Onko antirasismi poliittinen käsite?

Yhdenvertaisuusvaltuutettu ja oikeusministeriö lanseerasivat 13.9.2021 Olen Antirasisti -kampanjan, joka kutsuu rakentamaan rasismista vapaata Suomea. Kampanjaan ovat lähteneet mukaan esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto sekä sen kotikaupungit Kuopio ja Joensuu.

Muutama päivä kampanjan lanseerauksen jälkeen sain huolestuneen yhteydenoton eräältä kolmannen sektorin toimijalta. Hän halusi keskustella antirasismi-käsitteen ”poliittisuudesta” ja siitä, uskaltaako tai kannattaako kampanjaan lähteä mukaan.

Antirasismi on terminä vahva, kaukana kädenlämpöisestä. Se ei puhu pehmeästi suvaitsevaisuudesta tai moninaisuudesta vaan se ottaa suoraan ja rohkeasti kantaa. Se ottaa kantaa ensinnäkin siihen, että rasismi on ilmiö, jota ei tulisi missään olosuhteissa hyväksyä tai ohittaa. Se ottaa kantaa myös siihen, että rasismista vapaa Suomi vaatii konkreettisia tekoja aivan kaikilta, yksilöiltä ja instituutioilta.

Antirasismiin sitoutuminen ei ole vain kannanotto yhdenvertaisuuden puolesta ja syrjintää vastaan. Se on kaiken tekemisen läpäisevä toiminnan eetos sekä askelmerkkejä yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi aktiivisilla teoilla ja toimenpiteillä. Se ei ole vain suhtautumistapa tai mielipide vaan jotakin perustavanlaatuista: yhdenvertaisuuslain viemistä käytäntöön. Laissa 1325/2014 yhdenvertaisuuden edistäminen linjataan viranomaisen, koulutuksen järjestäjän ja työnantajan velvollisuudeksi.

Jotta voi vastata kysymykseen, onko antirasismi käsitteenä poliittinen, tulee pysähtyä sen ääreen, mitä poliittisen käsitteellä tarkoitetaan. Yhteiskunta- ja ihmistieteissä operoidaan lukuisilla käsitteillä, joita etenkin arkipuheessa käytetään monin eri tavoin ja joihin kiinnittyy monenlaisia, myös toisistaan poikkeavia, merkityksiä. Poliittinen on yksi tällaisista käsitteistä. Suomen kielessä käsite yhdistyy monesti nimenomaan puoluepoliittisuuteen, ja siihen myös minuun yhteyttä ottanut henkilö viittasi. Hänen huolensa oli tarkalleen ottaen se, tulkitaanko antirasismi-käsitteeseen sitoutuminen vasemmistolaiseksi teoksi.

Toisenlaisessa merkityksessä poliittisen käsitettä käytti esimerkiksi brasilialainen kasvatustieteilijä Paulo Freire (1921–1997) todetessaan, että kasvatus on aina poliittinen teko, koska sillä rakennetaan aina tietynlaista yhteiskuntaa – yhteiskuntaa, joka ottaa mukaan tai sulkee ulos. Neutraalia kasvatusta ei Freiren mukaan ole olemassa.

Freiren edustamasta näkökulmasta antirasismi on mitä suurimmassa määrin poliittinen käsite: konkreettisia tekoja ja rakenteellisia muutoksia vaativa kannanotto yhdenvertaisuuden puolesta, eriarvoisuutta ja syrjintää vastaan. Puoluepoliittinen käsite ei kuitenkaan ole, vaikka se sellaiseksikin on haluttu kehystää ja vaikka sillä tehdään puoluepolitiikkaa. Ihmisten yhdenvertaisuus ei ole mielipidekysymys, puoluepoliittinen agenda tai ideologia, vaikka siitä on tehty myös noita kaikkia.

* * *

Yhdenvertaisuusvaltuutetulta ja oikeusministeriöltä OIen Antirasisti -kampanjan lanseeraaminen on tärkeä teko. Mutta se ei vielä riitä. On hienoa, että esimerkiksi moni oppilaitos, mukaan lukien Itä-Suomen yliopisto, on sitoutunut kampanjaan. Mutta sekään ei vielä riitä, tietenkään. Kampanjan merkityksellisyyden määrittää se, minkälaisia käytännön tekoja se saa ajan mittaan aikaan. Mitä käytännössä tarkoittaa, että esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto on mukana kampanjassa?

Antirasismi ei ole vain rasismin tuomitsemista ja rasismiin puuttumista silloin, kun sitä ilmenee, vaan aktiivista ja ennaltaehkäisevää toimintaa rasismia vastaan. Yliopistossa sen tulee toteutua arkisissa kohtaamisissa, opetuksen käytännöissä ja sisällöissä sekä yliopiston rakenteissa asti. Ei riitä, että opintojaksoilla käydään läpi esimerkiksi antirasistisen ajattelun historiaa tai antirasistisen pedagogiikan käytäntöjä, elleivät ne elä käytänteinä yliopiston arjessa ja toimintatavoissa. Siihen on vielä matkaa. Tuskin mikään koulutuksen instituutio on Suomessa (ainakaan vielä) antirasistinen, eikä Olen Antirasisti -kampanja itsessään niistä sellaisia tee. Siihen sitoutuminen on kuitenkin tärkeä askel, jonka jokaisen soisi ottavan vakavasti: Mitä antirasismi juuri omassa työssäni ja toiminnassani tarkoittaa?

Kampanjan poliittisuuden, ja sen myötä merkityksellisyyden, paljastaa itse asiassa vasta aika. Freireläisessä mielessä poliittisen kampanjaan sitoutumisesta tekee se, että ei sitouduta pelkkään kampanjaan vaan nimenomaan antirasistisiin konkreettisiin tekoihin. Silloin ei edusteta tiettyä puoluekantaa vaan ollaan ihmisiä, inhimillisiä.

Olen Antirasisti -kampanjaan voi liittyä mukaan täällä: https://yhdenvertaisuus.fi/osallistu-kampanjaan

 

Sanna Ryynänen
Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Tieteen arvot ja tieteen hyödyt: Tieteenfilosofisia terveisiä alkaneelle lukuvuodelle

Keväällä 2021 akateemista keskustelua – tai ainakin keskustelua akatemiasta – hallitsi kysymys tieteen arvovapaudesta. Voiko tiede olla vapaata ideologiosta, arvoista ja poliittisista pyrkimyksistä? Tulisiko sen olla sellaista? Ovatko jotkut tieteenalat enemmän ideologisia kuin toiset? Onko humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus jotenkin erityisellä tavalla ideologisesti värittynyttä?

Tuli syksy 2021. Akateemista keskustelua – ja varsinkin keskustelua akatemiasta – hallitsi kysymys tieteen hyödyistä. Kaikki ymmärtävät, että tiede voi olla hyödyllistä. Mutta onko kaikki tiede hyödyllistä? Voidaanko joitakin tieteenaloja tai tutkimussuuntia pitää vähemmän hyödyllisinä kuin toisia? Entä: pitäisikö kaiken tieteen olla hyödyllistä?

Näistä kysymyksistä voisi kirjoittaa kirjasarjoja. Tässä puheenvuorossa keskityn vain kahteen keskustelun ydinteemaan: tieteen arvovapauteen ja tieteen hyödyllisyyteen.

Aloitetaan jälkimmäisestä.

Ei ole mitenkään ilmeistä, kuinka ”tieteen hyödyllisyys” pitäisi määritellä. Miten mitata hyödyllisyyttä? Mille tai kenelle tieteen pitäisi olla hyödyllistä? Minkälaisten tavoitteiden suhteen voidaan ylipäätään puhua tieteen hyödyllisyydestä?

Mutta ehkä tämä on saivartelua. Keskustelun ytimessä näyttää olevan teesi: julkisin varoin kustannetun tieteellisen tutkimuksen tulee hyödyttää veronmaksajia. Kärjistetysti: kansan pitää saada sitä, mitä se tilaa!

Hyväksykäämme väite, että yhteiskunnan tieteeseen sijoittaman rahan on hyödytettävä yhteiskuntaa parhaalla mahdolliselle tavalla. Ei silti ole ilmeistä, kuinka ”hyödytettävä yhteiskuntaa parhaalla mahdolliselle tavalla” olisi ymmärrettävä. Ei nimittäin ole selvää, kuinka ”hyöty yhteiskunnalle” olisi määriteltävä.

Itseäni on tänä syksynä leimahtaneessa keskustelussa häirinnyt erityisesti se, että kaikkien mielestä on ollut perustelua vaatia, että julkista rahoitusta nauttivien tutkijoiden tulisi pystyä antamaan julkinen perustelu tutkimuksensa yhteiskunnallisesta relevanssista. Näin on ajateltu puolustuslinjojen molemmin puolin.

Tämä vaatimus on absurdi.

Haluammeko, että terveyskeskushenkilökunta vastaa voivotteluumme argumentoimalla toimintansa puolesta? Kun poliisi koputtaa ovellemme, odotammeko luentoa lainvalvonnan hyödyllisyydestä? Emme. Me vaadimme vain, että yhteiskunnan antamat tehtävät hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla.

Emme vaadi julkisten palveluiden tuottajia oikeuttamaan toimintaansa. Miksi vaatisimme tätä tutkijoilta?

Tästä päästään ensimmäiseen kysymykseen – kysymykseen tieteen arvoista ja arvosidonnaisuudesta. Näyttää nimittäin siltä, että keskustelun ytimessä ei lopulta ole tieteen hyödyllisyys, tai tutkijoiden vaikeudet oikeuttaa tutkimustaan. Ytimessä on pikemminkin kysymys siitä, minkälaista tutkimusta tulisi ylipäätään tehdä – ja onko jonkinlainen yhteiskunnan rahoittama tutkimus tiedettä ollenkaan.

Jos todella haluttaisiin kritisoida julkista rahankäyttöä, olettaisi keskustelun ytimestä löytyvän kalliin ja inhimillisen toiminnan kannalta esoteerisen luonnontieteellisen perustutkimuksen. Mutta näinhän ei ole ollut.

Kritiikin kohteena on sen sijaan ollut humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus: näillä tieteenaloilla tehtävän tutkimuksen väitetään olevan – merkittäviltä osin ainakin – jotenkin erityisellä tavalla ideologisesti latautunutta, tuskin tiedettä ollenkaan. Palaamme siis väitteeseen, josta jo keväällä kohkattiin: ”mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa”.

Tähän väitteeseen voidaan reagoida monella tavalla, kuten keväällä nähtiin. Itse haluaisin sanoa, että tietyllä tavalla väite pitää paikkansa: humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat ovat kuin ovatkin ”enemmän ideologisia”. Ne ovat sellaisia yksinkertaisesti siksi, että ne käsittelevät otuksia, jotka sattuvat olemaan ideologisesti motivoituneita. Tätä ei kiistä kukaan – kaikkein vähiten he, jotka väittävät humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden toimivan jotenkin erityisen ideologisesti motivoituneesti.

Arvot ja ideologiat selittävät ilmiöitä, joista humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on kiinnostunut. Näin arvot ja ideologiat toimivat myös kohteina tehokkaille yhteiskunnallisille ja kulttuurisille interventioille. Tässä mielessä arvot ja ideologiat ovat aivan yhtä todellisia kuin atomit ja molekyylit, eivätkä näitä asioita tutkivat tieteenalat poikkea mitenkään olemuksellisesti toisistaan.

On hienoa, että keskustelu tieteenfilosofisista perusasioista näyttää kiinnostavan lukukaudesta toiseen – eikä pelkästään tieteentekijöitä itseään, vaan myös toimittajia, virkamiehiä ja poliitikoita. Voidaankin ennustaa, että löydämme tämän aihepiirin pian uudestaan edestämme. Omina terveisinäni kuitenkin toivoisin, että ei pyörittäisi vain ympyrää, vaan mentäisiin myös eteenpäin. Keskustelulla on varaa muuttua täsmällisemmäksi ja syvällisemmäksi.

 

Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Onko hyveistä apua jatkuvassa muutoksessa?

Jatkuvan oppimisen keskuksessa alkoi muutama vuosi sitten työ, jossa pohdimme työyhteisömme hyveitä. Aloitimme arvoaamukahveilla eli UEFin arvojen auki puhumisella ja niiden pohtimisella suhteessa omaan työhön. Halusimme jatkaa organisaation tasolta yksilön ja oman työyhteisön tasolle, joten aloimme puhumaan hyveistä. Hyveet ovat niitä arvoja, joiden on toimittava käytännön tekemisen tasolla. Hyveiden tuottama hyöty yksilöille ja työyhteisölle näkyy mm. yhteisöllisyyden vahvistumisena ja työkulttuurin paranemisena.  Tämä oli myös meidän yhteisen työskentelymme tavoite: tietoista hyvän työkulttuurin rakentamista.

Työstimme hyveitä aktiivisesti ja osallistavasti.  Emme päätyneet Aristoteleen hyveisiin, mutta meille tärkeiksi hyveiksi nousivat avoimuus, dialogisuus, luottamus, sopeutuvuus ja yhteisöllisyys.

Samaan aikaan, kun oli aika ottaa hyveet osaksi perustehtäväämme, oli ryhdyttävä elämään erilaista työarkea. Lisäksi muutos on ollut jatkuvaa ja päällekkäistä: jatkuva oppiminen ja sen tuomat mittavat muutokset toiminnassa, organisaation nimenmuutos, uusi johtaja ja nyt meneillään oleva organisaatiomuutos. Pysäyttävä kokemus oli, kun kollegamme pohti, hämärtyykö todellisuuskuvamme ja perustehtävämme tässä ajassa. Jos näin on, niin olisiko hyveistä apua?

Hyveet ovat kulttuurisidonnaisia ja työyhteisö rakentaa oman työkulttuurinsa. Hyveet testataan käytännön toiminnassa, tässä ajassa. Luotammeko toisiimme? Olemmeko avoimia? Onko keskustelumme dialogista, jolloin kuunteleminen on tärkeämpää kuin puhuminen? Sopeudummeko jatkuvaan muutokseen tai toimimmeko yhteisöllisesti? Näihin vastaaminen ei ole ihan yksinkertaista, koska muutos on myös yksilöllinen kokemus. Johtamisen näkökulmasta hyve-etiikkaan perustuva muutosten läpivienti herättää myös kysymyksiä. Onko tämä oikein? Mikä on tärkeää: organisaation, yhteisön vai yksilön etu ja missä suhteessa? Hyödyttääkö tämä oikeasti koko yhteisöä, jolloin se voi vasta olla hyveellistä johtamista?

Työyhteisönä voisimme kysyä, miksi toiset tuntuvat olevan enemmän muutoshalukkaita kuin toiset?  Onko yksi tapa hyveellisempi kuin toinen? Olemmeko ajatelleet, että entä jos muutoshalukas haluaa muutosta vain muutoksen vuoksi eikä halua tai uskalla ottaa huomioon sitä, että tämä kaikki voi mennä pieleen. Toisaalta muutosvastarintainen tai sellaiseksi leimattu voi aivan aiheellisesti olla rohkea ja uskaltaa tuoda pelkonsa esiin. Eikö rohkeus ole silloin hyve ja muutosvastarintainen on dialogissa tärkeä tiedontuottaja? Kysymys on siitä, miten paljon siedämme erilaisuutta tavassamme toimia.

Mitä olemme tähän mennessä oppineet hyvetyöskentelystä jatkuvassa muutoksessa? Aristoteleen sanoja mukaillen ainakin sen, että jokaisella oliolla on oma luontonsa. Meillä on lähes 70 asiantuntijaa, joista jokaisella on oma yksilöllinen tapansa ajatella, kokea ja tuntea. Olemme huomanneet, että kokemus oikeudenmukaisuudesta on yksi tärkeimmistä asioista. Toisaalta meidän tulee muistaa myös armollisuus ja epätäydellisyys. On riittävän hyvä, jos päästään hyveellisyydessä edes sinne päin. Tuetaan toisiamme pitämään kiinni sovituista, opituista ja opeteltavista asioista. Jo se voi auttaa meitä säilyttämään todellisuudentajumme perustehtävässämme.

Entä mikä on kirjoittajien lempihyve? Se tulee Aristoteleen hyve-etiikasta: suurisieluisuus. Suurisieluinen ihminen tahtoo toteuttaa suuria asioita niiden itsensä suuruuden tähden, ei tavoitellakseen omaa kunniaansa, vaan muita palvellakseen.

Annamari Lastunen ja Lea Tuomainen

Kirjoittajat toimivat Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskuksessa.

Ruokakasvatus on koko kunnan terveyden edistämistä

Sote-uudistus toteutuu viimein, kun sosiaali- ja terveyspalveluissa valtikka siirtyy vuoden 2023 alusta hyvinvointialueille. Kunnille jää kuitenkin vastuuta kuntalaisten terveyden edistämisestä, jota toteutetaan jatkossa yhteistyössä hyvinvointialueen kanssa. Missä ja miten kunta toteuttaa terveyden edistämistyötä, kun terveydenhuollon ammattilaiset kaikkoavat hyvinvointialueelle?

Yksi käytännöllinen esimerkki kuntaan jäävästä terveyden edistämistyöstä on lasten ruokakasvatus. Se on moniammatillista yhteistyötä, johon osallistuvat varhaiskasvatuksen ammattilaiset, perusopetuksen henkilöstö, ruokapalveluhenkilöstö sekä tietysti myös neuvolan ja kouluterveydenhuollon väki. Ruokakasvatus on osa varhaiskasvatus- ja opetussuunnitelmaa. Laadukas ruokakasvatus tapahtuu siellä, mihin aikuiset sen tietoisesti tuovat – ryhmätiloissa, piha-alueilla, luokissa ja päiväkoti- ja kouluravintoloissa. Varhaiskasvatus ja perusopetus muodostavat lapselle jopa 14 vuoden oppimisjatkumon, jonka aikana kunta tarjoaa lapselle yli 3000 ateriaa.

Ruokakasvatuksen ja ravitsemuksen huomioiminen osana kunnan terveyden edistämistyötä on vielä vähäistä. Valtiotieteiden maisteri Vilma Lappalainen kävi pro gradu -työssään läpi kuntien hyvinvointikertomuksia ja tiivistää nykytilanteen näin: ”Tutkimuksen keskeinen tulos oli, että ravitsemuksen potentiaalia kansanterveyden edistäjänä ei kunnissa tunnisteta. Haasteita on sekä terveyden edistämisen toteuttamisessa että ravitsemuksen näkemisessä terveyden tärkeänä osatekijänä.”

Ruokakasvatus ja hyvä ravitsemus tuovat sekä lyhyen että pitkän tähtäimen hyötyjä. Lyhyellä tähtäimellä hyvin ravitut lapset jaksavat keskittyä, leikkiä ja oppia varhaiskasvatus- ja kouluarjessa. Pidemmällä tähtäimellä hyvä ravitsemus on yksi peruspilareista lapsen terveelle kasvulle ja kehitykselle, joka tuo terveyttä vuosikymmeniksi eteenpäin. Pitkällä tähtäimellä ruokakasvatus on myös kuntalaisten taloudellisesti, sosiaalisesti ja ravitsemuksellisesti kestävän tulevaisuuden rakentamista.

Kuntatoimija, tänään on erinomainen päivä tunnistaa ruokakasvatuksen ja ravitsemuksen mahdollisuudet kuntalaisten terveyden edistämisessä! Ja apuakin tähän työhön on tarjolla. Tutustu Kokonaisvaltaista ruokakasvatusta varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen (KOKOAVA) -hankkeeseen verkkosivuilla: https://sites.uef.fi/kokoava/

 

Tutkija Kaisa KähkönenKaisa Kähkönen
TtM, laillistettu ravitsemusterapeutti
Väitöskirjatutkija, Ruokakunta-hankkeen hankekoordinaattori
Kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikkö, lääketieteen laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

Lähteet:

Lappalainen V. Ravitsemuspolitiikalla parempaa terveyttä, Kuntien ravitsemuspolitiikka kansanterveyden edistäjänä, Pro gradu- työ, Helsingin yliopisto, 2021.

 

Professorin kesä

Entisen valtionvarainministerin unohtumaton lausahdus – ”Professorilla on kolme syytä olla professori – kesä-, heinä- ja elokuu” – mielessäni odotin mielenkiinnolla ensimmäistä kesää täysprofessorina. Tässä muutamia muistiinmerkintöjä tuosta myyttisestä ajasta.

Kesäkuu

Kesäkuussa maailma tehdään valmiiksi ennen juhannusta, olipa pandemia tai ei. Suunnitellaan tutkimusta ja opetusta. Pidetään vähintään yksi palaveri joka projektissa. Täytetään Solea, Mepcoa, Rondoa, Saimaa, Weboodia. Tehdään ensi lukuvuoden kurssisuunnitelmat ja työsuunnitelmat. Artikkelikäsikirjoituksia ja graduja tippuu sähköpostiin kommentoitavaksi jatkuvalla syötöllä.

Suomeen laskeutunut lämpöaalto ei varsinaisesti paranna työtehoa. Kotikonttorilla on jo aamusta +28. Työhuoneessa näihin asteisiin päästäisiin vasta muutama tunti myöhemmin, mutta etäkokoustaminen vaatii nopeat varikkopysähdykset, joten hikoilen kotona. Jaksaminen on koetuksella päivän mittaisissa etäkokouksissa ja puhuminen koneelle ei energisoi. Juhannus lähestyy ja vauhti kiihtyy.

”Ikuinen Teamssi tietokoneel jatkuu
Zoomiin tarunhohtoiseen.
Ei enää duunii, painan puita uuniin
Syvemälle skutsiin meen”*

Heinäkuu

Kokonaistyöaikajärjestelmän vuosittainen vapaajakso on koittanut! Aika kuluu nopeasti käsikirjoituksen kirjoittamisen ja apurahahakemusten arvioinnin parissa. Tuntuu uskomattomalta, että voi yhtäjaksoisesti keskittyä yhteen asiaan! Mitä nyt reitiltään harhautunut pörriäinen joskus katkaisee ajatuksen juoksun.

Koronatilanne kehittyy heinäkuun aikana huonompaan suuntaan ja hautaa viimeisetkin haaveet paluusta aitoon normaaliin. Nykypäivän digitaaliset järjestelmät mahdollistavat paljon, mutta kaikki ei ole mennyt parempaan suuntaan: tutkimusprojektien palavereissa on vähemmän ideointia ja tieteelliset kokoukset muistuttavat enemmän tiedotustilaisuuksia, kun spontaani vuorovaikutus on jäänyt pois.

Elokuu

Elokuu koittaa ja samalla paluu töihin. Opetusta ei enää suunnitella vaan toteutetaan. Opiskelijat ovat ahkeroineet kesällä, joten uusia graduja ja käsikirjoituksia on luettavana. Apurahahakemuskausi on jo päällä, joten kirjoittamista riittää.

Yhteenvedon paikka

Ovatko nämä kolme kuukautta syy olla professori? Ovat ja eivät ole, sillä kesäkuukaudet eivät juurikaan eroa muusta lukuvuodesta. Opetusta on vähemmän, hallintoa tasaisen tappavasti ja tutkimukselle ei vieläkään riittävästi aikaa. Tarinan opetus (jos sellaisen haluaa) on enemminkin siinä, että kun asiaa katsoo vain yhdestä suunnasta, niin ei välttämättä tule ajatelleeksi kokonaisuutta.

Ennen vanhaan perustutkinto-opiskelijasta on voinut näyttää siltä, että yliopiston toiminta lakkaa kolmen kesäkuukauden ajaksi. Me yliopistolaiset toki tiedämme, että näin ei ole.

* Mukaeltu JVG:n Ikuinen vappu -laulun sanoituksesta.

 

Professori Jaana Rysä.Jaana Rysä
Lääkeainetoksikologian professori
Farmasian laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

 

Ratkaisukeskeistä vuorovaikutuskoulutusta Venäjälle

Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskuksen koulutustarjonnassa on ollut usean vuoden ajan kursseja ratkaisukeskeisestä vuorovaikutuksesta, ajattelusta ja toiminnasta, joissa kouluttajana toimii suunnittelija ja valmentaja Arttu Puhakka.

Ratkaisukeskeisessä vuorovaikutuksessa lasten ja nuorten kanssa ei etsitä selitystä tai syytä sille, mistä ongelma johtuu, vaan pyritään löytämään ratkaisu ongelman tilalle ja miten edetään siitä eteenpäin. Ben Fuhrmanin Muksuoppi on hyvä esimerkki siitä, kuinka ratkaisukeskeisyyttä sovelletaan lasten kanssa. Kirja on myös venäjäksi käännetty.

Viime vuonna suositusta Ratkes-kurssista päätettiin muokata venäjänkielinen verkkokurssi osana rajan ylittävää New Cultural Horizons -hanketta. Hankkeen tavoitteena on parantaa erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten mahdollisuuksia osallistua kulttuurin ja taiteen alan harrastuksiin. Hanke toteutetaan osana Karelia CBC -ohjelmaa, jota rahoittavat Euroopan unioni, Suomi ja Venäjä.

Yhden opintopisteen laajuinen Moodle-kurssi suunnattiin lasten ja nuorten parissa työskenteleville ohjaajille ja opettajille. Hankkeen silloinen projektipäällikkö Sonja Kortelainen kokosi Moodleen kurssin, joka koostui kymmenestä venäjäksi tekstitetystä Arttu Puhakan luentovideosta, oppimistehtävistä sekä käytännön harjoitteista, joita osallistujat kokeilivat omilla työpaikoillaan. Lisäksi järjestettiin webinaari, jotka Puhakka veti tulkkauksen avustuksella. Samalla kokeiltiin, miten etäkurssin toteutus onnistuu Venäjälle.

Ensimmäinen venäjänkielinen Ratkes-kurssi oli avoinna Moodlessa 23.11.–17.12.2020 ja siihen osallistui pääasiassa lasten ja nuorten parissa toimia erityisopettajia Venäjän Karjalasta. Venäjällä erityistä tukea tarvitsevia tai kehitysvammaisia lapsia ja nuoria opiskelee sisäoppilaitoksissa, ja siksi enemmistö osallistujista työskenteli juuri internaateissa.

“Avasimme Moodle kurssin, eikä venäläisistä kuulunut pitkään aikaan mitään, kertoo Arttu Puhakka. “Mietitimme, että tekevätköhän he mitään siellä, mutta sitten kun pidettiin lopuksi yhteinen webinaari, meille selvisi, että he olivatkin tehneet paljon eli vieneet harjoituksia käytäntöön.”

Koulutuksen osallistuneet erityisopettajat eräästä petroskoilaisesta sisäoppilaitoksesta kertoivat kokeilleensa menetelmää lapselle, joka huusi aina, kun häntä huomautettiin jostakin. Tavoitteena oli saada hänet pysymään rauhallisena silloin, kun aikuiset huomauttivat tai kielsivät tai kun muut lapset sanoivat jotain. Opettajat huomasivat, että kun negatiivisuuden sijaan huomioitiin myös lapsen hyvä käytös, paransi se lapsen käyttäytymistä ja vaikutti myös opettajien omaan suhtautumiseen tilanteeseen.

Toisessa sisäoppilaitoksessa menetelmää kokeiltiin lievästi kehitysvammaiseen 12-vuotiaaseen lapseen, jolla oli käytös- ja oppimisvaikeuksia. Menetelmällä opettajat pyrkivät lisäämään viihtymistä koulussa viikon aikana. He havainnoivat ja kertoivat lapselle tämän vahvoista puolista ja kuvakorttien avulla yrittivät selvittää, mistä hän erityisesti pitää koulussa. Samalla määriteltiin palkinto: lupa päästä päivää aiemmin lomalle kotiin. Opettajat loivat tilanteita, joissa lapsi pääsi näyttämään hyviä puoliaan. Jos vaikutti siltä, että hänen itsehillintänsä oli pettämässä, keksittiin esimerkiksi toiminnallinen tehtävä. Toimintaa seurattiin ja myönteiset teot kirjattiin ylös joka päivä. Kahden viikon kokeilun jälkeen kokemukset koettiin hyviksi ja menetelmää päätettiin jatkaa.

Koska kiinnostusta koulutukselle oli riitti, järjestettiin 20.4.–3.6.2021 toinen vastaavaa Ratkes-kurssi, jossa osallistujat olivat lasten taide- ja kulttuuriharrastusten ohjaajia. Koulutukseen saatiin ryhdikkäämpi ote, kun se sekä aloitettiin että päätettiin yhteisellä Zoom-webinaarilla. Ensimmäisellä kurssilla tulkkaus järjestettiin konsekutiivisesti, toisella kurssilla simultaanisti. Zoomissa simultaanitulkkaus onnistuu hyvin omalla äänikanavallaan ja petroskoilaisen Tatjana Islamaevan ammattitaidolla se sujui erinomaisesti.

Venäläiset osallistujat olivat hyvin tyytyväisiä kurssien toteutukseen. Ohjeet Moodle-ympäristöön kirjautumiseen ja kurssin suorittamiseen sekä kurssin sisältö oli käännetty venäjäksi. Kirjautuminen Moodlegroupsiin ja sen käyttö koettiin helpoksi.

Webinaarit olivat hyödyllisiä ja erityisen antoisaksi koettiin se, että osallistujat eri paikkakunnilta ja eri oppilaitoksista saivat vaihtaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Webinaareja tosin olisi toivottu enemmän, ja etenkin valmentajan läsnäoloa kaivattiin lisää.

Etäopiskelu oli monen mielestä hyvää siksi, että opintoja sai suorittaa omaan tahtiin ja omien aikataulujen mukaisesti. Ensimmäisessä koulutuksessa kolmen viikon suoritusaika koettiin liian lyhyeksi, toisessa koulutuksessa kuuden viikon suoritusaika tuntui sopivalta.

Eräs osallistuja kertoi, että ”Kaikki tekniikat olivat minulle uusia. Oli mielenkiintoista oppia niistä. Kurssin jälkeen ostin Ben Furmanin kirjan ja nautin sen lukemisesta.” Toinen toteaa: ”Aina kannattaa oppia uutta. Ja kun oppii, ei kannata pelätä opitun käyttämistä. Kiitoksia paljon tällaisen hienon koulutuksen järjestämisestä!”.

Jos kiinnostusta riittää, ehkä kurssi järjestetään vielä kolmannenkin kerran hankkeen puitteissa. Ja ehkäpä tällaisesta kurssisista voisi olla myös koulutusvientituotteeksi Venäjän suuntaan.

 

Tiina Ynnilä
projektipäällikkö
Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskus

Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

Luokanopettajaopiskelijat Joensuussa, Raumalla ja Turussa keräsivät syksyllä 2020 erään kasvatustieteen opintojakson yhteydessä koulua ja koulunkäyntiä koskevia muistoja vanhemmiltaan, sukulaisiltaan tai tuttaviltaan ja syvensivät samalla omaa opettajuuttaan ja käyttöteoriaansa. Ei tietenkään ole sattumaa, että ajoitimme muistelukeruun suomalaisen oppivelvollisuuskoulun 100-vuotisjuhlan yhteyteen.

Keruu tuotti meille tietoa muun muassa eri sukupolvien koulukokemuksista, koulukotilapsuudesta, koulumatkoista, koulujen vaihdoista, välitunneista, koulukaverien merkityksestä, kuvauksia ja luonnekuvia hyvistä (ja huonoista) opettajista sekä koulun merkityksen pohdintaa suhteessa omaan elämään ja tulevaan opettajuuteen. Monet näistä aiheista ovat kaikille tuttuja (jokainen suomalainenhan on kokemusasiantuntija koulunkäyntiä koskevissa asioissa), osa taas on sellaisia, joista emme tiedä juuri mitään.

Historiallisesti orientoitunut kasvatuksen tutkija lukee näistä muisteluista koulunkäynnin mikrohistoriaa sellaisena kuin se on eletty opettajan kateederin juurella lattiatasolla. Opettajuuden tutkija panee merkille monet opiskelijoiden kommentit, jotka liittyvät omien opettajien vaikutukseen opettajankoulutukseen hakeutumisessa ja omiin opettajiin kasvatuksellisina esikuvina. Opiskelijat ovat harjoitelleet haastattelun tekemistä, etsineet oman opettajaidentiteettinsä juuria ja lisänneet ymmärrystään koulumaailmasta.

Aineistonkeruun pohjalle on syntymässä tutkimusyhteistyötä, ja osa muisteluista julkaistaan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran Koulumuistelu-sivuilla. Ainakin lukuvuonna 2021-2022 toteutamme vielä uuden, mahdollisesti johonkin teemaan keskittyvän keruun.

Ai niin.

Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

”Paula muistaa kuinka kerran yksi (sijaisena toiminut) ylioppilastyttö lähti kesken opetushetken jahtaamaan komeaa nuohoojaa, joka oli käynyt koululla putsaamassa savupiiput” (Muistelma kansakoulusta Enonkoskelta 1950-luvun alusta).

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Korkeakoulujen mentorointiohjelman hyviä käytänteitä: Kirjekaveruus

Kirjekuoria.

Vuoden 2020-2021 vaihteessa aloitimme Itä-Suomen korkeakoulujen yhteisen mentoriohjelman, jonka tavoitteena on jakaa Savonia-ammattikorkeakoulun, Karelia-ammattikorkeakoulun ja Itä-Suomen yliopiston kesken hyviä käytänteitä, edesauttaa verkostoitumista ja mahdollistaa alumnien osaamisen hyödyntäminen työelämässä.

Olimme tavanneet jo kerran aiemmin, käyneet kävelyllä ja tutustuneet toisiimme. Erään tapaamiskerran jälkeen kävelimme Itä-Suomen yliopiston Aura-ravintolan ohitse, kun mielessämme heräsi erilainen tapa reflektoida yhteistyöstämme syntyviä ideoita. Tahdoimme kehittää sellaisen tavan, mikä ei vaatisi teknologian jatkuvaa läsnäoloa.

Päätimme kokeilla kirjeiden kirjoittamista vaihtoehtona oppimispäiväkirjalle tai muulle raportoinnille.

”Mentorointi mahdollistaa monia mielenkiintoisia muutoksia”

Sekä mentorin että aktorin roolissa lähtökohtamme mentoriohjelmaan hakeutumisessa olivat erilaiset. Kuitenkin yhteinen motivaatio oman toiminnan kehittämiseen ja yhteisten tavoitteiden luominen antoivat sysäyksen yhteiselle matkalle.

Mentoriohjelman alussa laadimme sopimuksen, johon kirjattiin yhteiset tavoitteet, tapaamisen ajankohdat ja käsiteltävät teemat. Kummallekin meistä oli jo alussa tärkeää, että sopimukseen kirjatut asiat joustaisivat tarpeen mukaan. Näin sopimuksesta tuli eräänlainen joustava työväline.

Jo heti ohjelman alussa olimme yksimielisiä liikunnan ilosta ja tärkeydestä elämässä. Näin ollen sovimme, että pyrimme joka toisella tapaamiskerralla liikkumaan ja tutustumaan samalla ympäröivään luontoon. Halusimme liikunnalliset tapaamiset pitää vapaan keskustelun ja ideoiden kertoina. Toimintamme perustui alusta asti luottamukseen sekä aktiiviseen ja vapaaehtoiseen dialogiin.

Polkupyöriä rannassa.

”Kirjeet ja liikunta luovuuden mahdollistajana: kirje on käsityönä syntyvä luomus”

Mentoriohjelman myötä löysimme liikunnan ja luovuuden yhteyden tavalla, josta konkreettisena käytänteenä muotoutui kirjekaveruus. Uskomme kirjeenvaihdon myös jatkuvan mentoriohjelman päättymisen jälkeen.

Kun kirjeidea heräsi, tiedostimme, että kirjeiden kirjoittaminen käsin ei ole enää 2020-luvulla tyypillisin viestintätapa. Kuitenkin otimme idean avoimin mielin vastaan ja tartuimme tarmolla haasteeseen.

Kun löysimme tarvittavat välineet kirjeiden kirjoittamiseen ja muotoilimme ensimmäiset ajatukset paperille, kirjoittaminen alkoi luonnistua kuin itsestään. Kehomuistissa syntyi tunne jostain menneestä ja unohdetusta.

Alku oli kummallekin meistä hankalaa, ja käsiala näytti kauhealta. Lisäksi jo parin kappaleen jälkeen ranne puutui ja sormet vikisivät kivusta. Mutta kun lopulta ensimmäinen kirje oli valmis, siinsi edessämme jotain konkreettista; jotain käsin kosketeltavaa käsityötä, mikä lähtisi pian vastaanottajalleen… Kunhan löytyisi seuraavaksi se postilaatikko!

”Mitä paperi, kynä ja käsiala kertovat itsestä?”

Olemme tähän mennessä huomanneet, että mentoriohjelmassa on ollut lupa toimia omien arvojen mukaan. Kirjeiden kirjoittamisessa asia tulee näkyväksi siinä, millä sanoilla ja miten kirjoitamme toisillemme. Kun saa toimia omien arvojen mukaan, toiminta on itselle merkityksellistä ja siihen haluaa antaa kaikkensa.

Osaamme pysähtyä ja olla läsnä hetkessä. Nykypäivänä on helppo viestitellä toiselle, esimerkiksi lähettää syntymäpäiväonnittelut tekstiviestillä arjen kiireiden keskeltä. Sitä vastoin kirjeen kirjoittaminen ei käy nopeasti, siinä on ajatus toisessa ihmisessä ja hänen arvostamisessaan. Kirje ei ole vain lahja toiselle, vaan se on sitä myös itselle.

P.S. Mitäpä jos sinäkin kokeilisit?

 

Marja Virmajoki-Tyrväinen
Mentori, KT, työnohjaaja, Suomen Työnohjaajat ry, Itä-Suomen yliopiston alumni

Maija Moisio
Aktori, yliopisto-opettaja, oikeustieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto

Yhteistyö lukioiden ja ammatillisen koulutuksen kanssa kasvaa ja kehittyy

Vuoden 2021 kevät on ollut mielenkiintoista aikaa Itä-Suomen yliopiston lukioyhteistyön kentällä! Järjestimme muun muassa kaksi webinaaria aiheen tiimoilta. Yliopistomme henkilöstölle suunnatussa webinaarissa jaoimme ajatuksia lukio- ja toisen asteen yhteistyöstä ja kokemuksia siitä, mitä olemme jo tehneet. Yhteiskehittäminen on yliopistomme yksi toimintatapa. Samalla teemalla jatkoimme valtakunnallisessa, kaikille kiinnostuneille tarkoitetussa tilaisuudessa, jossa kuulimme myös yhteistyökumppaneidemme ajatuksia ja kokemuksia. Tähän tilaisuuteen osallistui liki sata henkeä eri puolilta Suomea. Keskustelu oli vilkasta ja oli hienoa saada kuulla lukioiden rehtoreiden ja opinto-ohjaajien käytännön esimerkkejä korkeakouluyhteistyöstä.

Olemme saaneet paljon hyvää palautetta sopimuskonseptistamme ja yhteistyömallimme on herättänyt kiinnostusta. Yliopistomme laaja-alainen opetustarjonta ja verkko- ja etäopintojen mahdollisuus ovat olleet syitä valita Itä-Suomen yliopisto yhteistyökumppaniksi ja tarjota opintoja avoimesta yliopistosta.

Toiminta laajentui alkuvuonna, kun teimme ensimmäisen sopimuksen puhtaasti ammatillisen oppilaitoksen kanssa ja Ammattiopisto Riveria Joensuusta liittyi mukaan sopimusoppilaitokseksi. Nyt kevään aikana olemme yhdessä miettineet ammatillisen koulutuksen opiskelijoille sopivia avoimen yliopiston opintoja, joita ammattiopisto voisi tarjota opiskelijoilleen tutkinnon laajentamiseksi tai syventämiseksi. Kiinnostusta ovat herättäneet muun muassa tietojenkäsittelytieteen opinnot sekä kauppatieteen opetustarjonta. Oppilaitoksilla on sopimuksemme mukaan halutessaan mahdollista rajata avoimen yliopiston opetustarjontaa oppilaitoksen näkökulmasta ja heidän opiskelijoidensa tarpeiden mukaisesti. Tällä hetkellä sopimuksemme piiriin kuuluu 47 lukiota ja yksi ammatillinen oppilaitos.

Koko avoimen yliopiston tarjonta on kaikkien käytettävissä, mutta käytännössä lukiolainen tai ammatillisen oppilaitoksen opiskelija valitsee opinnot oman opinto-ohjaajansa kanssa. Tällöin opinnot sopivat heidän aikatauluunsa ja opintosuunnitelmiin parhaiten, eivätkä kuormita liikaa lukio- ja ammatillisen opiskelun ohessa.

Aiemmin mainitsemassani valtakunnallisessa webinaarissa julkistimme tiedon siitä, että opinnot ovat jatkossa maksuttomia opiskelijoiden lisäksi myös koulutuksen järjestäjille. Yliopisto kokee yhteistyön niin merkityksellisenä, että laskutuksesta oli syytä luopua. Sopimusmalli säilyy kuitenkin ennallaan, sillä siinä käydään yhdessä läpi yliopiston ja oppilaitoksen vastuut ja velvollisuudet sekä käytännön toimintaohjeet.

Vuonna 2020 opintoihin ilmoittautui noin 120 lukiolaista ja he osallistuivat kaikkiaan 36 eri opintojaksolle. Kiinnostus oli laajaa eli opintoja valittiin kaikista tiedekunnista. Suosituimpia opintojaksoja olivat Johdatus Python-ohjelmointiin ja Oikeustieteen perusteet. Seuraavaksi suosituimpia olivat Kehityspsykologian perusteet ja Solubiologia.

Koemme yhteistyön todella tärkeäksi, sillä sen avulla voimme osaltamme laajentaa lukiolaisten ja ammatillisten oppilaitosten opiskelijoiden opiskelumahdollisuuksia. Lukiolaisilta saamiemme palautteiden mukaan opinnoista on ollut hyötyä tulevaisuuden suunnitelmien sekä jatko-opintosuunnitelmien selkeyttämiseen. Palautteiden perustella opiskelijat suosittelevat opintoja myös muille.

Leila Saramäki – UEFConnect

Suunnittelija, opinto-ohjaaja, lukio- ja toisen asteen yhteistyön koordinaattori

Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskus, avoin yliopisto

Lue lisää:

Yhteistyö lukioiden ja toisen asteen oppilaitosten kanssa | Itä-Suomen yliopisto (uef.fi)

Toisen asteen opiskelijoiden mahdollisuus yliopisto-opintoihin maksuttomaksi sopimuskunnille | Itä-Suomen yliopisto (uef.fi)

Sosiaalisesti kestävä maaseutu tunnistaa elämän moninaisuuden – kestävät ratkaisut eivät kuitenkaan synny ilman määrätietoista työtä

Kestävä maaseutu -hankkeen kuvituskuva.
Penkkikahvila on Maaseudun Sivistysliiton kehittämä dialoginen kuulemisen ja yhteisökehittämisen menetelmä, jonka tavoitteena on lisätä viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien sekä kuntalaisten välistä vuoropuhelua. Kuvaaja: Martu Väisänen

Osallisuustyön tavoitteena on lisätä vuoropuhelua kunnallisessa päätöksenteossa ja palvelujen kehittämisessä. Käytännössä tämä tarkoittaa kuntalaisten mukaan ottamista itseään ja omaa lähiyhteisöään koskevissa asioissa erilaisin lähidemokratian keinoin.

Yhteinen ymmärrys on mahdollista muodostaa, kun riittävän varhaisessa vaiheessa aidosti kuunnellaan erilaisia näkökulmia ja annetaan aikaa harkinnalle ja mielipiteen muodostamiselle. Tämänkaltainen dialogi tuo esille maailman ja ilmiöiden monimutkaisuuden sekä samasta asiasta tehtyjen erilaisten tulkintojen perustelut. Kun mahdollisimman kattava kokonaiskuva käsiteltävästä asiasta on olemassa, on helpompi olla siitä jotain mieltä, pystyä perustelemaan oma näkemyksensä – ja ehkä myös hyväksyä eriävä mielipide.

Tämän blogin huomiot kiinnyttävät yhteistyöhön, jota Maaseudun Sivistysliitto, Itä-Suomen yliopisto ja Kuntaliitto toteuttavat Kestävä maaseutu -hankkeessa. Mukaan ovat lähteneet viisi kuntaa eri puolilta Suomea – Ilomantsi, Karvia, Posio, Tammela ja Viitasaari. Hankkeen tavoitteena on etsiä uusia näköaloja koskien asukkaiden hyvinvointia ja alueiden elinvoimaa vähenevän ja ikääntyvän väestön maaseutualueilla (ns. supistuvat alueet) kestävän kehityksen viitekehyksessä.  Lisäksi hankkeessa toteutetaan osallistavaan toimintatutkimukseen perustuva kehittämisosio maaseutuyhteisöjen aktivoimiseksi sosiaalista kestävyyttä ja elinvoimaa vahvistavien toimintamallien kehittämiseksi. Hanke kytkeytyy näin sekä osallisuuden tutkimukseen että yhteisökehittämiseen.

Ensimmäinen osallistavan toimintatutkimuksen kierros järjestettiin kunnissa virtuaalisina penkkikahviloina, jotka olivat avoimia kaikille kiinnostuneille. Penkkikahvila on Maaseudun Sivistysliiton kehittämä dialoginen kuulemisen ja yhteisökehittämisen menetelmä, jonka tavoitteena on lisätä viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien sekä kuntalaisten välistä vuoropuhelua. Penkkikahvilassa kuntalaisia kuullaan ja heidät otetaan mukaan omaa kuntaansa koskeviin asioihin ja kehittämistyöhön.

Penkkikahvilat tavoittivat yhteensä noin sata osallistujaa, jotka olivat viranhaltijoita, luottamushenkilöitä, järjestöjen edustajia ja yksittäisiä kuntalaisia. Yhteisissä keskusteluissa pohdittiin sitä, mistä kunnan elinvoima ja oma hyvinvointi rakentuu. Mielenkiintoista oli huomata, että keskusteluissa löytyi asioita, jotka yhdistivät kaikkia kuntia ja toisaalta jokaisessa kunnassa osattiin tunnistaa omia erityisiä piirteitä ja olosuhteita, joilla koettiin olevan vaikutusta elinvoimaan ja hyvinvointiin.

Osallisuuden näkökulmasta keskeisiä havaintoja olivat kuntalaisten kokema yhteisöllisyys tai sen puute (tai ehkä ennemminkin huomiot yhteisöllisyyden kasautumisesta ja toisaalta joidenkin jäämisestä sen ulkopuolelle), eri toimijoiden välinen vuoropuhelu tai sen puute sekä kuntalaisten näkemys peruspalvelujen, asukkaiden, yritysten ja kunnassa kävijöiden (esim. matkailijoiden) näkökulmien välisestä tasapainosta. Samalla yhteisessä puheessa kuului myös poikkeuksellisen korona-ajan luomat uudet avaukset ja äänenpainot liittyen maaseutuun, monipaikkaisuuteen ja etätyömahdollisuuksiin.

Kuluttamisen ja elintason nousun sijaan kaivataan merkityksellistä elämää

Ensimmäisen Penkkikahvila-kierroksen tutkimuksellinen analyysi nostaa esiin kiinnostavia havaintoja koskien koettua hyvinvointia ja näkemyksiä siitä, mistä hyvä elämä koostuu. Käydyissä keskusteluissa, ja niin sanotuilla sanapilvillä kerätyissä vastauksissa, hyvän elämän ulottuvuuksina painottuvat hyvät ihmissuhteet, terveys, mielekäs työ ja tekeminen sekä yhteisöllisyys. Yhteisöllisyyden merkityksinä painotetaan välittämisen kulttuuria, naapuriapua ja osallisuuden kokemusta. Myös luonto, oma tila ja rauha sekä puhdas ruoka ja ympäristö painottuvat vastauksissa.

Esiin nousseita hyvän elämän ulottuvuuksia voi pitää tuttuina juttuina – joku voisi jopa sanoa, ettei mitään uutta ja yllättävää. Mutta kun vastauksia tarkastelee tarkemmin, nousee aineistosta kiinnostavia painotuksia ja yhtymäpintoja suhteessa kestävän hyvinvoinnin viitekehykseen.

Hyvän elämän pohdinnoissa ei juurikaan nouse esiin elintasoon tai aineelliseen kulutukseen liittyviä näkökulmia (hyvinvoinnin having-ulottuvuus). Havainto on kiinnostavasti yhteydessä esimerkiksi kestävyystutkija Arto O. Salosen näkemyksiin, että hyvinvoinnin tarkastelussa tulisi siirtyä entistä enemmän elintason tarkastelusta elämänlaatua koskeviin kysymyksiin. Osallistavaan toimintatutkimukseen perustuva aineisto antaa viitteitä, että juuri tähän suuntaan ruohonjuuritasolla katsotaan.

Aineellisen elintason sijaan hyvinvoinnin kysymyksinä korostetaan erityisesti merkityksellisiä suhteita (hyvinvoinnin loving-ulottuvuus). Hyviä ja läheisiä ihmissuhteita, kuulumista ja kiinnittymistä yhteisöön sekä suhdetta luontoympäristöön ja sen tarjoamaan tilaan, rauhaan, harrastusmahdollisuuksiin ja lähellä tuotettuun puhtaaseen ruokaan.

Suhteessa mielekkääseen ja vastuulliseen toimintaan (hyvinvoinnin doing-ulottuvuus) korostetaan työn ja tekemisen mielekkyyttä – kokemusta siitä, että on yhteisölle ja yhteiskunnalle tärkeä. Myös yhteinen tekeminen ja “kehittämisen meininki” omassa kotikunnassa koetaan tärkeäksi.

Monipuoliset paikalliset harrastusmahdollisuudet sekä yhteisöllisyyttä ja osallisuutta vahvistava paikallinen toiminta tarjoavat mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen ja elävään läsnäoloon (hyvinvoinnin being-ulottuvuus).

Kaiken kaikkiaan käydyt keskustelut osoittavat, että osallistavin menetelmin saadaan moniäänisyyttä ja uusia avauksia, jotka haastavat pohtimaan hyvinvointia ja alueiden elinvoimaa uudella tavalla. Ruohonjuuritasolta nousevissa keskusteluissa on tunnistettavissa myös selkeitä yhtymäkohtia kestävää hyvinvointia ja sosiaalista kestävyyttä koskeviin keskusteluihin.

Monimutkainen toimintaympäristö haastaa sosiaalisen kestävyyden ratkaisuja

Kuntien tulevaisuuden isona haasteena on kestävän kehityksen juurruttaminen kaikkeen kuntien toimintaan. Erityisenä haasteena on sosiaalisen kestävyyden ulottuvuus. Miten voimme tehdä sosiaalisesti kestäviä ratkaisuja ja päätöksiä yhä monimutkaistuvassa toimintaympäristössä?

Huolimatta siitä, mitä tapahtuu sote-uudistukselle, tulee tulevaisuuden kunta yhä edelleen huolehtimaan asukkaidensa hyvinvoinnista laaja-alaisesti. Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta kunnissa tulee huomioida erityisesti heikommassa asemassa olevien kuntalaisten äänen ja näkemysten välittymisestä palvelujen suunnitteluun ja sitä kautta päätöksentekoprosesseihin. Hyvä elämä ja arjen sujuminen kuuluvat kaikille.

Kunnat erilaistuvat kiihtyvällä vauhdilla. Yhteistä kaikille kunnille on kuitenkin se, miten saamme vahvistettua kuntalaisten luottamusta kuntahallintoon ja sitä kautta lisättyä myös osallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemusta. Voisiko tässä hyödyntää laajemminkin kuntalaisten, luottamushenkilöiden ja kuntien työntekijöiden vuoropuhelua lisääviä työtapoja, kuten päätösten vaikutusten ennakkoarviointia? Tuottaisiko se sosiaalisesti kestävämpiä päätöksiä?

Osallisuus on osa kuntademokratiaa ja kunnissa osallistetaan asukkaita mittavassa määrin. Tällä hetkellä osallisuustyö on kunnissa kuitenkin huomattavasti aliresurssoitua. Myös osallisuustyö vaatii koordinointia ja sen kuntoon laittaminen ei ole vain oman työn ohessa tehtävää työtä vaan sosiaalisesti kestävän kunnan tunnusmerkki.

Kirjoittajat:

Mari Kattilakoski, tutkija, Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Päivi Kurikka, erityisasiantuntija vastuualueenaan kuntademokratia, asukkaiden osallistuminen ja osallisuus, sekä kuntien ja järjestöjen yhteistyö, Kuntaliitto erityisasiantuntija

Virpi Harilahti-Juola, kehittämispäällikkö vastuualueenaan osallisuus ja kuntakumppanuus, Maaseudun Sivistysliitto

Kaisa Kervinen, yhteisökehittäjä osallisuustyön parissa, Maaseudun Sivistysliitto