Yhteistieteisyys – tulevaisuuskestävä tutkimusorientaatio?

Todellisuuden selittämiseen ja ymmärtämiseen liittyvät lähestymistavat vaihtelevat yksitieteisyydestä, monitieteisyyteen ja aina tieteidenvälisyyteen saakka. Transdisiplinaarisuus ulottuu yhteistieteisyyttäkin avarammalle, sillä silloin tutkittavaan ilmiöön kytketään toimijoita myös tiedeyhteisön ulkopuolelta.

Lähestymisnäkökulmat tuottavat erilaisia näkymiä hyvän elämän mahdollisuuksien tunnistamiseen planeetallamme. Monimutkaisten ongelmien ratkaisemisessa tarvitaan yhä useammin eritieteisen lähestymisen sijasta yhteistieteisyyttä – ja transdisiplinaarisuutta.

Lawrence Wheeler ja Ewing Miller (Wheeler & Miller, 1970) lähestyvät asiaa havainnollisesti perinteistä ajattelua avartavan kuvitteellisen – ehkä hiukan naivin esimerkin avulla.

Ongelmana on, kuinka rakentaa mahdollisimman hyvä talo elefantille. Koska aikaisempia kokemuksia ei vastaavasta tapauksesta ole, on selvää, että tarvitaan moninäkökulmaista lähestymistä. Mikään yksittäinen näkökulma ei hyvää lopputulosta takaa.

Rakennusarkkitehti, sisustusarkkitehti, rakennusinsinööri, sosiologi ja psykologi ryhtyvät moniammatilliseen yhteistyöhön. Rakennusarkkitehti haluaa saada selville, mikä hankkeen toteutusbudjetti loppujen lopuksi on ja millaisia laatuvaatimuksia elefantin asuttamalle talolle tarkalleen ottaen on.

Rakennusinsinöörin mukaan rakenteiden pitää olla huomattavan lujat, jolloin betonielementit toimivat hyvin ja ovat kohtuuhintaisia. Psykologin mukaan elefanteille on ominaista pitkät ruokailuajat, minkä vuoksi avarien ruokailutilojen tulee olla suunnittelun keskiössä.

Sosiologin mukaan elefanteille on tyypillistä ryhmissä toimiminen, minkä vuoksi taloa ei kannata suunnitella vain yhtä elefanttia silmällä pitäen. Siellä tulee oleskelemaan joka tapauksessa useita elefantteja. Lisäksi elefantit seurustelevat seisaaltaan, mikä asettaa vaatimuksia talon korkeudelle. Sisustusarkkitehti kiinnittää huomiota talon värimaailmaan ja ehdottaa värien valitsemista elefanttien luonnollisen elinympäristön mukaisiksi.

Talo valmistuu. Se on jyhkeä ja vankka betonitalo, jossa on huomattavan suuret ruokailutilat. Värimaailma on viehättävä. Se muistuttaa elefanttien luontaista elinympäristöä. Budjettikaan ei juuri ylity, vaikka kyseessä on pilottihanke.

Elefantti muuttaa taloon. Se syö ulkona. Aluksi se käyttää talon ruokailutiloja oleiluun, mutta tilat eivät ole sen mielestä viihtyisät. Elefantin paras ystävä on sirkuksesta takaisin luontoon rehabilitoitu yksilö, minkä vuoksi se vierastaa tilojen kaikuisuutta. Toisaalta värimaailman suhteen sillä ei ole erityisiä mieltymyksiä. Mutta oli miten oli, muutaman viikon päästä talo jäi tyhjilleen.

Kertomus havainnollistaa uusien ongelmien ratkaisemisen haastetta. Edes monitieteinen lähestyminen ei takaa onnistunutta lopputulosta. Tämä johtuu siitä, että monitieteisyys on luonteeltaan eritieteistä.

Eritieteisyydessä tieteiden alat säilyttävät tieteenalalle ominaisen tulokulman sen sijaan, että pyrkimyksenä olisi eläytyä tarkastelemaan kaikille tutkijoille vierasta ongelmaa ennakkoluulottomasti yhteistieteistä näkökulmaa tavoitellen.

Siinä missä monitieteisessä lähestymisessä tuppaa eritieteisyys ohjaamaan tutkimuksen tekemistä, tieteidenälisessä lähestymisessä eri tieteenalat sulautuvat toisiinsa.

Jos elefantille suunnitellun talon rakentamisessa olisi haluttu onnistua mahdollisimman hyvin, olisi monitieteisyydestä kannattanut pyrkiä aidompaan tieteidenvälisyyteen (interdisciplinarity). Sekään ei välttämättä olisi taannut hyvää lopputulosta – elefantin hyvää elämää kannattelevaa asumisratkaisua.

Aivan ilmeisesti paras ratkaisu olisi ollut rohkea siirtyminen transdisiplinaarisuutta kohden. Silloin talon suunnittelutiimiin olisi otettu jäseniä tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tässä tapauksessa ehkä orpoeläinpuistoista, elefanttien asuinalueilla toimivista metsänvartijoista ja eläintenhoitajista.

Transdisiplinaarisessa lähestymisessä tutkimusasetelma saa tapaustutkimuksellisia piirteitä. Silloin tavoitetaan ympäröivän todellisuuden monimuotoisuutta ja vivahteikkuutta pelkkää eri tieteenalojen välistä konsultointia juurevammin.

Tulevaisuuskestävän tutkimusorientaation tavoitteleminen on yhä oleellisempaa maailmassa, jonka tulevaisuuteen liittyy huomattavasti koronapandemiaa monitahoisempi haaste. Kyse on siitä kompleksisesta kokonaisuudesta, jonka luonnonvarojen hupeneminen, kuudes sukupuuttoaalto ja ilmastonmuutos muodostavat.

Lähteet

Repko, Allen ja Rick Szostak (2020). Interdisciplinary Research. Process and Theory. 4th Edition. London: Sage.

Wheeler, Lawrence ja Ewing Miller (1970). Multi-Disciplinary Approach to Planning. Paper presented at Council of Education Facilities Planners Annual Conference (47th, Oklahoma City, Oklahoma, October 6, 1970). Luettavissa: https://eric.ed.gov/?id=ED044814

Arto O. Salonen
Apulaisprofessori, Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen
Yhteiskuntatieteiden laitos
Salosen kotisivut ovat osoitteessa www.artosalonen.com

Varovaisuusperiaate: Onko parempi katsoa kuin katua?

Viisivuotias tyttö joutui outojen oireiden takia sairaalaan huhtikuussa 1956 Minamatassa Japanissa ja kaksi päivää myöhemmin hänen nuorempi sisarensa otettiin sairaalaan vastaavien oireiden takia. Lähtölaukaus ympäristökatastrofin selviämiselle oli saatu.

Chisso Corporation valmisti Minamatassa 1930-luvulta lähtien asetaldehydiä, minkä valmistuksessa käytettiin katalyyttina elohopeasulfaattia. Reaktion silloin tuntemattomana sivutuotteena syntyi pieniä määriä erittäin myrkyllistä metyylielohopeaa, jonka yhtiö laski paikalliseen lahteen. Elohopea kertyi lahden kaloihin ja äyriäisiin ja niistä paikallisiin ihmisiin, jotka vuosien saatossa kehittivät ihmisille monenlaisia hermostollisia oireita. Minamatassa yli 2 000 ihmistä kuoli myrkytykseen ja yli 10 000 ihmistä sai lopulta korvauksia yhtiöltä.

YK määritteli vuoden 1992 Rion ympäristökokouksessaan varovaisuusperiaatteen oikeudeksi toimia, vaikka tieteellinen näyttö jostakin ilmiöstä ei ole kiistaton, mikäli ilmiön mahdollinen seuraus on vakava tai peruuttamaton. Varhaiset varoituksen merkit on syytä ottaa vakavasti jo aikaisessa vaiheessa niin ympäristölle ja ihmisille vaarallisten aineiden kuin erilaisten virusten havaitsemisessa.

Kevään koronakriisin hoito Suomessa kuvastaa hyvin varovaisuusperiaatteen toimivuutta: aiemmin tuntemattoman viruksen kanssa oltiin Suomessa ennemmin liian varovaisia toisin kuin Ruotsissa otettiin käyttöön rohkeampi linja. Ainakin tällä hetkellä Suomen valitsema varovainen strategia näyttää johtavan merkittävästi pienempään kuolleisuuteen.

Ajan saatossa ihmisille ja ympäristölle vaaralliseksi osoittautuneiden aineiden lista on pitkä: asbesti, bentseeni, kloorifluorihiilivedyt (freonit) ja lyijy bensiinin lisäaineena. Tämä kuvastaa hyvin materiaalitutkimuksen haasteita, sillä kehitettävien materiaalien haluttu uusi toiminnallisuus aiheuttaa helposti myös odottamattomia ominaisuuksia ympäristöön tai ihmiskehoon päästessään.

Nanomateriaalien tutkimuksessa riskien hallinta korostuu. Nanokokoluokan materiaaleilla voidaan saada aikaan täysin uusia ominaisuuksia merkittävästi vähemmällä ainemäärällä, mikä tukee kestävää kehitystä. Toisaalta nanokokoluokan partikkeleilla voi olla pienhiukkasia suurempi vaikutus ihmiskehossa, sillä nanomateriaalit voivat esimerkiksi siirtyä keuhkoista verenkierron kautta muualle elimistöön, mitä mikroskooppisilla partikkeleilla ei tapahdu.

Vastuullinen nanomateriaalien tutkimus voi avata ihmiskunnalle merkittäviä uusia mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta ja parantaa ihmisten elämänlaatua ottaen huomioon ympäristön kantokyvyn. Vähemmällä kulutetulla aine- ja energiamäärällä voidaan tuottaa enemmän hyvinvointia.

Uusia ratkaisuja kehitettäessä on edettävä varovaisuusperiaatetta noudattaen. Kuten Alaskan kaukomaille pienlentokoneilla tavaroita toimittavat puskapilotit tämän hyvin tiivistävät: ”On olemassa huimapäisiä lentäjiä ja vanhoja lentäjiä, muttei huimapäisiä vanhoja lentäjiä.”

Jarkko. J.  Saarinen

Apulaisprofessori, materiaalikemia

 

 

Tutkija – kaiken taitava moniosaaja?

Viime aikoina monella tieteenalla on kuullut useissa yhteyksissä sanottavan, että asiat olivat ennen paljon helpompia. Tässä viitataan usein siihen tosiasiaan, että tieteentekemisestä on tullut pitkälle vietyä moniosaamista. Pelkkä asiaosaaminen omalla spesifisellä alalla ei enää riitä, vaan useat muut osatekijät määrittelevät tekemisen suunnan sekä tavoitteet.

Tutkimusrahoituksen rakenteiden uudistuminen, digitalisaatio, teknologian nopea kehitys, valtavat datamäärät, tiedonkulun nopeutuminen sekä sosiaalinen media ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttaneet merkittävästi tutkimuksen luonnetta siten, että lähtökohtana on usein nopeiden ratkaisumallien löytäminen.

Rahoittajatahot ovat tietoisesti ohjanneet tutkimuksen suuntausta käytännönläheisten sovellutusten ideoimiseen, tuottamiseen sekä tuotteistamiseen esimerkiksi translationaalisen lääketieteen keinoin. Tavoitteena tässä “laboratoriosta potilasvuoteen ääreen” konseptissa on edistää yhtäältä perustutkimustiedon hyödyntämistä kliinisessä tutkimuksessa ja toisaalta potilasnäytteiden sekä tautimallien hyödyntämistä tautimekanismien ja hoitokohteiden selvittämisessä.

Luonnollisesti tämä kehityskulku on järkevää ja varsinkin kansantaloudellisesti kannatettavaa. Tätä kautta pyritään pääasiallisesti tehostamaan uusien sovellutusten käyttöönottoa liittyen muun muassa potilaslähtöisiin terapioihin, hoidon vaikuttavuuteen sekä sairauksia ennakoivaan diagnostiikkaan ja niiden ennaltaehkäisyyn.

Mikä on sitten tässä uudistuvassa tutkimuskentässä tutkijan rooli nyt ja tulevaisuudessa? Ainakin yksi asia on varmaa, nimittäin se että merkittävää tutkimusta tehtäisiin edelleenkin todellisesta elämästä irrallaan olevissa instituutioissa. Konsortiopohjaiset rahoitushaut ohjaavat tutkijoita entistä useammin hakeutumaan kansainväliseen yhteistyöhön, niin oman alansa huippututkijoiden, kuin hyvinkin erilaisilta tieteenaloilta olevien toimijoiden kanssa. Monitieteellisyys on eittämättä päivän teema.

Menestyminen muuttuvassa toimintaympäristössä vaatii tutkijoilta asiaosaamisen lisäksi sosiaaliseen vaikuttamiseen, esiintymiseen, verkostoitumiseen, tieteen rajoja rikkovaan innovatiivisuuteen ja jopa intuitioon liittyviä taitoja. Haasteena tässä prosessissa on se, mistä löytyvät kaikki nämä taidot omaavat henkilöt – varsinaiset tieteen moniottelijat? Tämä peräänkuuluttaa uudentyyppisen koulutuksen tarvetta jo tutkijanuran alkuvaiheessa ja täten haastaa niin tutkimusryhmät, tutkijakoulut kuin yliopistotkin toimintatavoille, jotka eivät noudata perinteistä ajattelumallia.

Mikko Hiltunen

Kudos- ja solubiologian professori

Minne sinä teet seuraavan lomamatkasi?

Todennäköistä on, että et vielä sitä tiedä, ellei lentoja ja majoitusta ole jo varattu. Sinulla saattaa olla mielessä muutamia lomakohteita, joissa olisi kiva käydä. Joskus tulevaisuudessa todennäköisesti varaat lomamatkan, mutta kenties täysin eri paikkaan kuin tällä hetkellä ajattelet. Tämä väli matkasta unelmoimisesta lentojen ja majoitusten varaamiseen on se kohta, mihin matkailumarkkinoijat yrittävät iskeä saadakseen sinut matkustamaan omaan kohteeseensa. Matkailijoiden tiedonetsintäprosessin ja matkailumarkkinoinnin välinen vuorovaikutus on äärimmäisen monimutkainen ja mielenkiintoinen kommunikaation tanssi.

Matkailumarkkinoinnissa on viime vuosina korostetusti nostettu esille internetiä ja sen tärkeyttä matkailumarkkinoinnissa; miten ihmiset etsivät kaiken tiedon netistä ja tekevät matkustuspäätökset sen perusteella. Alan yritykset ja matkakohteet panostavat rahallisesti yhä enemmän digitaalisiin kanaviin hankkiakseen uusia matkailijoita alueelleen.

Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitoksella tutkimme tätä tanssia kesällä 2016 haastattelemalla ulkomaalaisia matkailijoita Savonlinnassa. Tulokset osoittavat hyvin, miten pienestä matkakohteen valinta voi olla kiinni. Matkailijat hyödyntävät internetiä monipuolisesti, mutta esimerkiksi keskieurooppalaisille matkailijoille perinteisillä matkaopaskirjoilla on vielä yllättävän suuri merkitys.

Kysyttäessä matkailijoilta, minkä takia he tulivat Savonlinnaan, eivät esille nouse YouTubet, Facebookit, Snapchatit tai Instagramit. Tekemissämme 69 haastattelussa ei kertaakaan mainittu yhtäkään näistä. Sen sijaan mainittiin ystävien ja sukulaisten suosittelut, joiden mukaan matkakohde oli niin hyvä, että siellä kannattaa käydä. Ja pääsääntöisesti ulkomaalaisten matkakohde oli nimenomaan Suomi, vaikka Savonlinnaan tullaan hyvän sijainnin, järviluonnon ja Olavinlinnan takia.

Internetin tärkeys korostuu siinä vaiheessa, kun matkakohteesta etsitään lisää tietoa. Matkailijat käyttävät hakukoneita todella paljon. Laadukas, ajan tasalla oleva ja helposti löydettävä tieto mahdollistaa matkan ja luo matkailijalle varmuuden matkan kannattavuudesta, kun puolestaan tiedon vähyys ja kehnot nettisivut saavat matkailijat miettimään muita matkakohteita.

Mikään ei kuitenkaan puhu matkakohteen puolesta paremmin kuin sen tarjoamat elämykset ja palvelut. Korkeaa laatua ja matkakohteessa saatuja hyviä kokemuksia ei voi painottaa tarpeeksi. Todennäköisesti sinäkin olet seuraavaksi menossa matkakohteeseen, josta olet kuullut hyvää muilta. Sellaiseen kohteeseen, joka vakuuttaa sinut sekä muiden kohteessa käyneiden matkailijoiden kokemusten että netistä löytyvän laadukkaan ja riittävän tiedon perusteella.

Juho_PesonenTutkimuspäällikkö Juho Pesonen

Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos

 

 

“Olet sitä mitä jaat”

Näihin sanoihin päättyy Russell Belkin [Belk, R. (2014). You are what you can access: Sharing and collaborative consumption online. Journal of Business Research, 67(8), 1595-1600.] artikkeli jakamisesta Internetin aikakaudella. Ennen vanhaan upouusi auto saattoi aiheuttaa suurta naapurikateutta ja omistaminen määritteli, keitä me olimme. Nykyään tai viimeistään lähitulevaisuudessa voi olla, että koko naapurustossa kukaan ei omista omaa autoa. Tom Goodwinin toteamus siitä, miten Uber, Facebook, Alibaba ja Airbnb eivät omista myymiään tuotteita ja palveluita, vaikka ovat toimialoillaan maailman suurimpia yrityksiä, on jäänyt kiertämään Internetiä. Teknologia mahdollistaa vanhojen ajatusten ja ideoiden maailmanlaajuisen skaalautuvuuden.

Omalla alallani, matkailussa, jakamistalouden vaikutukset tuntuvat jo monin tavoin. Vaikka aihepiirin ympärillä on paljon kiistelyä asian hyvistä ja huonoista puolista, näyttäisi sillä kuitenkin olevan yksi suuri ja selvä vaikutus: jakamistalous lisää ihmisten matkustamista ja vaihtoehtoja. Yksittäisille toimijoille jakamistalouden yleistyminen voi olla jopa katastrofaalista, mutta monelle se avaa täysin uusia mahdollisuuksia.

Belkin toteamusta on mielenkiintoista myös miettiä yliopistojen ja niiden työntekijöiden kannalta. Millä tavalla me tutkijat jaamme tietoa ja millä tavalla jakamamme tieto määrittelee meidät? Alammeko nähdä yhä enemmän merkittäviä tutkijoita, jotka eivät ole julkaisseet huippulehdissä, mutta jotka osaavat jakaa tietoa ja ideoita sekä aktivoida yhteisöjä niiden ympärille hyödyntäen skaalautuvia teknologioita?

Jakamistalous on kääntänyt monet toimialat päälaelleen ja on mielenkiintoista nähdä, minkälaiset vaikutukset sillä on yliopistomaailmaan. Nähdäänkö tulevaisuudessa huippuyliopistoja, joilla ei ole palkkalistoillaan yhtään tutkijaa?

Juho_PesonenJuho Pesonen
Tutkimuspäällikkö
Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos

Biolääketieteen 400 menestyksellisintä tutkijaa maailmassa vuosina 1996-2011

Tutkimuksen tuloksellisuutta voidaan mitata viittausten lukumäärällä, h-indeksillä sekä lehtien Impact Factor-luvulla (IF) niillä tieteenaloilla, joihin nämä mittaukset soveltuvat (mm. lääketiede, luonnontieteet). Nämä kriteerit eivät sovellu kuitenkaan kaikille tieteenaloille (esim. humanistiset tieteenalat). Viittausten lukumäärä on varsin luotettava tutkijan menestyksellisyyden mittari, joskaan se ei välttämättä kerro tutkijan panoksesta julkaisun synnyssä.

Siteerausten perusteella voidaan laskea ns. Hirsch-indeksi (h-indeksi), joka kuvaa tutkijan eniten siteerattujen julkaisujen lukumäärää. Jos tutkijan h-indeksi on 50, on hänellä 50 julkaisua, joita on siteerattu vähintään 50 kertaa. Erittäin menetyksellisen tutkijan h-indeksi ylittää hänen ikänsä, koska tutkijanuran pituus on tärkeä h-indeksiin vaikuttava tekijä.

IF-luku on puolestaan tiedelehden merkittävyyttä kuvaava luku, joka lasketaan lehden kaikkien artikkelien saamien viittausten lukumäärän keskiarvon perusteella kahden edellisen vuoden aikana. Jos esim. tiedelehden IF-luku oli 5 vuonna 2012, se tarkoittaa, että vuosina 2010 ja 2011 lehdessä julkaistuihin artikkeleihin on viitattu vuoden 2012 aikana keskimäärin viisi kertaa. IF-luku ei kuvaa yksittäisen tutkijan menestyksellisyyttä, vaan tiedelehdessä julkaistujen kaikkien artikkeleiden keskimääräistä viittausmäärää. Suomessa Helsingin yliopiston kirjasto seuraa lääketieteen tutkijoiden menestyksellisyyttä vielä ns. Terkko-indeksillä, joka perustuu julkaisujen IF-lukuun, tiedelehden tärkeyteen ko. tutkimusalalla (tiedelehtien ’ranking’) ja julkaisujen määrään viimeisten 12 tai 36 kuukauden aikana.

Mikään edellä kuvatuista mittareista ei ole yksinään riittävä, mutta yhdessä ne antavat varsin hyvän kuvan kunkin tutkijan tutkimustoiminnan menestyksellisyydestä. Mittarit myös korreloivat varsin hyvin keskenään. Jos tutkija julkaisee tutkimuksensa korkean IF-luvun lehdessä, on todennäköistä, että artikkeliin viitataan myös useammin kuin sellaiseen tutkimukseen, joka julkaistaan vähemmän arvostetussa lehdessä. Useat tutkimukset, jotka on julkaistu korkean IF-luvun tiedelehdissä kasvattavat samalla myös tutkijan h-indeksiä.
Professori John P.A. Ioannidis Stanfordin yliopistosta työtovereineen julkaisi tutkimuksen (Boyack KW, ym. Eur J Clin Invest. 2013; 43: 1339–65) 400 menestyksellisimmistä biolääketieteen tutkijoista maailmassa vuosina 1996-2011 käyttäen lähdeaineistonaan Scopus-tietokantaa, joka sisältää kaikkien tutkijoiden julkaisutiedot.

Tietokannassa oli kaikkiaan 15 153 100 tutkijaa, joiden vuosina 1996-2011 julkaisemien tutkimusten viittausmäärät ja h-indeksi laskettiin vuoden 2011 lopussa. 149 655 tutkijalla (n. 1% tutkijoista) h-indeksi oli vähintään 20. Tutkijoita, joiden h-indeksi oli 50, oli yhteensä 5185 ja tutkijoita, joiden h-indeksi oli 70, oli yhteensä 717. Listalle valittiin tutkijoita, joiden h-indeksi oli suurin ja joilla oli eniten siteerauksia. Valtaosa näistä 400 tutkijasta tuli Yhdysvaltojen yliopistoista (64%), etenkin Harvardista. Seuraavaksi eniten tutkijoita oli Iso-Britanniasta (8.5%), Japanista (4.8%), Hollannista (4.8%), Saksasta (4.0%), Kanadasta (3.2%) ja Rankasta (2.8%). Suomesta listalle pääsi kolme tutkijaa, akatemiaprofessori Kari Alitalo (Helsingin yliopisto), akatemiaprofessori Markku Laakso (Itä-Suomen yliopisto) ja professori (emeritus) Jaakko Tuomilehto (Helsingin yliopisto).  Muut Pohjoismaat eivät sijoittuneen Suomea paremmin, sillä Ruotsista listalla oli myös kolme tutkijaa, Tanskasta kaksi ja Norjasta ei yhtään.

Professori John P.A. Ioannidis Stanfordin yliopistosta työtovereineen lähettivät muutama kuukausi sitten kaikille 400 listalle sijoittuneille tutkijoille kyselyn, jolla pyrittiin kartoittamaan tutkimuksen merkittävyyden muitakin dimensioita. Näille tutkijoille annettiin tehtäväksi luokitella omat eniten siteeratut tutkimuksensa monilla uusilla kriteereillä, kuten esim. tutkimustulosten innovatiivisuus, tulosten yllättävyys, tulosten merkitys aikaisemmin yleisesti hyväksytyn paradigman muuttajana jne. Tulokset tullaan julkaisemaan lähikuukausina.

Boyack KW, Klavans R, Sorensen A, Ionnidis, JPA. A list of highly influential biomedical researchers, 1996-2011. Eur J Clin Invest 2013;43:1339-65.

LaaksoMarkkuAkatemiaprofessori Markku Laakso