyyleissä ja vertaissuhteissa. Länsimaissa ujouteen liitetään säännönmukaisemmin erilaisia negatiivisia kyvyttömyyden määreitä, kun taas Kiinassa ujous on pitkään nähty sosiaalisesti hyväksyttynä piirteenä. Näillä suhtautumistapojen eroilla on seurauksia yksilön minäkäsitykselle.

Kiinassa ujoista lapsista on havaittu kasvavan useammin pärjääviä ja myönteisesti itseensä suhtautuvia aikuisia. Ujoutta ei problematisoida, mistä johtuen ujojen lasten tunne osallisuudesta sekä mahdollisuudet harjoittaa turvallisesti omia sosiaalisia taitoja lisääntyvät.

Kiinassakin on kuitenkin jo nähtävissä kehitystä länsimaisten ideaalien suuntaan. Asennemuutos näkyy etenkin suurkaupungeissa elävien nuorten aikuisten keskuudessa. Muutos on liitetty markkinatalouden muokkaamaan yhteiskuntaan.

Meneillään oleva nopea kulttuurinen muutos ja uusien ideaalien globaali leviäminen haastavat ujouden piirteitä omaavan yksilön mahdollisuuksia rakentaa myönteistä minäkäsitystä.

Tiedostamattomilla asenteilla on seurauksia ujoille ihmisille

Ujous realisoituu sosiaalisessa todellisuudessa. Ilman toisia ihmisiä ujo ihminen tuskin tunnistaisi tätä ominaisuutta itsessään. Sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa ujous onkin tunnistettu potentiaalisesti stigmaa tuottavaksi piirteeksi, johon liitetään samalla voimakkaita stereotypioita.

On myös havaittu, että sosiaaliseen vetäytymiseen liitetyt normatiiviset käsitykset ja moraaliset lataukset vaihtelevat sen mukaan, miten sosiaalisen vetäytymisen syytä tulkitaan.

Sosiaalista vetäytymistä pidetään helpommin hyväksyttävänä, mikäli kyse näyttää olevan yksilön vapaaehtoisesta valinnasta. Arkuudesta johtuvan jännityksen motivoima vetäytyminen sen sijaan tulkitaan vähemmän hyväksyttäväksi, normista poikkeavaksi outoudeksi. Vieroksummeko siis arkuutta ja herkkyyttä?

Ujoutta on myös tarkasteltu niin sanottujen piilevien maallikkoteorioiden näkökulmasta. Näillä sisäistetyillä selitysmalleilla on havaittu olevan vaikutusta siihen, miten suhtaudumme erilaisiin persoonallisuuksiin. Jäykät, ujoutta muuttumattomana ominaisuutena pitävät selitysmallit näyttävät johtavan stereotyyppisempiin ja negatiivissävytteisempiin tulkintoihin ujoista ihmisistä.

Ujoutta koskevat tulkinnat ovat myös selkeästi sukupuolittuneita. Isossa kuvassa miehille ujous on kulttuurisesti vähemmän hyväksyttävää. Tämä on liitetty syvällä kulttuurissa oleviin normeihin miehistä autonomisina, assertiivisina ja dominoivina toimijoina.

Ujous onkin arkikäsityksestä poiketen melko huonosti tunnistettu ja ymmärretty psyykkis-sosiaalinen piirre. Kenties tästä syystä ujouden motivoima toiminta, kuten hiljaisuus tai varovaisuus sosiaalisissa tilanteissa, tulkitaan niin usein väärin esimerkiksi passiivisuudeksi, välinpitämättömyydeksi tai kompetenssin puutteeksi. Ujon ihmisen näkökulmasta kysymys voi olla aktiivisesta pyrkimyksestä hallita tilannetta ja välttää virheitä.

Mikä on ujoutta, mikä elämänhistorian jättämää jälkeä?

Ujouteen liittyy kohonnut tietoisuus itsestä sosiaalisissa tilanteissa. Ujoilla ihmisillä on havaittu olevan taipumus tarkkailla itsestä välittyviä vaikutelmia vuorovaikutuksen kuluessa. Tähän liittyy tavanomaista korostuneempi huoli negatiivisten arvioiden kohteeksi joutumisesta.

Samaan aikaan monella ujoksi itsensä tunnistavalla aikuisella on elämänhistoriallinen, toistuva kokemus joutumisesta muiden arvioimaksi. Ujous näyttäytyy piirteenä, jota on lapsesta asti kommentoitu ja josta on huomauteltu läpi koulupolun.

Ei ole tavatonta, että ujoudesta huomautellaan vielä työelämässäkin. Harmittomalta tuntuvat, joskus huumorinkin varjolla esitetyt heitot toisen ihmisen olemuksesta usein vain vahvistavat ujoutta kokevan ihmisen tuntua itsestä erilaisena ja jollain tavalla puutteellisena.

Voi kysyä, missä määrin ujouteen liitetty taipumus itsensä tarkkailuun sosiaalisissa tilanteissa on sisäsyntyinen piirre. Vai onko enemmänkin kyse toisten katseiden vahvistamasta tunteesta itsestä perustavasti erilaisena, usein parannusta tarvitsevana?

Tasapainoilu normien ja ihanteiden välillä muokkaa ujon ihmisen käsitystä itsestään ja mahdollisuuksistaan. Ujon sosiaaliseen identiteettiin kietoutuvat tunteet, kuten häpeä̈, epäonnistumisen pelko ja arvottomuuden tunne, eivät ole ujouden oireita vaan kosketuksissa muihin syntyviä oman itsen ääriviivoja.

Mitä voisimme tehdä toisin?

On ilmeistä, että kunkin ajan kulttuuriset ihanteet ja normit määrittävät kulloisiakin elämän ehtoja. Esimerkiksi työmarkkinoilla kysytyt ominaisuudet ja kyvyt muokkautuvat yhä vahvemmin globaalien trendien suuntaisesti. Kuinka usein itsevarma nappaa työpaikan osaavamman mutta ujon edestä, vaikka organisaatio nimen omaan tarvitsisi osaajaa.

Miten sitten voisimme vaikuttaa siihen, että erilaisilla ihmisillä olisi hieman tasaisemmat, tai edes riittävät edellytykset löytää mielekäs paikka yhteiskunnassa?

Kasvatus- ja koulutusinstituutioilla on tässä suuri vastuu. Ammattikasvattajilla on eettinen velvollisuus tutkia ja tunnistaa omia käsityksiään sekä hankkia ajantasaista tietoa.

Melko usein ujoutta koskevien tutkimusten loppupäätelmissä esiintyy suosituksia erilaisista keinoista, joilla ujot yksilöt voivat pyrkiä harjoittamaan omaa sosiaalista kompetenssiaan.

Harvemmin esiintyy ehdotuksia siitä, miten kasvatus- ja koulutusinstituutioiden ammattilaiset voisivat auttaa ujoja yksilöitä tunnistamaan omia vahvuuksiaan sekä rakentamaan itseluottamustaan omien kykyjensä varaan. Tämä voisi olla ensimmäinen askel mietittäessä vaihtoehtoisia tapoja tukea erilaisten yksilöiden osallisuutta ja mahdollisuuksia rakentaa myönteistä minäkäsitystä.

Päivi Häkkinen
Yliopisto-opettaja ja väitöskirjatutkija
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto, Ohjauksen koulutus, Itä-Suomen yliopisto

Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Liian moni nuori rankaisee itseään ruokavalinnoilla

”Muiden kanssa syödessä tulee vaan sellanen olo, et tämmöinen läski paska ei ansaitse syödä.”

Näin puki sanoiksi omaa ruoka- ja kehosuhdettaan eräs tutkimukseemme osallistunut koulutuksen ja työn ulkopuolella oleva nuori aikuinen. Hän halusi rankaista itseään sen takia, että oli päästänyt itsensä omasta mielestään liian lihavaksi.

Tällainen ajatus itsestä on osa laajempaa Ruoka itsen rankaisijana -merkityskokonaisuutta, johon tutkimuksessamme olemme päätyneet. Siinä kiteytyvät riittämättömyyden ja itseinhon tunteet sekä kokemus vääränlaisesta ja väärän kokoisesta kehosta.

Toinen nuorten ruokasuhteen keskeinen merkityskokonaisuus on ruoka kehon ja tunteiden muokkaajana. Se kietoutuu myös vahvasti kehotyytymättömyyteen.

Ruoan ja kehon välinen suhde näyttäytyy nuorten ajattelussa kaksisuuntaisena. Mitä nuori ajattelee oman kehonsa historiasta, vaikuttaa siihen mitä ja miten hän syö. Samalla se, miten ja mitä hän syö, vaikuttaa ajatuksiin, tunteisiin ja kehon kokoon.

Kehotyytymättömyys tulee nuorilla esiin erityisesti laihtumistoiveena. Valtaosa haastatelluista nuorista oli tutkijan arvion mukaan kuitenkin normaalipainoisia tai jopa alipainoisia.

Kehotyytymättömyys saa alkunsa jo lapsena

Osalla nuorista kehotyytymättömyydellä on pitkä historia, joka ulottuu tutkimuksen mukaan aina lapsuuteen asti. Nuoret tunnistavat ruokasuhteensa historiasta monenlaisia sosiaalisia tilanteita, kuten läheisten syömiseen ja kehoon liittyvää kommentointia, koulukiusaamista tai kaltoinkohtelua parisuhteessa. Kokemukset heijastuvat heidän nykyiseen ruokasuhteeseensa erityisesti kehotyytymättömyytenä ja itsearvostuksen puutteena.

Tutkimuksemme nuoret vaikuttivat lähtökohtaisesti arvostavan terveellistä syömistä. He pyrkivät myös toteuttamaan sitä omassa arjessaan.

Arjen haasteet kuten mieliala, jaksaminen tai rahan vähyys kuitenkin hankaloittivat terveellisen syömisihanteen toteutumista. Käsitykset terveellisestä ruuasta tai terveellisyyden toteuttamisstrategiat eivät myöskään käytännössä edistäneet terveyttä.

Nuorten käsitykset limittyivät usein ajatukseen ”oikeanlaisesta” syömisestä ja kehosta. Sen mukaan terveellinen syöminen auttaa hallitsemaan painoa, terveellisesti syövä on laiha, ja laiha on ihmisenä parempi ja hyväksyttävämpi.

Tältä pohjalta nuoret asettivat itselleen tiukkoja, osin hyvin mustavalkoisia tavoitteita, joiden saavuttaminen osoittautui haastavaksi tai jopa mahdottomaksi.

”Oikeanlainen” syöminen aiheuttaa syyllisyyt

Nuorten ruualle antamat merkitykset heijastavat vahvasti moralisoivia kulttuurisia tapoja jäsentää syömistä. Jo aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että maallikoiden käsitykset terveellisestä syömisestä sisältävät usein moraalista ihanteellisuutta: terveellisesti syövä syö oikein ja on hyvä ihminen.

Terveellisen syömisen näkeminen vastuullisen yksilön rationaalisena valintana kapeuttaa käsitystämme syömisestä. Se jättää huomiotta moninaiset yksilölliset, yhteisölliset ja yhteiskunnalliset syömistä selittävät tekijät.

Kulttuurissamme ovat vallalla ”oikeanlaiseen” syömiseen ja kehon kokoon liittyvät puhetavat. Niitä vilisee myös terveyskasvatuksessa ja median ravitsemusuutisoinnissa. Ne voivat kuitenkin lisätä ahdistusta, syyllisyyttä ja epätervettä syömiskäyttäytymistä.

Kokemus vääränlaisesta syömisestä voi pahimmillaan kytkeytyä syvään itsearvostuksen puutteeseen ja toimia itseä arvostelevan ja kaltoin kohtelevan kehän moottorina. Onkin syytä tarkastella uudella tavalla sitä, millaista tietoa tai ”totuutta” ruoasta ja terveydestä ruokakasvatuksessa ja -viestinnässä välitämme.

Kohti uudenlaista ruokakasvatusta

Ruoka- ja ravitsemuskasvatukseen on pitkään peräänkuulutettu uusia lähestymistapoja, jotka ottaisivat paremmin huomioon syömisen moninaisen luonteen. Syömiseen liittyviä haasteita ei kuitenkaan tule tulkita yksioikoisesti vain ravitsemustietämyksen tai ruoanvalmistustaitojen puutteiksi, jotka korjaantuvat yksilön ruokalukutaitoa kehittämällä.

Ravitsemustietämyksellä on yhteys syömiseen, mutta tämä yhteys ei tutkimusten perusteella vaikuta erityisen vahvalta. Myöskään ravitsemussuositusten tunteminen ei yksinään johda terveellisempään syömiseen. Lukuisien biopsykososiaalisten, kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden vuorovaikutus määrittävät sitäkin enemmän ihmisen ruoanvalintaa ja syömiskäyttäytymistä.

Kehittämämme Ruokasuhteen pedagoginen viitekehys ottaa ruokakasvatukseen kohdistetun kritiikin vakavasti. Tavoitteena on hahmottaa ruoan valinta ja syömiskäyttäytyminen monitasoisena ja -ulotteisena, kontekstuaalisena ja dynaamisena ilmiönä. Samalla tehdään näkyväksi syömisen moraalinen luonne. Viitekehys painottaa henkilökohtaisten kokemusten sekä niissä syntyvien tulkintojen ja merkitysten roolia ruokasuhteen rakentumisessa.

Pelkkä tieto ei muuta käyttäytymistä

Hyödynsimme viitekehystä nuorten aikuisten ruokasuhteeseen kohdistuneessa tutkimuksessamme. Ennen varsinaisia tutkimushaastatteluja nuoret osallistuivat ruokasuhdetyöpajoihin. Nuorten ruokasuhde tuli näkyväksi dialogissa kohtaamisissa, joissa tutkittavat pääsivät itse kertomaan tutkijalle ruokasuhteestaan omista lähtökohdistaan.

Ruokasuhteen pedagogisen viitekehyksen on tarkoitus avata ruokapedagogiikan parissa työskenteleville uusia tutkimusmahdollisuuksia sekä uutta kokonaisvaltaista näköalaa. Viitekehystä hyödyntävässä ruokakasvatuksessa on olennaista ruokasuhteen eri puolien tiedostaminen ja hyväksyminen sekä vastavuoroinen, arvostava kohtaaminen.

Myös kasvattajan oman ruokasuhteen merkityksen tiedostaminen on olennaista. Tämä voi auttaa ymmärtämään ihmisten erilaista syömiskäyttäytymistä ja valintoja. Se myös paljastaa, miksi niin harvoin pelkkä tieto asioiden kestävyys- tai terveyshyödyistä saa meitä muuttamaan käyttäytymistämme.

Tietoisuus omasta ruokasuhteesta kannustaa ammattilaisia myös tarkastelemaan sen merkitystä pedagogisissa kohtaamisissa. Parhaimmillaan oma ruokasuhde voi taipua työn voimavaraksi. Pahimmillaan se jää tiedostamattomaksi taustavaikuttajaksi, joka estää kasvatettavien ruokasuhteen myönteisen kehityksen.

Ruoka ja syöminen mukaan kaikessa terveyttä ja hyvinvointia edistävässä toiminnassa

Lapsille ja nuorille tarkoitetuissa palveluissa ruokaan ja ravitsemukseen liittyviä teemoja ei kannata jättää marginaaliin tai pelkistää satunnaisiksi ”oletko syönyt?” -kysymyksiksi. Ruoka ja syöminen nivoutuvat osaksi elämän eri osa-alueita ja niiden haasteita.

Kielteisen ruokaan liitetyt merkitykset heikentävät yksilön kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tämä voi edelleen heikentää yksilön toimintakykyä ja vahvistaa elämän muilla osa-alueilla olevia haasteita.

Jotta tällainen negatiivinen kierre voidaan katkaista, ruoka ja syöminen on tärkeää ottaa huomioon kaikessa terveyttä ja hyvinvointia edistävässä toiminnassa.

Vaikka ruokasuhteen pedagoginen viitekehys tarkastelee ruokasuhdetta erityisesti yksilön näkökulmasta, tarkoitus ei ole painottaa yksipuolisesti yksilön vastuuta terveellisen, ekologisen tai muulla tavoin kestävän syömisen toteuttamisessa. Viitekehys korostaa myös yksilön ruokasuhteen rakentumista ja uusiutumista jatkuvassa dynaamisessa vuorovaikutuksessa erilaisten ympäristöjen kanssa.

Miten yhteiskunta voi mahdollistaa tasapainoisen ruokasuhteen

Erilaisilla yhteisöllisillä ja yhteiskunnallisilla ratkaisuilla voidaan helpottaa tai vaikeuttaa yksilöiden mahdollisuuksia tehdä terveyttä edistäviä ruokavalintoja. Ratkaisut vaikuttavat esimerkiksi siihen, onko terveellistä ruokaa helposti saatavilla, kuinka paljon se maksaa ja onko kaikilla varaa sitä hankkia.

Yhteiskunta tarjoaa lisäksi monenlaisia ruokasuhteeseen suoraan vaikuttavia palveluja. Esimerkeinä ovat ruokakasvatus varhaiskasvatuksessa ja koulussa, ravitsemusohjaus neuvolassa ja kouluterveydenhuollossa sekä korjaavat kuntoutuspalvelut ravitsemus- ja psykoterapeutin vastaanotolla. Ruokasuhdetyöskentely voi itsessään mahdollistaa myös yhteiskunnallista muutosta herättelemällä kriittistä suhtautumista esimerkiksi kulttuurisia kehoihanteita tai stigmoja kohtaan.

Ruokakasvatus mukaan opettajien koulutukseen

Lapset ja nuoret viettävät merkittävän ajan elämästään varhaiskasvatuksen ja koulun piirissä. Ruokakasvatus on terminä yleistynyt viime vuosina näiden kasvuympäristöjen pedagogista työtä ohjaavissa asiakirjoissa samoin kuin varhaiskasvatuksen ja koulun ruokailusuosituksissa.

Ruokakasvatuksen jarruna on, että se ei sisälly lainkaan tulevien varhaiskasvatuksen tai luokanopettajien koulutukseen.

Näin siitä huolimatta, että jokainen opettaja viettää pelkästään kouluruokailun parissa joka ikinen työpäivä vähintään puoli tuntia, varhaiskasvatuksessa selvästi tätäkin enemmän. Vuositasolla tämä tarkoittaa satoja työtunteja opettajaa kohti.

Opetuksen ja kasvatuksen parissa työskentelevien ammattilaisten on tärkeää tunnistaa tilanteet, joissa lapsi tai nuori hyötyy korjaavasta ravitsemus-, psyko- tai muusta terapeuttisesta työskentelystä.

Ruoka- ja kehosuhteeseen mahdollisesti liittyviä haastavia kokemuksia tai vaikeuksia ei missään nimessä tule pitää syynä näiden teemojen täydelliselle ohittamiselle opetus- ja kasvatustyössä.

Yksikin nuori, joka jättää syömättä siksi, että kokee olevansa väärän kokoinen, on liikaa.

Sanna Talvia
Kotitaloustieteen yliopistonlehtori
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

Kirjoitus on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Elintarvikepetosten arviointi rikosprosessissa on epäyhtenäistä

Viime lokakuussa turkulaisissa kaupoissa itse jauhetun jauhelihan laatuvalvonnan lopputulos ylitti uutiskynnyksen: jauhelihan laatu oli isolta osin kelvotonta. Elintarvikkeisiin kohdistuvien rikosten oletetaan myös olevan melko yleisiä. Yhtenä syynä on pidetty pientä kiinnijäämisriskiä.

Motiivina elintarvikkeisiin kohdistuviin rikoksiin on yleensä taloudellisen hyödyn tavoittelu. Esimerkkinä on elintarvikkeiden myynti kalliimmalla hinnalla kotimaisina, vaikka ne tosiasiassa olisivat ulkomailta tuotuja.

Vanhentuneita tuotteita voidaan myydä muuttamalla niihin uusi myöhäisempi vanhentumispäivä. Tuote voi myös sisältää jotain muuta, kuin mitä sen väitetään sisältävän. Kyse on tällöin yleensä siitä, että tuote sisältää tosiasiassa halvempaa raaka-ainetta kuin mitä elintarvikkeen tuotesisältö kertoo.

Suomen laki ei tunne elintarvikepetosta

Kansallinen lainsäädäntömme ei tunne elintarvikepetos -nimistä rikosta. Tyypillisesti kyse on esimerkiksi elintarvikerikkomuksesta, terveysrikoksesta, markkinointirikoksesta tai petoksesta. Elintarvikkeisiin kohdistuvien tekojen kriminalisoinnilla pyritään turvaamaan ensisijaisesti ihmisen terveys.

Satu Tähkäpää on tuonut väitöskirjassaan esiin, että elintarvikepetoksista nostetaan Suomessa vain harvoin syytteitä.

Teimme tämän johtopäätöksen selvittämiseksi tutkimuksen, jossa tarkastelimme vuosina 2008–2018 poliisin ja syyttäjän toimesta tehtyjä päätöksiä, joissa epäiltyä rikosta ei saatettu tuomioistuimen käsiteltäväksi. Analysoimme myös vuosina 2008–2019 annettuja tuomioita ja pyrimme löytämään elintarvikepetoksen tyypillisiä tekotapoja ja teoista tuomittavia tyypillisiä rangaistuksia.

Tutkimukseen valittiin tarkasteltaviksi rikoksiksi elintarvikerikkomus, terveysrikos ja markkinointirikos. Koko aineisto kattoi 127 tapausta.

Asian käsittelyn päättyi esitutkintaan…

Esitutkinta oli poliisin toimesta päätetty erilaisista syistä:

  1. teosta ei saatu näyttöä
  2. epäilty korjasi velvoitteensa
  3. epäilty kuoli
  4. teko ehti vanhentua ennen kuin esitutkinnan valmistumista
  5. epäiltyyn kohdistettiin elintarvikevalvonnan taholta hallinnollisia pakkokeinoja
  6. esitutkinta keskeytettiin toistaiseksi tai
  7. teon vähäisyyden perusteella. Vähäisinä oli pidetty esimerkiksi tapausta, jossa herkästi pilaantuvia elintarvikkeita oli kuljetettu ilman kylmälaitteita Tukholmasta Helsinkiin.

Myös syyttäjä voi tutkinnanjohtajan esityksestä päättää esitutkinnan lopettamisesta. Tutkimusaineistossa näin oli tehty seitsemässä tapauksessa.

Syyttäjä oli päättänyt esitutkinnan lopettamisesta esimerkiksi tapauksessa, jossa maatilalla teurastettuja nautoja oli myyty vastoin elintarvikkeita koskevaa sääntelyä ilman eläinlääkärin tarkastusta tilan ulkopuolelle.

Samoin esitutkinta oli syyttäjän päätöksellä lopetettu tapauksessa, jossa epäilty myi ulkomaisia marjoja kotimaisina. Syynä esitutkinnan lopettamiseen oli se, että tekijää epäiltiin jo törkeästä veropetoksesta, joten marjojen alkuperätietoon liittyvällä rikoksella ei olisi ollut vaikutusta teoista tuomittavan yhteisen rangaistuksen määrään.

… tai syyttäjä jätti syytteen nostamatta

Syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta samoilla perusteilla kuin hän voi tutkinnanjohtajan esityksestä lopettaa esitutkinnankin.

Tutkimusaineistossa syytteitä oli jätetty nostamatta teon vähäisyysperusteella, kohtuuttomuusperusteella (oikeudenkäyntiä ja rangaistusta olisi pidettävä kohtuuttomana tai tarkoituksettomana) tai konkurrenssiperusteella (uudella teolla ei ole vaikutusta määrättäessä yhteistä rangaistusta muiden vakavampien rikosten kanssa).

Vähäisyysperusteella syyte oli jätetty nostamatta esimerkiksi tapauksessa, jossa käyttökieltoon asetettuja tuotteita päästettiin myyntiin. Syytteen nostamista oli pidetty kohtuuttomana tapauksessa, jossa epäillyn toimintaan oli kohdistettu valvontaa kymmenen vuoden ajan ja niissä oli havaittu puutteita kalan käsittelyssä ja säilytyksessä. Lieventävänä seikkana oli se, että epäilty oli ilmoittanut lopettavansa kyseisen yritystoiminnan.

Konkurrenssiperusteella tehdyssä syyttämättäjättämispäätöksessä oli puolestaan kyse maatilalta löytyneistä lääkkeistä, joilla ei ollut myyntilupaa Suomessa. Koska epäiltyä syytettiin myös eläinsuojelurikoksesta, josta syyttäjä vaati hänelle vankeusrangaistusta, syyte jätettiin lääkkeiden osalta nostamatta.

Terveysrikosten rangaistuksia kymmenestä päiväsakosta kolmen kuukauden vankeuteen

Terveysrikoksesta voidaan tuomita sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Rangaistusmääräysmenettelyssä käsitellyissä tapauksissa oli määrätty rangaistuksena 10–40 päiväsakon sakkorangaistus.

Lievin sakkorangaistus oli määrätty tapauksessa, jossa astianpesukoneessa havaittiin paksu ruskea massa ja lattialla harmaata kasvustoa. Ankarin sakkorangaistus oli puolestaan määrätty tapauksessa, jossa rikoksentekijä myi vanhentuneita kalatuotteita ja mätiä sekä kalan käsittelyssä oli merkittäviä puutteita.

Tuomioistuimessa terveysrikoksesta tuomittiin useimmiten sakkorangaistus. Kahdessa tapauksessa tuomioistuin oli katsonut teon moitittavuuden vaativan vankeusrangaistuksen tuomitsemisen. Teoissa oli kyse puutteista elintarvikkeiden valmistuksessa, käsittelyssä, säilytyksessä tai kuljetuksessa.

Sakkorangaistuksen vaihtelivat 15 ja 60 päiväsakon välillä. Lievin sakkorangaistus tuomittiin tapauksessa, jossa oli valmistettu elintarvikkeita, jotka todettiin laboratoriossa elintarvikkeiksi kelpaamattomiksi. Lisäksi tuotteissa oli puutteelliset pakkausmerkinnät.

Kolmen kuukauden vankeusrangaistus lisättynä 50 päiväsakon oheissakolla tuomittiin tapauksessa, jossa oli käsitelty kalaa likaisissa olosuhteissa ja liian lämpimässä. Kalaa ei myöskään säilytetty riittävän viileässä, henkilökunnalta puuttuivat asianmukaiset suojavaatteet ja päähineet eikä omavalvonnasta ollut huolehdittu lainkaan. 20 päivän vankeusrangaistus tuomittiin teosta, jossa havaittiin ongelmia elintarvikkeiden säilytyksessä.

Elintarvikerikkomuksista 6 – 50 päiväsakkoa

Elintarvikerikkomuksesta voidaan tuomita seuraamuksesi vain sakkorangaistus.

Kolmessatoista tapauksessa elintarvikerikkomuksesta oli määrätty rangaistusmääräyssakko. Sakkojen suuruus vaihteli kuuden ja kolmenkymmenen päiväsakon välillä. Kyse oli ollut esimerkiksi elintarvikelaissa säädettyjen ilmoitusten laiminlyönnistä, vanhentuneiden tuotteiden myynnistä tai puutteista toimitilojen hygieniassa.

Tuomioistuimessa elintarvikerikkomuksesta tuomittu lievin sakkorangaistus oli viisi päiväsakkoa ja ankarin 50 päiväsakkoa. Sekä lievin että ankarin rangaistus tuomittiin tapauksissa, joissa oli kyse viranomaisille tehtävien ilmoitusten laiminlyönneistä. Muissa tapauksissa oli kyse elintarvikkeiden maahantuonnista tai virheellisten tietojen antamisesta.

Markkinointirikoksia tuomitaan vain harvoin elintarvikepetoksina

Markkinointirikoksesta voidaan tuomita sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi, joten se on tutkimuksessa mukana olleista rikosnimikkeistä moitittavin. Tutkimusaineistossa oli kaksi tapausta, joissa oli kyse markkinointirikoksesta.

Ensimmäisessä tapauksessa oli kyse siitä, että oli annettu harhaanjohtavia ja virheellisiä tietoja tuotteen vaikutuksesta terveyteen ja sairauksien hoitoon. Rangaistuksena tuomittiin 50 päiväsakkoa.

Toisessa tapauksessa oli myyty lihatuotteita kotimaisina, vaikka lihasta 70 prosenttia oli ollut ulkomaista. Rangaistuksena tästä tapauksesta tuomittiin 65 päiväsakkoa. Lisäksi yritykselle tuomittiin 5000 euron suuruinen yhteisösakko.

Vaikka markkinointirikoksen tunnusmerkistö on selkeä, siitä huolimatta harhaanjohtavien tai virheellisten tietojen antaminen oli joissain tapauksissa katsottu täyttävän markkinointirikoksen sijaan joko elintarvikerikkomuksen tai terveysrikoksen tunnusmerkistön.

Yhdistelmärikosten rangaistuskaala 25 päiväsakkoa – 6 kk vankeutta

Tutkimusaineistossa oli myös tapauksia, joiden katsottiin täyttävän useamman eri rikoksen tunnusmerkistön.

Esimerkkinä on tapaus, jossa lähituotemyymälässä myytiin vanhentuneita naudan täyslihasäilykkeitä sekä tuoretta ja palvattua lihaa. Tuotteiden päälle oli liimattu etikettejä, joissa oli paikkansapitämättömiä tietoja ja tuotteiden alkuperä jäi epäselväksi.

Teon katsottiin täyttävän elintarvikerikkomuksen, markkinointirikoksen ja terveysrikoksen tunnusmerkistön. Rangaistukseksi tuomittiin 25 päiväsakkoa. Kahvilan ja leipomon tiloissa säilytettävien elintarviketoimintaan kelpaamattomien elintarvikkeiden katsottiin täyttävän sekä terveysrikoksen että elintarvikerikkomuksen tunnusmerkistön. Tästä teosta tuomittiin rangaistukseksi 45 päiväsakkoa.

Ankarin rangaistus tuomittiin törkeästä eläinsuojelurikoksesta ja elintarvikerikkomuksesta. Tapauksessa oli puutteita eläintenpidossa ja tilojen hygieniassa. Yhteisenä rangaistuksena tekijälle tuomittiin kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Rangaistuksen ankaruutta selittää se, että törkeästä eläinsuojelurikoksesta on tuomittava vähintään neljän kuukauden vankeusrangaistus.

Mitä oikeuskäytäntö osoitti?

Tutkimus vahvisti Tähkäpään väitöskirjan esille nostaman ongelman, että elintarvikepetokset eivät välttämättä etene rikosprosessissa.

Suurin ongelma näyttää liittyvän tosiseikaston arviointiin läpi koko rikosprosessin. Samantyyppiset teot saattavat päättyä rikosprosessissa jo heti esitutkinnassa tai syyteharkintavaiheessa. Yhtä hyvin kuitenkin ne saattavat edetä tuomioistuimen käsiteltäviksi.

Saman tyyppisiä tekoja arvioidaan esitutkinnassa ja syyteharkinnassa eri tavoin ja tuomioistuimessa tekoja tuomitaan eri rikosnimikkeillä.

Esimerkiksi tapauksissa, joissa tuotteissa oli puutteelliset tai harhaanjohtavat pakkausmerkinnät, yhdessä tapauksessa oli tehty syyttämättäjättämispäätös vähäisyyden perusteella, kun taas kahdessa tapauksessa määrättiin kymmenen ja kolmenkymmenen päiväsakon rangaistusmääräyssakot. Yhdessä tapauksessa tuomioistuin määräsi kuuden päiväsakon sakkorangaistuksen.

Vanhentuneiden elintarvikkeiden myyntitapauksessa teon taas katsottiin tuomioistuimessa täyttävän terveysrikoksen tunnusmerkistön ja toisessa elintarvikerikkomuksen tunnusmerkistön. Lisäksi teoista tuomittavat rangaistukset vaihtelivat samantyyppisten teonkuvausten osalta.

Tarja Koskela
Rikos- ja prosessioikeuden yliopistonlehtori
Oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Artikkeli on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Alueiden kehittäminen edellyttää laajempaa ymmärrystä monipaikkaisuuden mahdollisuuksista

Monipaikkaisuus on jo nyt osa miljoonien suomalaisten elämää. Keskustelua monipaikkaisuudesta käydään kuitenkin pitkälti vielä käsite- ja ilmiötasolla. Tarkastelun ulkopuolelle jää usein se, millaisia muotoja monipaikkaisuus konkreettisesti saa alue- tai paikallistasolla, ja millaista politiikkaa ja kehittämistoimia tämä edellyttää.

Monipaikkaisuudessa on tiivistetysti kyse siitä, että ihmiset viettävät arkea ja vapaa-aikaa yhden kiinteän asuinpaikan sijaan useissa eri paikoissa. Monipaikkaisuus voi olla myös paikan vaihtamista saman päivän sisällä esimerkiksi työn ja kodin välillä.

Monipaikkaisesta asumisesta on kyse silloin, kun monipaikkaisuuteen liittyy yöpymistä useissa eri paikoissa. Monipaikkaiseen asumiseen on useita eri syitä kuten vapaa-ajan vietto, työssäkäynti, sosiaaliset syyt tai omaisuuden hoito.

Monipaikkaisuus ei aina ole oma valinta. Se voi olla enemmän tai vähemmän myös pakon sanelemaa – esimerkkeinä asunnottomat, laitoshoidossa olevat, vuoroasuvat lapset tai työpaikan perässä liikkuvat.

Vapaa-ajan asujat voivat tuplata kesäkuukausina kunnan väkiluvun

Merkittävin monipaikkaisuuden muoto on vapaa-ajan asumiseen liittyvä monipaikkaisuus. Vapaa-ajan asunnoilla vietetään entistä enemmän aikaa. Usein ne muodostuvat käyttäjälleen toiseksi kodiksi. Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa ulkomaakuntalaisten omistamien vapaa-ajan asuntojen käyttöaste on keskimäärin 85 vuorokautta vuodessa.

Monipaikkaisuuden merkitys korostuu erityisesti alueilla, jolla maaseudun virkistyskäyttö sekä erilaiset monipaikkaiset ryhmät ovat lisääntyneet samaan aikaan kun vakituisen rekisteröityneen väestön määrä on vähentynyt. Osassa Suomen kuntia vapaa-ajan asuntoja on jo selkeästi enemmän kuin vakituisia asuntoja.

Vilkkaissa mökkikunnissa monipaikkainen vapaa-ajan väestö lisää merkittävästi alueella aikaansa viettävien määrää suhteessa kuntien virallisiin asukaslukuihin. Tällaisia kuntia ovat muun muassa Kustavi, Puumala, Kuhmoinen ja Hirvensalmi sekä Pohjois-Karjalassa Heinävesi ja Rääkkylä.

Esimerkiksi Heinävedellä ja Rääkkylässä on enemmän vapaa-ajan asuntoja kuin vakituisesti asuttuja asuntoja. Haja-asutusalueen väestö jopa kaksinkertaistuu kesäkuukausina.

Etätyö ja paikkariippumaton työ vähentävät pendelöintiä

Vapaa-ajan asumisen suosiota kasvattaa etä- ja paikkariippumaton työn lisääntyminen, jota koronapandemia on vielä vauhdittanut.

Etätöitä tehdään niin kotona ja kahviloissa kuin vapaa-ajan asunnoissakin. Säännöllisesti kotona työskentelevien työikäisten osuus on esimerkiksi Uudellamaalla jo 36 prosenttia.

Myös erillisten etätyötilojen suosio on lisääntynyt. Niitä myös toivotaan kehitettävän kunnissa lisää. Osa monipaikkaisesti työskentelevistä pitää tärkeänä, että vapaa-ajan asunto säilyy työstä vapaana alueena.

Pohjois-Karjalan ulkomaakuntalaisille vapaa-ajan asukkaille tehty kyselytutkimus kertoo, että 46 prosenttia työikäisistä on työskennellyt säännöllisesti tai satunnaisesti vapaa-ajan asunnossaan tai mökkiseudullaan vuoden 2021 aikana. 47 prosenttia vastaajista olisi kiinnostunut tekemään nykyistä enemmän etätöitä vapaa-ajan asunnoltaan.

Yli neljännes työikäisistä vastaajista ilmoittaa olevansa kiinnostunut myös koko- tai osa-aikaisista työmahdollisuuksista mökkiseudulla. Kiinnostuneiden joukossa on muun muassa sote-alan työtekijöitä ja opettajia. Myös viisi prosenttia eläkkeellä olevista on kiinnostunut mökkiseutunsa työmahdollisuuksista.

Vaikka etätyöt ovat lisänneet vapaa-ajan asunnoilla vietettävää aikaa, itse etätyö voi myös vähentää ihmisten monipaikkaista asumista, koska tarve matkustaa mahdollisesti toisella paikkakunnalla sijaitsevalle työpaikalle vähenee. Pohjois-Karjalassa kuntien välisen työssäkäynnin eli pendelöinnin vaikutus väestön kausivaihteluun on jo tällä hetkellä maakuntatasolla tarkasteltuna varsin vähäinen.

Monipaikkaiset elävöittävät paikallista kansalaistoimintaa

Monipaikkaisuuskeskustelussa vähemmälle huomiolle jää usein se, kuinka monipaikkaiset asukkaat osallistuvat – tai haluaisivat osallistua – mökkiseutunsa yhteisölliseen toimintaan.

Pohjois-Karjalan ulkomaakuntalaisista vapaa-ajan asukkaista joka kymmenes kuuluu jo johonkin alueen yhdistykseen. Lähes saman verran on heitä, jotka olisivat kiinnostuneita mökkikuntansa yhdistystoiminnasta. Vapaa-ajan asukkaista noin puolet on kiinnostuneita seuraamaan mökkikuntansa asioita ja osallistumaan kylän tai kunnan toimintaan.

Monipaikkaisilla asukkailla voi vähäväkisissä kunnissa olla jo ratkaisevan tärkeä rooli esimerkiksi tapahtumien tai urheiluseurojen toiminnalle. Näin on esimerkiksi Ilomantsissa, jossa urheilujoukkueiden kokoon saaminen on tietyissä lajeissa pitkälti monipaikkaisten varassa.

Pohjois-Karjalan kunnissa kunta- ja järjestötoimijoille toteutetuissa keskusteluilloissa erityisesti monipaikkaiset vapaa-ajan asukkaat samoin kuin kausityöntekijät tunnistettiin ryhmiksi, jotka haluttaisiin tiiviimmin mukaan paikalliseen yhdistystoimintaan sekä kuntien kehittämiseen. Monipaikkaisten tavoittaminen ja tietoisuuden lisäämineni kuntien ja yhdistysten toiminnasta tunnistettiin selkeäksi kehittämiskohteeksi.

Lisääntyvät hoivatarpeet ohjaavat monipaikkaisuuteen

Monipaikkaisuus koskettaa myös hoivasektoria. Yhtäältä kysymys on etäällä asuvien lähiomaisten osallistumisesta ikääntyneiden vanhempien tai sukulaisten hoivaan. Väestön ikääntymisen ja kaupungistumisen myötä yhä useamman maaseudulla asuvan ikääntyneen ihmisen lähin omainen asuu kaukana eri kunnassa tai kaupungissa.

Toisaalta kyse on myös monipaikkaisten vapaa-ajan asukkaiden omista lisääntyvistä hoivan tarpeista ikääntymisen myötä.

Virallisesti maakunnan ulkopuolella asuvista Pohjois-Karjalan vapa-ajan asukkaista enemmän kuin joka kymmenes ilmoittaa, että mökkiseudulla vietettyyn aikaan liittyy omaisen tai läheisen hoivaa ja auttamista arjen askareissa. Suunnilleen sama määrä arvioi, että tulevaisuudessa mökkeilyyn liittyy alueella asuvan omaisen hoivaa.

Näin lähes joka neljännen ulkomaakuntalaisten kohdalla läheisen hoiva kytkeytyy joko nyt tai lähitulevaisuudessa vapaa-ajan asunnolla vietettävään aikaan.

Ikääntyvät yksinasujat ovat monipaikkaisen hoivan kasvava kohderyhmä

Hieman yli puolet hoivan ja avun tarjoajista ovat työssäkäyviä tai yrittäjiä, joskin varsin suuri osa myös itse ikääntyneitä. Yli kaksi kolmannesta avun tarjoajista on yli 60-vuotiaita.

Hoivaan yhdistyy työssäkäyvien osalta usein etätyöskentely, tai vastaavasti otetaan vuorotteluvapaata. Ihmiset myös järjestelevät elämäänsä uudelleen hoivan vuoksi. Aikansa jatkunut etähoiva johtaa osalla paikkakunnalle muuttoon tai muuttoon lähemmäksi ikääntyviä omaisiaan hoivan tarpeen lisääntyessä.

Ikääntyvän väestön, erityisesti yksinasuvien, hoivaan ja huolenpitoon liittyvät kysymykset nousevat entistä merkittävimmiksi kysymyksiksi ikääntyvissä kunnissa.

Ikääntyneiden yksinasuvien kohdalla asumiseen tulee mitä ilmeisemmin liittymään entistä enemmän toisessa osoitteessa asuvan omaisen tarjoamaa huolenpitoa. Ikääntyvän väestön hyvinvoinnin turvaaminen edellyttää monipaikkaisen hoivan mahdollistamista ja tukemista.

Tilastokeskuksen mukaan Pohjois-Karjalassa oli vuonna 2020 yli 41000 yksinasuvaa, mikä on noin 48 prosenttia maakunnan kaikista asuntokunnista. Noin 40 prosenttia yksinasuvista on yli 65-vuotiaita. Kaikkiaan maakunnassa asuu yksin yli 8400 yli 75-vuotiasta. Erityisen paljon ikääntyneitä yksinasuvia on Heinävedellä, Rääkkylässä ja Ilomantsissa.

Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Mari Kattilakoski
Tutkijatohtori
Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Erikoistutkija
Suomen ympäristökeskus

Asiantuntijan käyttöohjeet

Työelämä on täynnä asiantuntijoita, asiantuntijatyötä ja asiantuntijaorganisaatioita. Jokaisen on helppo nimetä joku asiantuntija ja asiantuntija-termiin liittyy tietynlaista arvostusta ja kunnioitusta.

Mutta mistä itse asiassa puhumme, kun puhumme asiantuntemuksesta ja asiantuntijoista? Entä miten asiantuntijoita voi johtaa? Tutkin sitä työssäkäyville aikuisopiskelijoille tarkoitetuilla Johtajuus ja asiantuntijatyö -kursseilla syntyneiden harjoitusmateriaalien avulla.

Asiantuntija on tiedonhaun ekspertti

Niin fyysikko, kosmologi, jääkiekkovalmentaja, professori, automekaanikko, puuseppä kuin vaikkapa mikrotukihenkilö voi olla asiantuntija. Pelkkä maine ei kuitenkaan aina kerro korkeatasoisesta asiantuntemuksesta.

Asiantuntija on laajasti tunnustettu tiedon, taidon tai tekniikan lähde, jonka arviointikyky ja asema on tunnustettu julkisesti tai kollegojen keskuudessa. Asiantuntijoilla on siis määrällisesti enemmän, laadukkaampaa ja syvempää tietämystä ja/tai taitoa kuin muilla samalla alalla tai tehtävissä työskentelevillä henkilöillä.

Asiantuntija ei ainoastaan havaitse sitä, mitä täytyy saada aikaiseksi. Hän myös ymmärtää heti, miten asian voi tehdä ja miten kannattaa toimia. Vaikka tilanne olisi uusi, hänellä on joustavuutta soveltaa siihen osaamistaan ja kokemustaan.

Asiantuntijat ovat myös tiedonhaun eksperttejä. He pystyvät sujuvasti etsimään tilanteeseen liittyvän luotettavan tiedon, reflektoimaan ja sen mukaan päättelemään asiasta jotakin.

Asiantuntija pystyy erottamaan oman alansa olennaisen tiedon epäolennaisesta ja ymmärtää käsiteltävän asian kokonaiskuvan usein intuitiivisesti. Usein häneltä kysytäänkin näkemystä ja mielipidettä asioihin.

Asiantuntijuus syntyy yhteistyöllä

Asiantuntijuutta esiintyy kaikilla yhteiskunnan hallinnon aloilla ja sektoreilla. Yksilöiden ja organisaatioiden lisäksi asiantuntijuus kiinnittyy näiden muodostamiin verkostoihin.

Asiantuntijuus on dynaamista. Se syntyy vuorovaikutuksessa toisten asiantuntijoiden, lähijohtajien, asiakkaiden ja mentoreiden kanssa.

Tieto jalostuu yhdessä tekemällä. Eri alojen asiantuntijoiden yhteistyöllä saavutetaan parempi tulos ja päästään korkeammalle osaamistasolle kuin mihin yksittäiset henkilöt pystyisivät yksin.

Työpaikat käyvät kilpailua osaajista, eli asiantuntijuus on kilpailuvaltti niin yksilölle kuin organisaatiollekin.Kyse on kyvystä ratkaista työhön liittyviä ongelmia nopeasti, luotettavasti ja täsmällisesti. Asiantuntijuuteen liittyy luovuus, innovatiivisuus, uudelleen ajattelu ja nykyisen tilanteen kyseenalaistaminen.

Asiantuntijatyössä yhdistyvät ongelma ja ratkaisu

Asiantuntijatyö on tietotyötä. Asiantuntijatehtävät sisältävät laaja-alaista asiantuntijuutta, joka on saavutettu koulutuksen, kokemuksen tai johtamistehtävien kautta. Asiantuntijatyö vaatii jonkin muodollisen koulutuksen, pätevyyden sekä aiempaa työkokemusta.

Asiantuntijatyössä yhdistyvät ongelma ja ratkaisu. Työ edellyttää uudella tavalla ajattelua, uuden tiedon tai toimintamallien kehittämistä ja vanhojen mallien hylkäämistä. Innovointi ja luovuus ovat keskeistä asiantuntijaorganisaation toiminnan kehittämiselle.

Asiantuntijatyö sisältää tietoa, erityisosaamista ja itsenäisyyttä. Se vaatii oma-aloitteisuutta, ongelmanratkaisua, itsensä kehittämistä ja voi olla joskus hyvinkin yksinäistä.

Asiantuntijan tehtävät ovat hyvin moninaisia ja vaativat erilaisia taitoja ja osaamista. Työ voi liittyä yhtä hyvin jonkin yksityiskohdan kuin ison kuvan ymmärtämiseen tai verkoston asiantuntijuuden koordinointiin.

On helppo ajatella, että kaikki työ on asiantuntijatyötä. Erot kuitenkin paljastuvat tehtävien laajuudessa, työn sisällöissä ja työn osaamisvaatimuksissa.

Otetaan esimerkiksi makeistehdas, jossa valmistetaan marmeladia, joka pakataan laatikoihin käsin kokoonpanolinjalla. Marmeladeja on viittä eri väriä. Jokainen pakkaaja pakkaa yhtä väriä. Pakkaajia on vaikea nähdä asiantuntijoina – kuten ei myöskään laaduntarkkailijoita liukuhihnan vieressä.

Tilanne muuttuu, kun analysoimme makeistehtaan tuotannonsuunnittelijan työtä: hän innovoi, suunnittelee ja koekeittää uusia karamelleja.

Asiantuntijaorganisaatio osaa aineettoman arvonluonnin

Asiantuntijaorganisaatiota voidaan tutkia johtajuuden ja oppimisen ympäristönä, jossa muuttuvat tilanteet haastavat henkilöstön tehtävät ja osaamisen. Tietointensiivisillä organisaatioilla sanotaan olevan kyky ratkaista kompleksisia ongelmia luovien ja innovatiivisten ratkaisujen kautta.

Asiantuntijaorganisaatioita ovat esimerkiksi yliopistot, koulut, sairaalat, tutkimus- ja kehitysorganisaatiot, lakitoimistot, tietotekniikkaorganisaatiot, tilintarkastustoimistot, pankit, rahoitus- ja vakuutusorganisaatiot, teatterit, kirkot, orkesterit, urheilujoukkueet, markkinointitoimistot, arkkitehtitoimistot, teknisen tuen toimistot, konsultti- ja koulutusorganisaatiot, lehtitalot, hightech-yritykset ja julkisen sektorin asiantuntijaorganisaatiot.

Asiantuntijaorganisaatio on aineettoman arvonluonnin tietointensiivinen ja vahvasti verkostoitunut organisaatio. Tällaisessa organisaatiossa on ongelmanratkaisuun liittyvää erityisosaamista.

Asiantuntijaorganisaatio koostuu asiantuntijoista, jotka verkostoituvat työssään muiden organisaation sisäisten ja ulkopuolisten asiantuntijoiden kanssa. Asiantuntijaorganisaatiolla on näin ollen kapasiteetti ratkaista monimutkaisia ongelmia.

Asiantuntijaorganisaation ongelmat liittyvät herkästi tiedon panttaamiseen, jakamiseen, kriittisyyteen ja kilpailuun. Kisaa käydään siitä, kuka tietää parhaimmin, osaa ja omaksuu nopeimmin.

Asiantuntijaorganisaation vuorovaikutus ja yhteistyö perustuu asiantuntijoiden autonomiaan ja itseohjautuvuuteen. Keskeistä on tiedonluonti, tieto ja sen jakaminen verkostoissa.

Asiantuntijan johtaminen perustuu luottamukseen ja vuorovaikutustaitoihin

Asiantuntijan johtaminen kohti organisaation tavoitteita voi olla haasteellista. Asiantuntijat voivat olla hyvinkin itsevarmoja, arrogantteja, herkkänahkaisia ja jopa aggressivisia, mikäli johtaja tulee liian lähelle asiantuntijan osaamisaluetta. He ymmärtävät työyhteisössään vallitsevan dynamiikan sekä sisäisen pelin ja politikoinnin ja joskus osallistuvat siihen itsekin.

Asiantuntijat eivät välttämättä motivoidu rahasta tai vallasta vaan sisäisistä lähtökohdista lähtien. He haluavat olla itseohjautuvia. Yrityshierarkia ja kontrolloiva johtaminen eivät viehätä heitä.

Siksi luottamus ja vuorovaikutus johtajan ja johdettavan välillä on tärkeää. Asiantuntijan johtamisessa on kyse hienovaraisesta ohjauksesta haluttuun suuntaan ja asiantuntijan työn tukemisesta.

Lähijohtajan tulee pystyä poistamaan asiantuntijalta onnistumisen esteet. Vaikka johtaja yrittäisi olla hyvä johtaja asiantuntijoille, he eivät sitä välttämättä noteeraa saati arvosta sitä.

Asiantuntijan ja lähijohtajan säännöllinen keskusteluyhteys edistää asiantuntijan parempaa ajanhallintaa sekä suunnitelmallisempaa työn tekemistä ja työn imua.

Asiantuntija haluaa kehittyä ja kehittää – yksin ja yhdessä. Osaamisen, luovuuden ja innovatiivisuuden kehittäminen ovat vahvasti läsnä asiantuntijan työssä. Asiantuntija on innokas oppimaan, hän haluaa kehittyä, jopa kilvoitella asiantuntemuksesta kollegojen ja kilpailijoiden kanssa.

Asiantuntijat kehittävät osaamistaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa paitsi kollegojensa kanssa, myös kokeneiden kouluttajien, ohjaajien, opastajien, coachien, mentorien, yhteistyökumppaneiden, asiakkaiden ja kilpailijoiden avulla.

Asiantuntija arvostaa itseohjautuvuutta ja autonomiaa

Asiantuntijuuden taso nousee noviisista edistyneeksi aloittelijaksi, osaajaksi, päteväksi ja lopulta asiantuntijaksi. Osaaminen kehittyy työtä tekemällä sekä koulutuksen, kirjallisuuden, toisten auttamisen, vuorovaikutuksen ja uusien toimintatapojen kautta. Asiantuntijuuden kehittymistä edistää utelias mieli ja uskallus ajatella asioita uudesta näkökulmasta.

Asiantuntijatyöhön liittyy paljon itseohjautuvuutta ja autonomiaa. Asiantuntijalla on vastuu omaan työhön liittyvistä resursseista, organisoinnista ja aikatauluista. Asiantuntijan tulee siksi pystyä johtamaan omaa työtään ja huolehtimaan tehtäviensä sujuvuudesta asetettujen tavoitteiden suuntaisesti. Asiantuntijan työ voi välillä olla yksinäistäkin, mutta tehtävät liittyvät usein organisaation muiden toimijoiden tehtäviin.

Asiantuntijaorganisaatiossa tieto voi muuttua myös vallan välineeksi. Asiantuntija voi päättää olla jakamatta tietoaan tai jakaa sitä vain omien tarkoitusperiensä mukaisesti. Myös asiantuntijoiden välillä voi esiintyä kilpailua siitä, kuka tietää parhaiten tai kenellä on mahdollisuus esiintyä julkisesti asiantuntijana antamassa asiantuntijalausuntoja.

Organisaatioiden rakenteen, -kulttuurin ja osaamisen kehittämistä tukeva innovaatiojärjestelmä sekä läpinäkyvät johtamiskäytännöt määrittävät, miten avoin ja nopea tai hidas organisaatio on asiantuntijuuden kehittämisessä.

Asiantuntijaorganisaatiossa johdettava tietää usein enemmän substanssiasiasta kuin johtaja. Hän voi häiriintyä, jos johtaja tulee liian lähelle asiantuntijan toiminta-aluetta. Tilanne saattaa olla johtajalle haasteellinen, varsinkin jos hän on aiemmin ollut itse saman alan asiantuntija.

Haasteita voivat aiheuttaa asiantuntijoiden motivoiminen ja sitouttaminen. Lisäksi asiantuntijan työmotivaatio voi vaihdella riippuen asiantuntijan elämäntilanteesta.

Johtajan tulee kuitenkin toimia yleisellä tasolla, ymmärtää iso kuva ja antaa asiantuntijalle nopeita vastauksia.

 

 

Kansainvälisen opetuksen monet agendat

Suomalaiset yliopistot pyrkivät kansainvälistymään kovaa vauhtia. Opetuksen osalta se tarkoittaa käytännössä englanninkielisen opetustarjonnan ja -ohjelmien lisäämistä. Vaikka kyse on kapeasta kansainvälisyyskäsityksestä, tarjontaa on tarve lisätä. Tällä hetkellä englanninkielisen opetuksen vähäisyys saattaisi yllättää yhtä lailla kansainvälisyyden juhlapuhujat kuin englannin kielen ylivallan kriitikotkin.

Kansainvälisen opetuksen toteutuksen taustalla on kuitenkin monenlaisia motiiveja ja tavoitteita. Nämä motiivit kannattaa tehdä näkyviksi jo siksi, että taustalla olevat tavoitteet heijastuvat aina tavalla tai toisella ohjelmien toteutuksessa.

Välineellisiä ja ei-välineellisiä tavoitteita

Yksi ilmeinen lähtökohta on, että kansainvälisellä opetuksella pyritään vuorovaikutukseen. Englanninkielisissä ohjelmissa suomalaiset ja muualta muuttaneet opiskelijat toimivat luontevasti samassa ryhmässä. Tällaisia kohtaamisen paikkoja on muutoin vähänlaisesti, kun kansainvälisten opiskelijoiden opiskelijatoimintakin on käytännössä erillinen lokeronsa. Kun vielä suomalaisten opiskelijoiden vaihto-opiskelu on kovassa laskussa, on tällainen vuorovaikutus erityisen tärkeää.

Opetusta voidaan ajatella myös pelkästään sivistys edellä. Yliopiston tehtävä on tarjota koulutusta, ja osa opiskelijoista toivoo sitä eri syistä englannin kielellä. Suomalainen opiskelija haluaa lisätä kansainvälistä orientaatiotaan, Suomessa asuva maahanmuuttaja haluaa kouluttautua mutta ei koe suomen kielen taitoaan riittäväksi, ulkomailta muuttava toivoo suomalaista tutkintoa, ja niin edelleen. Opetuksen taustalla oleva järkeily on samanlaista kuin suomenkielisessä opetuksessa, kuitenkin opiskelijoiden heterogeenisyys huomioiden.

Englanninkielisen opetuksen lisäämisen taustalla on kuitenkin usein välineellisempiä tavoitteita. Rahasta on tullut keskeinen motiivi sen jälkeen, kun EU/ETA-alueen ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut otettiin käyttöön vuonna 2016. Näköpiirissä ei ole, että niistä luovuttaisiin, edes että järjestelmää evaluoitaisiin, vaikka sen ongelmat ovat ilmeisiä. Maksavien opiskelijoiden rekrytoinnista puhutaan tavoitteena jatkuvasti avoimemmin.

Lisäksi demografinen kehitys on lisännyt painetta ajatella kansainvälisiä ohjelmia keinona haalia ulkomaisia osaajia Suomen työmarkkinoille. Suomessa osittain koulutetut osaajat saatetaan nähdä suorastaan ihanteellisina työvoiman lisäyksinä. Toki kaikkea koulutusta ajatellaan aina osittain työelämälähtöisesti, mutta toivotun maahanmuuttajajoukon houkuttelu luo asiaan erityisen painotuksen.

Tuotteistaminen ohittaa muut tavoitteet

Ohjelmien suunnittelua ja erityisesti viestintää ohjaa aina jonkinlainen oletus tai mielikuva tyypillisestä tai toivotunlaisesta opiskelijasta. Rahamotiivin korostuessa viestinnän fokus kohdistetaan alueille, joissa uskotaan olevan maksuhaluisia ja -kykyisiä opiskelijoita, erityisesti itä-Aasiaan.

Mallina toimii ennen kaikkea Englanti, jossa yliopistot kärsivät vuosituhannen vaihteessa raskaista budjettileikkauksista ja ryhtyivät ratkaisuna tuotteistamaan englantilaisten yliopistojen statusta erityisesti Kiinan koulutusoptimistiselle keskiluokalle. Suomessa ei ole Oxfordin kaltaisia maailmankuuluja yliopistoja, mutta erittäin hyvää mainetta tuottaneesta (nyt jo edesmenneestä) Pisa-menestyksestä on pyritty leipomaan samanlaista brändiä.

Maksavien opiskelijoiden houkutteluun keskittyminen merkitsee väistämättä myös toisten painotusten sivuuttamista. Esimerkiksi jos ohjelmiin halutaan pääasiassa maksavia opiskelijoita, niissä toteutuu huonosti suomalaisten ja kansainvälisten opiskelijoiden kohtaaminen – mikä on selvästi myös useimpien kansainvälisten opiskelijoiden toive. Kohtaamisten sijaan englanninkielisestä opetuksesta on vaarassa rakentua erillään toimiva nurkkaus, josta puuttuvat orgaaniset yhteydet suomalaiseen yhteiskuntaan.

Integraatio ei synny itsestään

Vaarana on myös, että keskustelu työllisyydestä typistyy kysymykseksi ulkomailta muuttavien houkuttelusta. Suomessa kuitenkin asuu jo valmiiksi suuria maahanmuuttajaryhmiä, joita kiinnostaa Suomessa opiskelu. Yliopistoilla on tehtävä heidänkin kouluttamisessaan.

Suomea on kritisoitukin siitä, että se on paljon parempi houkuttelemaan ulkomaisia osaajia kuin tunnistamaan maassa jo olevaa osaamista. Suomalaista koulutusta maailmalla markkinoidessa unohtuu pohtia Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien erityisiä akateemisia koulutustarpeita.

Ohjelmien paketointi maksullisiksi koulutustuotteiksi edustaa myös varsin erilaista ajattelua kuin mitä integraatio edellyttäisi. Nykyisillä työmarkkinoilla työllistyminen (yksittäisiä professioammatteja lukuun ottamatta) ei perustu ainoastaan formaaleihin tutkintoihin, vaan laajempaan sosiaaliseen pääomaan. Kansainväliset opiskelijat lähtevät työmarkkinoille rakenteellisesti heikommasta asemasta kuin suomalaiset. Jos heidän halutaan jäävän Suomeen, on kysyttävä, miten formaalin osaamisen ohella kartutetaan tätä sosiaalista pääomaa.

Käytännössä kaikki vastaukset palautuvat tavalla tai toisella joustavampaan opiskeluun. Olisi hyvä opiskella runsaasti suomea, tehdä useampi työharjoittelu, liittyä yhdistyksiin ja muuhunkin kuin kansainvälisen lokeron opiskelijatoimintaan, verkostoitua. Ydinkysymys onkin, sietääkö yliopisto sitä, että ihmiset tulevat asettuakseen ja käyttäytyvät sen mukaisesti, sen sijaan että käyvät suorittamassa kaksivuotisen koulutustuotteen? Nykyisellään lukukausimaksu- ja stipendijärjestelmä on monilta osin suorassa ristiriidassa tällaisen integraatioajattelun kanssa.

Suomen vaivana on myös yleiseurooppalainen työmarkkinoiden hiljainen rasismi: erityisesti rodullistettujen maahanmuuttajien oletetaan aina tarvittaessa tyytymään koulutustasoaan vastaamattomaan työhön ja näin toimimaan suomalaisten työmarkkinoiden kulloistenkin aukkojen tilkkeinä. Jos korkeakoulutettujen maahanmuuttajien halutaan jäävän Suomeen, on osattava kysyä myös vaikeampia kysymyksiä Suomeen asettumisen ehdoista.

Ruokalähetteinä toimivat maisterit tuskin edustavat toteutunutta tavoitetta, vaikka he paikkaavatkin työn kysynnän aukkoja ja näyttävät tilastoissa työllistyneiltä maahanmuuttajilta. Tällä hetkellä englanninkielistä opetusta lisätään innokkaasti aloille, joiden kansainvälisiä osaajia pyörii Suomessa hanttihommissa.

Kansainvälistymisen asiantuntijat mukaan suunnitteluun

Yliopistojen valta laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin on tietysti rajallinen, mutta englanninkielistä opetusta ei kannata suunnitella ilman analyysia ympäröivästä yhteiskunnasta ja laajemmin opetuksen tavoitteista.

Maksaviin opiskelijoihin ja maabrändiin keskittyminen sekä määrällisten tavoitteiden ylikorostaminen uhkaavat luoda likinäköisyyttä kansainvälisen opetuksen tavoitteiden suhteen. Sivuun jäävät itse kansainvälistyminen vuorovaikutukseksi ymmärrettynä, ja Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien koulutustarpeet.

Ennen kaikkea tärkeää olisi ajatella Suomeen muuttamista, integraatiota sosiaalisena prosessina, työmarkkinoiden hiljaisia esteitä ja ennakkoluuloja sekä sosiaalisen pääoman vaatimuksia kokonaisuutena, jonka keskellä koulutus väistämättä operoi. Yliopistoissa on valtavasti osaamista rasismin ja maahanmuuton kysymyksistä, mutta tätä vahvuutta on toistaiseksi hyödynnetty turhan vähän kansainvälisten ohjelmien suunnittelussa.

Jos tavoitteena aidosti on kansainvälistyminen, olisi aihepiirin asiantuntijat syytä ottaa suunnittelupöydän äärelle. Koulutuksesta tulee laadukkaampaa, kun sen taustalla on analyysi, jossa ei väistellä hankalia kysymyksiä integraatiosta, ja ajattelu, jossa kansainvälisyys ei typisty muusta toiminnasta irrallisiin koulutustuotteisiin.

 

Yliopistonlehtori Teppo EskelinenTeppo Eskelinen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto