Author: viestinta

Posted on

Tiede on empirian ja ideologian kokonaisuus

Helsingin Sanomien pääkirjoitus Professorin kirja paljastaa vasemmistoradikaalien likaiset temput (HS 3.4.2021) on pahoittanut monien yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien mielen. Pääkirjoituksessa linjataan: ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.”

On hienoa, että Helsingin Sanomat on kiinnostunut tieteenfilosofian peruskysymyksistä. Tämä on nykykeskustelussa tervetullutta. Tiede ei kuitenkaan ole jaettavissa niin yksioikoisesti empiriaan ja ideologiaan kuin pääkirjoitus antaa ymmärtää.

Katsotaan tieteen historiaa. Kenties merkittävin ihmiskuntaa kohdannut ajatuksellinen muutos on ollut maakeskeisestä (ptolemaiolaisesta) maailmankuvasta aurinkokeskeiseen (kopernikaaniseen) maailmankuvaan siirtyminen. Tämä muutos ei kuitenkaan tapahtunut empirian sanelemana: tehdyt havainnot oli mahdollista sovittaa maakeskeiseen teoriaan; näin oli jo pitkään tehty. Ratkaisevaa oli käsitteellisen ja teoreettisen ymmärryksen kehittyminen: todettiin (noin 200 vuoden aikana!), että oli yksinkertaisempaa, ja muun tietämyksen kanssa paremmin yhteensopivaa nähdä maan kiertävän aurinkoa. Oleellista oli siis kulttuurinen muutos, eivät yksittäiset havainnot tai kokeet.

Otetaan arkinen tilanne nykyluonnontieteessä: kokeen tuottamassa datapistejoukossa todetaan olevan yksi selkeästi muiden pisteiden ulkopuolella oleva piste. Tulkitaanko piste koevirheeksi, ja pidetäänkö datajoukkoa näin tästä havainnosta huolimatta hypoteesia vahvistavana? Vai tulisiko ajatella toisinpäin ja tulkita piste osoitukseksi hypoteesin virheellisyydestä? Vastausta ei anna empiria (datajoukko) itse, vaan se riippuu täysin siitä teoreettisesta kontekstista, johon havaintoja sovitetaan – lopulta koko tieteen kokonaisuudesta, siihen liittyvine ideologisine ennakko-oletuksineen.

Havainnot ja kokeet ovat tieteelle oleellisia. Mutta on harhaanjohtavaa rakentaa vastakkainasettelua empirian ja ideologian välille: havainnot kertovat todellisuudesta vain siinä määrin kuin ne voivat tulla ymmärrettäviksi käytössämme olevassa teoreettisessa ja kulttuurisessa viitekehyksessä.

Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Pernu käsittelee aihetta laajemmin artikkelissa, joka julkaistaan Itä-Suomen yliopiston verkkosivuilla huhtikuussa.

Posted on

Kakkufilosofiaa oppimisesta ja kehittämisestä

 

Työelämän kiihtyvien tulostavoitteiden, vaikuttavuuden ja suoritteiden maailmassa tarvitaan kunnianpalautus oppimisen, ihmisten keskinäisen yhteistoiminnan ja uusien asioiden kehittämisen perimmäistä merkityksistä. Kakku ja leipominen ovat oivallisia metaforia ymmärtää niin oppimista, yhdessä ajattelua, tiedon rakentamista kuin kehittämistäkin. Erilaisista kakuista olen saanut itselleni tärkeän metaforan myös kriittisesti arvioida toimintaani opettajana, tutkijana kuin työyhteisöjen kouluttajana. Tiedon ja oivallusten leivontatalkoisiin osallistutaan porukalla, varataan siihen aikaa eikä hötkyillä pikavoittojen toivossa.

Onko aikaa tehdä koekakku?

Aloitan pohdintani koekakusta, jonka tärkeyden opetti minulle kauan sitten kotitalousopettaja äitini, kun nuorena opettelin leivonnan alkeita. Wikipediassa koekakku kuvataan seuraavasti: pieni taikinapala paistetaan etukäteen, esimerkiksi pikkuleipätaikinan, oikean jauhomäärän tarkistamiseksi. Ajatus kokeilla ensin vaatii kärsivällisyyttä, ja se ei ole suinkaan helppoa pikatekemisen aikakautena, jossa on paine mieluummin oikaista mutkia. Leipoessani en itsekään sitä malta tehdä, vaikka epäonnistuneita lopputuloksia toki harmittelen. Sen sijaan muilla elämän alueilla olen alkanut ymmärtää isomman merkityksen. Tuon pienen kakun opetus saa minut kysymään itseltäni, lähdinkö taas soitelleen sotaan, muistinko ottaa muut mukaan, kun lähdin kehittämään jotakin asiaa. Ymmärsinkö pysähtyä oikeissa kohdissa?

Edesmennyt äitini ei arvannut, miten tärkeää hänen kakkufilosofiansa työelämässä onkaan. Vuonna 2003 eräässä vuoden mittaisessa kehittämishankkeessa, jota kutsuttiin HIDAS-prosessiksi, opettelimme hidasta kehittämistä. Niin oudolta kun se nyt kuulostaakin. Harjoittelimme muutosten läpi viemistä pysähtymällä oikeissa kohdin ja antamalla tilaa osallistujien ideoille. Tuolloin kouluttajaparini, liikkeenjohdon konsultti Kari Pääskynen kiteytti hitaan kehittämisen idean oivallisesti: hidas on nopeampi. Jos kaikki toimijat “ehditään” ottaa mukaan, lopputulos voi valmistua nopeammin. Työyhteisöjen kehittämisestä ei kannata puhua, ellei ole aikaa alustaa taikinaa. Eihän leivonnaisiakaan laiteta kylmään uuniin. Myös tutkijan työssä koekakku on aivan välttämätöntä, jotta saadaan varmuus tutkimusmenetelmien toimivuudesta.

Koekakku kannustaa kokeilemaan. Aalto-yliopiston tutkija ja kouluttaja Anssi Tuulenmäki herätteli kymmenen vuotta sitten suomalaisia organisaatioita ajattelemaan uudella tavalla ja kokeilemaan. Laajemminkin alettiin puhua kokeiluyhteiskunnasta. Mihin ihmeeseen tuo hieno ajatus on kymmenessä vuodessa unohtunut? Tuulenmäen viesti oli: “ajatellaan isosti”, mutta “kokeillaan pienesti”. Hän pohtii, että suomalaisessa hallintokulttuurissa on tuttu ongelma, että kun joku keksii hyvän idean, sillä pyöräytetään koko Suomi samaan muottiin. Koekakulla voisi saada aikaan jotain kestävämpää. Ihmisyhteisöt ovat hyvin kompleksisia koostuen monimutkaisesta suhteiden dynamiikasta, eri tavoin ajattelevista ja eri rytmillä toimivista ihmisistä, joista jokainen tulkitsee asiaa oman merkityshorisonttinsa kautta. Tuota moninaisuutta ei saa kovinkaan helposti laitettua haluttuun kakkumuottiin. Taikina voi pursuta pahasti yli, jokin kohta kärähtää tai jää raa’aksi.

Leivontaan ja ruoanlaittoon liittyy paljon kypsyttelyä, kohottamista ja oikeaa lämpötilaa. Äitini opetti yläasteella murrosikäisiä nuoria. Hän osasi keittokirjojen opein käsitellä myös nuorten kiehuvia mielialoja maltillisesti ”hiljaisella tulella”. Kiire ei saanut olla, vaan nuoren tuli antaa rauhassa hämmentää seostaan opettajan pysyessä kuitenkin hellan läheisyydessä. Vaikka keittokirjamaisiin oppaisiin en usko ihmisyhteisöjen kehittämisessä, piilee tässä oleellinen opetus. Uusien asioiden opettelussa liekkiä tulee laittaa pienemmälle. Esihenkilöiden tai kehittäjien ei ole hyvä karata hellan ääreltä liian kauas jättäen osallistujat ihmettelemään oudolta näyttävän soseen äärellä.

Ahmiminen voi johtaa tukehtumiseen

Kakkuja ei myöskään kannata ahmia liian paljon ja liian nopeasti. Kävin joitakin vuosia Itä-Suomen yliopiston opettajille järjestämän Flipped Classroom -valmennuksen, jossa korostettiin käänteisen opettamisen ideaa. Käänteisyys tarkoittaa, että opettajan ja oppijan roolit muuttuvat siten, että opettaja ohjaa opiskelijoita enemmän oivaltavien kysymysten äärelle, ja oppijat ottavat itse enemmän vastuuta omasta oppimisprosessistaan. Karkeasti pelkistäen: opettajan suu on enemmän kiinni ja oppija enemmän auki. Tietoa ei myöskään “välitetä”, vaan sitä rakennetaan ja koetellaan yhdessä. Tuon koulutuksen myötä olen muuttanut opetustani monimuotoiseksi, osallistavaksi ja tapaan opiskelijat pienemmissä ryhmissä, jotta ne olisivat keskustelevia. Mutta kuinka kauan saan pitää nuo toimintamallini?

Viime aikoina paine perinteiseen opettajuuteen on kasvanut, kun korkeakoulujen on tehostettava toimintaansa, tutkintoja saatava enemmän ja opettamiseen käytettävä aika on rajattava minimiin. Teknisen tehostamisen me opettajat kyllä osaamme, mutta “yhdessä ajattelun” (Isaacs 2021) haluaisimme myös ottaa jatkuvan oppimisen matkalle mukaan. Voisiko tuloksellisuuttakin alkaa kysyä toisin? Montako sivistynyttä ajattelijaa, jotka luovat parempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa, me oikein onnistumme opetustilanteissa valmentamaan? Aika ajoin, turhautuessani, uhkaan heittää flippari-opettajan repun sivuun ja päätän alkaa suunnitella kunnon tietopakettia massoille. Ihmettelevät kysymykset ovat hieno osa opetusta, mutta ne synnyttäisivät vain uusien kysymysten virran hidastaen etenemistä. On viisaampaa ja taloudellisempaa pysyä “asiassa”.

Katkera uhoamiseni kuitenkin laantuu, kun muistan kakkufilosofian. Kakkujen ylenpalttisesta ahmimisesta tulee kaikille huono olo. Miksi ihmeessä tieto pitäisi tunkea ihmisten päihin kerralla, vaikka tosiasiassa sinne mahtuu vain murunen kerrallaan? Vastikään edes mennyt ystäväni, sosiaalipsykologian dosentti Klaus Weckroth käytti myös kakkuvertausta. Hän pohti jo 1990-luvulla asiaa monitieteisyyden näkökulmasta, eli miksi yhdellä tieteenalalla yritetään ottaa haltuun kaikki ihmistä koskeva tieto. Hän kirjoitti: ”yhteen päähän kaiken ahtaminen on sama, kuin yritetään laittaa kolmen kilon kakkua yhteen suuhun” (Weckroth 1993, 13). Ahmimiseen perustuvassa opetuksessa on tukehtumisen vaara.

Ainakin täytekakku syödään yleensä seurassa juhlistaen esimerkiksi jotain tärkeää. Hyvässä seurassa ei kehtaa ahmia, vaan kakku makustellaan palanen kerrallaan. Sen mausta myös keskustellaan, sillä halutaan antaa arvoa sen tekijälle. Oman aikansa toki ottaa se, miten kakku sulaa vatsassa. Opetustilanteessa joskus opiskelija ilmoittaa, että valitsemani opetusmetodi ”ei hänen vatsalleen sovi”. Silloin alkaa opetustyön kaikkein ärsyttävin osuus – korvaavien osuuksien loputon yksilöllinen räätälöinti ja vielä räätälöinnin räätälöinti. Lohduttaudun ajatuksella, että tällainen tulee tulevaisuudessa kyllä vähenemään. Onhan vallalla myös hieno ajatus edistää diversiteettiä luomalla erilaisia oppimisen tapoja, vaihtamalla tekemisen intensiteettiä antamalla oppijan oivallusten kehittymiselle aikaa, tilaa ja foorumeita. Silloin tieto voisi olla helpommin sulavaa, opiskelijat voivat paremmin ja oppimisesta jää muistijälki, jota kutsutaan merkittäväksi oppimiskokemukseksi.

Hääkakun vai tiikerikakun kehittämistä?

Kuten jo toin esiin, kakkufilosofia on tärkeä myös työyhteisöjen ja organisaatioiden kehittämisessä. Niissäkin on samoja ongelmia kuin opetuksessa: ohi vilistävien muutoshankkeiden ripeä tahti ja yhteiskehittelyn puute. Olen kirjoittamassa työyhteisötaidoista Gaudeamukselle kirjaa yhdessä työyhteisökouluttaja ja dekkaristi Satu Roosin kanssa. Kirjassa pohdimme työn kehittämistä käyttämällä kakkuja hyödyksemme. Katson seuraavaksi asiaa kehittämisen ja muutosviestinnän näkökulmasta.

Hääkakku on monikerroksinen. Joissakin hääkakuissa jokaista kerrosta erottaa metallinen jalka, jonka päällä on tarjottimen levy pitäen eri kerrokset siististi erillään. Kuvitellaan kakun avulla organisaation viestintää. Tavallinen kuvio, että ylin johto puhuu alaisilleen ja nämä puolestaan viestivät asian taas eteenpäin, alempiin kerroksiin. Tuo viesti suodattuu pääasiassa kunkin esihenkilön kautta saaden lopulta hyvin erilaisia tulkintoja alkuperäisestä viestistä.

Jatketaan ajatusleikkiä ja kuvitellaan hääkakun sijasta kerroskakku, jonka kuorrutus valutetaan tippumaan kaikkiin kerroksiin.  Kakun huipulta valuva kuorrutus sekoittuu alempiin kerroksiin ja lopputulos ei näytä niin siistiltä, mutta herkullisen kauniilta sekin. Nyt valistunut lukija kysyy, siirtyykö tuossakaan mallissa viesti alhaalta ylöspäin? Eikö valuva kakun kuorrutus valu vain maan vetovoiman suuntaan? Lukija on oikeassa, joten on hyvä ottaa mukaan tiikerikakku. Tiikerikakku valmistetaan kahdesta erilaisesta taikinasta, jotka ensin asetellaan eri kerroksiksi siten, että ne näkyvät vaaleina ja tummina raitoina. Tiikerin raidat saadaan nostelemalla taikinaa haarukalla siten, että vaaleat osat ja ruskeat osat sekoittuvat keskenään.

Kutsun tätä muutoksen yhteiseksi merkityksellistämisen prosessiksi. Kanadalainen vuorovaikutustutkimuksen klassikko Erving Goffman kuvasi monien muiden sosiaalitieteiden klassikkojen tavoin yhteisten merkitysten luomista oleellisena osana sosiaalisen todellisuuden rakentumista. Kielenkäytön sosiaalista luonnetta tutkineet Peter Bergerin ja Thomas Luckmanin (1997) mukaan tieto ja ymmärrys eivät rakennu järjestelmästä käsin, vaan niille luodaan merkityksiä yhteisessä toiminnassa. Tiedon tarina organisaatioissa elää sen mukaisesti, miten johto ja välijohto sen ymmärtävät, millä tavalla viesti kerrotaan, miten se muuttuu yhteisen tietämyksen rakentamiseksi ja alkaa muuttaa toimintamalleja.

Hierakkinen tapa ymmärtää tiedonkulku on hoitaa viestintää vain omalla kakkukerroksellaan ja alemmilla kerroksilla toimivat tekevät samoin. He voivat viestiä asiasta kokouksissa, mutta asiaan ei kuitenkaan syvennytä tarkemmin saati, että tunnusteltaisiin sitä eri kantilta yhdessä. Esihenkilö hoitaa kyllä tiedottamistehtävänsä ihan asianmukaisesti, mutta tiedon merkityksellistämisen hän jättää alaisilleen, jotka tekevät sen omissa päissään kukin hiukan eri tavoin. Usein jää luomatta tilanteet, joissa tuo ymmärrys voisi tarkentua. Esihenkilö saattaa toki oivaltaa, että ihmiset pitää ”sitouttaa” asiaan mukaan, joten hän päättää viestiä asiaa yhä uudelleen ja vaatia alaisiltaan näkemyksiä asiasta. Miten meillä voi olla näkemyksiä, kun emme oikeastaan ymmärrä koko asiaa? Tällaisten tiedon keräämishetkien jälkeen tulee uusia kiireitä ja asia unohtuu muiden hoidettavien asioiden ja uusien hankkeiden alle. Tämä tiedottamisen kierre toistuu usein vuodesta toiseen ja henkilöstölle syntyy tunne, että yhdelläkään heidän esittämällään ajatuksella ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. Miksi he siis nyt lähtisivät mukaan?

Yhteiseen tiedonmuodostukseen tarvitaan valutusta ja sekoitusta kaikkien kerrosten aineksiin. Sama koskee monitieteistä tutkimusta, jossa on myös käytetty kakkuvertausta yhteistoiminnan laadun tunnistamiseksi. Historian tutkijat Heikki Mikkeli ja Jussi Pakkasvirta (2007) kuvaavat edistynyttä monitieteistä tutkimusta kahvikakku esimerkillä havainnollistaen tieteidenvälisen, hyvän yhteistoiminnan luonnetta. Kakun valmistuksessa käytetyt eri ainekset (sokeri, kananmuna, jauhot) eivät erotu enää lopputuloksessa. Erilaisten ainesten sekoittumisen kautta syntyy uusi koostumus.

Jokainen meistä on oppinut jo hiekkalaatikolla kakun leipomisen alkeet. Hiekkakakut tosin tehdään nopeasti hyvää tuuria toivoen, että ”älä tule paha kakku, tule hyvä kakku”. Tällainen kakkutyyli sopii kyllä taaperoikäiselle, mutta kehittyneiden organisaatioiden johdossa se ei ole enää suotavaa. Kehittäminen on niin kallista puuhaa, joten ei kannata tehdä monia pahoja kakkuja. Uusien asioiden oppimisessa on tärkeä kypsytellä asioita ja antaa uusien oivalluksien syntymiselle aikaa. Silloin ei tarvitse jälkikäteen päivitellä, että tulipa tästäkin uudistuksesta pannukakku. Yhteinen merkityksellistäminen on hyvän kehittämisen keskeinen ainesosa.

Tiikerikakku

 

 

 

 

 

Lähteet:

Berger, Peter & Thomas Luckman (1997, alkuper. 1966). Sosiaalisen todellisuuden rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus.

Goffman Erving (2012). Vuorovaikutuksen sosiologia. Suom. Kaisa Koskinen. Helsinki: Vastapaino.

Isaacs, William (2001). Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito. Uraauurtava lähestyminen liike-elämän viestintään. Helsinki: Kauppakaari.

Mikkeli, Heikki & Jussi Pakkasvirta (2007). Tieteiden välissä. Johdatus monitieteisyyteen ja poikkitieteisyyteen. Helsinki: WSOY.

Mönkkönen Kaarina (2004). Innovaatioihin HIDAS-metodilla. Pohjois-Savon ammatillinen instituutti, sosiaali -ja terveysala. ESR-hanke. https://timelessflow.files.wordpress.com/2012/12/pihalta-torille25_fix.pdf

Tuulenmäki Anssi (2010). Lupa toimia eri tavalla. Helsinki: WSOYPro.

Weckroth Klaus (1992). Toiminnan psykologia. Helsinki: Hanki ja jää (ilm. alun perin 1988).

 

Kaarina Mönkkönen
Sosiaalityön yliopistonlehtori, dosentti
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Posted on

Mihin toksikologiaa tarvitaan?

Muutama vuosi sitten kävellessäni erään naapurimaan kaupungin kadulla, minut pysäytti nuori feissari, joka oli keräämässä nimiä kokonaisen tuoteryhmän kieltämiseksi. Kun sanoin, etten ole ihan samaa mieltä hänen esittämistään perusteluista, hän ihmetteli, miten en ymmärrä, miten vaarallisia kemikaalit yleisesti ottaen ovat. Vastasin, että jonkun verran taidan asiasta tietää, sillä olen koulutukseltani toksikologi. Tämä hämmästytti häntä vielä enemmän, sillä hän ei ollut kuullutkaan toksikologiasta eikä tiennyt, mitä toksikologi tekee.

Mitä toksikologia on? Tämä on kysymys, johon joudun usein vastaamaan. Toksikologia tutkii kemiallisten aineiden ja niiden seosten haitallisia vaikutuksia ihmisiin, eläimiin ja ympäristöön. Toksikologia kattaa siten lääkkeet, päihteet, ravinnon lisäaineet, torjunta-aineet, kosmetiikan, kasvien sisältämät myrkylliset aineet, kemianteollisuuden raaka-aineet ja tuotteet, ilmansaasteet ja niin edelleen. Kyseessä on siis melkoisen monipuolinen tutkimusala.

Jos riittää toksikologilla työkenttää, niin yhtä lailla riittää toksikologilla myös opiskeltavaa. Syitä, jotka johtavat jonkin aineen toksisuuteen eli haitalliseen vaikutukseen ihmisessä tai eliössä, on lukemattomia kuten myös haitallisen vaikutuksen ilmentymiä. Toksisuuden ymmärtämiseen tarvitaankin muun muassa kemian, biokemian, anatomian, fysiologian, genetiikan, solu- ja molekyylibiologian sekä biologian osaamista. Ja pahitteeksi ei ole ymmärtää yhteiskunta- ja käyttäytymistieteitäkään.

Jokainen kemikaali on haitallinen, kun vain aineen annosta nostetaan riittävästi. Tämän takia kemikaalien haittoja arvioitaessa avainasemassa on toksikologinen riskinarviointi, jolloin otetaan huomioon myös haittojen esiintymisen todennäköisyys. Kemikaalin aiheuttamaan riskiin vaikuttaa sen aiheuttaman terveyshaitan lisäksi se, altistummeko tälle kemikaalille vai emme. Vaarallisenkin kemikaalin aiheuttama riski on meille olematon, jos sitä ei pääse elimistöömme. Toksikologista riskinarviointia tarvitaankin varmistamaan kemikaalien turvallinen käyttö. Jos kemikaalin aiheuttama riski todetaan liian suureksi, sille altistumiseen voidaan vaikuttaa esimerkiksi kemikaalien käytön rajoituksilla tai suojainten käytöllä.

Sosiaali- ja terveysministeriö teetti vuonna 2018 selvityksen maamme toksikologisen osaamisen turvaamisesta. Toksikologista asiantuntemusta tarvitaan esimerkiksi vahinko- ja onnettomuustilanteissa, ja lisäksi yrityksissä toimivien toksikologien määrän arvioidaan tulevaisuudessa lisääntyvän. Suomessa toksikologian koulutus on keskittynyt Itä-Suomen yliopistoon, josta löytyy maamme ainoa toksikologian maisteriohjelma. Sen lisäksi yliopistossamme on vahvaa osaamista ympäristöterveyden, ekotoksikologian ja ympäristöoikeuden aloilla.

Itä-Suomen yliopistolla olisi siten kaikki mahdollisuudet luoda kansainvälisestikin ainutlaatuinen toksikologian osaamiskeskittymä ja innovaatioekosysteemi. Tähän tarvitaan tukea sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla.

Professori Jaana Rysä.Jaana Rysä
Lääkeainetoksikologian professori
Farmasian laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Posted on

UEF-Karelia-Savonia -lakiasiainyhteistyö

Suomen laki -kirja ja tuomarin nuija kuvituskuvana.

Alueellinen yhteistyö Itä-Suomen yliopiston ja Savonia- ja Karelia-ammattikorkeakoulujen kesken on yksi pisimmistä yliopiston ja ammattikorkeakoulujen välillä jatkuneista yhteistyömuodoista. Yhteistyö on jatkunut keskeytyksettä vuodesta 2011 alkaen jo kymmenen vuoden ajan, ja jatkuu edelleen. Se toteuttaa hyvin alueellisen yhteistyön tavoitetta, joka on kirjattu yliopiston strategian toteutusohjelmaan.

UEF-Karelia-Savonia -lakiasiainyhteistyö käynnistyi syyskuussa 2011, kun sekä ammattikorkeakouluilla että yliopistolla todettiin olevan yhteneväisiä tarpeita sopimusneuvonnan saralla. Yhteistyö käynnistettiin perusasioista. Ensi vaiheen tavoitteena oli rakentaa ammattikorkeakouluille toimivia tukipalveluita TK&I-sopimusasioissa ja samalla kehittää yliopiston sopimustoiminnan tukipalveluiden toimintaa.

Yhteistyötä ohjaa osapuolten edustajista koostuva ohjausryhmä, joka kokoontuu 2-3 kertaa vuodessa ja vahvistaa mm. vuosittaisen budjetin ja toimintasuunnitelman. UEF-Karelia-Savonia -yhteistyö työllistää yliopistolla yhden sopimuslakimiehen, jonka työpanoksesta puolet kohdentuu yliopistolle ja toinen puolikas jakautuu ammattikorkeakoulujen kesken.

Yhteistyö käynnistyi aikana, jolloin UEF oli juuri perustettu ja yliopistonkin sopimuspuolen tukipalveluita oltiin kehittämässä. Yksi yhteistyön ajalle osuneista suurista muutoksista on ollut myös ammattikorkeakoulujen muuttuminen osakeyhtiöiksi vuosien 2014–2015 aikana. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulusta tuli Karelia Ammattikorkeakoulu Oy ja Savonia-ammattikorkeakoulusta Savonia-ammattikorkeakoulu Oy. Nämä muutokset toivat yhteistyöhön haasteita, mutta samalla ne loivat myös otollista maaperää kehittämiselle.

Sopimusten tukipalveluiden ohella toinen yhteistyön alkuvaiheessa kehitettävä kokonaisuus oli ammattikorkeakoulujen sopimusmallit. Hyvät ja toimivat sopimusmallit ovat se selkäranka, jota vasten asiantuntijatyö on hyvä rakentaa. Nyt kummallakin ammattikorkeakoululla, samoin kuin yliopistolla, on yhdessä kehitetyt ja omaan toimintaansa soveltuvat sopimusmallit, joita kehitetään koko ajan. Lisäksi kummallakin ammattikorkeakoululla on yliopiston tavoin sopimustoiminnan tukena omat sopimussääntönsä, jotka ohjaavat sopimustoimintaa.

UEF-Karelia-Savonia -lakiasiainyhteistyö on ollut konkreettista yhdessä tekemistä. Yliopiston sopimuslakimiehellä oli aluksi Savonia-ammattikorkeakoulun tutkimusasiamiehen kanssa yhteinen työhuone Savonialla, jossa sopimuslakimies työskenteli noin yhden päivän viikossa. Näin tehtiin lakiasiainyhteistyön mukanaan tuomia tukipalveluita näkyväksi ja tunnetuksi Savonialla. Usein työhuoneelle saapuikin asiakas sopimuskysymystensä kanssa. Tukipalveluiden tultua tutuksi Savonialla ja yhteydenottojen siirtyessä enemmän sähköpostiin, työpisteestä Savonialla luovuttiin.

Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa yhteydenpito oli tiivistä ja aluksi päivittäistä. Myöhemmin yhteistyötä toteutettiin vähintään kerran kuukaudessa pidetyissä videoneuvotteluissa. Videoneuvotteluissa käytiin läpi esimerkiksi sopimusmalleja ja projektihenkilöstöltä tulevia kysymyksiä, sekä pohdittiin yhteisiä kehityskohteita. Projektihenkilöstöltä tulevat kysymykset olivat hyvin konkreettisia ja niitä vielä entisestään konkretisoi se, että kysyjä oli esittämässä asiaansa henkilökohtaisesti ja oli jo valmiiksi pohtinut haastavia kysymyksiä sopimuslakimiehelle.

Neuvonta TK&I-sopimusasioissa onkin ollut koko yhteistyön ajan keskeisin painopiste. Ammattikorkeakoulujen TK&I-sopimukset liittyvät enemmän käytännönläheiseen tekemiseen, kun taas yliopiston sopimukset liittyvät pääasiassa tieteellisen tutkimukseen. Mielenkiitoista on kuitenkin ollut huomata, että sopimusten haasteet yliopistolla ja ammattikorkeakouluissa ovat pääpiirteissään aika samanlaisia. Kaikista kysymyksistä on aina ollut löydettävissä sama juridinen ydin. Sopimusneuvonta jatkuu edelleen, nyt pääasiassa etäyhteyksien (Teams, Zoom) ja sähköpostin välityksellä. Toki henkilökohtaisestikin autetaan edelleen. Sopimuslakimies osallistuu myös tapauskohtaisesti ammattikorkeakoulujen erilaisiin työryhmiin (esim. TK&I-ryhmä) ja muihin TK&I -sopimuksiin liittyviin asiantuntijatehtäviin.

Yhteistyössä keskeiseen rooliin sopimusneuvonnan ohella on noussut koulutus. Säännölliset koulutukset IPR- ja sopimusasioissa aloitettiin syksyllä 2013, ja niiden osallistujamäärä on ollut koko ajan hyvä. Ensimmäisessä yhteistyön piirissä pidetyssä tekijänoikeutta käsittelevässä koulutuksessa ”Älä aja projektiasi tekijänoikeuskarikkoon” kouluttaja ei valtavan kysymystulvan vuoksi saanut esitettyä omasta kahden tunnin diaesityksestään kuin yhden dian! Koulutukselle varattu pieni neuvotteluhuone oli ääriään myöten täynnä. Tiedonjano oli konkreettinen.

Koulutukset ovat jatkuneet keskeytyksettä näihin päiviin saakka. Ne on toteutettu vuorotellen kummankin ammattikorkeakoulun tiloissa, joista on muodostettu etäyhteys yliopistolle ja toiseen ammattikorkeakouluun. Viimeisimmät koulutukset on toteutettu Teams-ympäristössä. Kouluttajan toiveena on, että korona-ajan jälkeen voitaisiin tässä suhteessa palata entiseen, sillä yleisön konkreettinen läsnäolo antaa kouluttajalle paljon. Koulutusten aiheet on valittu kuulijoilta tulleiden toiveiden ja kunkin organisaation kulloistenkin tarpeiden pohjalta. Aihepiirit ovat liittyneet yhteistyösopimuksiin, tekijänoikeuksiin, eri rahoituslähteiden sopimuksiin sekä muihin yliopiston ja ammattikorkeakoulujen sopimuksiin liittyviin teemoihin. Koulutukset jatkuvat edelleen ja toiveita aiheiksi voi esittää yliopiston sopimuslakimiehille.

Sekä yliopisto että ammattikorkeakoulut ovat olleet erittäin tyytyväisiä yhteistyöhön. Yhteistyö jatkuu ja kehittyy muuttuvan toimintaympäristön mukaisesti, ja digitalisaatio ja yritysyhteistyön merkitys lisääntyvät entisestään. Uusina avauksina ovat yhteistyöhön tulleet mukaan ainakin avoin tiede (ammattikorkeakouluilla avoin TK&I) sekä opetukseen liittyvien sopimusten ja IPR-kysymysten pohtiminen ja ratkominen.

Annamari Turunen, lakimies
Itä-Suomen yliopisto

Posted on

Tutkimusretkellä metsäammattilaisuuteen

Pirkanmaalaisen avohakkuuaukean reunassa kollega kaulaa ohi mennessään haavan, kun palailemme pystymittakohteelta autolle. Pohjoisemmassa nuoret kiipeävät puihin estääkseen vanhan metsän hakkuun. Näistä hetkistä on vierähtänyt kolmekymmentä vuotta. Haapa on kuollut pystyyn ja aukea sen ympärillä metsittynyt, vanha metsä suojeltu. Pystymittakirveet ovat jo lähes yhtä kauan pölyttyneet varastossa ja niiden tilalle ovat tulleet tietokoneet, matkapuhelimet ja padit. Konfliktit ovat siirtyneet verkkoon. Metsien harsuuntumisen ja alan digitalisoitumisen sijaan keskustelun ytimessä ovat globaalimmat huolet: ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuus.

Kiinnostukseni ihmisten metsäsuhteisiin syttyi osin jo opiskelun alkumetreillä ja on työvuosien myötä syventynyt: miksi metsä herättää meissä niin erilaisia tunteita, arvostuksia ja merkityksiä? Maailma ja yhteiskunnat ovat jatkuvassa muutoksessa ja metsät koetaan tärkeinä mutta yhä monimuotoistuvin tavoin. Julkisessa keskustelussa metsäammattilaiset muuttuvat välillä hyväntekijöistä pahantekijöiksi. Tutkimusten mukaan monen ammattilaisen alanvalinta on kuitenkin seurausta kiinnostuksesta ja jopa rakkaudesta luontoon.

Jutellessani havainnoistani huomaan teeman kiinnostavan muitakin. Perustamme Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankkeen, jossa tutkimme niin metsäammattilaisten, metsänomistajien kuin alan instituutioiden suhteita metsään. Tutkimushankkeessa oma kiinnostukseni kohdistuu metsäammattilaisuuteen ja ammatillisiin metsäsuhteisiin. Millaista on metsäammattilaisuus 2020-luvulla? Millaisia merkityksiä metsäammattilaiset liittävät työhönsä ja metsiin? Miten yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset vaikuttavat ammattilaisuuteen ja ammatillisiin metsäsuhteisiin? Tutkimukseni tavoitteena on syventää ymmärrystä ammattilaisuudesta ja siitä, miten sitä toteutetaan metsien käytössä.

Metsämiesten Säätiöltä hakemamme rahoitus mahdollistaa täysipäiväisen tutkimustyön. On aika suunnata kentälle.

Kesä kentällä

Tutkimukseni lähtökohtana on ajatus ihmisestä moniarvoisena ja -muotoisena toimijana ja ainutlaatuisena persoonana. Tässä lähestymistavassa ammattilaisuus on vain yksi, vaikkakin vahva ulottuvuus ihmisen metsäsuhteessa, joka kuitenkin on laajempi kokonaisuus kattaen koko elämänkaaren. Suhteessa vaikuttavat monet tekijät aina lapsuuden kokemuksista yhteisön jakamiin kulttuurisiin käsityksiin. Kaikkien metsäsuhteiden tapaan myös ammatillinen metsäsuhde muuttuu jatkuvasti. Suhteessa vaikuttavat ennen ammattilaisuutta metsään kohdistetut arvot, uskomukset ja käsitykset, mutta myös ammattilaiseksi kasvaminen ja ammattilaisena toimiminen eli alan töissä omaksutut ja tehdyt asiat.

Jotta voisin saada tietoa siitä, miten metsäammattilaiset kokevat oman ammattilaisuutensa ja mitä metsä heille merkitsee, sitä on kysyttävä heiltä itseltään.

Kesän ja syksyn 2020 aikana reissaan Satakunnasta Savoon ja Lapista Uudellemaalle. Käyn keskusteluja myös verkon kautta. Kävelemme haastateltavien kanssa monenlaisissa metsissä ja istumme toimistoissa ja kahvihuoneissa. Tutkijana itselleni on merkityksellistä päästä mukaan tutkittavien arkeen. Laadullisessa tutkimuksessa tieto määrittyy monin tavoin. Haastattelupuheen lisäksi tietoa kertyy myös epäsuorasti esimerkiksi havainnoimalla puheen kohteena olevaa ympäristöä ja kontekstia, jossa haastateltava elää ja toimii.

Omasta metsäammattilaistaustani ja työhistoriastani on apua. Haastateltavien työympäristö ja ammattikieli ovat minulle tuttuja. Saatan ymmärtää kerrottuja työn haasteita omien kokemusteni pohjalta. Haastateltavilla on paljon sanottavaa, pisimmillään keskustelut kestävät lähes kolme tuntia.

Haastatteluissa puhumme työn haasteista ja hienoista hetkistä, konflikteista, työyhteisöistä, ammattilaisuudesta, metsän merkityksistä sekä lapsuudesta, nuoruudesta ja ammatinvalinnasta. Metsäammattilaisuutta on tutkimuksissa luonnehdittu varsin rationaaliseksi kulttuuriksi, jossa tunteita ei nosteta näkyviin. Haastatteluissa kuitenkin monenlaiset työhön ja metsään kiinnittyvät tunteet olivat läsnä.

Ensimmäisiä tuloksia jo tänä vuonna

Jouluun mennessä käsissäni on lähes 40 haastattelua kattava tutkimusaineisto. Haastateltavat edustavat 12 organisaatiota ja sijoittuvat 10 maakuntaan. Heidän työtehtävänsä liittyvät niin edunvalvontaan, puunhankintaan, metsänhoitoon, neuvontaan, suojeluun, virkistyskäyttöön, viestintään kuin moniin muihin metsien käytön tehtäviin. Koulutustaustat vaihtelevat pääasiassa metsätalousinsinööristä metsänhoitajaan ja metsätieteiden tohtoriin. Nuorimmat haastateltavista ovat alle 30-vuotiaita ja vanhimmat yli 60-vuotiaita.

Aineisto antaa monimuotoisen kuvan nykypäivän metsäammattilaisen työstä ja metsäsuhteista. Kaikki haastateltavat eivät koe itseään perinteisiksi metsäammattilaisiksi, vaan sanoittavat omaa ammatti-identiteettiään toisin. Myös metsiin liitettyjen merkitysten kirjo on laaja ja moniarvoinen. Haastateltavien metsäsuhteissa kietoutuvat vahvasti sekä ammatilliset että henkilökohtaiset merkitykset.

Tutkimushankkeemme mittava suomalaisten metsäsuhteita koskeva aineisto on nyt kerätty ja olemme jo käynnistäneet aineiston analysoinnin. Tarkempia osatuloksia sekä metsäammattilaisten, metsänomistajien ja myös kansalaisten metsäsuhteista on luvassa vielä tämän vuoden aikana.

 

Tuulikki HallaTuulikki Halla
Väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
Metsät ja metsien bioresurssit -tohtoriohjelma
Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushanke (2019-2022)

Posted on

”Elon laskuoppi”, eli kuka tutkisi oppikirjoja?

Joensuun tyttölyseon matematiikan ja luonnonopin nuoremman lehtorin Efraim Elon Laskuoppi-oppikirjaa käytettiin Suomen kouluissa yli 50 vuotta ja siitä otettiin 31 painosta. E.N. Setälän Suomen kielen oppikirja piti pintansa kouluoppikirjana vielä kauemmin, ja sen periaatteita heijastuu perusopetuksen vuoden 2016 opetussuunnitelmaan – yli 100 vuotta ensipainoksen ilmestyttyä.

Monet oppikirjat ovat kestäneet aikaa. Ne olivat pitkään tavallisesti yhden tai korkeintaan kahden tekijän laatimia: Väisälä, Genetz, Lehtovaara & Hagfors, Salomies & Tammisto, Mantere & Sarva… Oppikirjat ovat olleet (ainoita?) kirjoja, joita jokainen suomalainen on varmasti lukenut. Ne ovat herättäneet lukijoissaan monenlaisia tunteita ja vaikuttaneet pitkään.

Peruskouluun tultaessa 1970-luvulla maailma oli monimutkaistunut ja tieto lisääntynyt. Yksi oppikirjantekijä tai tekijäkaksikko ei enää pystynyt hallitsemaan oppikirjalta edellytettävää sisältöä.

Oppikirjat tehdään tänään isojen asiantuntijaryhmien yhteistyönä. Vuoden 2016 opetussuunnitelmatyön yhteydessä arvioitiin peruskoulun ja lukion oppimateriaalien tekoon tarvittavan lähes 2000 sisällön asiantuntijaa eli 5–7 oppikirjailijaa teosta kohti.

Peruskoulun tulon myötä yliopistoihmisten kiinnostus oppikirjatuotantoon hävisi tai ainakin väheni dramaattisesti, ja esimerkiksi yliopistojen suomen kielen professorikunta ei ole ollut sen koommin juuri kiinnostunut aineensa kouluoppikirjojen tekemisestä. Äidinkielen piirissä syntyikin vuonna 1994 mietintö selkeine linjauksineen: koulussa opetetaan pedagogista kielioppia, ei tieteellistä kielioppia.

Oppikirjojen tutkimus on ollut niiden merkitykseen nähden hämmästyttävän vähäistä. Tutkimisen arvoista olisi yliopisto-opetuksen ja -tutkimuksen sekä koulun oppikirjojen suhde sekä tavat, joilla oppikirjat tuovat tieteellisen ajattelun ja teoriat kouluun. Kuinka lähellä toisiaan yliopisto- ja kouluopetus ovat?

Oppikirjat eivät ole olleet eivätkä ole nytkään vain tiedonsiirtoa varten. Ne opettavat myös erilaisiin tiedon hankinnan keinoihin.

On hyvä tuntea juurensa, jotta voi ponnistaa digiloikan latvaan.

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

Posted on

Kuka huolehtii koululaisten välipaloista?

”Meilläpä oli tänään parkouria koulussa. Et arvaa, mitä opin! Sopiiko, jos näytän ruuan jälkeen”, kysyy koululainen silmät innosta hehkuen päivällispöydässä.

Tämä on varmasti asia, jonka moni vanhempi mielellään kuulisi lapsensa suusta. Opetus- ja kulttuuriministeriön Koululaiskyselyn mukaan juuri parkour on harrastus, jota monet koululaiset toivoivat pääsevänsä harrastamaan koulupäivän yhteydessä, jos harrastamisen Suomen malli rantautuu peruskoulujen arkeen.

Parkour, kuten muutkin harrastukset, vaativat tiukkaa keskittymistä, tasapainoa ja tekniikkaa, jotta esteiltä laskeudutaan maahan turvallisesti ilman loukkaantumisia. Kynä ei myöskään kulje paperilla tai sormet kitaran kielillä, jos nälkä kurnii vatsassa. Tämän takia on erittäin tärkeää, että parkouria sekä muita harrastuksia treenataan siten, että vatsa on täytetty hyvällä ja ravitsevalla välipalalla. Tällöin energiatasot ovat koholla, jolloin keskittyminen säilyy, loukkaantumisten riski pienenee ja kotiin on taas viemiseksi jotain uutta opittua esiteltäväksi.

Mistä energia parkouriin?

Koululaiset saavat tutkimusten mukaan koululounaasta usein suunniteltua vähemmän energiaa. Tällöin korostuu erityisesti iltapäivän välipalojen merkitys.

Jotta välipalan turvin jaksaa harrastaa, koululaisen välipala on hyvä koota lautasmallin mukaisesti. Tarjolla on hyvä olla aina jotain kasvista, hedelmää tai marjaa, jotain hiilihydraattia yhdistettynä pehmeään rasvaan, kuten täysjyväleipää margariinilla sekä jotain proteiinia, kuten maitoa, juustoa tai soijavalmistetta.

Jos välipala toteutettaisiinkin eväsruokailuna, toteutuisiko ravitsemuksellisesti kattava välipala tällöin perheiden välillä?

Koululaisten terveyteen panostaminen on tasa-arvoisen hyvinvointivaltion kulmakivi

Kouluruokailu on maassamme erittäin tärkeä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäjä.

Tutkimuksemme mukaan osassa kouluista on tarjolla maksuton välipala, osassa maksullinen ja osassa ei tarjota välipalaa lainkaan, jolloin yhdenvertaisuus kaikkien Suomen koululaisten kesken ei tälläkään hetkellä toteudu.

Mikäli eväsvälipala olisi perheiden vastuulla, tasa-arvo koululaisten välillä vähenisi, päivän energiansaanti saattaisi jäädä varsin niukaksi ja ravitsemuksellinen laatu voisi kärsiä.

Terveistä koululaisista kasvaa terveitä aikuisia

Tämänhetkisten kouluruokailusuositusten mukaan kouluruuan voi jakaa lounaaksi ja välipalaksi, mikä parantaisi myös ateriarytmiä päivällä.

Jos harrastamisen Suomen malli toteutuu, tämä jako voisi auttaa koululaisia jaksamaan koko koulupäivän oppitunteineen ja harrastuksineen. Se toimisi lisäksi hyvänä ruokakasvatuskeinona terveyttä edistävän välipalan kokoamisessa ja ateriarytmin turvaamisessa.

Välipalan tarjoamista varten tulisi kuitenkin laatia ruokapalveluille selkeät suositukset välipalan toteuttamiseksi ja ravitsemuksellisen laadun varmistamiseksi. Sen lisäksi kunnille tulisi osoittaa riittävät resurssit niin raaka-ainekustannusten kuin henkilökunnan, tilojen ja laitteidenkin puolesta, jotta suositusten mukainen välipala voitaisiin tarjota koululaisille.

 

Henna Jalkanen
Projektitutkija, Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hanke
Itä-Suomen yliopiston lääketieteen laitos, kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikkö

Kattava koululounas ja välkyt välipalat -hanketta toteuttaa Itä-Suomen yliopisto yhdessä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun, Ammattikeittiöosaajat ry:n sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa. Lue lisää: sites.uef.fi/kattava-koululounas/

Posted on

Korona ei nujertanut kansainvälistä yhteistyötä Suomen ja Venäjän rajaseuduilla

”Speak Business: Strategic Planning and Project management in the cross-boarder area” -hankkeen tavoite on ollut lisätä Suomen ja Venäjän rajaseutujen välistä yhteistyötä yhteisten liiketoimintaprojektien avulla. Marraskuussa 2018 käynnistynyt hanke kuului laajaan Karelia CBC -yhteistyöohjelmaan (cross-border cooperation).

Itä-Suomen yliopistosta Speak Business -hankkeeseen osallistuivat Jatkuvan oppimisen keskus (silloinen Aducate) ja kauppatieteiden laitos. Tavoitteenamme oli järjestää projektisuunnitteluun ja -johtamiseen liittyvä kurssi yhteistyössä venäläisen yhteistyöoppilaitoksen (RANEPA) kanssa.

Noin kaksi vuotta kestäneen hankkeen loppuun saattaminen koronapandemian keskellä haastoi toimijat kehittämään uusia toimintatapoja kansainväliseen yhteistyöhön. Tärkein anti oli huomata jälleen, miten yhteistyössä on voimaa, ja kuinka toisilta voi aina oppia uutta. Hankkeen päättyessä voimme huokaista helpotuksesta, ja taputtaa itseämme (ja etänä toisiamme) olkapäälle hyvin onnistuneesta yhteistyöstä!

Hankkeen alusta lähtien hankepartnereiden välillä oli paljon keskusteluja virtuaalisesti ja myös kasvokkain. Tapasimme säännöllisesti ja tapaamiset olivat mieleenpainuvia, koska niissä aloimme todella ymmärtää toisiamme ja toistemme toimintatapoja. Yhteisen opintokokonaisuuden suunnitteluun toi kulttuuristen erojen lisäksi haasteita myös yliopistojemme erilaiset käytännöt. Näiden haasteiden ratkominen yhdessä auttoi meitä oppimaan toisiltamme paljon.

Ennen covid-19-pandemiaa ehdimme matkustaa puolin ja toisin tapaamaan toisiamme. Kuopiossa keskustelimme kurssin sisällöistä ja opiskelijoiden arvioinnista. Petroskoissa pääsimme seuraamaan ja kommentoimaan mielenkiintoisia projekti-ideoita opiskelijoilta sekä tapaamaan paikallisen yliopiston johtoa ja keskustelemaan käytännön yhteistyöstä. On myönnettävä, että kasvokkain tapaamisia ja fyysisesti samassa paikassa keskusteluja on jo ikävä. Kyllä niissä on jotain, mihin virtuaalisilla tapaamisilla ei ihan pääse.

Maaliskuulle 2020 suunniteltu projektijohtamisen kurssi jouduttiin siirtämään useasti. Lopulta päädyimme suunnittelemaan täysin etänä suoritettavaa toteutusta. Digitaalinen seminaari järjestettiin vihdoin syyskuussa 2020. Opiskelijoita saimme mukaan kurssille niin Suomesta kuin Venäjältäkin. Kurssilla paneuduttiin projekti- ja liiketoimintaosaamisen kehittämiseen sekä kulttuurien väliseen viestintään, ja tämän lisäksi opiskelijat opiskelivat myös suomen ja venäjän kieliä yhdessä. Opiskelijapalautteen perusteella uuden oppiminen onnistui hyvin myös digitaalisesti. Opiskelijat pääsivät aidosti luomaan yhteistyötä ja kehittelemään uusia bisnes- ja projekti-ideoita keskenään. Opiskelijat olivat tyytyväisiä kurssiin kokonaisuutena, vaikka fyysiset kohtaamiset jäivät kokonaan puuttumaan.

Osa opiskelijoista jatkoi Suomesta käsin järjestetyn etäkurssin jälkeen vielä projektien kehittämistä jatkokurssilla petroskoilaisen kumppanikorkeakoulun johdolla. Näitä esityksiä kuulimme hankkeen päätösseminaarissa 19.1.2021. Loppuseminaarissa opiskelijoiden lisäksi oli äänessä muitakin hankkeeseen osallistuneita tahoja. Itä-Suomen yliopiston kauppatieteiden laitoksen johtaja Saara Julkunen tiivisti yhteisen hankkeen annin sanomalla, että vaikka olemme rajan molemmin puolin hyvin lähekkäin, näemmä asiat eri tavoin ja toimimme eri tavoin: ”Vain yhdessä tekemällä saamme silmillemme uudet linssit, joilla voi katsoa maailmaa uudella tavalla.”

Toivomme onnea ja menestystä hankkeen aikana syntyneille yhteistyökumppanuuksille! Korona ei estä rajaseutumme innokasta väestöä tekemästä uusia asioita yhdessä, kotiseutuaan kehittäen. Tällaisessa on ilo olla mukana!

 

Anu-Riikka Kolari.Anu-Riikka Kolari
Speak Business -hankkeen projektitutkija ja kouluttaja
Itä-Suomen yliopiston kauppatieteiden laitos

 

 

Speak Business -hanke rahoitettiin Karelia CBC -yhteistyöohjelmasta, jota rahoittavat Suomi, Venäjä ja Euroopan unioni. Hankkeen toteuttajia olivat Venäjällä Karjalan koulutuksen kehittämissäätiö (KEDF) ja Venäjän kansallisen talouden ja julkisen hallinnon presidentillinen akatemia (RANEPA) sekä Suomessa Itä-Suomen yliopisto ja Management Institute Finland.

Karelia CBC -yhteistyöohjelman logo.

 

Posted on

Miksi tutkija tarvitsee taidetta ja taiteilijoita?

”Me [tutkijat] ollaan totuttu ajattelemaan, et se on hyvää ja tärkeetä, et voidaan antaa asioille nimiä ja luokitella niitä ja laittaa ne jotenki järjestykseen, että se on tapa olla maailmassa ja tehdä siitä parempi paikka. — Mutta mitä kaikkee voi jäädä näkemättä?” Lainaus on yhteiskuntatieteen tutkijoiden ja esittävän taiteen ammattilaisten Puhekupla-työryhmän tapaamisesta, jossa pohdimme tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyötä.

Alojen rajat ylittävän yhteistyön voima tunnistetaan kaikissa monialaista tutkimusyhteistyötä hehkuttavissa juhlapuheissa. Keskustelu kuitenkin harvemmin ulottuu tiedon ja tietämisen juuriin saakka, eli esimerkiksi kysymykseen siitä, mitä monialainen yhteistyö voi nimenomaan tiedosta ja tietämisestä opettaa – ja mitä tieto ylipäätään on.

Minä, yhteiskuntatieteilijä ja tutkija, olen tehnyt jo useamman vuoden läheistä yhteistyötä esittävän taiteen ammattilaisten kanssa. Yhtään liioittelematta se on ollut tutkijanurani merkittävin tiedollinen ravistelu. Olen joutunut – tai ennemminkin: päässyt – sen äärelle, että yhteiskuntatieteilijän tapani jäsentää maailmaa ei aina olekaan rakentava, vaan se voi myös kahlita mielikuvitusta, rikkoa luovuutta, unohtaa kokonaisia tiedon lajeja.

Nigerialais-suomalainen toimittaja ja feministiaktivisti Minna Salami pohtii kirjassaan Aistien viisaus tietoa näin: ”Tarvitaan sellainen näkökulma tietoon, joka tuo yhteen luovuuden ja rationaalisuuden, kvantitatiivisen ja mittaamattoman, älyllisen ja tunneperäisen. Ilman tunnetta tiedosta tulee ummehtunutta, ilman järkeä siitä tulee summittaista. — Tarvitaan tietoa, joka koskettaa yhtä lailla sisältä ja ulkoa. — Aistivoimaista tietoa.” (Salami 2020, 28).

Yhteiskuntatutkimukselle on sen monista käänteistä ja myllerryksistä huolimatta edelleen tyypillistä, että keho kaulasta alaspäin unohtuu. Sen myötä unohtuu kehoon varastoitunut tieto, ”aistien viisaus”. Tuo tieto ei välttämättä löydä tietään haastatteluvastauksiin tai kyselylomakkeiden rasteihin. Myös me tutkijat jumiudumme helposti päihimme: käsitteisiimme, jäsennyksiimme, kategorioihimme. Ne avaavat näkymiä yhteiskuntaan ja ihmiseen, mutta ne myös saattavat sulkea näköaloja.

Tutkijoina meillä on monenlaista asiantuntemusta, mutta kehojen ja kehollisen tiedon asiantuntijoita emme välttämättä ole. Tuon tiedon esiin kutsumiseksi tarvitsemme kumppaneita ja liittolaisia. Salamin aistivoimaisen tiedon idea on kehotus eri tietojen ja tietämisen tapojen kohtaamisiin – ja vielä täsmällisemmin sen voi lukea kutsuna juuri tieteen ja taiteen kenttien kohtaamisiin ja yhteenkietoutumisiin.

Tutkijoiden ja taiteentekijöiden yhteistyö ei kuitenkaan automaattisesti tuota jotain suurempaa hyvää. Tarvitaankin nykyistä parempaa ymmärrystä siitä, mitä kaikkea tieteen ja taiteen toisiaan ruokkiva kumppanuus voi olla, ja mitä se parhaimmillaan voi saada aikaan. Tuo ymmärrys rakentuu kokeilemalla ja kokeiluja reflektoimalla. Tarvitaan siis myös tällaisten kumppanuuksien merkityksen tunnistavia rakenteita, esimerkiksi enemmän tutkimusrahoitusta, joka kutsuu viipyilevään tunnusteluun, hapuiluun ja epävarmuuksiin – tehokkaan, tulostietoisen ja julkaisu(määrä)keskeisen suorittamisen sijaan.

Lähteet:

Puhekupla-työryhmä (Pinja Hahtola, Niina Hosiasluoma, Emma Nortio, Sanna Ryynänen, Jenni Urpilainen & Sirkku Varjonen), kollektiivinen autoetnografia -tutkimusaineisto, 2017–2021.

Salami, Minna (2020). Aistien viisaus. Suomentanut Sini Linteri. Helsinki: S&S.

 

Sanna Ryynänen

Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija

Puhekupla-kollektiivin jäsen ja Saimaan Teatterin tutkijajäsen

Posted on

Opintopsykologien tervehdys: Mitä meille UEF:ssa kuuluu vuoden 2021 vaihtuessa?

Kohdatuksi ja nähdyksi tuleminen on ihmisyyden ytimessä. Etäopiskelu- ja etätyö on haastavaa, koska sosiaalisen vuorovaikutuksen kannatteleva voima jää liian usein etäiseksi. Korona-ajan etäopiskelu ja etätyöskentely on tuonut mukanaan saman suuntaisia seurauksia niin opiskelijoille kuin henkilökunnalle, hyvinvoinnin kannalta niin haasteita kuin mahdollisuuksiakin.

Haasteet voivat näyttäytyä  niin työssä kuin opiskelussa muun muassa aikaansaamisessa, ajanhallinnassa, päivärytmin ylläpitämisessä. Tilanne haastaa mielialaa ja jaksamista. Huolen nostattamat tunteet saattavat tulla pinnalle nyt niissä harvoissa vuorovaikutussuhteissa, mitä tällä hetkellä tarjolla on. Tämä voi olla raskasta ja kohtaamiset ovat alttiita vertaistuen sijaan ristiriidoille. Kuormittuneina olemme alttiita kriittisyydelle itseä ja muita kohtaan. Myötätunto itseä kohtaan antaa pohjan myötätunnon kokemiselle ja myötätuntoiselle toiminnalle. Päivittäinen ystävällisyys paitsi muita, myös itseä kohtaan vahvistaa turvallista ilmapiiriä ilmaista ja kohdata myös hankalia tunteita. Täydellä sydämellä kiinnostuminen toisen kohtaamisen helpottaa yhteisen ymmärryksen syntymistä.

Myötätuntoa voi osoittaa niinkin yksinkertaisesti, kuin asettumalla kuuntelemaan. Kohdatessamme opiskelu- tai työkaverin huolia, usein nousee tarve auttaa ratkaisemalla ongelma. Kuitenkin, mitä yleensä siinä hetkessä kaivataan tai tarvitaan on, että joku kuulee, kuuntelee ja ottaa tunnetta vastaan myötätuntoisesti.  Riittää, kun kommenteilla, eleillä ja ilmeillä osoittaa yrittävänsä ymmärtää. Maskien tai ruutujen takaa hienovaraisemmat ymmärrystä osoittavat eleet tai ilmeet vaativat erityishuomiota. Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen olento, on mahdollista pistää merkille toisen ihmisen pyrkimys ymmärrykseen. Lempeät silmät maskin yllä, tai pieni nyökkäys välittää jo nähdyksi tulemisen tunnetta.

Myötätuntoinen vuorovaikutus helpottaa ahdistusta. Tämän jälkeen on tilaa myös keskustelulle siitä, mitä hankalassa tilanteessa on konkreettisesti tehtävissä. Opettajan, ohjaajan tai muusta syystä kuuntelijan tehtävään asettuneen henkilön ei tarvitse tietää tilanteeseen ratkaisua. Tärkeintä on rakentaa toivoa.

Eristyneisyyden aika kääntää meitä enemmän itseemme päin. Voi olla vaikea asettua toisen asemaan, kun ympäristö kääntää meitä omaa napaa kohden. Kuitenkin toisen asemaan asettumisen kautta teoille syntyy mielekkyys. Liittämällä omaa elämää aktiiviseksi osaksi muiden elämää syntyy mahdollisuus edistyä, haastaa omia tapoja ajatella ja syntyy merkityksellisyyttä omalle olemassaololle. Toimimalla myötätuntoisisesti vahvistaa omaa varmuuden tunnettaan ja  rohkeutta olla aktiivinen yhteisön jäsen.

Mitä toivomme siis vuodelle 2021? Sitä, että yhteisömme tarjoaa kohtaamisen ja pysähtymisen paikkoja. Sitä, että meillä on tilanteita joissa syntyy luontevaa yhteyttä muihin ja voidaan asettua dialogiin sopivaa tekniikkaa ja toimintatapaa käyttäen.  Erityisesti toivomme psykologisesti turvallista ilmapiiriä ja tilanteita, joissa voidaan kokea ja välittää myötätuntoa.

Uuden Vuoden terveisin
opintopsykologit Katri Ruth ja Mari Tirronen

Virikkeenä tekstille: