Tag: tutkimus

Posted on

Yliopistoseikkailu 2023, osa II: Tekoäly ja tutkimuksen tulevaisuus

Tietokoneen johtoja ja valoja.

Tekoälysovellukset ovat yliopistoille sekä uhka että mahdollisuus. Itä-Suomen yliopisto on ilmoittanut kannustavansa opettajiaan tekoälysovellusten käyttöön. Itse olen suhtautunut tähän kriittisesti. Kritiikin ytimessä ei ole tekoälysovellusten kategorinen vastustaminen. Kysymys on yliopisto-opintojen tavoitteiden tehokkaasta ja yhdenvertaisesta saavuttamisesta.

Yliopisto-opetus on luonnollisesti tärkeä asia. Mutta opettaminen ei ole yliopistojen ensisijainen tehtävä. Yliopistojen ytimessä ovat uudet ajatukset, löydökset ja teoriat: yliopistojen ytimessä on tutkimus. Yliopistojen opetus ja yhteiskunnallinen vaikutus ovat merkityksellisiä vain siinä määrin kuin ne perustuvat uudelle tutkimukselle.

Tulee siis kysyä: mikä on tekoälysovellusten – erityisesti ChatGPT:n – tehtävä tutkimuksessa?

Uusi tieto yliopistojen ytimessä

Alleviivataan: kaikki yliopistollinen toiminta perustuu tutkimukselle. Mitä on tutkimus? Naiivisti voisimme ajatella, että tiede perustuu yksinkertaisesti ”löydöksille” – että tieteellinen tutkimus vain paljastaa, ”miten asiat ovat”. Tutkimus ei kuitenkaan ole passiivista havainnointia; tutkimus on aktiivista – ja tutkijayhteisön kollektiivista – vuorovaikutusta todellisuuden kanssa.

Tiede on prosessi, jossa uusia tutkimusmenetelmiä kehitetään ja uusia tutkimustuloksia julkaistaan. Tiede on aina uutta. Ja parhaimmillaan tiede on yllättävää – tuttua ja ennalta oletettua haastavaa. Tieteen ytimessä on aktiivinen kurottautuminen kohti tuntematonta.

ChatGPT:n ja muiden kielimalliohjelmien ongelma on tämä: ne eivät tuota mitään uutta. Kyllä, ne tuottavat uutta tekstiä vasteena niille annettuun syötteeseen. Mutta niissä ei ole – toisin kuin julkisuudessa kernaasti sanotaan – älyä: ne eivät tajua tai ymmärrä, mitä ne tuottavat. ChatGPT:n tulostama teksti on vain todennäköisin vaste mallille annettuun syötteeseen – perustuen aineistolle, jolla malli on opetettu.

ChatGPT:lle toki kernaasti esitetään kysymyksiä. Ja vastausten odotetaan olevan totuudenmukaisia ja hyödyllisiä – onhan vastaajana ”tekoäly”, ihmisen luoma oraakkeli. Neuvoja on kysytty jopa poliittisessa päätöksenteossa. ChatGPT ei kuitenkaan ole agentti, jolla olisi ymmärrystä sille syötetyn tekstin merkityksestä. Se ei ole edes hakukone, joka kaivaisi sille esitetyn ”kysymyksen” kannalta relevanttia informaatiota internetistä – puhumattakaan, että se muodostaisi perusteltuja näkemyksiä tai esittäisi uusia ratkaisuja. ChatGPT:n antama tuloste käy vastauksesta, selityksestä tai neuvosta ainoastaan sovellusta käyttävän ihmisen tulkitsemana.

Selkeimmin ChatGPT:n ymmärryskyvyn puute tulee esille matematiikassa: se ei osaa muuntaa yksinkertaisiakaan luonnollisella kielellä esitettyjä matemaattisia ongelmia abstraktiin matemaattiseen muotoon. Paradoksaalisesti siis: massiivisin koskaan rakentamamme laskukone tuskin selviää ala-aste matematiikasta.

Väitän, että ChatGPT ei ole tutkimuksessa yhtä suuri – tai ainakaan samanlainen – ongelma kuin opetuksessa, johtuen juuri sovelluksen perimmäisestä luonteesta: se ei keksi tai luo uutta, vaan järjestää jo olemassa olevaa. Käytännössä tästä myös seuraa, että ChatGPT:n tuloste on keskinkertaista. Tämä on ongelma perusopetuksessa, jossa tähtäin on yleisesti tunnettujen asioiden ja käsitteiden oppimisessa ja oppimisen arvioimisessa. ChatGPT näyttää suoriutuvan peruskurssien tenttivastauksista paremmin kuin suuri osa opiskelijoista. Vastausten rakenne on jopa parempi kuin suurimmalla osalla opiskelijoista (luoden illuusion laajan kontekstin hallinnasta). Mutta tutkimuksen tekeminen ja tutkimustulosten julkaiseminen on – ainakin sen pitäisi olla – oleellisella tavalla muuta kuin vain jo olemassa olevan tiedon toistoa ja järjestelyä.

ChatGPT tutkimuksen tukena

ChatGPT voi olla suoranaisesti hyödyllinen tutkimuksen tekemisessä. Kenties, oikealla tavalla käytettynä, sen avulla voidaan tuottaa kirjoituskatsauksia tai yhteenvetoja jo julkaistuista tutkimuksista. On korostettava, että mitenkään ”itsestään” ChatGPT ei tällaista tehtävää täytä, sillä sovelluksella on myös tapana tuottaa fiktiivistä tekstiä – jopa uskottavan näköisiä mutta olemassa olemattomia lähdeviitteitä. Teksti voi olla hyödyllistä vain, jos tutkija käy sen huolellisesti läpi – tuota yliopiston peruskursseilla hänelle opetettua ”kriittistä ajattelua” käyttäen.

Erityisen hyödyllisenä näen sokraattisen, keskustelevan tai väittelevän metodin soveltamisen ChatGPT:n käyttöön. Sovellusta voi pyytää esittämään vasta-argumentteja tai -esimerkkejä omille argumenteilleen tai ajatuksilleen. Näen tämän hyvinkin käyttökelpoisena menetelmänä kehittää tutkimuskysymyksiä ja -julkaisuja.

Toki nämä vinkit ovat hyödyllisiä myös opiskelussa – kunhan vain perusasiat alan käsitteistä, tuloksista ja tutkimusmenetelmistä on ensin otettu haltuun. Käytännössä ChatGPT:n hyöty – ja sovelluksen eettisesti kestävä käyttö – voidaan saavuttaa vasta sitten, kun opiskelu alkaa muistuttaa tutkimuksen tekoa (kuten syventävien opintojen tekemisessä tai pro gradu -tutkielman kirjoittamisessa).

ChatGPT tieteellisten julkaisujen kirjoittajana

ChatGPT on kielimalli, jolla on helppo tuottaa uskottavan kuuloista asiatekstiä – kuten tutkimustiivistelmiä, joita näyttää olevan mahdotonta erottaa ihmisten kirjoittamista. On siis selvää, että ChatGPT:tä voidaan käyttää, ja käytetään, tutkimusartikkeleiden kirjoittamisessa. Keskustelua onkin herännyt siitä, kuinka tieteellisten julkaisusarjojen tulisi huomioida tämä. Jotkut ovat jo päätyneet täyskieltoon. Suurin osa kuitenkin hyväksyy ChatGPT:n jonkinasteisen käytön.

Olemmekin uuden tutkimuseettisen kysymyksen äärellä: kuinka ChatGPT:n käyttö tutkimusartikkeleiden kirjoittamisessa tulisi mainita? Ongelmana on se, että artikkeleiden kirjoittajista merkittävin (usein ensimmäinen) on artikkelin varsinainen kirjoittaja. Tutkimusartikkelin kirjoittaminen on keskeinen – jollei keskeisin – osa tutkimustyötä. Jos ChatGPT siis kirjoittaa (tulostaa) artikkelin, niin eikö sitä tulisi tällöin pitää artikkelin kirjoittajana?

ChatGPT on jo esiintynyt tieteellisten julkaisujen kirjoittajana. Tämä on kuitenkin ongelmallista: ChatGPT ei ole tiedostava agentti – sen paremmin luonnollinen henkilö kuin oikeushenkilökään – eikä se näin ollen voi täyttää niitä moraalisia ja juridisia vaatimuksia, joita tieteellisen artikkelin kirjoittajalta edellytetään. Yksinkertaisesti: ChatGPT ei voi allekirjoittaa julkaisusopimuksia.

Selvää kuitenkin on, että jos ChatGPT:llä on rooli tieteellisen julkaisun kirjoitusprosessissa, jollakin tavalla tämä on julkaisussa tuotava esille. Miten? Tähän kysymykseen odotetaan vastauksia. Oma näkemykseni on, että vähintäänkin artikkelin lopussa olisi selkeästi ilmoitettava, mitkä osat tekstistä on kirjoitettu ChatGPT:llä, ja miten (millä syötteellä) teksti on tarkkaan ottaen tuotettu (tai miten sovellusta on muuten hyödynnetty tutkimuksen teossa tai artikkelin kirjoittamisessa). Voisi olla myös harkitsemisen arvoista muotoilla erillinen ChatGPT -metodiosio, joka avaisi sovelluksen käyttöä tutkimusprosessissa yksityiskohtaisesti.

Hukummeko tekoälyroskaan?

Roskatieteenä voidaan pitää tieteellistä kirjoittamista, jota motivoi muut tarkoitusperät kuin uuden tieteellisen tiedon tuottaminen. Julkaisuja tuotetaan poliittisten, taloudellisten tai juridisten tavoitteiden edistämiseksi – tai henkilökohtaisen ansioluettelon paisuttamiseksi. Roskatiede ei itsessään välttämättä ole epätiedettä, mutta roskatiede ei lisää ymmärrystämme. Pahimmillaan se tuottaa julkaisuvinoumaa, joka hämärtää käsitystämme tieteellisesti relevanteista kysymyksistä ja tuloksista.

ChatGPT on ollut (julkisessa) käytössä vasta muutaman kuukauden, mutta jo nyt sillä on ollut merkittäviä seurauksia julkaisumaailmaan. Verkkokauppa Amazonissa on jo myynnissä satoja ChatGPT:llä tuotettuja e-kirjoja – ja tämä koskee siis vain kirjoja, joissa ChatGPT on rehellisesti ilmoitettu kirjoittajaksi. Noin kuukausi sitten Clarkesworld, arvostettu fantasia- ja science fiction -lehti, lopetti novellitarjousten vastaanottamisen – ilmoittaen yksinkertaisesti, että ”syytä ei pitäisi olla vaikea arvata”.

Itse olen kuullut tieteellisten lehtien toimittajien tai arvioitsijoiden esittävän epäilyjä, että he ovat joutuneet käsittelemään ChatGPT:llä tuotettuja artikkeleita. Mielestäni on selvää, että tulemme pian näkemään lehtiin arvioitaviksi jätettyjen artikkeleiden räjähdysmäisen kasvun. Ongelmana ei ole pelkästään se, että roskajulkaisujen määrä tulee merkittävästi kasvamaan. Isompi ongelma on se, että koko akateeminen julkaisujärjestelmä tulee hukkumaan tähän roskaan – aivan kuten Clarkesworldin toimituskunta on nyt hukkunut novellitarjouksiin. Pahimmassa skenaariossa mitään ei voida julkaista, koska mitään ei voida ottaa arviointiin, ja nykyisen kaltainen tieteellinen julkaiseminen tulee tiensä päähän: käsillä on publish or perish -kulttuurin reductio ad absurdum.

ChatGPT yliopistoyhteisön jäsenenä

Kenties asenteeni näissä kirjoituksissa on ollut turhan negatiivinen: eikö tekoälysovelluksille löydy mitään hedelmällistä roolia tieteessä? En ole käsitellyt ChatGPT:tä palautteen antajana. Itse asiassa tässä roolissa voin nähdä sen loistavan.

Jälleen kerran kyse on sovelluksen perusluonteesta: taipumuksesta tuottaa järkevän, mukavan kuuloista tekstiä – antaa helposti hyväksyttävä, tunteita herättämätön vaste. Ihmiset ovat persoja palautteelle: haluamme tulla kuulluksi, ja tuntea, että me emme ole keskimääräistä huonompia. Tällaista – hajutonta ja mautonta – palautetta antamaan ChatGPT on kuin luotu. Se voikin olla oiva väline antamaan tenttipalautetta tai jopa suorittamaan vertaisarviointia: kaikki erikoinen ja villi – kaikki liian uusi – kun on ChatGPT:lle myrkkyä.

Tekoälysovellusten avulla yliopistojohto voi myös näppärästi vuorovaikuttaa yliopistoyhteisön kanssa: ChatGPT muuntuu helposti korulausegeneraattoriksi. Näin onkin jo tapahtunut. Torstaina 16. helmikuuta – samana päivänä, kun Itä-Suomen yliopisto ilmoitti kannustavansa opettajiaan tekoälysovellusten käyttöön – Vanderbiltin yliopistossa, yhden sen koulun ”yhdenvertaisuuden, monimuotoisuuden ja yhteenkuuluvuuden toimistossa” (I kid you not!), reagoitiin muutamaa päivää aikaisemmin Michiganin osavaltionyliopistossa tapahtuneeseen joukkoampumiseen lähettämällä yliopistoyhteisölle viesti, jossa peräänkuulutettiin ”yhteisöllisyyttä” ja näin ”kunnioittamaan tragedian uhreja” ja ”työskentelemään turvallisemman ja myötätuntoisemman tulevaisuuden puolesta”. Bravo! Nämä nätit sanat olivat ChatGPT:n tuottamia.

Voidaanko kuvitella synkempää dystopiaa: tekoäly kirjoittelee lohtuviestejä, kun inhimillisestä kanssakäymisestä vieraantuneet asiakasopiskelijat ampuvat toisiaan yliopistokampuksilla? Mutta tämä on todellisuutta.

Meidän on aika kysyä: onko tämä se yliopisto, jonka me haluamme?

Tuomas Pernu.Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Posted on

Tutkimusretkellä metsäammattilaisuuteen

Pirkanmaalaisen avohakkuuaukean reunassa kollega kaulaa ohi mennessään haavan, kun palailemme pystymittakohteelta autolle. Pohjoisemmassa nuoret kiipeävät puihin estääkseen vanhan metsän hakkuun. Näistä hetkistä on vierähtänyt kolmekymmentä vuotta. Haapa on kuollut pystyyn ja aukea sen ympärillä metsittynyt, vanha metsä suojeltu. Pystymittakirveet ovat jo lähes yhtä kauan pölyttyneet varastossa ja niiden tilalle ovat tulleet tietokoneet, matkapuhelimet ja padit. Konfliktit ovat siirtyneet verkkoon. Metsien harsuuntumisen ja alan digitalisoitumisen sijaan keskustelun ytimessä ovat globaalimmat huolet: ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuus.

Kiinnostukseni ihmisten metsäsuhteisiin syttyi osin jo opiskelun alkumetreillä ja on työvuosien myötä syventynyt: miksi metsä herättää meissä niin erilaisia tunteita, arvostuksia ja merkityksiä? Maailma ja yhteiskunnat ovat jatkuvassa muutoksessa ja metsät koetaan tärkeinä mutta yhä monimuotoistuvin tavoin. Julkisessa keskustelussa metsäammattilaiset muuttuvat välillä hyväntekijöistä pahantekijöiksi. Tutkimusten mukaan monen ammattilaisen alanvalinta on kuitenkin seurausta kiinnostuksesta ja jopa rakkaudesta luontoon.

Jutellessani havainnoistani huomaan teeman kiinnostavan muitakin. Perustamme Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankkeen, jossa tutkimme niin metsäammattilaisten, metsänomistajien kuin alan instituutioiden suhteita metsään. Tutkimushankkeessa oma kiinnostukseni kohdistuu metsäammattilaisuuteen ja ammatillisiin metsäsuhteisiin. Millaista on metsäammattilaisuus 2020-luvulla? Millaisia merkityksiä metsäammattilaiset liittävät työhönsä ja metsiin? Miten yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset vaikuttavat ammattilaisuuteen ja ammatillisiin metsäsuhteisiin? Tutkimukseni tavoitteena on syventää ymmärrystä ammattilaisuudesta ja siitä, miten sitä toteutetaan metsien käytössä.

Metsämiesten Säätiöltä hakemamme rahoitus mahdollistaa täysipäiväisen tutkimustyön. On aika suunnata kentälle.

Kesä kentällä

Tutkimukseni lähtökohtana on ajatus ihmisestä moniarvoisena ja -muotoisena toimijana ja ainutlaatuisena persoonana. Tässä lähestymistavassa ammattilaisuus on vain yksi, vaikkakin vahva ulottuvuus ihmisen metsäsuhteessa, joka kuitenkin on laajempi kokonaisuus kattaen koko elämänkaaren. Suhteessa vaikuttavat monet tekijät aina lapsuuden kokemuksista yhteisön jakamiin kulttuurisiin käsityksiin. Kaikkien metsäsuhteiden tapaan myös ammatillinen metsäsuhde muuttuu jatkuvasti. Suhteessa vaikuttavat ennen ammattilaisuutta metsään kohdistetut arvot, uskomukset ja käsitykset, mutta myös ammattilaiseksi kasvaminen ja ammattilaisena toimiminen eli alan töissä omaksutut ja tehdyt asiat.

Jotta voisin saada tietoa siitä, miten metsäammattilaiset kokevat oman ammattilaisuutensa ja mitä metsä heille merkitsee, sitä on kysyttävä heiltä itseltään.

Kesän ja syksyn 2020 aikana reissaan Satakunnasta Savoon ja Lapista Uudellemaalle. Käyn keskusteluja myös verkon kautta. Kävelemme haastateltavien kanssa monenlaisissa metsissä ja istumme toimistoissa ja kahvihuoneissa. Tutkijana itselleni on merkityksellistä päästä mukaan tutkittavien arkeen. Laadullisessa tutkimuksessa tieto määrittyy monin tavoin. Haastattelupuheen lisäksi tietoa kertyy myös epäsuorasti esimerkiksi havainnoimalla puheen kohteena olevaa ympäristöä ja kontekstia, jossa haastateltava elää ja toimii.

Omasta metsäammattilaistaustani ja työhistoriastani on apua. Haastateltavien työympäristö ja ammattikieli ovat minulle tuttuja. Saatan ymmärtää kerrottuja työn haasteita omien kokemusteni pohjalta. Haastateltavilla on paljon sanottavaa, pisimmillään keskustelut kestävät lähes kolme tuntia.

Haastatteluissa puhumme työn haasteista ja hienoista hetkistä, konflikteista, työyhteisöistä, ammattilaisuudesta, metsän merkityksistä sekä lapsuudesta, nuoruudesta ja ammatinvalinnasta. Metsäammattilaisuutta on tutkimuksissa luonnehdittu varsin rationaaliseksi kulttuuriksi, jossa tunteita ei nosteta näkyviin. Haastatteluissa kuitenkin monenlaiset työhön ja metsään kiinnittyvät tunteet olivat läsnä.

Ensimmäisiä tuloksia jo tänä vuonna

Jouluun mennessä käsissäni on lähes 40 haastattelua kattava tutkimusaineisto. Haastateltavat edustavat 12 organisaatiota ja sijoittuvat 10 maakuntaan. Heidän työtehtävänsä liittyvät niin edunvalvontaan, puunhankintaan, metsänhoitoon, neuvontaan, suojeluun, virkistyskäyttöön, viestintään kuin moniin muihin metsien käytön tehtäviin. Koulutustaustat vaihtelevat pääasiassa metsätalousinsinööristä metsänhoitajaan ja metsätieteiden tohtoriin. Nuorimmat haastateltavista ovat alle 30-vuotiaita ja vanhimmat yli 60-vuotiaita.

Aineisto antaa monimuotoisen kuvan nykypäivän metsäammattilaisen työstä ja metsäsuhteista. Kaikki haastateltavat eivät koe itseään perinteisiksi metsäammattilaisiksi, vaan sanoittavat omaa ammatti-identiteettiään toisin. Myös metsiin liitettyjen merkitysten kirjo on laaja ja moniarvoinen. Haastateltavien metsäsuhteissa kietoutuvat vahvasti sekä ammatilliset että henkilökohtaiset merkitykset.

Tutkimushankkeemme mittava suomalaisten metsäsuhteita koskeva aineisto on nyt kerätty ja olemme jo käynnistäneet aineiston analysoinnin. Tarkempia osatuloksia sekä metsäammattilaisten, metsänomistajien ja myös kansalaisten metsäsuhteista on luvassa vielä tämän vuoden aikana.

 

Tuulikki HallaTuulikki Halla
Väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
Metsät ja metsien bioresurssit -tohtoriohjelma
Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushanke (2019-2022)

Posted on

Yhteistieteisyys – tulevaisuuskestävä tutkimusorientaatio?

Todellisuuden selittämiseen ja ymmärtämiseen liittyvät lähestymistavat vaihtelevat yksitieteisyydestä, monitieteisyyteen ja aina tieteidenvälisyyteen saakka. Transdisiplinaarisuus ulottuu yhteistieteisyyttäkin avarammalle, sillä silloin tutkittavaan ilmiöön kytketään toimijoita myös tiedeyhteisön ulkopuolelta.

Lähestymisnäkökulmat tuottavat erilaisia näkymiä hyvän elämän mahdollisuuksien tunnistamiseen planeetallamme. Monimutkaisten ongelmien ratkaisemisessa tarvitaan yhä useammin eritieteisen lähestymisen sijasta yhteistieteisyyttä – ja transdisiplinaarisuutta.

Lawrence Wheeler ja Ewing Miller (Wheeler & Miller, 1970) lähestyvät asiaa havainnollisesti perinteistä ajattelua avartavan kuvitteellisen – ehkä hiukan naivin esimerkin avulla.

Ongelmana on, kuinka rakentaa mahdollisimman hyvä talo elefantille. Koska aikaisempia kokemuksia ei vastaavasta tapauksesta ole, on selvää, että tarvitaan moninäkökulmaista lähestymistä. Mikään yksittäinen näkökulma ei hyvää lopputulosta takaa.

Rakennusarkkitehti, sisustusarkkitehti, rakennusinsinööri, sosiologi ja psykologi ryhtyvät moniammatilliseen yhteistyöhön. Rakennusarkkitehti haluaa saada selville, mikä hankkeen toteutusbudjetti loppujen lopuksi on ja millaisia laatuvaatimuksia elefantin asuttamalle talolle tarkalleen ottaen on.

Rakennusinsinöörin mukaan rakenteiden pitää olla huomattavan lujat, jolloin betonielementit toimivat hyvin ja ovat kohtuuhintaisia. Psykologin mukaan elefanteille on ominaista pitkät ruokailuajat, minkä vuoksi avarien ruokailutilojen tulee olla suunnittelun keskiössä.

Sosiologin mukaan elefanteille on tyypillistä ryhmissä toimiminen, minkä vuoksi taloa ei kannata suunnitella vain yhtä elefanttia silmällä pitäen. Siellä tulee oleskelemaan joka tapauksessa useita elefantteja. Lisäksi elefantit seurustelevat seisaaltaan, mikä asettaa vaatimuksia talon korkeudelle. Sisustusarkkitehti kiinnittää huomiota talon värimaailmaan ja ehdottaa värien valitsemista elefanttien luonnollisen elinympäristön mukaisiksi.

Talo valmistuu. Se on jyhkeä ja vankka betonitalo, jossa on huomattavan suuret ruokailutilat. Värimaailma on viehättävä. Se muistuttaa elefanttien luontaista elinympäristöä. Budjettikaan ei juuri ylity, vaikka kyseessä on pilottihanke.

Elefantti muuttaa taloon. Se syö ulkona. Aluksi se käyttää talon ruokailutiloja oleiluun, mutta tilat eivät ole sen mielestä viihtyisät. Elefantin paras ystävä on sirkuksesta takaisin luontoon rehabilitoitu yksilö, minkä vuoksi se vierastaa tilojen kaikuisuutta. Toisaalta värimaailman suhteen sillä ei ole erityisiä mieltymyksiä. Mutta oli miten oli, muutaman viikon päästä talo jäi tyhjilleen.

Kertomus havainnollistaa uusien ongelmien ratkaisemisen haastetta. Edes monitieteinen lähestyminen ei takaa onnistunutta lopputulosta. Tämä johtuu siitä, että monitieteisyys on luonteeltaan eritieteistä.

Eritieteisyydessä tieteiden alat säilyttävät tieteenalalle ominaisen tulokulman sen sijaan, että pyrkimyksenä olisi eläytyä tarkastelemaan kaikille tutkijoille vierasta ongelmaa ennakkoluulottomasti yhteistieteistä näkökulmaa tavoitellen.

Siinä missä monitieteisessä lähestymisessä tuppaa eritieteisyys ohjaamaan tutkimuksen tekemistä, tieteidenälisessä lähestymisessä eri tieteenalat sulautuvat toisiinsa.

Jos elefantille suunnitellun talon rakentamisessa olisi haluttu onnistua mahdollisimman hyvin, olisi monitieteisyydestä kannattanut pyrkiä aidompaan tieteidenvälisyyteen (interdisciplinarity). Sekään ei välttämättä olisi taannut hyvää lopputulosta – elefantin hyvää elämää kannattelevaa asumisratkaisua.

Aivan ilmeisesti paras ratkaisu olisi ollut rohkea siirtyminen transdisiplinaarisuutta kohden. Silloin talon suunnittelutiimiin olisi otettu jäseniä tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tässä tapauksessa ehkä orpoeläinpuistoista, elefanttien asuinalueilla toimivista metsänvartijoista ja eläintenhoitajista.

Transdisiplinaarisessa lähestymisessä tutkimusasetelma saa tapaustutkimuksellisia piirteitä. Silloin tavoitetaan ympäröivän todellisuuden monimuotoisuutta ja vivahteikkuutta pelkkää eri tieteenalojen välistä konsultointia juurevammin.

Tulevaisuuskestävän tutkimusorientaation tavoitteleminen on yhä oleellisempaa maailmassa, jonka tulevaisuuteen liittyy huomattavasti koronapandemiaa monitahoisempi haaste. Kyse on siitä kompleksisesta kokonaisuudesta, jonka luonnonvarojen hupeneminen, kuudes sukupuuttoaalto ja ilmastonmuutos muodostavat.

Lähteet

Repko, Allen ja Rick Szostak (2020). Interdisciplinary Research. Process and Theory. 4th Edition. London: Sage.

Wheeler, Lawrence ja Ewing Miller (1970). Multi-Disciplinary Approach to Planning. Paper presented at Council of Education Facilities Planners Annual Conference (47th, Oklahoma City, Oklahoma, October 6, 1970). Luettavissa: https://eric.ed.gov/?id=ED044814

Arto O. Salonen
Apulaisprofessori, Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen
Yhteiskuntatieteiden laitos
Salosen kotisivut ovat osoitteessa www.artosalonen.com

Posted on

Varovaisuusperiaate: Onko parempi katsoa kuin katua?

Viisivuotias tyttö joutui outojen oireiden takia sairaalaan huhtikuussa 1956 Minamatassa Japanissa ja kaksi päivää myöhemmin hänen nuorempi sisarensa otettiin sairaalaan vastaavien oireiden takia. Lähtölaukaus ympäristökatastrofin selviämiselle oli saatu.

Chisso Corporation valmisti Minamatassa 1930-luvulta lähtien asetaldehydiä, minkä valmistuksessa käytettiin katalyyttina elohopeasulfaattia. Reaktion silloin tuntemattomana sivutuotteena syntyi pieniä määriä erittäin myrkyllistä metyylielohopeaa, jonka yhtiö laski paikalliseen lahteen. Elohopea kertyi lahden kaloihin ja äyriäisiin ja niistä paikallisiin ihmisiin, jotka vuosien saatossa kehittivät ihmisille monenlaisia hermostollisia oireita. Minamatassa yli 2 000 ihmistä kuoli myrkytykseen ja yli 10 000 ihmistä sai lopulta korvauksia yhtiöltä.

YK määritteli vuoden 1992 Rion ympäristökokouksessaan varovaisuusperiaatteen oikeudeksi toimia, vaikka tieteellinen näyttö jostakin ilmiöstä ei ole kiistaton, mikäli ilmiön mahdollinen seuraus on vakava tai peruuttamaton. Varhaiset varoituksen merkit on syytä ottaa vakavasti jo aikaisessa vaiheessa niin ympäristölle ja ihmisille vaarallisten aineiden kuin erilaisten virusten havaitsemisessa.

Kevään koronakriisin hoito Suomessa kuvastaa hyvin varovaisuusperiaatteen toimivuutta: aiemmin tuntemattoman viruksen kanssa oltiin Suomessa ennemmin liian varovaisia toisin kuin Ruotsissa otettiin käyttöön rohkeampi linja. Ainakin tällä hetkellä Suomen valitsema varovainen strategia näyttää johtavan merkittävästi pienempään kuolleisuuteen.

Ajan saatossa ihmisille ja ympäristölle vaaralliseksi osoittautuneiden aineiden lista on pitkä: asbesti, bentseeni, kloorifluorihiilivedyt (freonit) ja lyijy bensiinin lisäaineena. Tämä kuvastaa hyvin materiaalitutkimuksen haasteita, sillä kehitettävien materiaalien haluttu uusi toiminnallisuus aiheuttaa helposti myös odottamattomia ominaisuuksia ympäristöön tai ihmiskehoon päästessään.

Nanomateriaalien tutkimuksessa riskien hallinta korostuu. Nanokokoluokan materiaaleilla voidaan saada aikaan täysin uusia ominaisuuksia merkittävästi vähemmällä ainemäärällä, mikä tukee kestävää kehitystä. Toisaalta nanokokoluokan partikkeleilla voi olla pienhiukkasia suurempi vaikutus ihmiskehossa, sillä nanomateriaalit voivat esimerkiksi siirtyä keuhkoista verenkierron kautta muualle elimistöön, mitä mikroskooppisilla partikkeleilla ei tapahdu.

Vastuullinen nanomateriaalien tutkimus voi avata ihmiskunnalle merkittäviä uusia mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta ja parantaa ihmisten elämänlaatua ottaen huomioon ympäristön kantokyvyn. Vähemmällä kulutetulla aine- ja energiamäärällä voidaan tuottaa enemmän hyvinvointia.

Uusia ratkaisuja kehitettäessä on edettävä varovaisuusperiaatetta noudattaen. Kuten Alaskan kaukomaille pienlentokoneilla tavaroita toimittavat puskapilotit tämän hyvin tiivistävät: ”On olemassa huimapäisiä lentäjiä ja vanhoja lentäjiä, muttei huimapäisiä vanhoja lentäjiä.”

Jarkko. J.  Saarinen

Apulaisprofessori, materiaalikemia

 

 

Posted on

Tutkija – kaiken taitava moniosaaja?

Viime aikoina monella tieteenalla on kuullut useissa yhteyksissä sanottavan, että asiat olivat ennen paljon helpompia. Tässä viitataan usein siihen tosiasiaan, että tieteentekemisestä on tullut pitkälle vietyä moniosaamista. Pelkkä asiaosaaminen omalla spesifisellä alalla ei enää riitä, vaan useat muut osatekijät määrittelevät tekemisen suunnan sekä tavoitteet.

Tutkimusrahoituksen rakenteiden uudistuminen, digitalisaatio, teknologian nopea kehitys, valtavat datamäärät, tiedonkulun nopeutuminen sekä sosiaalinen media ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttaneet merkittävästi tutkimuksen luonnetta siten, että lähtökohtana on usein nopeiden ratkaisumallien löytäminen.

Rahoittajatahot ovat tietoisesti ohjanneet tutkimuksen suuntausta käytännönläheisten sovellutusten ideoimiseen, tuottamiseen sekä tuotteistamiseen esimerkiksi translationaalisen lääketieteen keinoin. Tavoitteena tässä “laboratoriosta potilasvuoteen ääreen” konseptissa on edistää yhtäältä perustutkimustiedon hyödyntämistä kliinisessä tutkimuksessa ja toisaalta potilasnäytteiden sekä tautimallien hyödyntämistä tautimekanismien ja hoitokohteiden selvittämisessä.

Luonnollisesti tämä kehityskulku on järkevää ja varsinkin kansantaloudellisesti kannatettavaa. Tätä kautta pyritään pääasiallisesti tehostamaan uusien sovellutusten käyttöönottoa liittyen muun muassa potilaslähtöisiin terapioihin, hoidon vaikuttavuuteen sekä sairauksia ennakoivaan diagnostiikkaan ja niiden ennaltaehkäisyyn.

Mikä on sitten tässä uudistuvassa tutkimuskentässä tutkijan rooli nyt ja tulevaisuudessa? Ainakin yksi asia on varmaa, nimittäin se että merkittävää tutkimusta tehtäisiin edelleenkin todellisesta elämästä irrallaan olevissa instituutioissa. Konsortiopohjaiset rahoitushaut ohjaavat tutkijoita entistä useammin hakeutumaan kansainväliseen yhteistyöhön, niin oman alansa huippututkijoiden, kuin hyvinkin erilaisilta tieteenaloilta olevien toimijoiden kanssa. Monitieteellisyys on eittämättä päivän teema.

Menestyminen muuttuvassa toimintaympäristössä vaatii tutkijoilta asiaosaamisen lisäksi sosiaaliseen vaikuttamiseen, esiintymiseen, verkostoitumiseen, tieteen rajoja rikkovaan innovatiivisuuteen ja jopa intuitioon liittyviä taitoja. Haasteena tässä prosessissa on se, mistä löytyvät kaikki nämä taidot omaavat henkilöt – varsinaiset tieteen moniottelijat? Tämä peräänkuuluttaa uudentyyppisen koulutuksen tarvetta jo tutkijanuran alkuvaiheessa ja täten haastaa niin tutkimusryhmät, tutkijakoulut kuin yliopistotkin toimintatavoille, jotka eivät noudata perinteistä ajattelumallia.

Mikko Hiltunen

Kudos- ja solubiologian professori

Posted on

Minne sinä teet seuraavan lomamatkasi?

Todennäköistä on, että et vielä sitä tiedä, ellei lentoja ja majoitusta ole jo varattu. Sinulla saattaa olla mielessä muutamia lomakohteita, joissa olisi kiva käydä. Joskus tulevaisuudessa todennäköisesti varaat lomamatkan, mutta kenties täysin eri paikkaan kuin tällä hetkellä ajattelet. Tämä väli matkasta unelmoimisesta lentojen ja majoitusten varaamiseen on se kohta, mihin matkailumarkkinoijat yrittävät iskeä saadakseen sinut matkustamaan omaan kohteeseensa. Matkailijoiden tiedonetsintäprosessin ja matkailumarkkinoinnin välinen vuorovaikutus on äärimmäisen monimutkainen ja mielenkiintoinen kommunikaation tanssi.

Matkailumarkkinoinnissa on viime vuosina korostetusti nostettu esille internetiä ja sen tärkeyttä matkailumarkkinoinnissa; miten ihmiset etsivät kaiken tiedon netistä ja tekevät matkustuspäätökset sen perusteella. Alan yritykset ja matkakohteet panostavat rahallisesti yhä enemmän digitaalisiin kanaviin hankkiakseen uusia matkailijoita alueelleen.

Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitoksella tutkimme tätä tanssia kesällä 2016 haastattelemalla ulkomaalaisia matkailijoita Savonlinnassa. Tulokset osoittavat hyvin, miten pienestä matkakohteen valinta voi olla kiinni. Matkailijat hyödyntävät internetiä monipuolisesti, mutta esimerkiksi keskieurooppalaisille matkailijoille perinteisillä matkaopaskirjoilla on vielä yllättävän suuri merkitys.

Kysyttäessä matkailijoilta, minkä takia he tulivat Savonlinnaan, eivät esille nouse YouTubet, Facebookit, Snapchatit tai Instagramit. Tekemissämme 69 haastattelussa ei kertaakaan mainittu yhtäkään näistä. Sen sijaan mainittiin ystävien ja sukulaisten suosittelut, joiden mukaan matkakohde oli niin hyvä, että siellä kannattaa käydä. Ja pääsääntöisesti ulkomaalaisten matkakohde oli nimenomaan Suomi, vaikka Savonlinnaan tullaan hyvän sijainnin, järviluonnon ja Olavinlinnan takia.

Internetin tärkeys korostuu siinä vaiheessa, kun matkakohteesta etsitään lisää tietoa. Matkailijat käyttävät hakukoneita todella paljon. Laadukas, ajan tasalla oleva ja helposti löydettävä tieto mahdollistaa matkan ja luo matkailijalle varmuuden matkan kannattavuudesta, kun puolestaan tiedon vähyys ja kehnot nettisivut saavat matkailijat miettimään muita matkakohteita.

Mikään ei kuitenkaan puhu matkakohteen puolesta paremmin kuin sen tarjoamat elämykset ja palvelut. Korkeaa laatua ja matkakohteessa saatuja hyviä kokemuksia ei voi painottaa tarpeeksi. Todennäköisesti sinäkin olet seuraavaksi menossa matkakohteeseen, josta olet kuullut hyvää muilta. Sellaiseen kohteeseen, joka vakuuttaa sinut sekä muiden kohteessa käyneiden matkailijoiden kokemusten että netistä löytyvän laadukkaan ja riittävän tiedon perusteella.

Juho_PesonenTutkimuspäällikkö Juho Pesonen

Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos

 

 

Posted on

“Olet sitä mitä jaat”

Näihin sanoihin päättyy Russell Belkin [Belk, R. (2014). You are what you can access: Sharing and collaborative consumption online. Journal of Business Research, 67(8), 1595-1600.] artikkeli jakamisesta Internetin aikakaudella. Ennen vanhaan upouusi auto saattoi aiheuttaa suurta naapurikateutta ja omistaminen määritteli, keitä me olimme. Nykyään tai viimeistään lähitulevaisuudessa voi olla, että koko naapurustossa kukaan ei omista omaa autoa. Tom Goodwinin toteamus siitä, miten Uber, Facebook, Alibaba ja Airbnb eivät omista myymiään tuotteita ja palveluita, vaikka ovat toimialoillaan maailman suurimpia yrityksiä, on jäänyt kiertämään Internetiä. Teknologia mahdollistaa vanhojen ajatusten ja ideoiden maailmanlaajuisen skaalautuvuuden.

Omalla alallani, matkailussa, jakamistalouden vaikutukset tuntuvat jo monin tavoin. Vaikka aihepiirin ympärillä on paljon kiistelyä asian hyvistä ja huonoista puolista, näyttäisi sillä kuitenkin olevan yksi suuri ja selvä vaikutus: jakamistalous lisää ihmisten matkustamista ja vaihtoehtoja. Yksittäisille toimijoille jakamistalouden yleistyminen voi olla jopa katastrofaalista, mutta monelle se avaa täysin uusia mahdollisuuksia.

Belkin toteamusta on mielenkiintoista myös miettiä yliopistojen ja niiden työntekijöiden kannalta. Millä tavalla me tutkijat jaamme tietoa ja millä tavalla jakamamme tieto määrittelee meidät? Alammeko nähdä yhä enemmän merkittäviä tutkijoita, jotka eivät ole julkaisseet huippulehdissä, mutta jotka osaavat jakaa tietoa ja ideoita sekä aktivoida yhteisöjä niiden ympärille hyödyntäen skaalautuvia teknologioita?

Jakamistalous on kääntänyt monet toimialat päälaelleen ja on mielenkiintoista nähdä, minkälaiset vaikutukset sillä on yliopistomaailmaan. Nähdäänkö tulevaisuudessa huippuyliopistoja, joilla ei ole palkkalistoillaan yhtään tutkijaa?

Juho_PesonenJuho Pesonen
Tutkimuspäällikkö
Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos

Posted on

Biolääketieteen 400 menestyksellisintä tutkijaa maailmassa vuosina 1996-2011

Tutkimuksen tuloksellisuutta voidaan mitata viittausten lukumäärällä, h-indeksillä sekä lehtien Impact Factor-luvulla (IF) niillä tieteenaloilla, joihin nämä mittaukset soveltuvat (mm. lääketiede, luonnontieteet). Nämä kriteerit eivät sovellu kuitenkaan kaikille tieteenaloille (esim. humanistiset tieteenalat). Viittausten lukumäärä on varsin luotettava tutkijan menestyksellisyyden mittari, joskaan se ei välttämättä kerro tutkijan panoksesta julkaisun synnyssä.

Siteerausten perusteella voidaan laskea ns. Hirsch-indeksi (h-indeksi), joka kuvaa tutkijan eniten siteerattujen julkaisujen lukumäärää. Jos tutkijan h-indeksi on 50, on hänellä 50 julkaisua, joita on siteerattu vähintään 50 kertaa. Erittäin menetyksellisen tutkijan h-indeksi ylittää hänen ikänsä, koska tutkijanuran pituus on tärkeä h-indeksiin vaikuttava tekijä.

IF-luku on puolestaan tiedelehden merkittävyyttä kuvaava luku, joka lasketaan lehden kaikkien artikkelien saamien viittausten lukumäärän keskiarvon perusteella kahden edellisen vuoden aikana. Jos esim. tiedelehden IF-luku oli 5 vuonna 2012, se tarkoittaa, että vuosina 2010 ja 2011 lehdessä julkaistuihin artikkeleihin on viitattu vuoden 2012 aikana keskimäärin viisi kertaa. IF-luku ei kuvaa yksittäisen tutkijan menestyksellisyyttä, vaan tiedelehdessä julkaistujen kaikkien artikkeleiden keskimääräistä viittausmäärää. Suomessa Helsingin yliopiston kirjasto seuraa lääketieteen tutkijoiden menestyksellisyyttä vielä ns. Terkko-indeksillä, joka perustuu julkaisujen IF-lukuun, tiedelehden tärkeyteen ko. tutkimusalalla (tiedelehtien ’ranking’) ja julkaisujen määrään viimeisten 12 tai 36 kuukauden aikana.

Mikään edellä kuvatuista mittareista ei ole yksinään riittävä, mutta yhdessä ne antavat varsin hyvän kuvan kunkin tutkijan tutkimustoiminnan menestyksellisyydestä. Mittarit myös korreloivat varsin hyvin keskenään. Jos tutkija julkaisee tutkimuksensa korkean IF-luvun lehdessä, on todennäköistä, että artikkeliin viitataan myös useammin kuin sellaiseen tutkimukseen, joka julkaistaan vähemmän arvostetussa lehdessä. Useat tutkimukset, jotka on julkaistu korkean IF-luvun tiedelehdissä kasvattavat samalla myös tutkijan h-indeksiä.
Professori John P.A. Ioannidis Stanfordin yliopistosta työtovereineen julkaisi tutkimuksen (Boyack KW, ym. Eur J Clin Invest. 2013; 43: 1339–65) 400 menestyksellisimmistä biolääketieteen tutkijoista maailmassa vuosina 1996-2011 käyttäen lähdeaineistonaan Scopus-tietokantaa, joka sisältää kaikkien tutkijoiden julkaisutiedot.

Tietokannassa oli kaikkiaan 15 153 100 tutkijaa, joiden vuosina 1996-2011 julkaisemien tutkimusten viittausmäärät ja h-indeksi laskettiin vuoden 2011 lopussa. 149 655 tutkijalla (n. 1% tutkijoista) h-indeksi oli vähintään 20. Tutkijoita, joiden h-indeksi oli 50, oli yhteensä 5185 ja tutkijoita, joiden h-indeksi oli 70, oli yhteensä 717. Listalle valittiin tutkijoita, joiden h-indeksi oli suurin ja joilla oli eniten siteerauksia. Valtaosa näistä 400 tutkijasta tuli Yhdysvaltojen yliopistoista (64%), etenkin Harvardista. Seuraavaksi eniten tutkijoita oli Iso-Britanniasta (8.5%), Japanista (4.8%), Hollannista (4.8%), Saksasta (4.0%), Kanadasta (3.2%) ja Rankasta (2.8%). Suomesta listalle pääsi kolme tutkijaa, akatemiaprofessori Kari Alitalo (Helsingin yliopisto), akatemiaprofessori Markku Laakso (Itä-Suomen yliopisto) ja professori (emeritus) Jaakko Tuomilehto (Helsingin yliopisto).  Muut Pohjoismaat eivät sijoittuneen Suomea paremmin, sillä Ruotsista listalla oli myös kolme tutkijaa, Tanskasta kaksi ja Norjasta ei yhtään.

Professori John P.A. Ioannidis Stanfordin yliopistosta työtovereineen lähettivät muutama kuukausi sitten kaikille 400 listalle sijoittuneille tutkijoille kyselyn, jolla pyrittiin kartoittamaan tutkimuksen merkittävyyden muitakin dimensioita. Näille tutkijoille annettiin tehtäväksi luokitella omat eniten siteeratut tutkimuksensa monilla uusilla kriteereillä, kuten esim. tutkimustulosten innovatiivisuus, tulosten yllättävyys, tulosten merkitys aikaisemmin yleisesti hyväksytyn paradigman muuttajana jne. Tulokset tullaan julkaisemaan lähikuukausina.

Boyack KW, Klavans R, Sorensen A, Ionnidis, JPA. A list of highly influential biomedical researchers, 1996-2011. Eur J Clin Invest 2013;43:1339-65.

LaaksoMarkkuAkatemiaprofessori Markku Laakso