Akateemisen kasvun kehyksiä

Kun maaliskuussa kuulin suru-uutisen sosiaalipsykologi Klaus Weckrothin (1955–2021) kuolemasta, singahdin muistoissani 1990-luvun alkuun, Tampereen yliopiston sosiologian opiskelijaksi. Pääaineeni vuoksi en ollut sosiaalipsykologian oppiaineessa työskennelleen Weckrothin kanssa juurikaan tekemisissä opintojeni tiimoilta. Hänen tutkimuksensa ja persoonansa kuitenkin piirtyivät osaksi sitä sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen muodostamaa kehystä, jossa opintojani tein.

Weckroth jätti myös aivan erityisen muistijäljen. Ja tuon muistijäljen vuoksi uutinen hänen kuolemastaan pysäytti aivan erityisellä tavalla. Näin vuosikymmenten jälkeen muistikuvani hänestä kiteytyvät Apua, sarjamurhaaja! -nimiseen alustukseen seminaarissa, jonka järjestin opiskelukaverini kanssa vuonna 1993. Weckroth viitoitti Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista innoittuneessa puheenvuorossaan sellaisen tavan lähestyä tieteellistä ajattelua, joka oli minulle, 20-vuotiaalle aloittelevalle yhteiskuntatieteilijälle, tuolloin vielä uusi: kudelman tiedettä ja kaunokirjallisuutta esitettynä tieteellistä täsmällisyyttä pakenevan tajunnanvirtaisesti mutta kuitenkin kirkkaasti, jotakin olennaista ihmisestä ja yhteiskunnasta esittäen.

Weckroth oli itselleni nuorena opiskelijana ensimmäinen elävä esimerkki siitä, että tiedettä voi tehdä monin eri tavoin. Että aina ei tarvitse tehdä kuten muut. Että epäkonventionaalisuus voi sytyttää aivan omanlaisiaan innostuksen kipinöitä, kutsua ajattelemaan toisin. Että yhteiskuntatieteilijä voi ottaa kantaa.

Yliopisto-opiskelu on myös paljon muuta kuin niitä tietosisältöjä ja muita akateemisia taitoja, joita opitaan luennoilla, seminaareissa, harjoitustöissä ja kirjallisuuteen perehtyessä. Se on – jahka taas pandemian ies siihen vapauttaa – yhteisiä kahvi- ja lounashetkiä opiskelukavereiden kanssa, yliopiston käytävillä kuljeskelua ja suunnittelemattomia kohtaamisia, ainejärjestötoimintaa ja vapaa-ajan viettoa. Se on myös sellaista oman laitoksen ja oppiaineen vaikutuspiirissä olemista, jonka merkitystä ei ehkä opiskeluaikana vielä aivan tajuakaan: monenlaisia persoonia, taustoja, maailmankuvia, näkymiä tapoihin tehdä tiedettä ja toimia yhteiskunnassa.

Omalla opiskelupolullani Klaus Weckroth avarsi yhteiskuntatieteellistä ajatteluani näkemyksellisyydellään, luovuudellaan ja rohkeudellaan ajatella toisin. Vastaavia, akateemisen toimijuuteni rakentumisessa erityisen merkityksellisiä kohtaamisia oli opiskeluaikanani tietenkin myös lukuisia muita, Suomessa ja ulkomailla. Ne, jokainen tavallaan, innostivat ja rohkaisivat kohti sellaista yhteiskuntatieteilijyyttä, mitä nyt edustan – tiedettä, taidetta ja aktivismia yhdistävää.

Yliopistot ovat lukuisten murrostensa ja rahoitusmallimuutostensa myötä kulkeneet kohti aikaisempaa kapeamman muotin tieteentekijyyttä. Suunnan pitäisi olla tietenkin aivan toinen. Yliopisto on paitsi tiedollinen myös maailmankuvallinen kasvualusta. Tuon kasvualustan rikkaus edellyttää huolehtimista yliopistoyhteisön jäsenten taustojen ja tieteentekemisen tapojen moninaisuudesta, samoin kuin – tietenkin – kriittisen ajattelukyvyn vankkaa vaalimista.

 

Sanna Ryynänen
Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Päihteiden käytön merkityksellisyys ja merkityksettömyys

Aidot kohtaamiset loputtomien zoomien ja teamsien jälkeen ovat jo kulman takana. Opiskeluihin ja työhön liittyvän puurtamisen ohella kaikenlainen epämuodollinen hengailu ja kanssakäyminen palaavat taas osaksi akateemista yhteisöllisyyttä. Päästään kilistelemään kaivatun jälleennäkemisen kunniaksi. Päihteiden käyttöä tutkivan yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta asetelma herättää monenlaisia kiinnostavia ajatuksia.

Alkoholinkäyttö on vahva normi, minkä lisäksi asenteet muihinkin päihteisiin ovat lieventyneet – jopa niin, että päihteettömän elämäntavan valitseva voi joutua sosiaalisessa paineessa selittelemään valintojaan tai päätyä jopa välttelemään tilanteita, joissa muut hakeutuvat iloiseen, yhteyttä synnyttävään päihtymystilaan.

Päihteiden saatavuuden parantuessa ja käytön normalisoituessa voisi olla virkistävää pitää yllä keskustelua myös vaihtoehtoisista näkökulmista.

Raittius valtakulttuurin vastarinnan muotona

Olen seurannut mielenkiinnolla hiljattain mediahuomiota saanutta uudenlaista raittiustrendiä: Sober Curious. Termin lanseerannut Ruby Warrington (2018) kannustaa uteliaisuudella kokeilemaan, millaista voisi olla valita päihteetön elämäntapa: miten elämän merkityksellisyyttä, fiilistä ja hyvää oloa voisi tavoittaa alkoholittomilla juomilla tai alkoholittomiin tilaisuuksiin osallistumalla.

Sober Curious -liike ei edusta ehdotonta pitäytymistä alkoholista, vaan rohkaisee antamaan päihteettömyydelle mahdollisuuden ja miettimään oman juomisen perimmäisiä motiiveja. Liike on yksi esimerkki ajallemme tyypillistä terveellisiä elämäntapoja korostavista trendeistä, mikä osittain selittänee sen saamaa näkyvyyttä.

Erilaisia raittiuteen kannustavia sosiaalisia liikkeitä on ja on ollut muitakin. Nostan Sober Curious -liikkeen rinnalle toisen, 1980-luvulla syntyneen ja Ross Haenflerin (2006) sosiologisen tutkimuksen mukaan edelleen voimissaan olevan Straight Edge -liikkeen eli ”streittarit”. Straight Edge -liikkeen linja kaikkiin päihteisiin on ehdoton ei. Liike on punk rock -kulttuurin sisälle syntynyt alakulttuuri, jossa raittiuden nähdään edustavan äärimmäistä vastarinta-ajattelua kulttuuriin normaalisti tiiviisti kytkeytyvälle rankalle päihteiden käytölle. Myöhemmissä vaiheissaan liike on ottanut kantaa myös ympäristökysymyksiin.

Jo pikaisella googletuksella huomataan, että näitä kahta sosiaalista liikettä ei tunnu juuri yhdistävän muu kuin pidättäytyvä suhde päihteisiin. Kuvastokin on kovin erilaista. Siinä missä Sober Curious -liike identifioituu esteettisyytenä (kuvastossa toistuvat terveet ja hyvinvoivat ihmiset, seesteinen yhdessäolo, värikkäät mockailit ja mindfulness), luo Straight Edge -alakulttuuri mielikuvan hämyisistä kellariklubeista, metelistä, tatuoiduista ruumiista, voimasta, uhmasta, anarkiasta ja kapinasta kuten perinteiseen punk-ideologiaan lähtökohtaisesti kuuluu. Liikkeisiin liitetyt sosiaaliset merkitykset ovat vahvoja ja tarjoavat ainekset kollektiiviselle identifioitumiselle. Yhteisenä nimittäjänä niillä on tarjota vaihtoehto vallitseville valtavirtanäkemyksille – ja se on päihdenormin kyseenalaistaminen.

Päihde, käyttäjä ja konteksti – päihdekokemuksen kolme elementtiä

Yksinkertaisimmillaan tarkasteltuna päihteet ovat väline, jolla manipuloidaan aivokemiaa riippuen siitä, minkälaista fyysistä tilaa haetaan: rentoutusta, vauhtia ja energiaa, keskittymistä, aistihavaintojen muutoksia. Näihin fysiologisiin tiloihin sitten liitämme erilaisia sosiaalisia merkityksiä tilanteesta ja kontekstista riippuen: arjen vaihtaminen vapaalle, yhteishengen lujittaminen, maailmanparantaminen, pohdiskelu ja itsetutkiskelu, luovuuden esiin houkuttelu, reipas bilettäminen, irtiotto todellisuudesta, menestyksille ja merkkipäiville skoolailu, ja niin edelleen.

Päihde fysiologisia vaikutuksia synnyttävänä kemiallisena elementtinä muodostaa siis vain osan käyttökokemuksesta, ja valtaosan tästä muodostaa se sosiokulttuurinen ympäristö, jossa käyttö tapahtuu. Norman E. Zinbergin (1986) yhteiskuntatieteellisille päihdetutkijoille klassikoksi muodostunut teoria (drug, set, setting) tarjoaa kehyksen tarkastella sitä kokonaisuutta, josta päihteiden käytön merkityksellisyys muodostuu. Kyse ei ole pelkästä kemiallisesta aineesta jollakin tapaa nautittuna (drug), ei pelkästä käyttäjästä tarpeineen ja ominaisuuksineen (set) vaan näistä molemmista tietyssä sosiokulttuurisessa kontekstissa (setting), jota luonnehtii sisältö (esimerkiksi lukuvuoden päätös), sosiaalinen ulottuvuus (kuten opiskelutoverit ja kollegat), fyysinen tila (esimerkiksi baari) ja tilanteeseen liittyvä opittu kulttuurinen käyttäytymiskoodisto.

Kuinka iso rooli päihteellä lopulta on päihdekokemuksessa?

Zinbergiläisen kehyksen kautta tarkasteltuna päihteiden käyttökokemus on siis kolmen tekijän summa. Entäpä jos tuosta pudottaisi varsinaisen päihteen pois, mitä jää ja mitä menetetään? Viitaten edellä kuvaamiini Sober Curious- ja Straight Edge -liikkeisiin ja niiden varaan muotoutuvaan vahvaan sosiaaliseen merkityksellisyyteen, on aiheellista kysyä, mihin päihdettä itseään varsinaisesti tarvitaan.

Fysiologisen päihtymistilan yhdistäminen tiettyyn sosiokulttuuriseen kontekstiin ei tapahdu mitenkään automaationa, vaan yhteys on opittu. Toinen päihdetutkimuksen klassikko, Howard S. Becker (1963) osoitti tutkimuksissaan, että joskus jopa se, että osaamme tulkita fysiologisen päihtymystilan miellyttävänä, on sosiaalisen oppimisprosessin tulos. Toisin sanoen, varsinaisesta päihteestä näyttäisi ropisevan pois turha glamour, se on pelkkä myytti, vahvan merkityksellisyyden rakentuessa pitkälle sosiokulttuurisen kontekstin varaan. Saattaapa käydä joskus niinkin, että itse päihde on kokonaisuuden heikoin lenkki: puitteet kohdillaan ja asetelma täydellinen mutta liiallinen tai vääränlainen päihtymys pilaa tunnelman.

Tutkiessani suomalaista sekakäyttökulttuuria yhden esimerkin päihteen toissijaisesta roolista antoi eräs haastateltavani todetessaan, että ”jokainen käyttäjä siellä hakee sitä ensimmäistä piikkiään”. Päihteet eivät enää lupaa euforiaa, hurmoskokemusta, vaan käyttöpiireihin on jääty pyörimään muista syistä, joita fyysinen riippuvuus ei yksin selitä. Elämässä merkityksellisiksi muodostuneet suhteet, toiminnot ja rutiinit estävät näkemästä huumekuvioiden ulkopuolella avautuvia mahdollisuuksia.

Päihdemyyttien purkaminen on hidasta. Toistaiseksi tunnumme elävän vaihetta, jossa päihteiden käytön normia uusinnetaan eristämällä päihteitä käyttämättömät eri tiloihin kuten päihteettömät yökerhot ja päihteettömät opiskelijatapahtumat. Tämäntyyppisen pois sulkevan kategorisoinnin kautta mahdollisuudet päihteettömän elämäntavan normalisoimiselle näyttäytyvät melko heikkoina. Miten vastaanottavaisia olemme ajatukselle siitä, että käyttökontekstiin liittyvät sosiaaliset merkitykset koetaan ja jaetaan varsinaisesta päihteestä riippumatta, kiinnittämättä huomiota, mikä on kenenkin juomalasin sisällön kemiallinen koostumus?

 

Kati KatajaKati Kataja

Sosiaalitieteiden yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

Lähteet:

Becker, Howard. S. (1963) The outsiders. New York, NY: The Free Press.

Haenfler, Ross (2006) Straight Edge: clean living youth, hardcore punk, and social change. New Jersey: Rutgers University Press.

Warrington, Ruby (2018) Sober Curious: the blissful sleep, greater focus, limitless presence, and deep connection awaiting us all on the other side of alcohol. New York, NY: HarperCollins.

Zinberg, Norman (1986). Drug, set, and setting: The basis for controlled intoxicant use. New Haven CT: Yale University Press.

Miksi nuorten ääni pitää saada kuuluville YK:n metsäfoorumissa?

YK:n jäsenmaat vahvistivat vuonna 2015 kestävän kehityksen toimintaohjelman, joka ohjaa kestävän kehityksen edistämistä vuosina 2016–2030. Kestävän kehityksen tavoitteiden pyrkimyksenä on poistaa äärimmäinen köyhyys maailmasta ja turvata hyvinvointi ympäristölle kestävällä tavalla. YK:n metsäfoorumi (UNFF) tuottaa tietoa siitä, miten metsiin liittyviä kestävän kehityksen tavoitteita tuetaan ja toteutetaan globaalisti. Miksi juuri nuorten osallistuminen YK:n metsäfoorumiin on tärkeää, ja miksi heidän äänensä pitää saada kuuluville myös metsäkeskustelussa?

Olen seurannut Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) metsäfoorumin (United Nations Forum on Forests, UNFF) toimintaa sen perustamisvuodesta 2001 asti. Juuri samana vuonna, kun foorumi perustettiin, jätin ensimmäisen väitöskirjaani liittyvän apurahahakemuksen. Väitöskirjani koski kansalaisten osallistumista ja osallisuutta metsävarojen hoidossa ja hallinnassa. Seurasin Suomen kehitysyhteistyömäärärahoilla tuettuja metsä- ja maaseudun kehityshankkeita Tansaniassa, Mosambikissa, Laosissa ja Vietnamissa.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, osallistuin Suomen valtuuskunnan mukana YK:n kuudenteentoista metsäfoorumiin huhtikuun lopussa 2021. Aikaa on kulunut, ja seuraan edelleen tutkimustyössäni sekä YK:n metsäfoorumin toimintaa, kansalaisten osallistumista ja osallisuutta luonnonvarojen hallinnassa, että sitä, miten Suomen kehitysyhteistyö tukee luonnonvarojen hallintaa.

Metsäfoorumin vuosittaiset kokoukset ovat yksi osoitus Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetyn YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin jälkeen vahvistunutta kansainvälistä ympäristöyhteistyötä. Foorumin vuosittaiset kokoukset tarjoavat YK:n jäsenmaiden hallituksille mahdollisuuksia kansainvälisen metsäpolitiikan kehittämiseen. Metsäfoorumi on niin sanottu pehmeän päätöksenteon (soft law) YK:n foorumi, ja sen avulla ei aseteta velvoittavia (hard law) tavoitteita vaan raportoidaan ja seurataan jäsenmaiden asettamia tavoitteita. UNFF on siis osa YK:n metsästrategiaa ja UNFFin työ on pitkälti strategian toimeenpanon seurantaa. UNFFin vuosittaisten kokousten tarkoituksena on varmistaa, että kaikki YK:n metsiin liittyvä työ on koordinoitua ja johdonmukaista. Metsästrategia on linkitetty Agenda 2030 -tavoitteisiin, joiden avulla globaalisti pyritään varmistamaan kestävän kehityksen tavoitteiden toteutuminen (sustainable development goals, SDGs).

Agenda 2030:n kestävän kehityksen toimintaohjelmavastuu Agenda 2030:n toimeenpanosta on valtioilla ja tavoitteet koskevat maailman kaikkia maita. Tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan kuitenkin myös kansainvälistä politiikkaa ja yhteistyötä sekä paikallishallinnon, yksityissektorin, kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten laajaa osallistumista.

Nuorten osallisuus UNFF-kokouksiin tärkeää

Itselleni tämän kevään UNFF-kokous oli merkityksellisin siksi, että sain pitää ensimmäisen puheenvuoroni Suomen valtuuskunnan jäsenenä metsäfoorumin kokouksessa. Ja Suomen puheenvuoro kuului näin:

“We align ourselves with the statement given on behalf of EU and its member states. We support major groups’ message on inclusivity. Finland has traditionally encouraged stakeholders’ participation to its delegation, and that is the case also this year. Especially the participation of youth delegates is crucial to this process, and we encourage all countries to support youth delegates participation to this important process.”

Teille lukijoille nämä lauseet kuulostavat ehkä tylsiltä ja YK:n diplomaattiseen ilmaisutapaan sidotuilta. Minulle tutkijana näillä on iso merkitys, koska niissä korostuvat kaksi asiaa: erilaisten toimijoiden osallisuus ja nuorten mukaan ottaminen kansallisiin UNFF-valtuuskuntiin. Suomen puheenvuoron jälkeen Saksan UNFF-valtuuskunnan jäsen kommentoi yksityisviestissää minulle, että Suomen viesti on vahva ja kantaaottava. Nuoria UNFF-foorumilla edustava ryhmittymä taas kiitti sähköpostitse Suomea nuorten tukemisesta ja heidän osallistumisensa tärkeyden korostamisesta.

Nuoria YK:n metsäfoorumissa edustaa kansainvälinen metsäopiskelijoiden järjestö (International Forestry Students’ Association, IFSA). Järjestö on toiminut aktiivisesti saadakseen nuorille mutta myös muille sidosryhmille kuten järjestöille, naisille ja vähemmistökansoille tärkeitä asioita kuuluviin YK:n metsäfoorumin kokouksissa. IFSA:n on jatkuvasti etsittävä rahoitusta tukeakseen nuoria osallistumaan metsäfoorumin kokouksiin, koska nuoret eivät ole mukana jäsenmaiden valtuuskunnissa. Ja juuri siksi iso harppaus kohti vuorovaikutteisempaa metsäkeskustelua olisi, että nuoret saataisiin mukaan maiden UNFF-valtuuskuntiin ja näin myös seuraamaan maakohtaisten tavoitteiden seurantaa.

Miksi juuri nuorten rooli metsäkeskustelussa on tärkeää, ja miksi heidän äänensä pitäisi saada kuuluville YK:n metsäfoorumilla? Vastaus kiteytyy hyvin aineistossa, jota ALL-YOUTH-tutkimushanke on kerännyt viimeisen kahden vuoden aikana. Tässä yksi suora lainaus haastatteluista:

“Uskoisin, että ehkä tämä luonnonsuojelupuoli on semmonen, mistä nuorilla on ehkä enemmän tietoa ja mihin ovat perehtynneet enemmän et se on ehkä tullu just meijän sukupolvelle silleen, ennemmän ku meijän vanhempien sukupolvelle.”

Haastateltujen nuorten metsänomistajien mukaan metsiin liittyvää tietoa etsitään ja saadaan hyvin erilaisista tietolähteistä (esimerkiksi koulusta, harrastusten kautta, vanhemmista ja sukulaisilta, sosiaalisesta mediasta sekä metsätalousneuvontaa tarjoavilta organisaatioilta). Tieto sirpaloituu mutta myös moniarvoistuu. Juuri siksi nuorten arvot ja asenteet metsäasioissa ovat moninaiset, mutta heillä on myös osaamista omaksua ja toteuttaa uudenlaisia metsiin liittyviä globaaleja tavoitteita.

Esimerkiksi globaalit ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen liittyvät tavoitteet vaativat uudenlaista ajattelua ja sopeutumista myös metsäsektorilta. Tähän liittyy myös Suomessa keskustelua herättänyt turvemaiden käyttö. Myös globaalisti turvemailla tapahtuva metsätalous on niin sanottu ”viheliäinen ongelma” (wicked problem). Turvemailla tapahtuva metsäojitus ei yksin aiheuta ilmastopäästöjä, vaan tuotannon ja tupeen aiheuttamat maaperä- ja vesistökuormitusta ovat globaalisti iso ympäristöongelma.

Samaan aikaan turvemailla tapahtuvaan maa- ja metsätaloustuotantoon liittyy taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä, jotka vaikeuttavat ympäristön kannalta kestävien ratkaisujen löytämistä. Yksittäisiä kansalaisia tai vaikkapa paikallisia yrittäjiä ei tulisi vastuuttaa kantamaan kohtuutonta vastuuta siirryttäessä kestävämpiin maa- ja metsätalouden muotoihin.

YK:n metsäfoorumilla on keskusteltu myös turvemailla tapahtuvasta tuotannosta ja metsiensuojelusta vuosia. Yhdeksi ratkaisuksi on tarjottu niin sanottua integroitua maankäytön suunnittelua, jonka avulla pyrittäisiin huomioimaan erilaisia tarpeita ja näin vähentämään metsätalouteen ja luonnon monimuotoisuuteen liittyviä konflikteja. Integroidun maankäytön suunnittelun menetelmillä pystytään luomaan dialogia erilaisten toimijoiden välillä sekä huomioimaan eri sektoreiden ja paikallisten asukkaiden tarpeet.

Sidosryhmien edustajat kuten nuorten edustajat ovat YK:n metsäfoorumilla pitäneet esillä vuorovaikutteisuuden tarvetta erilaisten toimijoiden välillä. Metsäfoorumi on ollut neutraali, soft law -instrumentti, keskustella esimerkiksi maankäytön suunnitteluun liittyvistä mahdollisuuksista.

Integroidun maankäytön suunnittelun keinot ovat kuitenkin vielä heikosti tiedostettuja sekä kansainvälisesti että jopa meillä Suomessa, ja niitä käytetään hyvin paikallisesti. Esimerkiksi Metsähallitus on valtion mailla kehittänyt maankäytön suunnittelua ja osallistavia menetelmiä erilaisten käyttötarkoitusten ja eri käyttäjien vaatimusten arviointiin ja huomiointiin. Tätä osaamista ja digitaalisia palveluita voisimme tarjota globaalisti, koska meillä Suomessa olisi osaajia ja kehitettyjä innovaatioita liittyen integroituun maankäytön suunnitteluun. Tästä huolimatta integroitu maankäytön suunnittelu ei ole laajemmassa käytössä Suomessa. Ja kysymys kuuluu, ovatko vanhat rakenteet ja organisaatiot liian kankeita omaksumaan uusia menetelmiä.

Muutos tapahtuu hitaasti, mutta uskoa muutokseen ja toivoa löytyy

Palataanpa lopuksi YK:n metsäfoorumin istuntoon huhtikuussa 2021. Suomen puheenvuoro, jonka sain lukea, kirjautui tässä muodossa UNFF-kokouksen pöytäkirjaan:

”Countries were invited to support such activities, and to consider involving youth in their delegations in international meetings. Barriers to obtaining support from philanthropic organizations should be also explored.”

Eli toivoa on, että nuoret pääsisivät mukaan jäsenmaiden UNFF-valtuuskuntiin, eivät vain erillisenä ryhmänä YK:n salin lehtereillä vaan itse valtuuskuntiin. Aika näyttää, ottavatko YK:n jäsenmaat metsäfoorumin suosituksen käytäntöön. Esimerkiksi naisten ja miesten välinen tasa-arvo toteutuu jo useissa valtuuskunnissa. Toivottavasti myös nuorten edustajien mukanaolo kansainvälisillä foorumeilla tulee joskus olemaan itsestään selvää. Muutos tapahtuu hitaasti, mutta aina kun on uskoa muutokseen, on myös toivoa. Myös YK:ssa.

 

Irmeli MustalahtiIrmeli Mustalahti

Luonnonvarahallinnan professori, Itä-Suomen yliopisto

ALL-YOUTH Kestävää kehitystä luomassa -osatutkimuksen johtaja

Osallistaminen + yhteistyö = suosittu kouluruoka & antoisa ruokakasvatus

Oletko koskaan törmännyt tietoon, että suomalainen kouluruoka on maailman parasta? Olet ehkä myös kuullut, että oppilaat eivät syö kouluruokaa niin kuin me aikuiset toivoisimme. Onko tälle pulmalle mahdollista tehdä jotain?

Kahdeksasluokkalainen Eeva Harju peräänkuulutti (Lukijan mielipide, HS 7.1.2021) oppilaiden toiveiden kuuntelua, mutta myös sitä, että toiveet tulisivat lisäksi huomioiduksi. Samoja toiveita nousi esille Valtioneuvoston rahoittamassa Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hankkeessa, jossa selvitimme kouluruokailun nykytilannetta niin lounaan kuin välipalankin osalta.

Järjestimme muun muassa työpajoja ja kyselyjä, joihin myös oppilaat osallistuivat. Selvityshankkeen tulokset olivat samassa linjassa Eeva Harjun toiveiden kanssa; oppilaat toivovat, että heidät otetaan mukaan kouluruokailua koskevaan päätöksentekoon.

Oppilaiden osallistamisella aikuiset pääsevät helpommalla nyt ja tulevaisuudessa

Perusopetuslain mukaan oppilaiden tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavalla tavalla. Myös kouluruokailusuosituksissa painotetaan oppilaiden osallistamista ja vaikutusmahdollisuuksien järjestämistä. Mukaan ottaminen vahvistaa kouluyhteisöä, mutta myös kasvattaa ja motivoi oppilaita kehittymään aktiivisiksi toimijoiksi koulussa ja myöhemmin aikuisena yhteiskunnassa. Kouluruokailu onkin loistava areena oppilaiden osallistamiselle ja aktiivisen toimijuuden harjoittelulle.

Kouluruokailun ja ruokakasvatuksen kehittämiseen sekä oppilaiden osallistamiseen on kehitetty erilaisia työkaluja ja toimintamalleja, joiden käyttöönottamiseen kannustaa myös vuoden 2021 alussa startannut Kokonaisvaltaista ruokakasvatusta varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen -hanke.

Lisäksi Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hankkeessa olemme ehdottaneet kansallisen Kouluruokailun kehittämis- ja koordinointiryhmän perustamista, jolla turvataan kouluruokailun ja ruokakasvatuksen aktiivinen ja pitkäjänteinen kehittäminen sekä niistä viestiminen niin kouluruokailun parissa työskenteleville kuin oppilaiden kotiväellekin.

Grafiikka: Bettiina Lievonen, Itä-Suomen yliopisto

Tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi

Muistatko omasta lapsuudestasi aikuisen, joka toimi hyvänä mallina, positiivisen ilmapiirin luovana ruokakasvattajana, ja jonka kanssa ruokailu oli aina hitusen tavanomaista mukavampaa? Ruokakasvatus ei koske vain kouluympäristöä, vaan jokainen lapsen ja nuoren lähipiirissä oleva aikuinen toimii osaltaan ruokakasvattajana omalla esimerkillään ja käytöksellään.

Omaan ruokakasvattajuuteen vaikuttavat niin ruokakokemukset kuin oma suhtautuminen ruokaa kohtaan. Nämä ruokasuhdetta muovaavat tekijät on hyvä tunnistaa, jotta voi heittäytyä kannustavan ruokakasvattajan rooliin. Ruoka on helppo keskustelunaihe, siihen on jokaisella jokin mielipide, ja siitä on helppo puhua positiiviseen sävyyn. Mikä onkaan kummilapsen lempikouluruoka, ja mikä oli aikoinaan minun? Yhteiset ruokahetket arkena, retkillä ja juhlissa luovat mukavia ruokamuistoja, joten näitä tilanteita kannattaa luoda lapsille ja nuorille niin usein kuin mahdollista.

Nyt oppilaiden ääni on kuultu ja on meidän aikuisten vuoro tarttua näihin toiveisiin. Kouluruuan arvostus ja ruokakasvatus ovat kaikkien aikuisten, niin vanhempien, kummien, naapureiden kuin opetuksesta ja ruokapalveluista vastaavienkin asia.

Heitänkin nyt pallon sinulle arvoisa lukija: Miten voisit tänään ja huomenna toimia rohkaisevana ruokakasvattajana tai edistää lähipiirisi lasten ja nuorten viihtyisää kouluruokailua? Miten saisimme suomalaisen kouluruokailun brändin nostettua sen ansaitsemalle tasolle? Koska onhan se ihan huikea juttu!

Toimitko koulumaailmassa tai kunnassa? Tsekkaa täältä kouluruokailun ja ruokakasvatuksen muistilista.

Vinkkejä lasten ja nuorten ruokailuun: https://neuvokasperhe.fi/syominen/ .

 

Henna Jalkanen, Aija Laitinen ja Tanja Tilles-Tirkkonen

Kirjoittajat ovat Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hankkeen tutkijoita Itä-Suomen yliopistosta.

Tiede on empirian ja ideologian kokonaisuus

Helsingin Sanomien pääkirjoitus Professorin kirja paljastaa vasemmistoradikaalien likaiset temput (HS 3.4.2021) on pahoittanut monien yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien mielen. Pääkirjoituksessa linjataan: ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.”

On hienoa, että Helsingin Sanomat on kiinnostunut tieteenfilosofian peruskysymyksistä. Tämä on nykykeskustelussa tervetullutta. Tiede ei kuitenkaan ole jaettavissa niin yksioikoisesti empiriaan ja ideologiaan kuin pääkirjoitus antaa ymmärtää.

Katsotaan tieteen historiaa. Kenties merkittävin ihmiskuntaa kohdannut ajatuksellinen muutos on ollut maakeskeisestä (ptolemaiolaisesta) maailmankuvasta aurinkokeskeiseen (kopernikaaniseen) maailmankuvaan siirtyminen. Tämä muutos ei kuitenkaan tapahtunut empirian sanelemana: tehdyt havainnot oli mahdollista sovittaa maakeskeiseen teoriaan; näin oli jo pitkään tehty. Ratkaisevaa oli käsitteellisen ja teoreettisen ymmärryksen kehittyminen: todettiin (noin 200 vuoden aikana!), että oli yksinkertaisempaa, ja muun tietämyksen kanssa paremmin yhteensopivaa nähdä maan kiertävän aurinkoa. Oleellista oli siis kulttuurinen muutos, eivät yksittäiset havainnot tai kokeet.

Otetaan arkinen tilanne nykyluonnontieteessä: kokeen tuottamassa datapistejoukossa todetaan olevan yksi selkeästi muiden pisteiden ulkopuolella oleva piste. Tulkitaanko piste koevirheeksi, ja pidetäänkö datajoukkoa näin tästä havainnosta huolimatta hypoteesia vahvistavana? Vai tulisiko ajatella toisinpäin ja tulkita piste osoitukseksi hypoteesin virheellisyydestä? Vastausta ei anna empiria (datajoukko) itse, vaan se riippuu täysin siitä teoreettisesta kontekstista, johon havaintoja sovitetaan – lopulta koko tieteen kokonaisuudesta, siihen liittyvine ideologisine ennakko-oletuksineen.

Havainnot ja kokeet ovat tieteelle oleellisia. Mutta on harhaanjohtavaa rakentaa vastakkainasettelua empirian ja ideologian välille: havainnot kertovat todellisuudesta vain siinä määrin kuin ne voivat tulla ymmärrettäviksi käytössämme olevassa teoreettisessa ja kulttuurisessa viitekehyksessä.

Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Pernu käsittelee aihetta laajemmin artikkelissa, joka julkaistaan Itä-Suomen yliopiston verkkosivuilla huhtikuussa.

Kakkufilosofiaa oppimisesta ja kehittämisestä

 

Työelämän kiihtyvien tulostavoitteiden, vaikuttavuuden ja suoritteiden maailmassa tarvitaan kunnianpalautus oppimisen, ihmisten keskinäisen yhteistoiminnan ja uusien asioiden kehittämisen perimmäistä merkityksistä. Kakku ja leipominen ovat oivallisia metaforia ymmärtää niin oppimista, yhdessä ajattelua, tiedon rakentamista kuin kehittämistäkin. Erilaisista kakuista olen saanut itselleni tärkeän metaforan myös kriittisesti arvioida toimintaani opettajana, tutkijana kuin työyhteisöjen kouluttajana. Tiedon ja oivallusten leivontatalkoisiin osallistutaan porukalla, varataan siihen aikaa eikä hötkyillä pikavoittojen toivossa.

Onko aikaa tehdä koekakku?

Aloitan pohdintani koekakusta, jonka tärkeyden opetti minulle kauan sitten kotitalousopettaja äitini, kun nuorena opettelin leivonnan alkeita. Wikipediassa koekakku kuvataan seuraavasti: pieni taikinapala paistetaan etukäteen, esimerkiksi pikkuleipätaikinan, oikean jauhomäärän tarkistamiseksi. Ajatus kokeilla ensin vaatii kärsivällisyyttä, ja se ei ole suinkaan helppoa pikatekemisen aikakautena, jossa on paine mieluummin oikaista mutkia. Leipoessani en itsekään sitä malta tehdä, vaikka epäonnistuneita lopputuloksia toki harmittelen. Sen sijaan muilla elämän alueilla olen alkanut ymmärtää isomman merkityksen. Tuon pienen kakun opetus saa minut kysymään itseltäni, lähdinkö taas soitelleen sotaan, muistinko ottaa muut mukaan, kun lähdin kehittämään jotakin asiaa. Ymmärsinkö pysähtyä oikeissa kohdissa?

Edesmennyt äitini ei arvannut, miten tärkeää hänen kakkufilosofiansa työelämässä onkaan. Vuonna 2003 eräässä vuoden mittaisessa kehittämishankkeessa, jota kutsuttiin HIDAS-prosessiksi, opettelimme hidasta kehittämistä. Niin oudolta kun se nyt kuulostaakin. Harjoittelimme muutosten läpi viemistä pysähtymällä oikeissa kohdin ja antamalla tilaa osallistujien ideoille. Tuolloin kouluttajaparini, liikkeenjohdon konsultti Kari Pääskynen kiteytti hitaan kehittämisen idean oivallisesti: hidas on nopeampi. Jos kaikki toimijat “ehditään” ottaa mukaan, lopputulos voi valmistua nopeammin. Työyhteisöjen kehittämisestä ei kannata puhua, ellei ole aikaa alustaa taikinaa. Eihän leivonnaisiakaan laiteta kylmään uuniin. Myös tutkijan työssä koekakku on aivan välttämätöntä, jotta saadaan varmuus tutkimusmenetelmien toimivuudesta.

Koekakku kannustaa kokeilemaan. Aalto-yliopiston tutkija ja kouluttaja Anssi Tuulenmäki herätteli kymmenen vuotta sitten suomalaisia organisaatioita ajattelemaan uudella tavalla ja kokeilemaan. Laajemminkin alettiin puhua kokeiluyhteiskunnasta. Mihin ihmeeseen tuo hieno ajatus on kymmenessä vuodessa unohtunut? Tuulenmäen viesti oli: “ajatellaan isosti”, mutta “kokeillaan pienesti”. Hän pohtii, että suomalaisessa hallintokulttuurissa on tuttu ongelma, että kun joku keksii hyvän idean, sillä pyöräytetään koko Suomi samaan muottiin. Koekakulla voisi saada aikaan jotain kestävämpää. Ihmisyhteisöt ovat hyvin kompleksisia koostuen monimutkaisesta suhteiden dynamiikasta, eri tavoin ajattelevista ja eri rytmillä toimivista ihmisistä, joista jokainen tulkitsee asiaa oman merkityshorisonttinsa kautta. Tuota moninaisuutta ei saa kovinkaan helposti laitettua haluttuun kakkumuottiin. Taikina voi pursuta pahasti yli, jokin kohta kärähtää tai jää raa’aksi.

Leivontaan ja ruoanlaittoon liittyy paljon kypsyttelyä, kohottamista ja oikeaa lämpötilaa. Äitini opetti yläasteella murrosikäisiä nuoria. Hän osasi keittokirjojen opein käsitellä myös nuorten kiehuvia mielialoja maltillisesti ”hiljaisella tulella”. Kiire ei saanut olla, vaan nuoren tuli antaa rauhassa hämmentää seostaan opettajan pysyessä kuitenkin hellan läheisyydessä. Vaikka keittokirjamaisiin oppaisiin en usko ihmisyhteisöjen kehittämisessä, piilee tässä oleellinen opetus. Uusien asioiden opettelussa liekkiä tulee laittaa pienemmälle. Esihenkilöiden tai kehittäjien ei ole hyvä karata hellan ääreltä liian kauas jättäen osallistujat ihmettelemään oudolta näyttävän soseen äärellä.

Ahmiminen voi johtaa tukehtumiseen

Kakkuja ei myöskään kannata ahmia liian paljon ja liian nopeasti. Kävin joitakin vuosia Itä-Suomen yliopiston opettajille järjestämän Flipped Classroom -valmennuksen, jossa korostettiin käänteisen opettamisen ideaa. Käänteisyys tarkoittaa, että opettajan ja oppijan roolit muuttuvat siten, että opettaja ohjaa opiskelijoita enemmän oivaltavien kysymysten äärelle, ja oppijat ottavat itse enemmän vastuuta omasta oppimisprosessistaan. Karkeasti pelkistäen: opettajan suu on enemmän kiinni ja oppija enemmän auki. Tietoa ei myöskään “välitetä”, vaan sitä rakennetaan ja koetellaan yhdessä. Tuon koulutuksen myötä olen muuttanut opetustani monimuotoiseksi, osallistavaksi ja tapaan opiskelijat pienemmissä ryhmissä, jotta ne olisivat keskustelevia. Mutta kuinka kauan saan pitää nuo toimintamallini?

Viime aikoina paine perinteiseen opettajuuteen on kasvanut, kun korkeakoulujen on tehostettava toimintaansa, tutkintoja saatava enemmän ja opettamiseen käytettävä aika on rajattava minimiin. Teknisen tehostamisen me opettajat kyllä osaamme, mutta “yhdessä ajattelun” (Isaacs 2021) haluaisimme myös ottaa jatkuvan oppimisen matkalle mukaan. Voisiko tuloksellisuuttakin alkaa kysyä toisin? Montako sivistynyttä ajattelijaa, jotka luovat parempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa, me oikein onnistumme opetustilanteissa valmentamaan? Aika ajoin, turhautuessani, uhkaan heittää flippari-opettajan repun sivuun ja päätän alkaa suunnitella kunnon tietopakettia massoille. Ihmettelevät kysymykset ovat hieno osa opetusta, mutta ne synnyttäisivät vain uusien kysymysten virran hidastaen etenemistä. On viisaampaa ja taloudellisempaa pysyä “asiassa”.

Katkera uhoamiseni kuitenkin laantuu, kun muistan kakkufilosofian. Kakkujen ylenpalttisesta ahmimisesta tulee kaikille huono olo. Miksi ihmeessä tieto pitäisi tunkea ihmisten päihin kerralla, vaikka tosiasiassa sinne mahtuu vain murunen kerrallaan? Vastikään edes mennyt ystäväni, sosiaalipsykologian dosentti Klaus Weckroth käytti myös kakkuvertausta. Hän pohti jo 1990-luvulla asiaa monitieteisyyden näkökulmasta, eli miksi yhdellä tieteenalalla yritetään ottaa haltuun kaikki ihmistä koskeva tieto. Hän kirjoitti: ”yhteen päähän kaiken ahtaminen on sama, kuin yritetään laittaa kolmen kilon kakkua yhteen suuhun” (Weckroth 1993, 13). Ahmimiseen perustuvassa opetuksessa on tukehtumisen vaara.

Ainakin täytekakku syödään yleensä seurassa juhlistaen esimerkiksi jotain tärkeää. Hyvässä seurassa ei kehtaa ahmia, vaan kakku makustellaan palanen kerrallaan. Sen mausta myös keskustellaan, sillä halutaan antaa arvoa sen tekijälle. Oman aikansa toki ottaa se, miten kakku sulaa vatsassa. Opetustilanteessa joskus opiskelija ilmoittaa, että valitsemani opetusmetodi ”ei hänen vatsalleen sovi”. Silloin alkaa opetustyön kaikkein ärsyttävin osuus – korvaavien osuuksien loputon yksilöllinen räätälöinti ja vielä räätälöinnin räätälöinti. Lohduttaudun ajatuksella, että tällainen tulee tulevaisuudessa kyllä vähenemään. Onhan vallalla myös hieno ajatus edistää diversiteettiä luomalla erilaisia oppimisen tapoja, vaihtamalla tekemisen intensiteettiä antamalla oppijan oivallusten kehittymiselle aikaa, tilaa ja foorumeita. Silloin tieto voisi olla helpommin sulavaa, opiskelijat voivat paremmin ja oppimisesta jää muistijälki, jota kutsutaan merkittäväksi oppimiskokemukseksi.

Hääkakun vai tiikerikakun kehittämistä?

Kuten jo toin esiin, kakkufilosofia on tärkeä myös työyhteisöjen ja organisaatioiden kehittämisessä. Niissäkin on samoja ongelmia kuin opetuksessa: ohi vilistävien muutoshankkeiden ripeä tahti ja yhteiskehittelyn puute. Olen kirjoittamassa työyhteisötaidoista Gaudeamukselle kirjaa yhdessä työyhteisökouluttaja ja dekkaristi Satu Roosin kanssa. Kirjassa pohdimme työn kehittämistä käyttämällä kakkuja hyödyksemme. Katson seuraavaksi asiaa kehittämisen ja muutosviestinnän näkökulmasta.

Hääkakku on monikerroksinen. Joissakin hääkakuissa jokaista kerrosta erottaa metallinen jalka, jonka päällä on tarjottimen levy pitäen eri kerrokset siististi erillään. Kuvitellaan kakun avulla organisaation viestintää. Tavallinen kuvio, että ylin johto puhuu alaisilleen ja nämä puolestaan viestivät asian taas eteenpäin, alempiin kerroksiin. Tuo viesti suodattuu pääasiassa kunkin esihenkilön kautta saaden lopulta hyvin erilaisia tulkintoja alkuperäisestä viestistä.

Jatketaan ajatusleikkiä ja kuvitellaan hääkakun sijasta kerroskakku, jonka kuorrutus valutetaan tippumaan kaikkiin kerroksiin.  Kakun huipulta valuva kuorrutus sekoittuu alempiin kerroksiin ja lopputulos ei näytä niin siistiltä, mutta herkullisen kauniilta sekin. Nyt valistunut lukija kysyy, siirtyykö tuossakaan mallissa viesti alhaalta ylöspäin? Eikö valuva kakun kuorrutus valu vain maan vetovoiman suuntaan? Lukija on oikeassa, joten on hyvä ottaa mukaan tiikerikakku. Tiikerikakku valmistetaan kahdesta erilaisesta taikinasta, jotka ensin asetellaan eri kerroksiksi siten, että ne näkyvät vaaleina ja tummina raitoina. Tiikerin raidat saadaan nostelemalla taikinaa haarukalla siten, että vaaleat osat ja ruskeat osat sekoittuvat keskenään.

Kutsun tätä muutoksen yhteiseksi merkityksellistämisen prosessiksi. Kanadalainen vuorovaikutustutkimuksen klassikko Erving Goffman kuvasi monien muiden sosiaalitieteiden klassikkojen tavoin yhteisten merkitysten luomista oleellisena osana sosiaalisen todellisuuden rakentumista. Kielenkäytön sosiaalista luonnetta tutkineet Peter Bergerin ja Thomas Luckmanin (1997) mukaan tieto ja ymmärrys eivät rakennu järjestelmästä käsin, vaan niille luodaan merkityksiä yhteisessä toiminnassa. Tiedon tarina organisaatioissa elää sen mukaisesti, miten johto ja välijohto sen ymmärtävät, millä tavalla viesti kerrotaan, miten se muuttuu yhteisen tietämyksen rakentamiseksi ja alkaa muuttaa toimintamalleja.

Hierakkinen tapa ymmärtää tiedonkulku on hoitaa viestintää vain omalla kakkukerroksellaan ja alemmilla kerroksilla toimivat tekevät samoin. He voivat viestiä asiasta kokouksissa, mutta asiaan ei kuitenkaan syvennytä tarkemmin saati, että tunnusteltaisiin sitä eri kantilta yhdessä. Esihenkilö hoitaa kyllä tiedottamistehtävänsä ihan asianmukaisesti, mutta tiedon merkityksellistämisen hän jättää alaisilleen, jotka tekevät sen omissa päissään kukin hiukan eri tavoin. Usein jää luomatta tilanteet, joissa tuo ymmärrys voisi tarkentua. Esihenkilö saattaa toki oivaltaa, että ihmiset pitää ”sitouttaa” asiaan mukaan, joten hän päättää viestiä asiaa yhä uudelleen ja vaatia alaisiltaan näkemyksiä asiasta. Miten meillä voi olla näkemyksiä, kun emme oikeastaan ymmärrä koko asiaa? Tällaisten tiedon keräämishetkien jälkeen tulee uusia kiireitä ja asia unohtuu muiden hoidettavien asioiden ja uusien hankkeiden alle. Tämä tiedottamisen kierre toistuu usein vuodesta toiseen ja henkilöstölle syntyy tunne, että yhdelläkään heidän esittämällään ajatuksella ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. Miksi he siis nyt lähtisivät mukaan?

Yhteiseen tiedonmuodostukseen tarvitaan valutusta ja sekoitusta kaikkien kerrosten aineksiin. Sama koskee monitieteistä tutkimusta, jossa on myös käytetty kakkuvertausta yhteistoiminnan laadun tunnistamiseksi. Historian tutkijat Heikki Mikkeli ja Jussi Pakkasvirta (2007) kuvaavat edistynyttä monitieteistä tutkimusta kahvikakku esimerkillä havainnollistaen tieteidenvälisen, hyvän yhteistoiminnan luonnetta. Kakun valmistuksessa käytetyt eri ainekset (sokeri, kananmuna, jauhot) eivät erotu enää lopputuloksessa. Erilaisten ainesten sekoittumisen kautta syntyy uusi koostumus.

Jokainen meistä on oppinut jo hiekkalaatikolla kakun leipomisen alkeet. Hiekkakakut tosin tehdään nopeasti hyvää tuuria toivoen, että ”älä tule paha kakku, tule hyvä kakku”. Tällainen kakkutyyli sopii kyllä taaperoikäiselle, mutta kehittyneiden organisaatioiden johdossa se ei ole enää suotavaa. Kehittäminen on niin kallista puuhaa, joten ei kannata tehdä monia pahoja kakkuja. Uusien asioiden oppimisessa on tärkeä kypsytellä asioita ja antaa uusien oivalluksien syntymiselle aikaa. Silloin ei tarvitse jälkikäteen päivitellä, että tulipa tästäkin uudistuksesta pannukakku. Yhteinen merkityksellistäminen on hyvän kehittämisen keskeinen ainesosa.

Tiikerikakku

 

 

 

 

 

Lähteet:

Berger, Peter & Thomas Luckman (1997, alkuper. 1966). Sosiaalisen todellisuuden rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus.

Goffman Erving (2012). Vuorovaikutuksen sosiologia. Suom. Kaisa Koskinen. Helsinki: Vastapaino.

Isaacs, William (2001). Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito. Uraauurtava lähestyminen liike-elämän viestintään. Helsinki: Kauppakaari.

Mikkeli, Heikki & Jussi Pakkasvirta (2007). Tieteiden välissä. Johdatus monitieteisyyteen ja poikkitieteisyyteen. Helsinki: WSOY.

Mönkkönen Kaarina (2004). Innovaatioihin HIDAS-metodilla. Pohjois-Savon ammatillinen instituutti, sosiaali -ja terveysala. ESR-hanke. https://timelessflow.files.wordpress.com/2012/12/pihalta-torille25_fix.pdf

Tuulenmäki Anssi (2010). Lupa toimia eri tavalla. Helsinki: WSOYPro.

Weckroth Klaus (1992). Toiminnan psykologia. Helsinki: Hanki ja jää (ilm. alun perin 1988).

 

Kaarina Mönkkönen
Sosiaalityön yliopistonlehtori, dosentti
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Mihin toksikologiaa tarvitaan?

Muutama vuosi sitten kävellessäni erään naapurimaan kaupungin kadulla, minut pysäytti nuori feissari, joka oli keräämässä nimiä kokonaisen tuoteryhmän kieltämiseksi. Kun sanoin, etten ole ihan samaa mieltä hänen esittämistään perusteluista, hän ihmetteli, miten en ymmärrä, miten vaarallisia kemikaalit yleisesti ottaen ovat. Vastasin, että jonkun verran taidan asiasta tietää, sillä olen koulutukseltani toksikologi. Tämä hämmästytti häntä vielä enemmän, sillä hän ei ollut kuullutkaan toksikologiasta eikä tiennyt, mitä toksikologi tekee.

Mitä toksikologia on? Tämä on kysymys, johon joudun usein vastaamaan. Toksikologia tutkii kemiallisten aineiden ja niiden seosten haitallisia vaikutuksia ihmisiin, eläimiin ja ympäristöön. Toksikologia kattaa siten lääkkeet, päihteet, ravinnon lisäaineet, torjunta-aineet, kosmetiikan, kasvien sisältämät myrkylliset aineet, kemianteollisuuden raaka-aineet ja tuotteet, ilmansaasteet ja niin edelleen. Kyseessä on siis melkoisen monipuolinen tutkimusala.

Jos riittää toksikologilla työkenttää, niin yhtä lailla riittää toksikologilla myös opiskeltavaa. Syitä, jotka johtavat jonkin aineen toksisuuteen eli haitalliseen vaikutukseen ihmisessä tai eliössä, on lukemattomia kuten myös haitallisen vaikutuksen ilmentymiä. Toksisuuden ymmärtämiseen tarvitaankin muun muassa kemian, biokemian, anatomian, fysiologian, genetiikan, solu- ja molekyylibiologian sekä biologian osaamista. Ja pahitteeksi ei ole ymmärtää yhteiskunta- ja käyttäytymistieteitäkään.

Jokainen kemikaali on haitallinen, kun vain aineen annosta nostetaan riittävästi. Tämän takia kemikaalien haittoja arvioitaessa avainasemassa on toksikologinen riskinarviointi, jolloin otetaan huomioon myös haittojen esiintymisen todennäköisyys. Kemikaalin aiheuttamaan riskiin vaikuttaa sen aiheuttaman terveyshaitan lisäksi se, altistummeko tälle kemikaalille vai emme. Vaarallisenkin kemikaalin aiheuttama riski on meille olematon, jos sitä ei pääse elimistöömme. Toksikologista riskinarviointia tarvitaankin varmistamaan kemikaalien turvallinen käyttö. Jos kemikaalin aiheuttama riski todetaan liian suureksi, sille altistumiseen voidaan vaikuttaa esimerkiksi kemikaalien käytön rajoituksilla tai suojainten käytöllä.

Sosiaali- ja terveysministeriö teetti vuonna 2018 selvityksen maamme toksikologisen osaamisen turvaamisesta. Toksikologista asiantuntemusta tarvitaan esimerkiksi vahinko- ja onnettomuustilanteissa, ja lisäksi yrityksissä toimivien toksikologien määrän arvioidaan tulevaisuudessa lisääntyvän. Suomessa toksikologian koulutus on keskittynyt Itä-Suomen yliopistoon, josta löytyy maamme ainoa toksikologian maisteriohjelma. Sen lisäksi yliopistossamme on vahvaa osaamista ympäristöterveyden, ekotoksikologian ja ympäristöoikeuden aloilla.

Itä-Suomen yliopistolla olisi siten kaikki mahdollisuudet luoda kansainvälisestikin ainutlaatuinen toksikologian osaamiskeskittymä ja innovaatioekosysteemi. Tähän tarvitaan tukea sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla.

Professori Jaana Rysä.Jaana Rysä
Lääkeainetoksikologian professori
Farmasian laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

UEF-Karelia-Savonia -lakiasiainyhteistyö

Alueellinen yhteistyö Itä-Suomen yliopiston ja Savonia- ja Karelia-ammattikorkeakoulujen kesken on yksi pisimmistä yliopiston ja ammattikorkeakoulujen välillä jatkuneista yhteistyömuodoista. Yhteistyö on jatkunut keskeytyksettä vuodesta 2011 alkaen jo kymmenen vuoden ajan, ja jatkuu edelleen. Se toteuttaa hyvin alueellisen yhteistyön tavoitetta, joka on kirjattu yliopiston strategian toteutusohjelmaan.

UEF-Karelia-Savonia -lakiasiainyhteistyö käynnistyi syyskuussa 2011, kun sekä ammattikorkeakouluilla että yliopistolla todettiin olevan yhteneväisiä tarpeita sopimusneuvonnan saralla. Yhteistyö käynnistettiin perusasioista. Ensi vaiheen tavoitteena oli rakentaa ammattikorkeakouluille toimivia tukipalveluita TK&I-sopimusasioissa ja samalla kehittää yliopiston sopimustoiminnan tukipalveluiden toimintaa.

Yhteistyötä ohjaa osapuolten edustajista koostuva ohjausryhmä, joka kokoontuu 2-3 kertaa vuodessa ja vahvistaa mm. vuosittaisen budjetin ja toimintasuunnitelman. UEF-Karelia-Savonia -yhteistyö työllistää yliopistolla yhden sopimuslakimiehen, jonka työpanoksesta puolet kohdentuu yliopistolle ja toinen puolikas jakautuu ammattikorkeakoulujen kesken.

Yhteistyö käynnistyi aikana, jolloin UEF oli juuri perustettu ja yliopistonkin sopimuspuolen tukipalveluita oltiin kehittämässä. Yksi yhteistyön ajalle osuneista suurista muutoksista on ollut myös ammattikorkeakoulujen muuttuminen osakeyhtiöiksi vuosien 2014–2015 aikana. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulusta tuli Karelia Ammattikorkeakoulu Oy ja Savonia-ammattikorkeakoulusta Savonia-ammattikorkeakoulu Oy. Nämä muutokset toivat yhteistyöhön haasteita, mutta samalla ne loivat myös otollista maaperää kehittämiselle.

Sopimusten tukipalveluiden ohella toinen yhteistyön alkuvaiheessa kehitettävä kokonaisuus oli ammattikorkeakoulujen sopimusmallit. Hyvät ja toimivat sopimusmallit ovat se selkäranka, jota vasten asiantuntijatyö on hyvä rakentaa. Nyt kummallakin ammattikorkeakoululla, samoin kuin yliopistolla, on yhdessä kehitetyt ja omaan toimintaansa soveltuvat sopimusmallit, joita kehitetään koko ajan. Lisäksi kummallakin ammattikorkeakoululla on yliopiston tavoin sopimustoiminnan tukena omat sopimussääntönsä, jotka ohjaavat sopimustoimintaa.

UEF-Karelia-Savonia -lakiasiainyhteistyö on ollut konkreettista yhdessä tekemistä. Yliopiston sopimuslakimiehellä oli aluksi Savonia-ammattikorkeakoulun tutkimusasiamiehen kanssa yhteinen työhuone Savonialla, jossa sopimuslakimies työskenteli noin yhden päivän viikossa. Näin tehtiin lakiasiainyhteistyön mukanaan tuomia tukipalveluita näkyväksi ja tunnetuksi Savonialla. Usein työhuoneelle saapuikin asiakas sopimuskysymystensä kanssa. Tukipalveluiden tultua tutuksi Savonialla ja yhteydenottojen siirtyessä enemmän sähköpostiin, työpisteestä Savonialla luovuttiin.

Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa yhteydenpito oli tiivistä ja aluksi päivittäistä. Myöhemmin yhteistyötä toteutettiin vähintään kerran kuukaudessa pidetyissä videoneuvotteluissa. Videoneuvotteluissa käytiin läpi esimerkiksi sopimusmalleja ja projektihenkilöstöltä tulevia kysymyksiä, sekä pohdittiin yhteisiä kehityskohteita. Projektihenkilöstöltä tulevat kysymykset olivat hyvin konkreettisia ja niitä vielä entisestään konkretisoi se, että kysyjä oli esittämässä asiaansa henkilökohtaisesti ja oli jo valmiiksi pohtinut haastavia kysymyksiä sopimuslakimiehelle.

Neuvonta TK&I-sopimusasioissa onkin ollut koko yhteistyön ajan keskeisin painopiste. Ammattikorkeakoulujen TK&I-sopimukset liittyvät enemmän käytännönläheiseen tekemiseen, kun taas yliopiston sopimukset liittyvät pääasiassa tieteellisen tutkimukseen. Mielenkiitoista on kuitenkin ollut huomata, että sopimusten haasteet yliopistolla ja ammattikorkeakouluissa ovat pääpiirteissään aika samanlaisia. Kaikista kysymyksistä on aina ollut löydettävissä sama juridinen ydin. Sopimusneuvonta jatkuu edelleen, nyt pääasiassa etäyhteyksien (Teams, Zoom) ja sähköpostin välityksellä. Toki henkilökohtaisestikin autetaan edelleen. Sopimuslakimies osallistuu myös tapauskohtaisesti ammattikorkeakoulujen erilaisiin työryhmiin (esim. TK&I-ryhmä) ja muihin TK&I -sopimuksiin liittyviin asiantuntijatehtäviin.

Yhteistyössä keskeiseen rooliin sopimusneuvonnan ohella on noussut koulutus. Säännölliset koulutukset IPR- ja sopimusasioissa aloitettiin syksyllä 2013, ja niiden osallistujamäärä on ollut koko ajan hyvä. Ensimmäisessä yhteistyön piirissä pidetyssä tekijänoikeutta käsittelevässä koulutuksessa ”Älä aja projektiasi tekijänoikeuskarikkoon” kouluttaja ei valtavan kysymystulvan vuoksi saanut esitettyä omasta kahden tunnin diaesityksestään kuin yhden dian! Koulutukselle varattu pieni neuvotteluhuone oli ääriään myöten täynnä. Tiedonjano oli konkreettinen.

Koulutukset ovat jatkuneet keskeytyksettä näihin päiviin saakka. Ne on toteutettu vuorotellen kummankin ammattikorkeakoulun tiloissa, joista on muodostettu etäyhteys yliopistolle ja toiseen ammattikorkeakouluun. Viimeisimmät koulutukset on toteutettu Teams-ympäristössä. Kouluttajan toiveena on, että korona-ajan jälkeen voitaisiin tässä suhteessa palata entiseen, sillä yleisön konkreettinen läsnäolo antaa kouluttajalle paljon. Koulutusten aiheet on valittu kuulijoilta tulleiden toiveiden ja kunkin organisaation kulloistenkin tarpeiden pohjalta. Aihepiirit ovat liittyneet yhteistyösopimuksiin, tekijänoikeuksiin, eri rahoituslähteiden sopimuksiin sekä muihin yliopiston ja ammattikorkeakoulujen sopimuksiin liittyviin teemoihin. Koulutukset jatkuvat edelleen ja toiveita aiheiksi voi esittää yliopiston sopimuslakimiehille.

Sekä yliopisto että ammattikorkeakoulut ovat olleet erittäin tyytyväisiä yhteistyöhön. Yhteistyö jatkuu ja kehittyy muuttuvan toimintaympäristön mukaisesti, ja digitalisaatio ja yritysyhteistyön merkitys lisääntyvät entisestään. Uusina avauksina ovat yhteistyöhön tulleet mukaan ainakin avoin tiede (ammattikorkeakouluilla avoin TK&I) sekä opetukseen liittyvien sopimusten ja IPR-kysymysten pohtiminen ja ratkominen.

Annamari Turunen, lakimies
Itä-Suomen yliopisto

Tutkimusretkellä metsäammattilaisuuteen

Pirkanmaalaisen avohakkuuaukean reunassa kollega kaulaa ohi mennessään haavan, kun palailemme pystymittakohteelta autolle. Pohjoisemmassa nuoret kiipeävät puihin estääkseen vanhan metsän hakkuun. Näistä hetkistä on vierähtänyt kolmekymmentä vuotta. Haapa on kuollut pystyyn ja aukea sen ympärillä metsittynyt, vanha metsä suojeltu. Pystymittakirveet ovat jo lähes yhtä kauan pölyttyneet varastossa ja niiden tilalle ovat tulleet tietokoneet, matkapuhelimet ja padit. Konfliktit ovat siirtyneet verkkoon. Metsien harsuuntumisen ja alan digitalisoitumisen sijaan keskustelun ytimessä ovat globaalimmat huolet: ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuus.

Kiinnostukseni ihmisten metsäsuhteisiin syttyi osin jo opiskelun alkumetreillä ja on työvuosien myötä syventynyt: miksi metsä herättää meissä niin erilaisia tunteita, arvostuksia ja merkityksiä? Maailma ja yhteiskunnat ovat jatkuvassa muutoksessa ja metsät koetaan tärkeinä mutta yhä monimuotoistuvin tavoin. Julkisessa keskustelussa metsäammattilaiset muuttuvat välillä hyväntekijöistä pahantekijöiksi. Tutkimusten mukaan monen ammattilaisen alanvalinta on kuitenkin seurausta kiinnostuksesta ja jopa rakkaudesta luontoon.

Jutellessani havainnoistani huomaan teeman kiinnostavan muitakin. Perustamme Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankkeen, jossa tutkimme niin metsäammattilaisten, metsänomistajien kuin alan instituutioiden suhteita metsään. Tutkimushankkeessa oma kiinnostukseni kohdistuu metsäammattilaisuuteen ja ammatillisiin metsäsuhteisiin. Millaista on metsäammattilaisuus 2020-luvulla? Millaisia merkityksiä metsäammattilaiset liittävät työhönsä ja metsiin? Miten yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset vaikuttavat ammattilaisuuteen ja ammatillisiin metsäsuhteisiin? Tutkimukseni tavoitteena on syventää ymmärrystä ammattilaisuudesta ja siitä, miten sitä toteutetaan metsien käytössä.

Metsämiesten Säätiöltä hakemamme rahoitus mahdollistaa täysipäiväisen tutkimustyön. On aika suunnata kentälle.

Kesä kentällä

Tutkimukseni lähtökohtana on ajatus ihmisestä moniarvoisena ja -muotoisena toimijana ja ainutlaatuisena persoonana. Tässä lähestymistavassa ammattilaisuus on vain yksi, vaikkakin vahva ulottuvuus ihmisen metsäsuhteessa, joka kuitenkin on laajempi kokonaisuus kattaen koko elämänkaaren. Suhteessa vaikuttavat monet tekijät aina lapsuuden kokemuksista yhteisön jakamiin kulttuurisiin käsityksiin. Kaikkien metsäsuhteiden tapaan myös ammatillinen metsäsuhde muuttuu jatkuvasti. Suhteessa vaikuttavat ennen ammattilaisuutta metsään kohdistetut arvot, uskomukset ja käsitykset, mutta myös ammattilaiseksi kasvaminen ja ammattilaisena toimiminen eli alan töissä omaksutut ja tehdyt asiat.

Jotta voisin saada tietoa siitä, miten metsäammattilaiset kokevat oman ammattilaisuutensa ja mitä metsä heille merkitsee, sitä on kysyttävä heiltä itseltään.

Kesän ja syksyn 2020 aikana reissaan Satakunnasta Savoon ja Lapista Uudellemaalle. Käyn keskusteluja myös verkon kautta. Kävelemme haastateltavien kanssa monenlaisissa metsissä ja istumme toimistoissa ja kahvihuoneissa. Tutkijana itselleni on merkityksellistä päästä mukaan tutkittavien arkeen. Laadullisessa tutkimuksessa tieto määrittyy monin tavoin. Haastattelupuheen lisäksi tietoa kertyy myös epäsuorasti esimerkiksi havainnoimalla puheen kohteena olevaa ympäristöä ja kontekstia, jossa haastateltava elää ja toimii.

Omasta metsäammattilaistaustani ja työhistoriastani on apua. Haastateltavien työympäristö ja ammattikieli ovat minulle tuttuja. Saatan ymmärtää kerrottuja työn haasteita omien kokemusteni pohjalta. Haastateltavilla on paljon sanottavaa, pisimmillään keskustelut kestävät lähes kolme tuntia.

Haastatteluissa puhumme työn haasteista ja hienoista hetkistä, konflikteista, työyhteisöistä, ammattilaisuudesta, metsän merkityksistä sekä lapsuudesta, nuoruudesta ja ammatinvalinnasta. Metsäammattilaisuutta on tutkimuksissa luonnehdittu varsin rationaaliseksi kulttuuriksi, jossa tunteita ei nosteta näkyviin. Haastatteluissa kuitenkin monenlaiset työhön ja metsään kiinnittyvät tunteet olivat läsnä.

Ensimmäisiä tuloksia jo tänä vuonna

Jouluun mennessä käsissäni on lähes 40 haastattelua kattava tutkimusaineisto. Haastateltavat edustavat 12 organisaatiota ja sijoittuvat 10 maakuntaan. Heidän työtehtävänsä liittyvät niin edunvalvontaan, puunhankintaan, metsänhoitoon, neuvontaan, suojeluun, virkistyskäyttöön, viestintään kuin moniin muihin metsien käytön tehtäviin. Koulutustaustat vaihtelevat pääasiassa metsätalousinsinööristä metsänhoitajaan ja metsätieteiden tohtoriin. Nuorimmat haastateltavista ovat alle 30-vuotiaita ja vanhimmat yli 60-vuotiaita.

Aineisto antaa monimuotoisen kuvan nykypäivän metsäammattilaisen työstä ja metsäsuhteista. Kaikki haastateltavat eivät koe itseään perinteisiksi metsäammattilaisiksi, vaan sanoittavat omaa ammatti-identiteettiään toisin. Myös metsiin liitettyjen merkitysten kirjo on laaja ja moniarvoinen. Haastateltavien metsäsuhteissa kietoutuvat vahvasti sekä ammatilliset että henkilökohtaiset merkitykset.

Tutkimushankkeemme mittava suomalaisten metsäsuhteita koskeva aineisto on nyt kerätty ja olemme jo käynnistäneet aineiston analysoinnin. Tarkempia osatuloksia sekä metsäammattilaisten, metsänomistajien ja myös kansalaisten metsäsuhteista on luvassa vielä tämän vuoden aikana.

 

Tuulikki HallaTuulikki Halla
Väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
Metsät ja metsien bioresurssit -tohtoriohjelma
Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushanke (2019-2022)

”Elon laskuoppi”, eli kuka tutkisi oppikirjoja?

Joensuun tyttölyseon matematiikan ja luonnonopin nuoremman lehtorin Efraim Elon Laskuoppi-oppikirjaa käytettiin Suomen kouluissa yli 50 vuotta ja siitä otettiin 31 painosta. E.N. Setälän Suomen kielen oppikirja piti pintansa kouluoppikirjana vielä kauemmin, ja sen periaatteita heijastuu perusopetuksen vuoden 2016 opetussuunnitelmaan – yli 100 vuotta ensipainoksen ilmestyttyä.

Monet oppikirjat ovat kestäneet aikaa. Ne olivat pitkään tavallisesti yhden tai korkeintaan kahden tekijän laatimia: Väisälä, Genetz, Lehtovaara & Hagfors, Salomies & Tammisto, Mantere & Sarva… Oppikirjat ovat olleet (ainoita?) kirjoja, joita jokainen suomalainen on varmasti lukenut. Ne ovat herättäneet lukijoissaan monenlaisia tunteita ja vaikuttaneet pitkään.

Peruskouluun tultaessa 1970-luvulla maailma oli monimutkaistunut ja tieto lisääntynyt. Yksi oppikirjantekijä tai tekijäkaksikko ei enää pystynyt hallitsemaan oppikirjalta edellytettävää sisältöä.

Oppikirjat tehdään tänään isojen asiantuntijaryhmien yhteistyönä. Vuoden 2016 opetussuunnitelmatyön yhteydessä arvioitiin peruskoulun ja lukion oppimateriaalien tekoon tarvittavan lähes 2000 sisällön asiantuntijaa eli 5–7 oppikirjailijaa teosta kohti.

Peruskoulun tulon myötä yliopistoihmisten kiinnostus oppikirjatuotantoon hävisi tai ainakin väheni dramaattisesti, ja esimerkiksi yliopistojen suomen kielen professorikunta ei ole ollut sen koommin juuri kiinnostunut aineensa kouluoppikirjojen tekemisestä. Äidinkielen piirissä syntyikin vuonna 1994 mietintö selkeine linjauksineen: koulussa opetetaan pedagogista kielioppia, ei tieteellistä kielioppia.

Oppikirjojen tutkimus on ollut niiden merkitykseen nähden hämmästyttävän vähäistä. Tutkimisen arvoista olisi yliopisto-opetuksen ja -tutkimuksen sekä koulun oppikirjojen suhde sekä tavat, joilla oppikirjat tuovat tieteellisen ajattelun ja teoriat kouluun. Kuinka lähellä toisiaan yliopisto- ja kouluopetus ovat?

Oppikirjat eivät ole olleet eivätkä ole nytkään vain tiedonsiirtoa varten. Ne opettavat myös erilaisiin tiedon hankinnan keinoihin.

On hyvä tuntea juurensa, jotta voi ponnistaa digiloikan latvaan.

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto