All posts by viestinta

Tutkija – kaiken taitava moniosaaja?

Viime aikoina monella tieteenalla on kuullut useissa yhteyksissä sanottavan, että asiat olivat ennen paljon helpompia. Tässä viitataan usein siihen tosiasiaan, että tieteentekemisestä on tullut pitkälle vietyä moniosaamista. Pelkkä asiaosaaminen omalla spesifisellä alalla ei enää riitä, vaan useat muut osatekijät määrittelevät tekemisen suunnan sekä tavoitteet.

Tutkimusrahoituksen rakenteiden uudistuminen, digitalisaatio, teknologian nopea kehitys, valtavat datamäärät, tiedonkulun nopeutuminen sekä sosiaalinen media ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttaneet merkittävästi tutkimuksen luonnetta siten, että lähtökohtana on usein nopeiden ratkaisumallien löytäminen.

Rahoittajatahot ovat tietoisesti ohjanneet tutkimuksen suuntausta käytännönläheisten sovellutusten ideoimiseen, tuottamiseen sekä tuotteistamiseen esimerkiksi translationaalisen lääketieteen keinoin. Tavoitteena tässä “laboratoriosta potilasvuoteen ääreen” konseptissa on edistää yhtäältä perustutkimustiedon hyödyntämistä kliinisessä tutkimuksessa ja toisaalta potilasnäytteiden sekä tautimallien hyödyntämistä tautimekanismien ja hoitokohteiden selvittämisessä.

Luonnollisesti tämä kehityskulku on järkevää ja varsinkin kansantaloudellisesti kannatettavaa. Tätä kautta pyritään pääasiallisesti tehostamaan uusien sovellutusten käyttöönottoa liittyen muun muassa potilaslähtöisiin terapioihin, hoidon vaikuttavuuteen sekä sairauksia ennakoivaan diagnostiikkaan ja niiden ennaltaehkäisyyn.

Mikä on sitten tässä uudistuvassa tutkimuskentässä tutkijan rooli nyt ja tulevaisuudessa? Ainakin yksi asia on varmaa, nimittäin se että merkittävää tutkimusta tehtäisiin edelleenkin todellisesta elämästä irrallaan olevissa instituutioissa. Konsortiopohjaiset rahoitushaut ohjaavat tutkijoita entistä useammin hakeutumaan kansainväliseen yhteistyöhön, niin oman alansa huippututkijoiden, kuin hyvinkin erilaisilta tieteenaloilta olevien toimijoiden kanssa. Monitieteellisyys on eittämättä päivän teema.

Menestyminen muuttuvassa toimintaympäristössä vaatii tutkijoilta asiaosaamisen lisäksi sosiaaliseen vaikuttamiseen, esiintymiseen, verkostoitumiseen, tieteen rajoja rikkovaan innovatiivisuuteen ja jopa intuitioon liittyviä taitoja. Haasteena tässä prosessissa on se, mistä löytyvät kaikki nämä taidot omaavat henkilöt – varsinaiset tieteen moniottelijat? Tämä peräänkuuluttaa uudentyyppisen koulutuksen tarvetta jo tutkijanuran alkuvaiheessa ja täten haastaa niin tutkimusryhmät, tutkijakoulut kuin yliopistotkin toimintatavoille, jotka eivät noudata perinteistä ajattelumallia.

Mikko Hiltunen

Kudos- ja solubiologian professori

Sote-uudistus: Massaräätälöinti ei riitä eniten apua tarvitseville

Miten sote-uudistuksessa käy paljon palveluja tarvitseville asiakkaille? Monisairaiden, moniongelmaisten ja erityistä tukea tarvitsevien ihmisten palvelujen yhteensovittaminen on yksi uudistuksen keskeisimmistä haasteista.

So- ja te-asiat yhdistävä asiakassuunnitelma, jolle on tulossa oma paikkaansa Kanta-palvelussa, on lupaava askel eteenpäin. Maakuntatasolla suunnitellaan yhtenäisiä palvelukokonaisuuksia yhdistämään eri palveluntarjoajia. Paljon uskotaan myös niin sanotun matalan kynnyksen palveluohjauksen varaan, jolla saadaan tehokkaasti hoidettua isojen asiakasmassojen neuvontaa. Uudistuksen onnistumisen kannalta tärkeää onkin, että suuret asiakasvirrat saadaan kulkemaan jouhevasti. Näin niukkoja resursseja saadaan ohjattua sinne missä niitä eniten tarvitaan.

Kaikkein eniten apua ja tukea tarvitsevien ihmisten ongelmavyyhdit ovat kuitenkin usein hyvin yksilöllisiä. Hyväkin palvelusuunnitelma on vain poikkileikkaus tilanteesta. Se vaatii jatkuvaa päivittämistä sitä mukaa kun ongelmatilanteet muuttuvat ja vaihtuvat. Monitahoiset ongelmat vaativat useiden ammattilaisten yhteistyötä. Se mikä palvelujärjestelmän kannalta näyttää hyvin suunnitellulta kokonaisuudelta, voi olla yksittäiselle asiakkaalle sekava kaaos. Kokonaisuuden hallinta ei saa jäädä asiakkaan itsensä vastuulle. Lähelle ihmistä, hänen omaan arkeensa tarvitaan yhteyshenkilö, ”rinnalla kulkija”, joka tuntee asiakkaan tilanteen, jonka puoleen on helppo kääntyä ja joka neuvoo eteenpäin.

Paras palvelukokonaisuus paljon apua tarvitsevalle asiakkaalle syntyy mittatilaustyönä. Tämä onnistuu, jos palvelujen yhteensovittaja on lähellä asiakasta ja tietää hänen tilanteensa. Järjestelmältä mittatilaustyö vaatii uudenlaista joustoa, massaräätälöinnin ylittävää asiakkaan tarpeiden aitoa huomioon ottamista.

Anneli Hujala

Projektitutkija

Strategisella tutkimuksella ja vuorovaikutuksella vaikuttavuutta

Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) rahoittaa yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa korkeatasoista tutkimusta, jonka avulla etsitään konkreettisia ratkaisuja suuriin ja monitieteistä tutkimusta vaativiin haasteisiin. Tiivis vuorovaikutus tutkijoiden ja tiedon hyödyntäjien välillä on edellytys onnistuneelle vaikuttavuudelle. Ensimmäiset lähes kuusivuotiset strategisen tutkimuksen hankkeet käynnistyivät syksyllä 2015 ja ovat päässeet hyvään vauhtiin.

Strateginen tutkimusrahoitus mahdollistaa aivan uudella tavalla monitieteisen ja monialaisen tutkimusyhteistyön tekemisen yliopistojen ja tutkimusorganisaatioiden välillä. Samanaikaisesti voidaan hyödyntää eri tutkimuspartnerien erityisosaamista ja tutkimusaineistoja sekä innovatiivisia tutkimusmenetelmiä.

Vuorovaikutuspartnerit ovat tärkeässä roolissa, kun tutkimuskonsortioiden tuottamaa uutta osaamista ja ratkaisumalleja viedään käytäntöön.  Hankkeissa tehtävät tapaustutkimukset eri yritysten kanssa ja opinnäytetöiden yhteisohjaus tarjoavat myös erinomaisen innovaatioalustan ja ponnahduslaudan käytännön työelämään monille nuorille tulevaisuuden tekijöille. Tutkijoille tiivis sidosryhmäyhteistyö tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tutkimustulosten nopeaan käytäntöön vientiin ja vaikuttavan tutkimusyhteistyön rakentamiseen.

Itä-Suomen yliopiston koordinoiman FORBIO-konsortion (Kestävä, Ilmastoneutraali ja Resurssitehokas Metsäbiotalous) vuorovaikutustapahtumissa on ollut iloinen, yhdessä tekemisen meininki, mikä on edesauttanut vuoropuhelua eri metsäbiotalouden toimijoiden ja ministeriöiden kanssa, ja tehostanut tutkimustulosten käytäntöön vientiä ja vaikuttavuutta. Strateginen tutkimusyhteistyö antaa siinä mukana olijoille myös uusia näkökulmia omaan ajatteluun ja uudenlaista virtaa tekemiseen!

Heli Peltola

Metsänhoitotieteen professori

Homo absens

Yuval Noah Harari näkee uudessa pamflettikirjassaan Homo Deus. A Brief History of Tomorrow (2017) tekoälyn kehittämisen vähintäänkin ongelmallisena, eikä niinkään tuomipäiväennustusten valossa Terminaattori-elokuvien tyyliin, kuin siinä valossa, mitä se tekee meille ihmisille.

Kannattaa erikseen sanoa – viimeaikaisten lööppien vuoksi – ettei Harari siis pelkää tekoälyn kaappaavan valtaa ihmisiltä.

Hän muun muassa kysyy, mikä paikka ihmiselle jää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa äly erotetaan tietoisuudesta ja jossa iso osa tiedon käsittelystä annetaan tekoälylle.

Tiedämmehän jo nyt, että teknologia muuttaa työtä, sen luonnetta, mutta se muuttaa myös arkea ja käyttäytymistämme.

Yksi puoli ilmiötä on se, että osa meistä on jo nyt niin kiinni teknologiassa, että se muuttaa kanssakäymistämmekin muiden ihmisten kanssa. On kyse muun muassa siitä, mistä kognitiivisessa psykologiassa puhutaan huomion jakamisen (shared attention) ongelmana.

Emme enää kommunikoi välittömän fyysisen ympäristömme ja sen ihmisten kanssa elein ja ilmein – koska huomiokykymme ei riitä siihen – vaan vain verbaalisesti tai graafisesti netissä. Eräs havahduttava esimerkki on imettävien äitien käyttäytymisen muuttuminen (HS 18.11.2017); vaikka asiaa ei moralisoisikaan, niin käyttäytymisen muutos on tosi.

Onko meillä nyt tässä homo absens? Ihminen, joka ei enää ensisijaisesti elä aika-paikkaisessa fyysisessä maailmassa vaan virtuaalisessa maailmassa.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Ihminen, joka on hakemusten ammattilainen

Juicen Rakkauden ammattilainen pyöri mielessäni, kun akatemiahakemuksemme oli jätetty 26.09. klo 16.04 onnistuneesti. Meni tietty taas viime tinkaan, mutta tutkimussuunnitelma liitteineen lähti kovan ponnistuksen tuloksena. Meitä oli kolme seppää takomassa tätä (tuskin) mahdollista sampoa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kollegani vitsaili: Tuli Akatemian lottokuponki täytetyksi.

Karjalan tutkimuslaitokselta oli syyskuussa lähtenyt yli kaksikymmentä eri hakemusta, niin Akatemialle kuin muille rahoittajille. Varmasti jokainen rahoitushakemusta joskus rakentanut on miettinyt asian mielekkyyttä. Jo pelkkään tutkimusprojektihakemukseen on kirjoitettava tutkimussuunnitelman lisäksi aineistonhakusuunnitelma, kuvaukset yhteistyökumppaneista ja liikkuvuussuunnitelma, joka on vahvistettava kutsuin. Näiden kaikkien tekeminen vie paljon aikaa. Totta kai, akatemiahakemus edistää omaa ajattelua ja kehittää yhteistyöverkostoja. Hakemusaallossa tulee sisällytetyksi myös muiden ihmisten tekemiin hakemuksiin. Paljon hyvää siis. Hakemusammattilaiset ovat tavallisesti väsyneen innokkaita.

Kysymys on siitä, moniko hakemus saa rahoituksen, kuinka rahoitettavat hankkeet valitaan ja loppujen lopuksi, kuinka tehokas on tällainen järjestelmä, joka vie tutkijoilta paljon työaikaa ja ilmeisesti kuormittaa myös Akatemiaa. Hakemuksethan käyvät läpi ulkopuolisen arvioinnin, mikä toisaalta takaa järjestelmän puolueettomuuden, toisaalta vahvistaa englannin aseman ”ainoana oikeana” tieteen kielenä.

Katsoin akatemian sivuilta tietoa päättyneestä hausta. Sinne tuli yhteensä 2871 hakemusta, joista 1229 oli hankehakemuksia. Moniko niistä saa rahoituksen? Sivulla kerrottiin myös siitä, kuinka arviointeja on maailmalla kehitetty, mikä voi olla mallina Suomellekin. ”Toinen kiinnostava päätöksenteossa testattu menetelmä on lotto, joka on nimensä mukaisesti arvonta. Hakemuksista valitaan ensin rahoitettavaksi parhaat kymmenen prosenttia ja hylätään vastaavasti heikoimmat kymmenen. Jäljelle jääneestä keskikastista rahoitettavat hankkeet arvotaan.” Meillä on toivoa.

Olga Davydova-Minguet

Apulaisprofessori (Venäjä- ja rajatutkimus)

Karjalan tutkimuslaitos

Biojalostamoiden rinnalle tukkipuun käyttöä

Suomen metsäbiotalous kasvaa ja monipuolistuu voimakkaasti. Erityisesti investoidaan selluntuotantoon sekä puubiomassasta uusiakin tuotteita valmistavaan biojalostukseen. Niille tarvitaan lisää kuitupuuta raaka-aineeksi. Samalla kun sitä hankitaan metsistä, tulee markkinoille väkisinkin myös tukkipuuta. Varttuvat Suomen metsät myös tuottavat enenevässä määrin järeää puuta. Kaikkien etu metsäalalla on löytää suomalaisille tukeille lisää kannattavaa käyttöä.

Puutuoteteollisuus käyttää arvokasta tukkipuuta yli 25 miljoonaa kuutiometriä vuodessa ja maksaa noin 70 prosenttia koko metsätalouden bruttokantorahoista. Puutuoteteollisuus sekä sen käyttämän puun kasvatus ja hankinta ovat yhdessä suuri metsäsektorin työtilaisuuksien tuoja.

Puutuoteteollisuus on myös merkittävä muun metsä- ja biotuoteteollisuuden menestyksen mahdollistaja yksistään puumarkkinoiden pyörittäjänä: markkinoille ei hevin saada riittävästi kuitupuuta biojalostamojen tarpeisiin ilman tukkikaupan huomattavaa lisäystä tai kuitupuun kantohintojen reipasta nostamista. Kukapa myisi tukkia propsin hinnalla; tai toisaalta ostaisi laatutukkia sellukattilaan. Pelkkää kuitu- tai tukkipuuta on vaikea metsistä hankkia.

Lisäksi sahauksen sivuvirrat – hake, puru ja kuori – ovat mainioita energian ja biojalostuksen raaka-aineita. Uudet biojalostamoinvestoinnit suorastaan huutavat lisää sahaus- ja puutuotekapasiteettia maahan. Biojalostamojen, puutuoteteollisuuden ja puunmyyjien edut kietoutuvat toisiinsa. Mikä on niiden etu, on hyödyksi koko kansakunnalle.

Eikä pidä tietenkään unohtaa, että puutuoteteollisuuden tuotteet, kuten puutalot, huonekalut ja puusillat, tyypillisesti sitovat hiiltä pitkäksi aikaa. Puurakentaminen ja puutalossa asuminen ovat joka kodin ilmastotekoja.

Lue lisää puutuoteteollisuuden toimialoista http://puutuoteteollisuus.fi/toimialat/

 

 

 

 

Jyrki Kangas

Metsäbiotalouden professori

Onko yliopistoilla vaikutusta Suomen talouteen?

Skotlantilaisen BiGGAR Economics Ltd:n toteuttama arviointi suomalaisten yliopistojen taloudellisista vaikutuksista Suomen talouteen julkaistiin tiistaina 13.6.2017. Arviointihanke toteutettiin yhteistyössä Akavan, Elinkeinoelämän keskusliiton, Sivistystyönantajien, Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) ja Suomen yliopistot UNIFI:n kanssa. Arviointiin osallistuivat kaikki yliopistolaissa mainitut yliopistot ja se tehtiin keväällä 2017. Arviointiraportti on saatavilla osoitteessa: www.unifi.fi/taloudellisetvaikutukset.

Yliopistojen taloudellisten vaikutusten keskeisimmiksi lähteiksi arvioinnissa tunnistettiin yliopiston oma toiminta, opiskelijoiden toiminta, yliopistojen tuottama tuki liike-elämälle ja innovaatioille, sekä yliopistokoulutuksen korkeampi tuottavuushyöty. Pienempiä vaikutuksia syntyy kansanterveysvaikutuksista ja matkailusta. BiGGAR Economicsin mukaan yliopistoihin panostettu euro kytkeytyy keskimäärin 5,26 euron arvonlisään Suomen taloudessa.  Lisäksi yliopistot henkilökuntansa ja opiskelijoidensa kautta vaikuttavat yhteiskuntaan myös monin ei-euromääräisesti-mitattavin tavoin, kuten uusintamalla suomalaista kulttuuriperintöä.

Minulta pyydettiin arvioinnin julkistamistilaisuuteen kommenttipuheenvuoro arvioinnin tulosten hyödyntämisestä yliopiston strategiatyössä. Mielestäni raportti antaa yksiselitteisen viestin: yliopistoilla on huomattava taloudellinen vaikutus ja arvo. Viimeistään nyt päättäjien tulee ymmärtää, että kaiken maailman dosenttien ja kaiken maailman toimistosihteerien merkitys Suomen hyvinvoinnille ja sen myönteiselle pitkäjänteiselle kehittämiselle on myös talouden näkökulmasta niin oleellinen, ettei Suomella ole varaa olla resursoimatta yliopistoja.

Yliopistot mitoittavat toimintansa valtiovallan niille osoittamien resurssien mukaan. Jos rahoitusta vähennetään merkittävästi, yliopisto joutuu vähentämään toimintojaan ja arvioimaan miten säilyttää tarvittava kriittinen massa ja elinkelpoisuus toimintojen karsimisesta huolimatta. Yliopistot pystyvät elämään tämän välillä aika raadollisenkin tosiasian kanssa. Sen sijaan oleellista on, että onko kulloinenkin resursointi riittävä Suomen menestyksen kannalta. Selvitys tukee vahvasti näkemystä, että panostaminen yliopistoihin on investointi, joka kantaa runsaasti hedelmää yhteiskunnalle takaisin.

Tämän edellytyksenä kuitenkin on, että yliopistot saavat autonomiansa puitteissa kehittää toimintojaan eli niiden kykyyn tehdä omat strategiset linjauksensa, luotetaan. Raportti tukee myös ylipäätään strategisen ajattelun merkitystä yliopistojen toiminnassa. Me haluamme edistää tieteen kestävää kehitystä, siten yliopistojen strategiatyö ei voi olla riippuvaista vain hetkellisistä trendeistä. Silti, yliopiston on osattava tunnistaa ja kehittää omassa toiminnassaan sellaisia toimintamalleja, jotka tukevat tieteen ja korkeakoulutuksen pitkäjänteisyyttä mutta myös antavat välineitä puhua juuri tänään yhteiskuntaa koskettavista aiheista ja löytää niihin ratkaisuja.

Itä-Suomen yliopiston strategian kannalta raportti ei aiheuta oleellisia muutoksia linjauksiin tai käynnissä olevaan vaikuttavuusstrategian määrittelyyn, ennemminkin tukee niitä strategisia linjauksia ja valintoja joita yliopisto on viime vuosina tehnyt, ja muistuttaa laajan sidosryhmäyhteistyön ja kommunikaation merkityksestä. Itselleni tämä tarkoittaa muun muassa viestintäosaamisen kehittämistä ja kykyä osata kertoa yliopiston toiminnasta ja tuloksista siten, että yliopiston ja muun yhteiskunnan välille syntyy aito ja jatkuva vuorovaikutus.

Raportti tukee myös ajatusta lokaalin ja globaalin yhteenkuuluvuudesta: yliopisto ei voi olla alueellisesti vahva ja vaikuttava ellei se ole kansallisesti ja kansainvälisesti vahva. Tämän takia yliopiston tulee voida tehdä strategisia ja toiminnallisia ratkaisuja, jotka edistävät kansallista ja kansainvälistä kilpailukykyä, vaikka kyseiset ratkaisut eivät aina miellytä jotakin paikallista tai jopa valtakunnallista toimijaa. Vuorovaikutusta erilaisten sidosryhmien kanssa on syytä parantaa ja löytää yhteisiä tavoitteita, jotta yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus paranee ja tulee entistä näkyvämmäksi. Eri toimijoiden roolit tulee olla kuitenkin selkeät ja siksi en lakkaa jankuttamasta yliopistoille lakiin kirjatuista tehtävistä – vapaa tutkimus, tieteellinen ja taiteellinen sivistys, tutkimukseen perustuva ylin opetus ja opiskelijoiden kasvattaminen palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Kun tälle tehtävälle on luottamus, arvostus ja asialliset resurssit, syntyy hyvää, myös taloudellista, yhteiskunnalle.

Lea Ryynänen-Karjalainen
Itä-Suomen yliopiston hallituksen puheenjohtaja

Joensuun normaalikoulun kansainvälinen opettajien täydennyskoulutus-projekti esittelyssä Bonnissa

Saksan kulttuuriministeriö ja Pädagogischer Austauschdienst järjestivät Bonnissa Gustav-Stresemann-Instituutissa 17.–19.5. konferenssin, joka käsitteli EU:n Erasmus+ -ohjelman yleissivistävän koulutuksen kansainvälisiä projekteja ja esitteli hyviä käytänteitä.

Suomesta Best practice results from Erasmus+ -konferenssiin osallistui viisi osanottajaa eri Erasmus+-toiminnoista sekä opetushallituksen edustajana ja asiantuntijana Sirkka Säikkälä. Esittelin Joensuun normaalikoulun Opetussuunnitelma, kestävä tulevaisuus ja oppimisympäristöt koulun kehittämisessä -projektin yleisistunnossa, jossa oli myös kolme muuta eri ohjelmien esitystä Euroopan maista.

Normaalikoulun projekti toteutettiin vuosina 2014–2016. Täydennyskoulutustapahtumiin viidessä eri Euroopan maassa osallistui kahdeksan Norssin opettajaa ja rehtori. Koulutustapahtumat olivat kursseja, seminaareja ja konferensseja Turkissa, Kroatiassa, Alankomaissa, Englannissa ja Skotlannissa.

Osallistujien näkemykset koulutusten annista olivat varsin positiivisia. Myös vaikutus koulun toimintaan, koululaisiin, opiskelijoihin ja opetusharjoittelijoihin todettiin ulkoisessa arvioinnissa erittäin hyväksi. Projekti jatkuu vielä vuoden 2017 kesään jatkoprojektina, joka alkoi 2015.

Konferenssissa oli myös laaja ja mielenkiintoinen posterinäyttely eurooppalaisista kehittämisprojekteista. Suomalaisilla edustajilla oli lisäksi kaksi posteriesittelyä koulujen välisistä projekteista. Pöllönkankaan koulu esitteli To Europe with wings wide open -projektia rehtori Armi Seppäsen johdolla, ja Espoon kristillisellä koululla oli posteri projektistaan Space for Science – Implementin Innovations in Science Education, jota esitteli luonnontieteiden opettaja Hanna Niemelä.

Posterinäyttely kiinnosti osallistujia ja antoi kuvan Erasmus+-projektien monipuolisuudesta.

Bonnin konferenssiin osallistui yli 200 osallistujaa 31 eri maasta, mikä tarjosi erinomaisen mahdollisuuden esitellä Norssia ja Norssin projektia sekä kertoa suomalaisesta koulusta ja opettajankoulutuksesta, erityisesti opetusharjoittelusta.

Konferenssiympäristö instituutissa oli itsessään hyvä luomaan uusia verkostoitumismahdollisuuksia ja vahvistamaan vanhoja. Tapasin joitakin oman projektimme tai muissa koulutustapahtumissa olleita vanhoja kollegoita, joista muun muassa kaksi ruotsalaista osallistujaa oli kuuntelemassa huhtikuussa 2015 Zagrebissa esitelmää, jonka piti Norssin kolme opettajaa. Tapasin myös uusia kollegoita, joita tuntui kiinnostavan suomalainen opettajankoulutus sekä esimerkiksi taito- ja taideaineiden opetus, josta oli projektissa esitelmä Istanbulissa.

Best practice results from Erasmus+ -konferenssi oli antoisa useistakin syistä. Se avasi uusi näkökulmia sekä suomalaisen että kansainvälisen verkostoitumisen kannalta ja tarjosi mahdollisuuden kuulla EU:n koulutusalan johtajien näkemyksiä koulutuksen kansainvälisten toimintojen kehittämisestä. Euroopan komission koulutuksen osaston johtaja Michael Teutsch esitteli näkemyksiä seuraavasta ohjelmakaudesta, ja yksi suunta oli, että hakuprosesseja ja pyritään keventämään – ilmeisesti palaute on otettu huomioon suunnittelussa.

Lisäksi eri maiden projekteista oli mielenkiintoista kuulla työryhmissä. Erityisesti kielten opetukseen liittyvät esitykset olivat kiinnostavia.


Best practice results from Erasmus+konferenssin yhteydessä oli jokiristeily Rhein Prinzessin -aluksella. Kuvassa suomalaisten ryhmä, Eija Liisa Sokka-Meaney (vas.), projektikoordinaattori Tiina Sarisalmi Orivedeltä, vararehtori Paula Luopio-Lemetyinen Lauttasaaren ala-asteelta, luokanopettaja Hanna Niemelä Espoon kristillisestä koulusta, vastaava asiantuntija Sirkka Säikkälä opetushallituksesta ja kieltenopettaja Armi Seppänen Pöllönkankaan koulusta Oulusta.

Eija Liisa Sokka-Meaney

Lehtori, luokanopettaja

Arktiset haasteet

Arktinen alue on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan, koska Suomi on vetovastuussa Arktisen neuvoston johtamisesta kahden vuoden ajan (2017-2019).

Mikä oikeastaan on arktinen alue, ja miten se meitä keski-eteläsuomalaisia koskettaa?

Arktisen alueen määritelmiä on monia. Usein rajana pidetään pohjoista napapiiriä (66° 33’N).  Näin ollen arktinen alue kattaa huomattavan osan Suomen pinta-alasta. Kansainvälisessä yhteistyössä Suomen arktinen alue on napapiirin pohjoispuolinen osa Lapin lääniä. Luonnontieteellisesti tämä alue on ns. subarktista aluetta.  Maantieteellisesti arktinen alue on moninainen, ulottuen aavasta lumilakeudesta vihreään tundraan, jäiseen mereen, korkeisiin vuorenhuippuihin ja moderneihin kaupunkeihin. Arktisella alueella asuu n. 5 miljoonaa ihmistä. Monelle meistä arktinen alue merkitsee ennen kaikkea vapaa-aikaa, retkeilyä ja kalastusta. Monille pohjoissuomalaisille se merkitsee myös elinkeinoa matkailun tai porotalouden parissa. Arktinen alue on kuitenkin paljon merkittävämpi kuin osaamme edes kuvitella muun muassa ilmastovaikutusten ja luonnonvarojen vuoksi. Arktisen alueen merkitystä ei vielä täysin ymmärretä.

Suomi johtaa Arktista neuvostoa 2-vuotisen puheenjohtajakautensa aikana. Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana Suomi korostaa Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoa ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteita arktisessa yhteistyössä. Suomen ohjelman prioriteetteja ovat ympäristönsuojelu, meteorologinen yhteistyö, viestintäyhteydet ja koulutus. Suomi vahvistaa arktista yhteistyötä ja sen jatkuvuutta puheenjohtajakautensa aikana, myös korkeimmalla poliittisella tasolla. Puheenjohtajuuskautta hyödynnetään myös suomalaisen arktisen osaamisen esilletuomiseksi.

Minulla oli etuoikeus osallistua Arktisen neuvoston puheenjohtajakauden siirtymiseen Yhdysvalloilta Suomelle Fairbanksissa Alaskassa. Tilaisuudessa nousi vahvasti esille kansainvälisen yhteistyön ja arktisen alueen kansojen yhteistoiminnan merkitys: “One Arctic – One People”. Muun maailman konfliktit ja sodat eivät ole ulottuneet arktiselle alueelle – “Let’s keep that way”, sanoi ulkoministeri Timo Soini. Alkuperäiskansojen tiedot, taidot ja arvomaailma ovat lähtökohta kestävälle kehitykselle ja koulutukselle, myös arktisen alueen ulkopuolella. Infrastruktuurin kehittämisessä, uusiutuvan energian tuotannossa ja viestintäteknologiassa arktisen alueen maat hyödyntävät innolla uusinta teknologiaa. Arktinen merialue tarjoaa uusia väyliä ja liikennemahdollisuuksia. Arktinen alue globalisoituu.

Luonnon ja maapallon kannalta suurimpana haasteena arktisella alueella on ilmaston ja merialueiden lämpeneminen, ikiroudan sulaminen, suuret ekologiset muutokset, biodiversiteetin väheneminen, musta hiili ja luonnonvarojen kestävä käyttö. Nyt ilmastonmuutos uhkaa jopa Huippuvuorten ikirouta-alueella sijaitsevaa maailman ruokaturvallisuuden viimeisenä turvana toimivaa siemenholvia! Suuria haasteita ovat myös arktisen alueen ihmisten hyvinvointi, etenkin mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen, tuoden mukanaan muun muassa päihdeongelmia.

Meillä on tietoa, rahaa ja kapasiteettia arktisen alueen ympäristön, elinvoimaisuuden ja hyvinvoinnin säilyttämiseksi, jos niin haluamme. Arktisen neuvoston asema korostuu entisestään. Edelleen tarvitaan vankkaa tieteellistä tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi, laaja-alaista varhaiskasvatuksesta asti lähtevää koulutusta ja tiedottamista.  Meillä UEFissa on sellaista arktiseen alueeseen liittyvää osaamista muun muassa ekologian, ympäristötieteiden, biotalouden, maantieteen, ympäristöoikeuden  ja historian aloilla, joka kannattaa tuoda tähän yhteyteen. UEF kuuluu The University of the Arctic (UArctic) verkostoon (http://www.uarctic.org/about-uarctic/), joka on erinomainen toimintaympäristö koulutuksen ja tutkimuksen edistämiseksi. On jo linjattu, että verkostossa kehitetään arktisten alueiden opettajankoulutusta. UArctic tarjoaa meille mahdollisuuden kehittää muun muassa Summer School -toimintaa, jossa voisimme toimia monitieteisesti. Mikäli haluat kantaa kortesi tähän kekoon, ota minuun yhteyttä.

Myös meillä on vastuu arktisesta alueesta!

Elina Oksanen

Kasvifysiologian ja bioteknologian professori

Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan varadekaani

Luotettavuus, kansalaisuus ja tiedon tuottaminen

Suomalainen keskustelu kaksoiskansalaisuudesta on toistaiseksi laantunut, mutta mielestäni aihe on edelleenkin pohtimisen arvoinen – vaikka ilmeisesti päätöksiä kansalaisuuslain muutoksesta tehdään perustuen muihin näkökulmiin, kuin tässä kirjoituksessa esitettyihin.

Suomi on kansainvälistynyt viimeisen 25 vuoden aikana niin, että eri kansalaisuuksia olevia ihmisiä on nykyisin kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös tiedon tuottajien joukossa – ja eritoten heidän joukossaan. Tutkimus ja koulutus ovat olleet kansainvälistymisen eturintamaa. Vuoden 2003 kansalaisuuslaki on antanut tänne opiskelemaan ja tutkimusta tekemään tulleille ihmisille mahdollisuuden hankkia Suomen kansalaisuuden edellisestä kansalaisuudesta luopumatta. Kun julkisuudessa mainitaan kaksoiskansalaisten määriä, olisi kiinnostavaa tietää, miten kaksoiskansalaisuudet ja ”vieraat” kansalaisuudet jakautuvat toimialoittain. Otaksuisin, että tutkimus sijoittuisi tässä vertailussa etusijoille.

Kaksoiskansalaisuudesta on puhuttu muun muassa lojaalisuus- ja luotettavuusongelmana – erityisesti liittyen valtionvirkojen täyttämiseen (https://jojalonen.wordpress.com/). Eritoten Venäjän kansalaisuuden Suomen kansalaisuuden rinnalla omaavat on esitetty mahdollisena uhkana, jos kyseessä on maanpuolustuksen, mutta myös laajemmin – valtionhallinnon toimet, joiden kautta päätöksentekoon, -toimeenpanoon ja tiedon turvallisuuteen voidaan vaikuttaa. Venäjän kansalaisuus on esitetty itsestään selvänä henkilön luotettavuutta heikentävänä sitoumuksena valtioon, joka tämän päivän maailmassa harjoittaa häikäilemätöntä toisiin valtioihin vaikuttamista. Kun keskustelua käydään valtiotasoisin argumentein, kaksoiskansalaisten omasta arjestaan nousevat argumentit usein sivuutetaan (http://yle.fi/uutiset/3-9443339). Yksilön kannalta keskeinen kaksoiskansalaisuuden antama etu, perhesuhteiden ylläpitämisen helppous, häviää mahdolliselle valtionturvallisuusuhalle.

Tämä keskustelu muiden seikkojen lisäksi pani minut miettimään tiedon tuottajien luotettavuutta (ja tiedon tuottamisen suhdetta valtioon, tiedon ”kansallisuutta/kansalaisuutta”). Onhan loogista ajatella, että tiedon tuottajan kansalaisuus – samoin kuin muutkin sitoumukset – vaikuttavat hänen tuottamaansa tietoon. Itse asiassa tämä on muun muassa naistutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen lähtökohta: meidän tuottamamme tiedon ”objektiivisuus” löytyy oman positiomme, omien sitoutuneisuuksiemme ja tuottamamme tiedon ehdollisuuden tiedostamisesta ja selkeästä esille tuomisesta. Vähemmistöön kuuluvana tutkijana olen oppinut sen, että minulta suorastaan odotetaan ja edellytetään aina oman positioni erittelyä – jo pelkkä nimi herättää kysymyksiä siitä, kenen äänellä tämä ”natiivitutkija” puhuu.

Kuitenkin kaksoiskansalaisuuskeskusteluun liittyen oma positioni tuli minulle korostetulla tavalla ”iholle”, kun tutkimusryhmämme vieraillessa ohjausryhmän kokoontumispaikkana olevassa ministeriössä minua pyydettiin esittämään toinen – ei suomalainen – passini. En tiedä, mitä sillä tiedolla tehtiin, mutta minä tulkitsin sen mahdollista epäluotettavuuttani symboloivana tekona. Tämä seikka myös pani minut miettimään itseäni tiedon tuottajana. Onko niin, että toinen kansalaisuuteni tekee tuottamastani tiedosta jollain tavalla vähemmän luotettavan tai objektiivisen kuin yhden kansalaisuuden omaavien ihmisten tuottamasta? Tulisiko ottaa käyttöön tiedon ja tieteen turvallisuuskartoitukset? Tämä symbolinen teko pani taas kerran pohtimaan muuttuvaa positioitumistani taas kerran muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Venäjän ulkomailla tapahtuvaa vaikuttamista esittelevissä ja pohtivissa kirjoituksissa (http://www.colta.ru/articles/society/14209, http://graniru.org/opinion/abarinov/m.259340.html, Jantunen 2016, Riiheläinen 2017) tuodaan esille Lännen Venäjä-suhteiden moninaisuus ja -tasoisuus. Näitä on erityisesti taloudessa, mutta myös kulttuurissa, politiikassa, urheilussa, mediassa, koulutuksessa, maanomistuksessa ym. Venäjän vaikuttamista ei tule ymmärtää yksioikoisena ”propagandan” levittämisenä tai mahdollisena kansalaistensa lojaalisuuden ja Venäjän etujen mukaisen toiminnan vaatimuksena. Koko 2000-luvun aikainen mittava Venäjän ja lännen välinen yhteistyö on luonut monenlaisia verkostoja, joissa mukana olevat ihmiset ovat tulleet suoraan tai välillisesti riippuvaisiksi Venäjästä, sieltä tai sinne menevistä varoista ja siihen liittyvästä työstä.

Aleksandr Morozov (http://www.colta.ru/articles/society/14209) näkee tässä uuden tilanteen, jossa lobbauksen, yhteistyön, kumppanuuden, vakoilun, propagandan ym. vaikuttamisen muotojen väliset rajat ovat hämärtyneet. Aikaisempi yhteistyö, siteet Venäjään uudessa, Krimin jälkeisessä tilanteessa ikään kuin tekevät kaikista siinä mukana olleista (useimmiten) äänettömiä nyky-Venäjän politiikan myötäilijöitä, jotka ikään kuin odottavat ”vanhojen hyvien aikojen paluuta”. Morozov väittää, ettei paluuta menneeseen ole, ja näen, että muun muassa keskustelu kaksoiskansalaisuudesta ja kaksoiskansalaisten luotettavuudesta on osoitus siitä. Muun muassa Timo Vihavaisen (http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2017/02/kaksoiskansalaisuus.html) palavasti ajama ajatus kaksoiskansalaisuuden kieltämisestä ei poista Morozovin esille tuomaa tilannetta, ja Venäjä-yhteydet voivat saattaa epäluotettavuuden varjoon kenet tahansa, joka on jossain elämänsä vaiheessa ollut mukana Venäjäyhteistyössä.

Olen aikaisemmin (http://politiikasta.fi/category/kirjoittajat/olga-davydova-minguet/) kirjoittanut siitä, kuinka haitallista on sotia ja urheilua läpäisevä omien ja vieraiden määrittelylogiikka niiden näkökulmasta, jotka ovat oppineet elämään hybridiä, monipaikkaista elämää. Kansallista lojaliteettia yhtenä ainoana kansalaisuuden ominaisuutena esille tuovat kannanotot valitettavasti vahvistavat tätä logiikkaa. Ne myös kaventavat keskusteluun osallistujien mahdollisuuksia tuoda monipuolisempia näkökulmia esille, kun itse puhujat – ja tiedon tuottajat – alkavat epäillä oman positionsa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. Kuten Janne Riiheläinen on turvallisuuspoliittisessa pamfletissaan (2017) tuonut esille, nykyisissä epävarmuuden ja kriisin oloissa on tärkeää ylläpitää monipuolista ja luottavaista keskustelua, ja vahvistaa yhteiskunnallista luottamusta, eikä heikentää sitä. Meiltä tiedon tuottajilta se vaatii tietomme lähtökohtien ja taustojen perusteellista pohtimista ja esittelyä, tutkimusetiikkaa unohtamatta.

Olga Davydova-Minguet
FT, yliopistotutkija
Karjalan tutkimuslaitos