Reiluutusta Suomen kasvavaan metsäbiotalouteen

Suomen metsäbiotalous kasvaa ja monipuolistuu vauhdilla; nyt jo muutoinkin kuin puheissa. Puuta tarvitaan lisääntyviä määriä biojalostamoille sekä puutuotteiksi, ja edelleen energiaksikin. Biotalouseuroja haetaan myös luontomatkailusta, luonnontuotteista, kaikenlaisista ekosysteemipalveluista.

Metsiin ja puuhun perustuva biotalous ei voi olla kestävää, ellei metsätalous ole kestävää. Kestävyyttä pohditaan usein etupäässä ekologisista näkökulmista, mutta yhtä lailla myös taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys pitää turvata. Tulot ja tulonjako, työllisyys, elinvoimaisuus, vastuullisuus, hyväksyttävyys? Reiluus?

Jotta kaikki hienot päämäärät voivat tulla biotalouden lihaksi ja vereksi, homman pitää olla kannattavaa kaikille toimijoille koko arvoverkossa metsästä aina tuotteiden kierrätykseen tai puukuitujen hävittämiseen tahi palveluista nautintaan saakka. Kaikille kuuluu oma reilu siivunsa kasvavasta biotalouskakusta – metsänomistajille, yrittäjille, urakoitsijoille ja alihankkijoille, työntekijöille, firmojen omistajille, kauppiaille, kuluttajille, jne. Tarvitaan niin puustamaksu- kuin osingonmaksu-, työstämaksu-, palveluistamaksu- ja tuotteistamaksukykyä ja -halua. Ketään ei pidä kohdella jäännöseränä, jonka siivu lasketaan vasta muiden ahmittua.

Samalla kun kaikki arvoverkon toimijat ansaitsevat reilun aseman biotalouskokonaisuudessa, heidän itsensä on toimittava luottamuksen arvoisesti. Lakeja pitää noudattaa ja verot maksaa. Eikä sekään riitä, vaan erinäiset sertifikaatit ja standardit sekä maineenhallinta vaativat enemmän. Jos luottamus menee, bisneskin kärsii – ja koko arvoverkko. Paikka biotaloudessa ansaitaan vastavuoroisella reiluudella.

Metsäbiotalouskin kukoistaa parhaiten, kun reiluutus toimii läpikotaisin arvoverkossa ja koko yhteiskunnassa. Ja kun kestävän kehityksen kaikki ulottuvuudet huomioidaan tasapainoisesti.

Jyrki Kangas
Metsäbiotalouden professori

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luotettavuus, kansalaisuus ja tiedon tuottaminen

Suomalainen keskustelu kaksoiskansalaisuudesta on toistaiseksi laantunut, mutta mielestäni aihe on edelleenkin pohtimisen arvoinen – vaikka ilmeisesti päätöksiä kansalaisuuslain muutoksesta tehdään perustuen muihin näkökulmiin, kuin tässä kirjoituksessa esitettyihin.

Suomi on kansainvälistynyt viimeisen 25 vuoden aikana niin, että eri kansalaisuuksia olevia ihmisiä on nykyisin kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös tiedon tuottajien joukossa – ja eritoten heidän joukossaan. Tutkimus ja koulutus ovat olleet kansainvälistymisen eturintamaa. Vuoden 2003 kansalaisuuslaki on antanut tänne opiskelemaan ja tutkimusta tekemään tulleille ihmisille mahdollisuuden hankkia Suomen kansalaisuuden edellisestä kansalaisuudesta luopumatta. Kun julkisuudessa mainitaan kaksoiskansalaisten määriä, olisi kiinnostavaa tietää, miten kaksoiskansalaisuudet ja ”vieraat” kansalaisuudet jakautuvat toimialoittain. Otaksuisin, että tutkimus sijoittuisi tässä vertailussa etusijoille.

Kaksoiskansalaisuudesta on puhuttu muun muassa lojaalisuus- ja luotettavuusongelmana – erityisesti liittyen valtionvirkojen täyttämiseen (https://jojalonen.wordpress.com/). Eritoten Venäjän kansalaisuuden Suomen kansalaisuuden rinnalla omaavat on esitetty mahdollisena uhkana, jos kyseessä on maanpuolustuksen, mutta myös laajemmin – valtionhallinnon toimet, joiden kautta päätöksentekoon, -toimeenpanoon ja tiedon turvallisuuteen voidaan vaikuttaa. Venäjän kansalaisuus on esitetty itsestään selvänä henkilön luotettavuutta heikentävänä sitoumuksena valtioon, joka tämän päivän maailmassa harjoittaa häikäilemätöntä toisiin valtioihin vaikuttamista. Kun keskustelua käydään valtiotasoisin argumentein, kaksoiskansalaisten omasta arjestaan nousevat argumentit usein sivuutetaan (http://yle.fi/uutiset/3-9443339). Yksilön kannalta keskeinen kaksoiskansalaisuuden antama etu, perhesuhteiden ylläpitämisen helppous, häviää mahdolliselle valtionturvallisuusuhalle.

Tämä keskustelu muiden seikkojen lisäksi pani minut miettimään tiedon tuottajien luotettavuutta (ja tiedon tuottamisen suhdetta valtioon, tiedon ”kansallisuutta/kansalaisuutta”). Onhan loogista ajatella, että tiedon tuottajan kansalaisuus – samoin kuin muutkin sitoumukset – vaikuttavat hänen tuottamaansa tietoon. Itse asiassa tämä on muun muassa naistutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen lähtökohta: meidän tuottamamme tiedon ”objektiivisuus” löytyy oman positiomme, omien sitoutuneisuuksiemme ja tuottamamme tiedon ehdollisuuden tiedostamisesta ja selkeästä esille tuomisesta. Vähemmistöön kuuluvana tutkijana olen oppinut sen, että minulta suorastaan odotetaan ja edellytetään aina oman positioni erittelyä – jo pelkkä nimi herättää kysymyksiä siitä, kenen äänellä tämä ”natiivitutkija” puhuu.

Kuitenkin kaksoiskansalaisuuskeskusteluun liittyen oma positioni tuli minulle korostetulla tavalla ”iholle”, kun tutkimusryhmämme vieraillessa ohjausryhmän kokoontumispaikkana olevassa ministeriössä minua pyydettiin esittämään toinen – ei suomalainen – passini. En tiedä, mitä sillä tiedolla tehtiin, mutta minä tulkitsin sen mahdollista epäluotettavuuttani symboloivana tekona. Tämä seikka myös pani minut miettimään itseäni tiedon tuottajana. Onko niin, että toinen kansalaisuuteni tekee tuottamastani tiedosta jollain tavalla vähemmän luotettavan tai objektiivisen kuin yhden kansalaisuuden omaavien ihmisten tuottamasta? Tulisiko ottaa käyttöön tiedon ja tieteen turvallisuuskartoitukset? Tämä symbolinen teko pani taas kerran pohtimaan muuttuvaa positioitumistani taas kerran muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Venäjän ulkomailla tapahtuvaa vaikuttamista esittelevissä ja pohtivissa kirjoituksissa (http://www.colta.ru/articles/society/14209, http://graniru.org/opinion/abarinov/m.259340.html, Jantunen 2016, Riiheläinen 2017) tuodaan esille Lännen Venäjä-suhteiden moninaisuus ja -tasoisuus. Näitä on erityisesti taloudessa, mutta myös kulttuurissa, politiikassa, urheilussa, mediassa, koulutuksessa, maanomistuksessa ym. Venäjän vaikuttamista ei tule ymmärtää yksioikoisena ”propagandan” levittämisenä tai mahdollisena kansalaistensa lojaalisuuden ja Venäjän etujen mukaisen toiminnan vaatimuksena. Koko 2000-luvun aikainen mittava Venäjän ja lännen välinen yhteistyö on luonut monenlaisia verkostoja, joissa mukana olevat ihmiset ovat tulleet suoraan tai välillisesti riippuvaisiksi Venäjästä, sieltä tai sinne menevistä varoista ja siihen liittyvästä työstä.

Aleksandr Morozov (http://www.colta.ru/articles/society/14209) näkee tässä uuden tilanteen, jossa lobbauksen, yhteistyön, kumppanuuden, vakoilun, propagandan ym. vaikuttamisen muotojen väliset rajat ovat hämärtyneet. Aikaisempi yhteistyö, siteet Venäjään uudessa, Krimin jälkeisessä tilanteessa ikään kuin tekevät kaikista siinä mukana olleista (useimmiten) äänettömiä nyky-Venäjän politiikan myötäilijöitä, jotka ikään kuin odottavat ”vanhojen hyvien aikojen paluuta”. Morozov väittää, ettei paluuta menneeseen ole, ja näen, että muun muassa keskustelu kaksoiskansalaisuudesta ja kaksoiskansalaisten luotettavuudesta on osoitus siitä. Muun muassa Timo Vihavaisen (http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2017/02/kaksoiskansalaisuus.html) palavasti ajama ajatus kaksoiskansalaisuuden kieltämisestä ei poista Morozovin esille tuomaa tilannetta, ja Venäjä-yhteydet voivat saattaa epäluotettavuuden varjoon kenet tahansa, joka on jossain elämänsä vaiheessa ollut mukana Venäjäyhteistyössä.

Olen aikaisemmin (http://politiikasta.fi/category/kirjoittajat/olga-davydova-minguet/) kirjoittanut siitä, kuinka haitallista on sotia ja urheilua läpäisevä omien ja vieraiden määrittelylogiikka niiden näkökulmasta, jotka ovat oppineet elämään hybridiä, monipaikkaista elämää. Kansallista lojaliteettia yhtenä ainoana kansalaisuuden ominaisuutena esille tuovat kannanotot valitettavasti vahvistavat tätä logiikkaa. Ne myös kaventavat keskusteluun osallistujien mahdollisuuksia tuoda monipuolisempia näkökulmia esille, kun itse puhujat – ja tiedon tuottajat – alkavat epäillä oman positionsa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. Kuten Janne Riiheläinen on turvallisuuspoliittisessa pamfletissaan (2017) tuonut esille, nykyisissä epävarmuuden ja kriisin oloissa on tärkeää ylläpitää monipuolista ja luottavaista keskustelua, ja vahvistaa yhteiskunnallista luottamusta, eikä heikentää sitä. Meiltä tiedon tuottajilta se vaatii tietomme lähtökohtien ja taustojen perusteellista pohtimista ja esittelyä, tutkimusetiikkaa unohtamatta.

Olga Davydova-Minguet
FT, yliopistotutkija
Karjalan tutkimuslaitos

 

 

Auditointitapaa testaamassa

Itä-Suomen yliopistossa on koko sen olemassaolon ajan olleet käytössä sisäiset auditoinnit. Niiden tarkoituksena on ollut valmistautua ulkoisiin auditointeihin ja parantaa laitosten ja yksiköiden laadunvarmistustyötä.

Perinteiseen tapaan auditoida on kuulunut ulkopuolisen johdolla toteutettu asiakirjojen läpikäynti ja jonkinlaisia keskusteluja laadun ilmenemisestä. Näillä on pyritty varmistamaan laatujärjestelmän kattavuus, ja kuinka aidosti sitä on toteutettu ja hyödynnetty. Henkilöstö on päässyt osallistumaan auditointitilaisuuteen yleensä kuulijan ja raportin lukijan roolissa.

Viime vuoden marraskuussa päätimme testata auditointiryhmässämme enemmän osallistavaa tapaa auditointiin. Varsinkin kun olimme auditoijina huomanneet, että muutoksen aikaansaaminen myös laatuajattelussa ja toiminnan kehittämisessä todennäköisesti vaatii jonkinlaisen henkilökohtaisen kokemuksen ja laajemman puheeksi ottamisen. Näyttää siltä, että dokumenttilähtöinen auditointitapa johtaa siihen, että dokumentoinnista ja sen kehittämisestä tulee laatutyön keskeinen tavoite, ei niinkään toiminnan kehittämisestä ja jatkuvasta parantamisesta.

Toki kävimme perinteisesti laatuasiakirjat läpi, mutta mielestämme näytti siltä, että niiden pohjalta laatujärjestelmän kehittämisen ajatuksen levittäminen koko työyhteisöön ei olisi onnistunut perinteisellä auditoinnilla. Varsinkin kun totesimme, että olisimme todennäköisesti tehneet samat kehittämisehdotukset kuin jo edellisellä kerralla: dokumentoinnin systematiikkaa ja laatua tulee kehittää.

Auditointi alkoi lyhyellä, johdon ja keskeisten laatujärjestelmän toimijoiden haastattelulla. Tämän jälkeen siirryimme koko henkilöstön kanssa pohtimaan yhdessä keskeisiä teemoja, joita toiminnan kehittämiseen ja kehittämistyön dokumentointiin heidän mielestään liittyi. Otimme myös sen riskin, että emme siirtäneet henkilöstöä yhteen paikkaan vaan käytimme hyväksemme videoneuvottelulaitteita.

Keskustelua ohjasi ryhmätyöskentely ja yleiskeskustelu. Saimme osallistujilta kirjallista aineistoa raporttiamme varten ja yhteisessä pohdinnassa pyrimme yhdessä löytämään keskeiset kehittämiskohteet.

Mielestämme tilaisuus onnistui hyvin, vaikka korjattavaakin menettelytapaamme löytyi. Auditoijan kannalta iloisinta oli havaita, että laajalla mukaanottamisella paljastui runsaasti laadun ja toiminnan kehittämiseen liittyviä sujuvia käytänteitä ja toimintoja. Näitä ei kuitenkaan ollut tiedostettu yksikön toiminnalle tärkeiksi eikä niitä ollut nostettu laatukäsikirjaan.

Kokemuksemme perusteella näyttäisi siis siltä, että tällainen yhteisöllinen ja kaikkia kuuleva tapa on hyvä keino paljastaa laajemmin laatutyön tilannetta kuin dokumentointiin ja suppeiden ryhmien haastatteluun perustuva menettely. Laatutyö ei ole vierasta mutta omien laadunvarmistuksen rutiinien mieltäminen yksikölle tärkeiksi ja hyödyllisiksi näyttää edelleen vaikealta.

Anne Kankkunen, laboratoriomestari

Esko Ryökäs, yliopistonlehtori

Jarmo Saarti, kirjastonjohtaja

Humanismi on kuollut – eläköön humanisti?

Ei ole vaikeakaan nykyään törmätä siihen ajatukseen, että humanismi on kuollut.

Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa kirjoitti 7.2. SDP:n puoluekokouksesta, että puolue on taas ”työväenpuolue, eikä mikään epämääräinen, porvarillisuutta dippaileva humanismiliike.” Kannanotto antaa ymmärtää, että minkään puolueen ei ole suotavaa tukeutua humanistisiin arvoihin.

Ilmaisulla humanismi on vain yksi, filosofinen merkitys: ’ihmisyyteen perustuva maailmankatsomus’. Ilmaisulla humanisti on kaksi merkitystä: (1) ’humanismin kannattaja’ ja (2) ’kielten, historian tai kulttuurin tutkija’. Jälkimmäiseen merkitykseen humanismi liittyy toki historiallisesti: antiikin kulttuurien ihannointi poiki vanhojen tekstien ja kielten tutkijoista oman ammattikunnan.

Kun tutkii Suomen Kansalliskirjaston kokoelmiin sisältyviä laajoja lehdistöaineistoja, voi todentaa sen havainnon, että humanismi on kuolemassa: 1980-luvulla aatteen käsitettä käytettiin vielä noin 14 kertaa per miljoona sanaa, 2000-luvulla enää 2 kertaa. Tosin myös humanistisista aloista puhuminen on samalla suhdeluvulla ilmaistuna vähentynyt 36:sta 4:ään.

30 vuotta vanhassa aineistossa tulevat vastaan menneiden vuosisatojen skolastikkojen lisäksi mm. Georg Henrik von Wright sekä Heikki Kirkinen. Molemmat analysoivat humanismia filosofisina ja historiallisina ilmiöinä. Viime vuosikymmenen aineistossa vilahtavat vain Matti Ijäs ja Frank Capra.

Se mitä varsinaisesti on jäljellä, on keskustelu siitä, mihin humanisteja tarvitaan.

Jukka Mäkisalo
Professori, käännöstiede

 

Suomi kestävän metsäbiotalouden voimalla toiselle sadalle

Biotaloudessa korvataan fossiilisten luonnonvarojen käyttöä uusiutuvilla luonnonvaroilla. Tavoite on maailman pelastaminen öljyn ja kivihiilen saastuttamalta tuhon tieltä – vähintäänkin tavoitteena on siirtää hetkeä, jolloin ihmisen on muutettava toiselle planeetalle.

Biotalous on uusiutuvien luonnonvarojen tuottamista, jalostamista, kuluttamista, kierrättämistä sekä niihin perustuvia palveluja. Se on ilmastonmuutoksen hillintää puhtain teknologioin ja ympäristöystävällisesti. Samalla tavoitellaan taloudellista kasvua sekä tasapainoista aluekehitystä, uusia työpaikkoja ja huoltovarmuutta. Kuka voisi sellaista vastustaa?

Suomessa biotalous ja sen kasvu perustuvat ensi sijassa metsiin ja puuhun. Eikä jatkossa vain paperiin ja lankkuun. Puu – ikioma Sampomme – taipuu mitä ihmeellisempiin muotoihin. Se voi olla läpinäkyvää ja taipuisaa kalvoa. Kevyttä levyä tai verkkoa, joka on kovaa kuin teräs tai kimmoisaa kuin kumi. Kangasta. Ruokaa. Lääkettä. Polttoainetta. Aurinkokennoa. 3D-tulostettuja tekoelimiä ja proteeseja. Vaikka mitä.

Biotalouden ylväistä tavoitteista huolimatta se ei voi Suomessa olla kestävää, ellei metsiemme käyttö ole kestävää. Suomen biotalousstrategian toteuttaminen muun muassa biojalostamoineen, uusine tuotteineen sekä puurakentamisineen kasvattaisi puun käyttöä merkittävästi – jopa 30 miljoonaa kuutiometriä vuosittain, jos kaikki kaavaillut biotuotetehtaat käynnistetään. Lisäkysynnän kattaminen kotimaisella puulla tuo eurot ja työpaikat koti-Suomeen.

Samaan aikaan, kun puuta ja siten hakkuita tarvitaan lisää, metsien monikäytön muukin biotalouskysyntä kasvaa, kuten luontomatkailu, hyvinvointipalvelut sekä ei-puuaineksiset tuotteet. Hakkuupinta-alan olennainen lisääminen tuntuisi metsien muissa käytöissä, maisemissa ja biodiversiteetissa. Eri tavoitteiden yhteensovittaminen tulee entistäkin tärkeämmäksi.

Yhteensovittamisen haasteisiin on ehkä yllättävältä kuulostava ratkaisu: talousmetsien puuntuotannon tehostaminen parantaisi monitavoitteisen metsänkäytön edellytyksiä. Jos talousmetsien hehtaareilla pystyttäisiin tuottamaan puuta rutkasti enemmän kuin nyt, puumotteja voitaisiin hakata lisää kasvattamatta hakkuupinta-aloja. Hehtaarisato nousisi, mutta jätettäisiin samat säästöpuut, avainbiotoopit ja puskurivyöhykkeet. Harvennus- ja avohakkuiden haitat liittyvät enemmän hakkuualaan kuin mottimääriin, hyödyt puolestaan motteihin.

Hakkuumahdollisuuksien nostaminen puuntuotantoa tehostamalla turvaisi samalla metsätalouden ekologista ja sosiokulttuurista kestävyyttä sekä metsän eri käyttöjen yhteensovittamista tilanteessa, missä hakkuumääriä pitää joka tapauksessa selkeästi lisätä mahdollistamaan metsäbiotalouden voittokulku. Puuston kasvun lisääminen on myös ilmastoteko.

Perehdy lisää: www.uef.fi/fi/web/biotalous, www.uef.fi/web/forbio, @FORBIOproject

Jyrki Kangas

Metsäbiotalouden professori

 

 

Ihmisiä, tavaroita ja sosiaalista syrjintää

Suomessa 30 vuotta asunut ja sen jälkeen rasistisen syrjinnän takia Hollantiin muuttanut palestiinalainen toimittaja ja kulttuurivaikuttaja Umayya Abu-Hanna kirjoitti vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Multikulti: ”Omaperäisesti ajattelevat, korkeasti koulutetut siirtolaiset näkyvät harvoin kulttuurikentällä – -. Juuri korkeasti koulutetut siirtolaistaustaiset poistuvat Suomesta, ja jopa maahanmuuttoviranomaisemme tietävät, että he muuttavat yleensä Englantiin, ja sinne he myös jäävät.”

Abu-Hannan väite konkretisoitui alkuvuodesta 2016 erään tuttavani ulkomaalaistaustaisen puolison kohdalla. Hän on koulutukseltaan erikoislääkäri, muutti avioliiton vuoksi Suomeen eräästä entisestä sosialistimaasta, ja opetteli suomen kielen. Hän sai satunnaisesti koulutustaan vastaavaa työtä erilaisten sijaisuuksien hoitajana Suomen maaseudulla, mutta kun hän haki vakituista työpaikkaa, häntä ei kertaakaan kutsuttu haastatteluun. Lopulta hän ymmärsi, että näin Suomessa toimitaan, ja haki työpaikkaa Isosta-Britanniasta. Hän sai sen, ja muutaman kuukauden kuluttua hänelle tarjottiin vielä parempaa paikkaa, jonka hän myös otti. Nyt hän toimii vakinaisena oman alansa lääkärinä ja hän voi lisäksi harjoittaa jatko-opintoja osana työtään.

Kertomani tapaus ei ole esimerkki vain piiloisesta tai banaalista, itsestäänselvyydeksi muuttuneesta torjuvasta asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Se on esimerkki myös suomalaisen työelämän sisäänrakennetusta valtahierarkiasta. Matalapalkkaisilla aloilla, kuten siivouksessa tai rakentamisessa, on sallittua käyttää – ja usein riistää – ulkomaalaista työvoimaa. Taustalla on oletus, että ulkomaalaiset ovat valmiita tekemään mitä työtä heille vain annetaan, eivätkä esitä hankalia kysymyksiä työlainsäädännöstä, -turvallisuudesta tai minimipalkasta. Sen sijaan arvostetuissa, toisin sanoen parempipalkkaisissa ammateissa työhön valitaan suomalaisia. Logiikkana näyttää olevan, että ulkomaalaiset eivät saa viedä meiltä ”oikeita” töitä. Samaan aikaan julkisuudessa käytetyissä puheenvuoroissa esitetään ”työperäisen maahanmuuton” tukemista.

Vallan lisäksi erikoislääkärin tapaus kertoo suomalaisen työelämän arvoista. Vallankäyttö, jonka yksi muoto on syntyperään liittyvä syrjintä, ei ole puhtaasti rationaalista toimintaa. Se perustuu myös tunteisiin nojaavaan luokitteluun oikeasta ja väärästä, sallitusta ja kielletystä ja hyvästä ja pahasta. On oikein, että tietyt ihmiset tekevät tiettyjä töitä. On väärin, että kaikkien ihmisten sallitaan tehdä kaikenlaisia töitä. Näin ajattelivat esimerkiksi orjien omistajat ja rotuerottelun kannattajat. Hekin uskoivat elävänsä demokraattisessa yhteiskunnassa, aivan kuten monet suomalaisetkin. Kuitenkaan kaikki ihmiset eivät olleet heille ihmisiä, vaan omaisuutta, tavaroita.

Nyky-yhteiskunnassa tämä Marxista muistuttava ajattelutapa ei enää sellaisenaan päde. Verkostoituminen, tulospalkkaus ja innovatiivisuuden painottaminen ovat luoneet uudenlaisen yhteiskunnan, jossa ihmisellä on (näennäisesti) paljon vapauksia. Ne kaikki kuitenkin palautuvat ja kietoutuvat nyky-yhteiskunnan perusarvoihin, valtaan ja rahaan, aivan kuten edellä kerrotussa tapauksessa. Erikoislääkäri syrjäytettiin, koska hän ei ollut verkostoitunut ”oikein”. Hänen innovatiivisuuttaan epäiltiin, koska hän tuli ”väärästä” maasta. Näiden seikkojen takia hänen palkkaamistaan pidettiin riskinä, jota suomalaiset työnantajat eivät halunneet ottaa.

Maailma, jossa Suomi koostuu vain valkoisista, luterilaisista suomalaisista, on menneisyyttä. On jo aika ryhtyä ajattelemaan maahanmuuttajia voimavarana, ei uhkana tai taakkana.

Blogiin_laitila_teuvoTeuvo Laitila
Yliopistonlehtori, uskontotieteen dosentti

Mistä voimavaroja terveyden edistämiseen?

”No on se vaan niin turhauttavaa yrittää puhua potilaille liikkumisen lisäämisestä, kun tietää että ainut liikunta tapahtuu sohvan ja jääkaapin välillä”, purki turhautumistaan eräs opiskelija terveyden edistämisen seminaaripäivässä.

Ihailtavaa oli, että kaiken kaikkiaan opiskelijat olivat erittäin myönteisiä ja innostuneita terveyden edistämisen kysymyksistä. Ennaltaehkäisevän työn merkitys kansansairauksista aiheutuvan sairaustaakan vähentäjänä tiedostettiin. Ravitsemus- ja liikunta-asiat pyritään pitämään mielessä ja huulilla kiireisenkin työn keskellä. On toki huolestuttavaa, että jo ennen valmistumista tulee tunteita pään lyömisestä seinään. Miten voi jaksaa muistuttaa ja ohjata potilaita terveisiin elintapoihin vielä 40 työvuoden jälkeenkin?

Terveyden edistämisestä vain osa tapahtuu terveydenhuollossa. Suurelta osalta terveyttä edistävät ratkaisut tapahtuvat aivan muilla sektoreilla, joilla vaikuttamisen mahdollisuudet ovat monesti myös paljon suuremmat. Se miten aktiivinen liikkuminen mahdollistetaan, tekevätkö kunnat ja yritykset savuttomuuspäätöksiä ja millä kriteereillä kunnan joukkoruokailu järjestetään, voivat olla väestötasolla paljon merkityksellisempiä asioita kuin potilasvastaanotoilla tapahtuva neuvonta. Puhumattakaan lainsäädännöstä, jonka merkitys on suuri erityisesti tupakoinnin ja alkoholinkäytön vähentämisessä.

Kun nyt suunnitellaan uusia sote-ratkaisuja ja niihin liittyen kuntien ja sote-organisaatioiden yhteistyötä, pitäisi muistaa, ettei terveyden edistämisessä niistä kumpikaan osapuoli pärjää yksin. Kunnan poikkihallinnollisia toimia tarvitaan terveiden elintapojen mahdollistajina ja terveydenhuollon ammattilaisia kansalaisten aktivoijina. Ehkä aktivoimistakin jaksaa paremmin, kun tietää, että taustalla on myös muiden toimijoiden tuki.

Tiina Laatikainen_netTiina Laatikainen
Terveyden edistämisen professori

 

 

 

Visio ei ole enää visio, se on täyttä TOTTA – #100TEACHERSFROMUEF

Lokakuussa 2015 kirjoitin Puheenvuoroja-blogissani visiosta https://blogs.uef.fi/puheenvuoroja/category/kati-makitalo-siegl/ , jossa Itä-Suomen yliopiston oma ”#100teachersfromUEF” –yhteisö lähtisi ennakkoluulottomasti ja innovatiivisesti ideoimaan ja kokeilemaan uusia tapoja opetuksessaan. Luku 100 on täynnä!

Markku jakoi iloisen uutisen flippareiden kanssa! Meidän ensimmäisen kierroksen flippariopettajien lisäksi toiselle kierrokselle on ilmoittautunut noin 50 opettajaa lisää. Kaiken kaikkiaan flippausta opetuksessaan hyödyntäviä opettajia löytyy kaikista tiedekunnista, joten voidaan puhua todella koko organisaation valloittaneesta ilmiöstä. Tämä on todella upea uutinen ja kertoo siitä, että tarvitaan yhteistä näkemystä ja visiota ja silloin kaikki on mahdollista. Joukossa on mukana yhteisön jäseniä, joilla on tekemisen meininki ja motivaatio sekä myös rohkeutta lähteä mukaan uudentyyppiseen toimintaan.

Flippariopettajien lisäksi mukana on ollut ydinjoukko, jota Ameeba-tiimiksi kutsutaan. Tämä tiimi koostuu opettajista ja tutkijoista, jotka ovat omalla panoksellaan vieneet eteenpäin ajatuksia opetuksesta ja tutkimuksesta monesta eri näkökulmasta, kuinka tämä Flipped toimii käytännössä ja minkälaista tukea opettajille niin yksilö-, ryhmä- kuin organisaatiotasolla tulisi tarjota, jotta saamme aikaan todellista muutosta laajemmalla rintamalla koko yhteisössä eli UEFissa.

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin opettajille, jotka ovat lähteneet mukaan toimintaan.

Haluan myös tässä kiittää Ameeba-tiimin jäseniä (huomio aakkosjärjestyksessä :), jotka ovat antaneet oman tärkeän panostuksensa Flipparihankkeelle eli Stina Hacklin, Lasse Heikkinen, Laura Hirsto, Anna Kaasinen, Jenni Kankaanpää, Jyri Manninen, Virve Pekkarinen, Markku Saarelainen, Erkko Sointu, Teemu Valtonen!

Tästä on hyvä jatkaa!

kati.makitalo-siegl@uef.fiKati Mäkitalo-Siegl
professori, kasvatustiede, erityisesti opetus ja oppimisympäristöt

Minne sinä teet seuraavan lomamatkasi?

Todennäköistä on, että et vielä sitä tiedä, ellei lentoja ja majoitusta ole jo varattu. Sinulla saattaa olla mielessä muutamia lomakohteita, joissa olisi kiva käydä. Joskus tulevaisuudessa todennäköisesti varaat lomamatkan, mutta kenties täysin eri paikkaan kuin tällä hetkellä ajattelet. Tämä väli matkasta unelmoimisesta lentojen ja majoitusten varaamiseen on se kohta, mihin matkailumarkkinoijat yrittävät iskeä saadakseen sinut matkustamaan omaan kohteeseensa. Matkailijoiden tiedonetsintäprosessin ja matkailumarkkinoinnin välinen vuorovaikutus on äärimmäisen monimutkainen ja mielenkiintoinen kommunikaation tanssi.

Matkailumarkkinoinnissa on viime vuosina korostetusti nostettu esille internetiä ja sen tärkeyttä matkailumarkkinoinnissa; miten ihmiset etsivät kaiken tiedon netistä ja tekevät matkustuspäätökset sen perusteella. Alan yritykset ja matkakohteet panostavat rahallisesti yhä enemmän digitaalisiin kanaviin hankkiakseen uusia matkailijoita alueelleen.

Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitoksella tutkimme tätä tanssia kesällä 2016 haastattelemalla ulkomaalaisia matkailijoita Savonlinnassa. Tulokset osoittavat hyvin, miten pienestä matkakohteen valinta voi olla kiinni. Matkailijat hyödyntävät internetiä monipuolisesti, mutta esimerkiksi keskieurooppalaisille matkailijoille perinteisillä matkaopaskirjoilla on vielä yllättävän suuri merkitys.

Kysyttäessä matkailijoilta, minkä takia he tulivat Savonlinnaan, eivät esille nouse YouTubet, Facebookit, Snapchatit tai Instagramit. Tekemissämme 69 haastattelussa ei kertaakaan mainittu yhtäkään näistä. Sen sijaan mainittiin ystävien ja sukulaisten suosittelut, joiden mukaan matkakohde oli niin hyvä, että siellä kannattaa käydä. Ja pääsääntöisesti ulkomaalaisten matkakohde oli nimenomaan Suomi, vaikka Savonlinnaan tullaan hyvän sijainnin, järviluonnon ja Olavinlinnan takia.

Internetin tärkeys korostuu siinä vaiheessa, kun matkakohteesta etsitään lisää tietoa. Matkailijat käyttävät hakukoneita todella paljon. Laadukas, ajan tasalla oleva ja helposti löydettävä tieto mahdollistaa matkan ja luo matkailijalle varmuuden matkan kannattavuudesta, kun puolestaan tiedon vähyys ja kehnot nettisivut saavat matkailijat miettimään muita matkakohteita.

Mikään ei kuitenkaan puhu matkakohteen puolesta paremmin kuin sen tarjoamat elämykset ja palvelut. Korkeaa laatua ja matkakohteessa saatuja hyviä kokemuksia ei voi painottaa tarpeeksi. Todennäköisesti sinäkin olet seuraavaksi menossa matkakohteeseen, josta olet kuullut hyvää muilta. Sellaiseen kohteeseen, joka vakuuttaa sinut sekä muiden kohteessa käyneiden matkailijoiden kokemusten että netistä löytyvän laadukkaan ja riittävän tiedon perusteella.

Juho_PesonenTutkimuspäällikkö Juho Pesonen

Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos

 

 

Flipped workplace?

Olemme asettaneet yhdeksi yliopistomme strategiseksi tavoitteeksi olla Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö vuonna 2020. Yhdeksi välineeksi kohti tuota tavoitetta olemme valinneet oppijakeskeiset oppimismenetelmät ja niistä yhdeksi satsauksen kohteeksi flipped classroom- eli käänteisen opetuksen menetelmät. Olisiko siinä opittavaa myös työyhteisömme toimintaan?

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin flipped classroomissa keskeisiä piirteitä ovat muun muassa opettajan roolin muuttuminen auktoriteetista ja tiedon siirtäjästä yhdeksi oppimisen resurssiksi ja mahdollistajaksi. Samaan aikaan opiskelijan rooli muuttuu passiivisesta tiedonsiirron kohteesta aktiiviseksi oman oppimisen omistajaksi. Opiskelijat opiskelevat faktapohjan missä ja milloin haluavat ja kohtaamisissa opettajan kanssa keskitytään pulmakohtiin ja osaamisen syventämiseen. Opettaja esittää enemmän syväoppimiseen johdattelevia kysymyksiä kuin luettelee faktaa.

Viime viikolla julkaistiin Oval Groupin tekemä “Yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arviointi” -raportti. Yksi julkisuudessakin esiin nostetuista havainnoista on yliopistoyhteisön kokemus siitä, että he ovat etääntyneet päätöksenteosta, kun lakimuutoksen myötä toimivaltaa keskitettiin yksittäisille johtajille.

“Meiltä ei kysytä enää mitään. Meille ei kerrota mitään. Tieto ei kulje.” (Professori)

Olemmeko me esimiehet ja johtajat kaikkitietäviä ja muistammeko parhaimmillaankin vain informoida tekemistämme päätöksistä sähköpostiviestillä? Olemmeko vain auktoriteetteja, tiedon siirtäjiä ja kontrollereita? Ovatko työntekijät meille vain resurssi tai väline? Voisimmeko olla flipped workplace -hengessä enemmän mahdollistajia, suunnannäyttäjiä ja resurssi työntekijöiden menestymiselle? Työntekijät vastaavasti oman työnsä omistajia ja asiantuntijoita? Mitä jos me esimiehet ja johtajat esittäisimme enemmän kysymyksiä kuin kertoisimme omaa totuuttamme?

“Miten sinun mielestäsi tätä pitäisi kehittää, että …?” “Mitä minä voin tehdä, että sinä pystyt paremmin …?”

Mikael Pentikäisen Luottamus-kirjassaan kuvaamia korkean luottamuksen yhteisöjen piirteitä ovat muun muassa läpinäkyvyys, kunnian jakaminen, innovatiivisuus, luovuus ja energisyys. Alhaisen luottamuksen yhteisöihin puolestaan kuuluu alisuoriutumista, oman edun ajamista, raportointia ja pelkoa.

Olen taipuvainen uskomaan, että flipped workplace -toimintamalli olisi omiaan kehittämään työyhteisöä korkean luottamuksen yhteisöksi, jossa luovuus ja energisyys siivittävät entistä parempiin tuloksiin. Maailman 200 parhaan yliopiston joukkoon. Suomen parhaaksi yliopistolliseksi työyhteisöksi…

Karjalainen-Tero-105x155Tero Karjalainen

Sovelletun fysiikan laitoksen hallintoamanuenssi ja yliopiston hallituksen jäsen