All posts by viestinta

Faktat pöytään

Professori Osmo Kivinen ja tutkija Juha Hedman Turun yliopistosta julkaisivat rankinglistan, jossa professorien julkaisutoiminta tehtiin näkyväksi. Itselläni oli kunnia kuulua rankattujen professorien joukkoon sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinnan tutkijana. Muutamista kriittisistä kommenteista huolimatta iloitsen vilpittömästi tuloksesta tutkimusryhmäni kanssa. Reflektoin kirjoituksessani muutamia asioita, joiden vuoksi rankingsijoitus on erityisen merkittävä alallemme, jota kaikki yliopistomme tutkijatkaan eivät tunne.

Sosiaali- ja terveydenhuollon tietohallinnon koulutus alkoi Kuopiossa vuonna 2000, ja on edelleen ainoa laatuaan maassamme. Aloitus oli ennen kuulumaton – hakijoita 411. Käytännössä opiskelemaan oli vaikeampi päästä kuin lääketieteen opiskelijaksi. Opetussuunnitelmaa oli koostettu asiantuntevasti. Sisältöjä ja rakennetta testattu osittain Koulutus- ja kehittämiskeskus Aducaten suositussa sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmät täydennyskoulutuksessa. Koulutus vakinaistettiin vuonna 2005, jolloin myös professuuri perustettiin. Vuodesta 2006 olen kuulunut virallisesti yliopiston professorikuntaan.

Alkuvuosien jälkeen opiskelijoiden sisäänotto on vakiintunut, tänä vuonna aloituspaikkoja on 20. Valmistuneet ovat sijoittuneet sote-kentän johto-, suunnittelu-, kehittämis- ja koulutustehtäviin julkiselle, yksityiselle ja kolmannelle sektorille. Alumnit tapaavat syksyisin Odotettavissa koko maassa… -seminaarissa, josta on muodostunut aktiivinen verkostotapaaminen – puhutaan jopa Kuopion tiha-mafian tapaamisista. Epäilyttävästä termistä huolimatta tiimimme on tulkinnut tämän kansallisena arvostuksena.

Monitieteisyys ja kansainvälisyys ovat sisäänrakennettuina tietohallinnon koulutusohjelmassa. kansainvälinen lääketieteellinen tietotekniikan ja tiedonhallinnan yhdistys International Medical Informatics akkreditoi sen vuosina 2012 ja 2018. Kansainvälisyys on avannut jatko-opiskelijoille mahdollisuuksia testata ajatuksiaan ja saada ohjausta väitöskirjaprosessissa.

Sote-kenttä on tutkimuskohteena haasteellinen. Kun siihen yhdistetään tiedonhallinnan välineet ja menetelmät, saadaan aikaan monialaisia, -tasoisia ja -menetelmällisiä tutkimusasetelmia. Digitointi – asiakirjojen sähköiseen muotoon saattaminen ja sen vaikutukset työ- ja tietoprosesseihin – oli tärkeä tutkimuskohde 2000-luvulla, jolloin tietojärjestelmien toiminallisuuksista ja järjestelmien yhteen toimivuudesta vasta haaveiltiin. Teknologian jalkautuminen koteihin ei välttämättä ole edistänyt sote-henkilöstön tietoteknisisä valmiuksia. Nyt myös kansalaisten valmiudet sähköiseen asiointiin kiinnostavat tutkijoita. Ajankohtaisiin tutkimusteemoihin liittyykin paljon pöhinää – erityisesti digitalisaatio-käsitteeseen eli kysymykseen siitä, miten tietotekniikkaa sovelletaan käytäntöön yhteiskunnan eri tasoilla. Kun tähän yhdistetään digitalisaation ohessa syntyvät tietomassat, vaikuttaisi ala olevan avoinna kaikille tutkijoille. Todellisuudessa tekoälyn käyttäminen sote-alan kontekstia tuntematta, voi johtaa päätöksiin, jotka vaarantavat potilasturvallisuutta.

Yksi nainen ei muuta maailmaa. Tähän tarvitaan tiimi, joka työskentelee yhteisen tavoitteen hyväksi. 170 maisteria, 16 tohtoria sekä rankatut julkaisut ja niiden levinneisyys ovat pitkäjännitteisen yhteistyön tulos. Erityisen arvokkaaksi tuloksen tekee se, että tutkimustamme arvostetaan ja hyödynnetään kansainvälisesti.

Kaija Saranto

Kaija Saranto

Professori

Sosiaali- ja terveydenhuollon tietohallinto

Ihmiset ovat laiskoja – internetissäkin

Noin vuosi sitten aloimme muutaman kollegani kanssa tutkia ihmisten käyttäytymistä Stack Exchange (SE) -verkoston sivustoilla. SE on eräänlainen asiantuntijamarkkina, jossa käyttäjät voivat kysyä kysymyksiä, joihin toiset käyttäjät vastaavat. Parhaita vastauksia antaneet käyttäjät saavat mainetta ja laajempia käyttöoikeuksia. Kaikki SE-verkoston keskustelut ovat avointa dataa, joten käyttäjien välisiä vuorovaikutuksia on helppo tutkia.

Kaikilla sivustoilla on erotettavissa aktiivinen ydinkäyttäjien ryhmä. Nämä käyttäjät vastaavat suurimpaan osaan kysymyksistä ja kommentoivat myös ahkerasti toistensa vastauksia. Alkuperäinen tutkimusajatuksemme oli kehittää menetelmä, joka ennustaisi ydinkäyttäjien määrän muutoksia ajan funktiona. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei ydinkäyttäjien määrää varsinaisesti tarvitse ennustaa, sillä se pysyi vakiona, noin 10–15 prosentissa kaikista käyttäjistä, kaikilla tutkituilla sivustoilla. Tämä siis riippumatta sivuston suosiosta yleisesti tai käyttäjien määrän vaihtelusta sivuston sisällä. Ainoastaan vasta avatuilla sivustoilla nähdään suurempi osuus ydinkäyttäjiä, mutta sekin laskee nopeasti muutaman kuukauden kuluessa sivuston avaamisesta.

Näyttää siis vahvasti siltä, että “Pareton lakina” tunnettu havainto – pieni osa ihmisistä vastaa suurimmasta osasta tuloksia – pätee myös internetin asiantuntijamarkkinoilla. Vaikka tulos lopulta olikin aivan toinen kuin aluksi oletimme, oli yllättävää, kuinka muuttumattomana ydinkäyttäjien osuus pysyy. Analysoimamme datan suuri määrä vahvistaa havaintoa. SE:n lisäksi tutkimme muitakin vastaavia sivustoja, yhteensä noin 6 500 foorumia. Vielä vuosikymmen sitten näin suurten datojen kerääminen tai analysointi olisi ollut mahdotonta.

Tutkimusartikkeli Metzler, Günnemann & Miettinen: Stability and dynamics of communities on online question–answer sites. Soc. Networks 58 (2019) on luettavissa verkossa osoitteessa https://doi.org/10.1016/j.socnet.2018.12.004

Pauli Miettinen

Datatieteen professori

Tietojenkäsittelytieteen laitos

Kannattaako koulujen tieto- ja viestintäteknologian opetuskäyttöön investoida?

Huoli Suomen globaalista kilpailukyvystä painaa myös koululaitosta. Vuoden 2015 PISA-tutkimus osoitti, että peruskoulun oppimistulokset ovat heikentyneet. Ratkaisua niiden parantamiseksi on haettu tieto- ja viestintätekniikasta. Tavoitteena on ollut, että teknologian tukemana olemassa olevilla resursseilla voitaisiin tuottaa yhä laadukkaampaa oppimista.

Viime aikojen koulutuspolitiikan keskeisiä puheenaiheita onkin ollut tieto- ja viestintäteknologian lisääntyvä käyttö kouluissa ja opetuksessa. Onko siihen järkevää investoida?

Digitalisaation yleisen kehityksen näkökulmasta tämä on ymmärrettävää. Yli puolet bruttokansantuotteestamme on ensi vuosikymmenen alussa digimuodossa. Kannattaako tieto- ja viestintäteknologiaan resursoiminen kuitenkaan oppimistulosten kannalta?

Aihetta on tutkittu maailmalla paljon ja Suomessakin enenevässä määrin. Yksi merkittävimmistä alan tutkimuksista on professori Steven Higginsin tutkimusryhmän Durhamin yliopistossa tekemä laaja kvantitatiiviseen aineistoon perustuva meta-analyysi digitaalisen teknologian vaikutuksesta oppimiseen. Yhteenvedossa tarkasteltiin useiden eri tutkimusten perusteella sitä, mitä näkökohtia niiden tulokset tuovat esille.

Higginsin analyysin mukaan perustelujen digitaaliteknologian käyttöön täytyy olla selkeät ja sen osuus oppimisessa tulisi yksilöidä. Teknologian pitäisi tukea nykyistä tehokkaampaa yhteistoiminnallisuutta, vuorovaikutusta sekä palautteen saamista oppimisessa. Opettajia ja oppilaita olisi tuettava digitekniikan käytön kehittämisessä. Lisäksi tulisi selvittää, mitä oppilaat ja opettajat lakkaavat tekemästä, kun digitekniikka tuodaan osaksi opetusta. Teknologiaa ei tuoda tyhjiöön. Onkin tärkeää tunnistaa tarkasti, mitä se korvaa ja mitä lisäarvoa se tuo oppimiseen.

Tutkimuksen valossa voidaan sanoa, että pelkästään tietokoneiden hankinta kouluihin ei riitä, sillä se ei yksin auta parantamaan oppimistuloksia. Keskeistä on, kuinka koulut onnistuvat hyödyntämään ja soveltamaan uutta teknologiaa opetuksessaan ja ottamaan sen luontevaksi osaksi toimintaansa. Keskeistä on pedagogiikka, ei teknologia. Nopea teknologian kehitys tekee opetuskäytön kehittämisestä kuitenkin vaikeaa.

Tutkimuksen valossa näyttää siis siltä, että investoiminen koulujen tieto- ja viestintäteknologian kehittämiseen kannattaa, mutta vain tietyin ehdoin. Työtä kannattaa jatkaa!

Mikko Ripatti

Johtava rehtori

Itä-Suomen harjoittelukoulu

Sopivatko jääkiekkojoukkueen arvot työyhteisön johtamiseen?

Kun johtamisen tutkija-opettaja seuraa tv-lähetystä Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkueen kultajuhlasta Vancouverista, hänen huomionsa kiinnittyy yhtäkkiä pukukopin seinällä oleviin kolmeen sanaan. Kyseessä on NHL:n Vancouver Canukcs -joukkueen halli, jonka pukukopin seinällä on joukkueen arvot kolmeen sanaan tiivistettynä.

Integriteetti tarkoittaa lahjomattomuutta, tinkimättömyyttä, rehellisyyttä ja vilpittömyyttä – oikein toimimista silloinkin, kun se ei ole helpoin vaihtoehto. Moraalista selkärankaa kysytään erityisesti silloin, kun on tehtävä vaikeita päätöksiä. Suoraselkäisyys ja johdonmukaisuus ovat johtamisen perustaa samoin kuin oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus. Ei herätä luottamusta, jos johtaja käyttäytyy kuin tuuliviiri eikä organisaatiossa tiedetä mistä tänään tulee. Arvaamattomuus herättää pelkoa ja epävarmuutta. Pelot syövät luottamusta ja sen rikkoutuminen suuntaa voimavaroja selvittelyihin ja väärinkäsitysten oikaisuihin – joskus nekin toki paikallaan.

Joukkuepelaajan ja johtajan luonnetta testataan, kun on kyse toimimisesta omien arvojen mukaan. Sanojensa mittaisena oleminen ei ole aina helppoa. Tiukan paikan tullen kysytään luonnetta. Käyttäytymistä ohjaavat pohjimmiltaan arvot, mutta luonteen kehittäminen ei kuitenkaan ole johtajuusoppaiden suosikkiaiheita. Luonteen kehittäminen on ajoittain kovaa ja kivuliasta työtä. Itsetuntemuksen lisääntyminen ei aina ole mukavaa. Omien pimeiden puolien tunnistaminen voi olla tuskallista. Itsetuntemusta voi kehittää reflektoimalla omaa tapaansa toimia eri tilanteissa. Kyky reflektoida, valmius tarkastella itseään realistisesti, on kehittymisen edellytys. Niin joukkuepelaamisessa kuin työyhteisössä on tärkeää, että jokainen kykenee tarvittaessa katsomaan peiliin.

Kunnioitus ja arvostus ovat työyhteisön luottamuksen rakentumisen perusainesta. Arvostaminen työpaikalla alkaa tervehtimisestä. Pienikin huomioiminen antaa mahdollisuuden tulla nähdyksi ja kuulluksi, mihin meillä ihmisinä on syvä tarve. Kunnioittaminen asiantuntijatyöyhteisössä tarkoittaa paitsi toisen osaamisen ja kokemuksen arvostamista myös kollegoiden työajan kunnioittamista. Kunnioittamista on myös se, että työpaikan ihmissuhteissa ei tavoitella henkilökohtaista etua. Molemminpuolinen kunnioitus ruokkii luottamusta, työyhteisön aineetonta pääomaa.

Kun luottamus työpaikalla säröilee, toisia kunnioittava, suoraselkäinen toimija uskoo lähtökohtaisesti ihmisen hyvyyteen ja kykenee antamaan uuden mahdollisuuden. Tällaista armollisuutta tarvitaan työpaikan ihmissuhteissa, koska kukaan meistä ei ole täydellinen. Inhimillisinä olentoina jokainen meistä tekee virheitä, huomaamattaankin. Suoraselkäisyyttä ja luonnetta osoittaa oman rehellisen mielipiteen kertominen niin, ettei se sälän takana puhuttaessa muutu. Tunneäly ja intuitio ovat avuksi toisten tunteiden aistimisessa ja huomioonottamisessa. Ne ovat opittavissa ja opetettavissa olevia taitoja, joita voi opetella ja kehittää koko elämän ajan. Oppiminen päättyy vasta siinä hetkessä, kun oppija ajattelee, ettei ole enää mitään opittavaa.

Kompleksisessa, yhteenkietoutuneessa maailmassa asioihin voi vaikuttaa pieninkin teoin. Kun johtajuus nähdään vaikuttamisena, niin johtajuus leviää organisaatiossa positioon sidottua johtajuutta laajemmalle. Tilanteen mukainen, vaihtuva ja ’virtaava’ jaettu johtajuus on hedelmällinen lähtökohta innovaatioille ja kehittämiselle. Johtajuus leviää organisaatiossa, kun jokainen jäsen pääsee vaikuttamaan tulokseen joukkuepelaajien tavoin. Tällainen organisaatio luo edellytyksiä menestyä muuttuvassa moniulotteisten verkostojen maailmassa.

Kolme sanaa kopin seinällä siis olivat integrity, character ja respect. Niillä päästään pitkälle.

Mirjami Ikonen

Johtamisen yliopistonlehtori, kauppatieteet

Tutkija Luottamus organisaatioissa -tutkimusryhmässä

Hakatako vai säästää metsiä?

Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua Suomessa ja laajemminkin Euroopan Unionissa siitä, onko ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta järkevää hakata metsiä vai jättää ne hakkaamatta. Suomessa on vastikään tehty kansalaisaloite avohakkuista luopumiseksi valtion mailla. Tämä tarkoittaisi siirtymistä jatkuvaan, peitteiseen metsänkasvatukseen, ja metsänviljelystä luopumista. 

Metsien rooli globaalissa hiilenkierrossa ja ilmastonmuutoksen hillinnässä on tärkeä, sillä ne sitovat runsaasti hiilidioksidia ilmakehästä ja toimivat hiilen varastoina sekä tuottavat raaka-ainetta biotalouden tarpeisiin. Uusiutuvien puupohjaisten materiaalien ja energian käyttö vähentää juuri niiden fossiilipohjaisten resurssien käyttöä, joista tulisi luopua ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. 

Tehokkaammalla metsien hoidolla ja käytöllä voidaan lisätä niiden hiilensidontaa ja kasvua sekä hillitä ilmastonmuutosta pidemmällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä hakkuiden lisäämistä ei voida perustella ilmastonmuutoksen hillinnällä, koska metsän hiilivaraston väheneminen vaikuttaa silloin enemmän hiilitaseeseen kuin lisääntyvän puun käytön vaikutukset. Toisaalta tehostettu metsien hoito ja lisääntyvät hakkuut ovat monessa mielessä perusteltavissa ilmastonmuutokseen sopeutumisen ja hillinnän kannalta. Esimerkiksi puuston hiilensidontaa ja kasvua voidaan lisätä 10–30 prosenttia jalostusasteesta riippuen, kun metsän uudistamisessa käytetään jalostettua siemen- ja taimimateriaalia. Myös metsien lannoittaminen lisää hiilen sidontaa ja kasvua merkittävästi. Lannoituksen hyödyt realisoituvat selvästi nopeammin kuin jalostushyödyt. 

Ilmastonmuutos lisää metsien kasvua, hiilensidontaa ja hakkuumahdollisuuksia. Toisaalta metsien abioottiset ja bioottiset tuhoriskit kuten tuuli-, lumi-, kuivuus-, hyönteis- ja sienituhot sekä metsäpalot lisääntyvät. Laaja-alaiset tuhot, kuten metsäpalot, voivat saada aikaan hallitsemattomia hiilidioksidipäästöjä ilmakehään. Metsien tuhoriskejä lisää myös metsävarojen kasvu ja puuston ikääntyminen, ellei niihin vaikuteta hakkuilla. Metsien elinvoimaisuudesta ja terveydestä huolehtiminen edellyttääkin metsien hoidon ja hakkuiden sopeuttamista muuttuvaan ilmastoon. Tätä edellyttää myös metsien tuottamien eri ekosysteemipalveluiden turvaaminen, kuten metsien virkistyskäyttö ja luonnon monimuotoisuus. 

Kysymykseen hakata vai säästää metsiä, tai tulisiko avohakkuista ja metsänviljelystä luopua ja siirtyä jatkuvaan kasvatukseen, ei löydy yhtä ainoaa ja oikeaa vastausta. Eri vaihtoehtoja on punnittava tapauskohtaisesti. Lopputulokseen vaikuttaa vahvasti tarkastelun näkökulma ja aikajänne sekä vastaajan omat intressit. 

Heli Peltola

Metsänhoitotieteen professori

Tutkijan viestintärytmit

Eristäytynyt professori pölyisessä norsunluutornissaan, vai kaikkea turhankin innokkaasti kommentoiva “päivystävä dosentti”? Siinä kaksi sitkeää kulttuurista kuvaa, joita tutkijalle viestijänä tarjotaan. Ja karikatyyri jatkuu. Kun vanhan maailman yliopistosivistykseen kasvanut norsunluutorniprofessori viestii harkitusti ja harvakseltaan tieteellisten lehtien ja konferenssiesitelmien kautta, päivystävä dosentti on kuin kotonaan sosiaalisessa mediassa, bloggaajana ja televisiovieraana puhumassa niin aiheesta kuin sen vierestäkin. 

 Viestijäkuvien välisen eron saattaisi äkkiseltään liittää erilaisissa mediaympäristöissä kasvaneisiin tutkijasukupolviin. Voi toki olla, että “hitaan median” aikakaudella uransa aloittanut tutkija katsoo tieteen viestintäympäristöä hieman eri tavalla kuin verkkomedian parissa kasvanut diginatiivi. Pelkästä sukupolvierosta tuskin on kuitenkaan kysymys. Ehkä norsunluutorniprofessorin ja päivystävän dosentin hahmoja ei pitäisikään ymmärtää luonnehdintoina erilaisista tutkijatyypeistä vaan vihjeenä tutkijan työhön kohdistuvista monitahoisista odotuksista. 

 Toimin tällä hetkellä tutkimushankkeessa, jossa rahoittajan toiveesta seuraamme lähettämiemme twiittien määrää päivätasolla. Samaan aikaan tavoitteena on teoreettis-metodologisesti uraauurtavien tutkimusartikkeleiden julkaiseminen. Tällaisten töiden rytmi ja niiden vaatima keskittymisen tapa on radikaalisti erilainen. Some-viestintä vaatii tiuhaa sisältöjen tuottamista – silloinkin, kun tutkimuksessa ei oikeastaan tapahdu mitään näkyvää– uutisvirtojen seuraamista ja jatkuvassa valmiustilassa olemista. Tutkimusartikkelin tuotantoprosessi aineistonkeruusta valmiiseen julkaisuun taas kestää helposti vuosia, ja sitä edistäisi pikemminkin erakkomainen vetäytyminen kuin puhelimen ilmoitusäänten pirstaloima aikaympäristö. 

 Yliopistojen kolmannen tehtävän korostumisen myötä käsitys tutkijan julkisesta tilivelvollisuudesta on laajentunut. Tutkija ei ole vastuussa vain menetelmiensä oikeellisuudesta tai tulosten relevanssista tiedeyhteisön kannalta, vaan myös siitä, että hän kykenee ymmärrettävästi ja kiinnostavasti kertomaan suurelle yleisölle tekemisistään. Tutkijasta on tullut, tai ainakin hänestä on toivottu tulevan, monipuolinen viestintäosaaja. Kun tutkijan ammattia ajattelee viestintäammattina, sen keskeiseksi ammattitaitovaatimukseksi on noussut polyrytmiikka – eritahtisten ja eripuraisten rytmien hallinta. 

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkij

Tulevaisuus on nuorissa – Afrikassakin

Itä-Suomen yliopisto osallistuu ALL-YOUTH-tutkimushankkeeseen, joka  tekee yhteistyötä kansainvälisen ENO-verkkokoulun kanssa. ENO-verkkokoulu (Environment Online) on kestävän kehityksen verkkokoulu, joka perustettiin Enon kunnan alakoulussa vuonna 2000. ENO-kouluja on nykyisin yli 150 valtion alueella ja verkoston toimintaan osallistuu lähes 10000 koulua.

Njegea-alakoulun 4H-kerholaisia huhtikuussa 2018. Kuva: Antti Erkkilä

ENO-verkkokoulun ja Tansanian 4H-yhdistyksen kolmivuotinen kehitysyhteistyöhanke päättyi huhtikuussa 2018. Hankkeen tavoitteena oli tukea koulujen ympäristökasvatusta 4H-periaatteiden mukaisesti eli parhaiten oppii itse tekemällä. Hankkeessa oli mukana 94 ala- ja yläkoulua neljän maakunnan alueella Tansaniassa. 4H-arvomaailma on sama Suomessa ja Tansaniassa: harkinta – head, harjaannus – hands, hyvyys – heart, hyvinvointi – health.

4H-kerholaiset taimitarhatyössä. Kuva: Antti Erkkilä

Itä-Suomen yliopiston nuorempi tutkija ja ENO-verkkokoulun opettaja Ville Tahvanainen sekä Antti Erkkilä ja John Donald Maziku Itä-Suomen yliopistosta tekivät ENO-verkkokoulun ja Tansanian 4H-yhdistyksen toteuttaman hankkeen loppukatselmuksen. Kenttämatkaan osallistuivat myös toiminnanjohtaja Susan Naburi ja hankekoordinaattori Joseph Desideri Tansanian 4H-yhdistyksen Tangan päätoimipaikasta.

Kaikkiaan vierailtiin kahdessatoista koulussa. Kaikki kohteet olivat alakouluja. Kouluvierailujen aikana haastateltiin yleensä johtajaopettajaa ja 4H-kerhojen tukihenkilöinä toimivia opettajia sekä jututettiin 7–15-vuotiaita kerholaisia.

4H-kerhon ohjaajaopettaja Hidaya Iddi (vas.), John Maziku, Ville Tahvanainen, johtajaopettaja Anna Lema ja 4H-koordinaattori Anna Lupiano. Kuva: Antti Erkkilä

Matka alkoi Tansanian pääkaupungista Dar es Salaamista ja päättyi myös sinne. Ajomatkaa kymmenen retkipäivän aikana kertyi 2500 kilometriä. Matkalaukkuja purettiin ja pakattiin matkan aikana kuudessa majoituskohteessa. Pisin päivämatka oli 600 kilometriä. Retkemme osui sadekauteen, jolloin asfalttitieltä poikkeaminen ei pikkuautolla tullut kysymykseen.

Kaikissa vierailukohteissa 4H-kerhot olivat perustaneet tukihenkilöinä toimivien opettajien avulla taimitarhan ja kasvimaan. Kerholaisten tuli myös perustaa oma kotiprojekti, joka saattoi kasvinviljelyn tai puuntaimien istutuksen lisäksi olla myös kanojen tai kanien kasvatusta.

Puuntaimia kasvatetaan myyntiin, istutettavaksi koulumaalle ja kotiin. Puuntaimia 4H-kerholaiset ovat antaneet ilmaiseksi muun muassa seurakunnille. Koulujen kasvimailla tuotetaan esimerkiksi lehtisalaattia, kaalia, pinaattia, tomaattia ja revonhäntää.

Perheissä puita kasvatetaan myös yhteisenä harrastuksena. Jotkut nuoret ovat saaneet puuntaimien myynnistä sen verran tuloja, että he ovat pystyneet ostamaan itselleen jopa koulupukuja ja kirjoja.

4H-kerholaiset John Mazikun haastateltavana. Kuva: Antti Erkkilä

Useat 4H-kerhot ovat päättäneet tuottaa avokadon taimia. Erityisen suosittuja ne olivat kaupunkikouluissa. Hedelmäpuita varttamalla saadaan syötävää tai myytävää jo kolmen vuoden kuluttua istuttamisesta. Kouluissa erityisesti avokado on oppilaiden suosiossa.

Tansania tuottaa avokadon hedelmiä myös vientiin. Hedelmät viedään ensin pakattaviksi Keniaan, josta ne lennätetään Euroopan vaativille markkinoille. Terveystietoisten kuluttajien ansioista avokadosta on nyt maailmalla kova kysyntä. Suomalaisissa marketeissa tansanialaiset avokadot ilmoitetaan tuoduiksi Keniasta.

Tansanian 4H-yhdistyksen aluekoordinaattori Charles Mwantepele esittelee varttamaansa avokadoa. Kuva: Antti Erkkilä

Tansanian eteläisellä ylänköalueilla kyläläiset ovat viime vuosina havahtuneet huomaamaan, että kylien hallinnoimalla maaomaisuudella voidaan tuottaa arvopuita. Aiemmin ainoastaan valtiolla oli istutusmetsiä.

Tansanian eteläisillä ylämailla suosittuja viljelypuita ovat erityisesti meksikonriippamänty (Pinus patula) ja Australiasta peräisin oleva eukalyptus (Eucalyptus grandis). Näiden puulajien jalostettua siementä saadaan Zimbabwen ja Etelä-Afrikan siemenviljelmiltä. Molemmat puulajit tuottavat kaupallisesti arvokasta sahapuuta ja pylväitä.

Männyn taimia. Kuva: Antti Erkkilä

Norjalainen Green Resources -metsäyritys alkoi 15 vuotta sitten hankkia kyläläisiltä maata viljelymetsien perustamiseksi. Vähitellen myös tansanialaiset innostuivat viljelymetsätaloudesta. Nykyisin yksityisillä tansanialaisilla on enemmän viljelymetsää kuin valtiolla. Enenevässä määrin metsäomistajat ovat kaupunkilaisia, jotka ovat hankkineet kyliltä maaomaisuutta metsänistutukseen.

Ylänköalueilla monella kyläkoululla on runsaasti maaomaisuutta, mikä mahdollistaa viljelymetsiköiden perustamisen. Eukalyptus kasvaa hyvällä maalla 8–10 vuodessa pylväspuuksi ja mänty tukkipuun mittoihin 15 vuodessa.

Kouluissa rahareikiä riittää. Rakennuksia on korjattava ja vesimaksuista huolehdittava. Kuivan kauden aikana useimmassa koulussa on vesipula. Katoilta valuvan sadeveden keräysjärjestelmien rakentaminen helpottaisi tilannetta.

4H-kerholaiset moringa-puiden lomassa. Kuva: Antti Erkkilä

Intiasta kotoisin olevan Moringa oleifera -puun pistokastaimi tuottaa korkealaatuista ravintoa jopa alle vuodessa. Lehdet, palot ja siemenet ovat syötäviä ja sisältävät muun muassa rautaa, kalsiumia ja muita elämän eliksiirejä – siis varsinainen ihmepuu. Puulaji tunnetaan Tansaniassa nimellä mlonge, ja se soveltuu kasvatettavaksi alavilla mailla, alle 500 metriä merenpinnasta. Morogoron kaupunkikouluissa meille kerrottiin, että puulajia istutetaan erityisesti sen lääkinnällisten vaikutusten takia.

Ville Tahvanainen tarkastelee oppilasmääriä. Kuva: Antti Erkkilä

Tansaniassa on 59 miljoona asukasta, joista lähes puolet on alle 15-vuotiaita. Noin 80 prosenttia väestöstä asuu maalla. Alakoulu on kaikille pakollinen, mutta jatkokoulutukseen siirtyy vain kolmannes ikäluokasta. Nuorten tulevaisuus pohjaa valtaosaltaan alakoulussa opittuihin ja omaksuttuihin taitoihin.

Yrittäjätaitojen oppiminen 4H-perinteiden mukaisesti ja ympäristökasvatus ENO-verkkokoulun antaman mallin mukaan antavat nuorelle eväitä kasvaa vastuulliseksi kansalaiseksi Tansaniassa, Suomessa ja muualla maailmassa.

Antti Erkkilä

Projektitutkija, historia- ja maantieteiden laitos

 

 

Ville Tahvanainen

Nuorempi tutkija, historia- ja maantieteiden laitos

Kasvava ja monipuolistuva metsäbiotalous tuo haasteita ja mahdollisuuksia

Metsäbiotalouden kasvu ja monipuolistuminen lisää Suomessa puun kysyntää ja luo alalle uusia työpaikkoja. Se lisää myös metsänomistajien puunmyyntituloja sekä tuo laajemminkin hyvinvointia koko yhteiskunnalle. Puun kysynnän lisääntymisen toivotaan kannustavan metsänomistajia hoitamaan metsiään nykyistä aktiivisemmin, sillä kiireellistä taimikonhoitoa ja nuoren metsän ensiharvennuksia on rästissä Suomessa yli miljoona hehtaaria. Metsien hoidon laiminlyönti vaikuttaa tuleviin hakkuumahdollisuuksiin ja vähentää metsien tuottoa.

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu kotimaisen puun riittävyydestä sekä saatavuudesta kasvavan ja monipuolistuvan metsäbiotalouden tarpeisiin. Esiin ovat nousseet myös lisääntyvien hakkuiden vaikutukset metsien monimuotoisuus- ja virkistyskäyttöarvoihin sekä metsien vesistö- ja ilmastovaikutuksiin. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, sillä kotimaisen puun lisääntyvä käyttö edellyttää sen kustannustehokasta ja tasaista saatavuutta ympäri vuoden, kohtuuetäisyydellä tuotantolaitoksista. Metsien lisääntyvän käytön tulee olla myös taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää sekä hyväksyttävää.

Suomen metsävarojen lisäkäytölle on hyvät edellytykset, sillä metsävarat ja niiden kasvu ovat tällä hetkellä suuremmat kuin koskaan aiemmin. Tätä kehitystä selittää se, että metsien hoitoon on panostettu vahvasti ja hakkuut ovat pysyneet selvästi metsien kasvua alhaisempina viime vuosikymmeninä. Strategisen tutkimusneuvoston rahoittaman FORBIO-hankkeen uusimpien skenaariolaskelmien perusteella Suomen metsistä voidaan hakata vähintään 70 miljoonaa kuutiometriä ainespuuta vuodessa seuraavan 90 vuoden kuluessa nykyisen kaltaisella tukki- ja kuitupuuhakkuurakenteella eri puulajeilla. Hakkuita on mahdollista tehdä jopa 80 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, jos sallitaan joustoa eri puulajien puutavaralajien vuotuisissa hakkuumäärissä.

Tällainen hakkuiden lisäys on mahdollista ilman että metsävarat vähenevät nykyisestä, jos metsänhoitoa tehostetaan muuttuvassa ilmastossa. Toisaalta lisääntyvät hakkuut, lannoitukset ja kunnostusojitukset voivat lisätä myös vesistöjen ravinne- ja kiintoainekuormitusta sekä alentaa metsien monimuotoisuus- ja virkistyskäyttöarvoja, ellei niitä huomioida riittävästi toimenpiteiden suunnittelussa ja toteutuksessa.

Hyvällä metsien hoidolla ja hakkuiden suunnittelulla voidaan vähentää niin metsien lisääntyvän käytön haitallisia vaikutuksia muihin ekosysteemipalveluihin kuin ilmastonmuutoksen myötä lisääntyviä abioottisia ja bioottisia metsätuhoriskejä ilman että vähennetään merkittävästi puuntuotannon kannattavuutta. Puun lisääntyvä käyttö fossiilisten tuotteiden, materiaalien ja energian korvaajana auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta pidemmällä aikavälillä.

Kestävän ja hyväksyttävän metsäbiotalouden toimintaedellytysten turvaamiseksi tarvitaan monitieteiseen tutkimukseen perustuvaa uutta osaamista, ratkaisumalleja ja työkaluja sekä avoimia paikkatietoaineistoja ja vahvaa vuorovaikutusta tutkimustiedon käyttäjien kanssa.

 Heli Peltola

Metsänhoitotieteen professori

Tehdäänkö laatua?

Itä-Suomen yliopisto on päivittänyt strategiaansa. Koulutuksessa strategisena tavoitteena on, että opetus perustuu uusimpaan tutkimukseen ja kouluttaa osaajia tulevaisuuden työelämään. Tavoitteen mukaan UEFilla on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö ja tehokkaimmat opintoprosessit. Koulutus on myös vetovoimaista, opetus opiskelijakeskeistä ja opiskelijat valmistuvat tavoiteajassa.

Yliopiston strategian tavoitteiden tulee nyt valua tiedekuntien ja laitoksien strategiaan. Suuressa monialaisessa yliopistossa on vaikea nähdä, että yliopiston strategia yksinään ohjaisi tehokkaasti kaikkia koulutus- ja tutkimusaloja. Tarvitaan tiedekuntien ja laitoksien strategioita sekä toimenpideohjelmia, jotka ottavat huomioon yliopiston strategiset linjaukset, mutta samalla mahdollistavat alakohtaisten ominaispiirteiden huomioon ottamisen.

Koulutuksen osalta puhutaan pedagogisesta johtamisesta. Pedagoginen johtaminen pitää sisällään strategista johtamista, muutosjohtamista, operatiivista johtamista ja ihmisten johtamista. Pedagoginen johtaminen tarkoittaa tulevaisuuteen suuntaavaa opetuksen johtamista, jonka kohteita ovat sekä opetussuunnitelma ja sen kehittäminen että opetuksen ja oppimisen laadun kehittäminen ja johtaminen.

Koulutuksen osalta voidaan lähteä siitä, että koulutuksen perustehtävä on tai pitäisi olla määritelty tutkintotasolla. Koulutuksen perustehtävä on todennäköisesti määritelty opetussuunnitelmassa tavoitteina ja alatavoitteina, jotka opiskelijan odotetaan osaavan valmistumisen jälkeen. Parhaillaan tavoitteet on johdettu tiedekunnan tai laitoksen strategiasta, vaikka se ei täysin välttämätöntä olekaan.

UEFin strategian tulee ohjata sisäistä opetussuunnitelma työtä siten, että tutkimuksen yhteys koulutukseen korostuu ja koulutus takaa tulevaisuuden työelämässä tarvittavat taidot. Jälkimmäinen korostaa sidosryhmien kuulemista opetussuunnitelmatyössä. Asetettujen tavoitteiden pohjalta toteutetaan tarkempi opintojen suunnittelu, määritetään opintojaksojen tavoitteet suhteessa tutkinnon tavoitteisiin, määritetään tarkoituksenmukaisten opetus- ja työmuotojen käyttö sekä toteutetaan opetus.

Yliopiston erinomaiset opettajat toteuttavat opetuksen laadukkaasti, keräävät opiskelijapalautetta ja kehittävät omaa opetustaan ja osaamistaan. Varsinkin kun tavoitteena on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö, keskeistä on arvioida, millaisia opiskelijoita yliopistosta valmistuu. Miten he oppivat suhteessa tutkinnon tavoitteisiin ja vastaavatko tutkinnon tavoitteet tulevaisuuden työelämän tarpeita jatkuvasti muuttuvassa maailmassa? Tähän tarvitaan systemaattista jatkuvaa kehittämistä. Jatkuva kehittäminen ei puolestaan onnistu ilman systemaattista itsearviointia. Lienee selvää, ettei kehitystä juurikaan tapahdu, jos vain ulkopuoliset toimijat käyvät harvakseltaan toimintaamme arvioimassa, vaikka sekin on tärkeää.

Jatkuvan kehittämisen tueksi tarvitaan tiedolla johtamista. Tarvitaan siis opetussuunnitelman laadullista ja määrällistä arviointia. Laadullinen analyysi pitää esimerkiksi sisällään sen arviointia, onko oppiminen tavoitteiden mukaista, ovatko sisällöt ajanmukaisia, onko opetussuunnitelma tarkoituksenmukainen ja ovatko opetus- ja työmuotojen käyttö tarkoituksenmukaista. Laadullinen arviointi pitää sisällään myös oppimisen laadun arviointia, esimerkiksi opiskelijoiden tenttiarvosanojen jakauman tarkastelua, opiskelijoiden todellisen oppimisen arviointia ja itsearviointia, ja lisäksi opiskelijoiden osaamisen tarkastelua muissa tilanteissa, kuten harjoituksissa tai ryhmätöissä.

Määrällinen arviointi pitää sisällään esimerkiksi hakijamäärien, valmistumismäärien, valmistumisaikojen, opintojen etenemisen seurannan, 55 opintopistettä suorittaneiden, vaihtoon saapuneiden ja lähteneiden arviointia sekä kurssikohtaisia läpäisytietoja. Osa näistä tunnusluvuista on johdettavissa suoraan jo yliopiston strategiasta. Tässä yhteydessä myös oppimisanalytiikka ja tekoäly ovat astumassa kovaa vauhtia kuvaan mukaan. Laadullisen ja määrällisen arvioinnin perusteella määritellään kehittämiskohteet seuraavaa opetussuunnitelmaa silmällä pitäen. Sen jälkeen kehittämistoimien vaikuttavuutta arvioidaan seuraavalla kierroksella ja päätetään arvioinnin perusteella mahdollisista uusista kehittämiskohteista. Parhaassa tapauksessa kehittämisessä käydään vuoropuhelua esimerkiksi eri koulutusalojen välillä.

Tätä kaikkea tehdään nyt jo eri koulutusaloilla ja yliopiston yksiköissä eikä se ole kovinkaan uutta. Ehkä se vain voisi olla systemaattisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Jatkuva kehittäminen parantaa opetuksen laatua systemaattisesti. Sillä ei puututa koulutusalan sisältöihin, ei arvoteta eri oppimiskäsityksiä eikä puututa yliopistolle tärkeän ylimmän opetuksen vapauteen.

Yhä enemmän on alettu puhua tutkinnon tavoitteiden saavuttamisesta ja opiskelijoiden oppimisen varmistamisesta. Siis siitä, että opiskelijan osaamista arvioidaan suhteessa tutkinnon tavoitteisiin ja varmistetaan tavoitteiden mukainen oppiminen opiskelijoiden omaa vastuuta unohtamatta. Erilaisia suoria ja epäsuoria mittareita tähän on kehitelty. Tällöin keskiössä ei ole opetuksen arviointi eikä kurssiarviointi, vaan se, kuinka systemaattisesti parannetaan opiskelijan oppimista suhteessa tutkintotason tavoitteisiin.

Laatutyön pitää tukea yliopiston strategiaa ja strategisten tavoitteiden saavuttamista. Ylläkuvattu suunnittele-tee-arvioi-kehitä eli nk. Demingin ympyrä on tuttu yliopiston laadunhallintajärjestelmästä. Edellä hahmoteltu laatutyö koulutuksen puolella tukisi yliopiston strategisten tavoitteiden saavuttamista ja opetuksen laadun kehittymistä. Tutkimuksen puolella laatutyön pitäisi olla astetta helpompaa kuin koulutuspuolella. Ei siis rakettitiedettä. Lähdetäänkö tekemään siis laatua?

 

Matti Turtiainen

Professori

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan varadekaani

Kotimaiset tiedelehdet julkaisuluokitusten paineessa

Julkaisufoorumissa tehdään vuoden 2018 aikana tieteellisten julkaisukanavien tasoluokituksen päivitysarviointi. Ihmistieteiden kannalta mielenkiintoa herättää jälleen kotimaisten julkaisujen kohtalo: nouseeko uusia lehtiä JUFO 2 -tasolle ja tippuuko vanhoja pois.

Kun Julkaisufoorumin ensimmäinen luokitus julkaistiin vuonna 2012, kotimaisilla kielillä julkaisevat tiedelehdet olivat jäädä sivuosaan. Vasta 60 tieteellisen seuran kannanotto sai aikaan korjausliikkeen, jonka myötä parikymmentä “oman alansa johtavaa” suomen- ja ruotsinkielistä ihmistieteiden julkaisukanavaa nostettiin mukaan toiseksi korkeimpaan JUFO-luokkaan.

“Johtavien” lehtien valinta on kuitenkin haastavaa, sillä jo “omia alojaan” on selvästi enemmän kuin tarjolla olevia paikkoja JUFO 2 -kategoriaan. Viisastenkiveä ei ole myöskään lehtien välisten tasoerojen arviointiin. Vuoden 2014 päivitysarvioinnin yhteydessä todettiinkin, että tasolle 1 arvioidut kotimaiset julkaisut saattavat joutua “heikompaan asemaan kuin mihin todellinen ero […] tieteellisessä tasossa antaisi aihetta”. (Pölönen, Janne 2015. Suomenkieliset kanavat ja julkaisut Julkaisufoorumissa. Media & Viestintä 38:4, s. 241. )

Osin keinotekoisen kilpailuasetelman riskinä on, että lehtien toimituksissa aletaan liikaa miettiä, mitä tietyn JUFO-luokituksen saavuttaminen tai säilyttäminen vaatii, kun varsinaisen kysymyksen pitäisi olla, mitä lehden kannalta merkityksellisen tieteellisen keskustelun edistäminen vaatii.

Luokitusjärjestelmän suostuttelevalle vallalle myöntyvä lehti on kuin ravintoloitsija, joka kulinaarisen näkemyksen ja reseptiikan kehittämisen sijaan keskittyy murehtimaan, mistä Michelin-oppaan arvioija mahtaisi pitää, jos hän joskus astuisi ovesta sisään.

Vastuu ei-toivottujen ohjausvaikutusten korjaamisesta on toki myös “ravintolan asiakkailla”, julkaisujaan suunnittelevilla tutkijoilla, jotta artikkeleita tarjottaisiin lehtiin, joissa ne parhaiten löytävät kiinnostuneet lukijansa ja joissa niiden argumenteilla on eniten tehtävää.

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkija