Tutkija – kaiken taitava moniosaaja?

Viime aikoina monella tieteenalla on kuullut useissa yhteyksissä sanottavan, että asiat olivat ennen paljon helpompia. Tässä viitataan usein siihen tosiasiaan, että tieteentekemisestä on tullut pitkälle vietyä moniosaamista. Pelkkä asiaosaaminen omalla spesifisellä alalla ei enää riitä, vaan useat muut osatekijät määrittelevät tekemisen suunnan sekä tavoitteet.

Tutkimusrahoituksen rakenteiden uudistuminen, digitalisaatio, teknologian nopea kehitys, valtavat datamäärät, tiedonkulun nopeutuminen sekä sosiaalinen media ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttaneet merkittävästi tutkimuksen luonnetta siten, että lähtökohtana on usein nopeiden ratkaisumallien löytäminen.

Rahoittajatahot ovat tietoisesti ohjanneet tutkimuksen suuntausta käytännönläheisten sovellutusten ideoimiseen, tuottamiseen sekä tuotteistamiseen esimerkiksi translationaalisen lääketieteen keinoin. Tavoitteena tässä ”laboratoriosta potilasvuoteen ääreen” konseptissa on edistää yhtäältä perustutkimustiedon hyödyntämistä kliinisessä tutkimuksessa ja toisaalta potilasnäytteiden sekä tautimallien hyödyntämistä tautimekanismien ja hoitokohteiden selvittämisessä.

Luonnollisesti tämä kehityskulku on järkevää ja varsinkin kansantaloudellisesti kannatettavaa. Tätä kautta pyritään pääasiallisesti tehostamaan uusien sovellutusten käyttöönottoa liittyen muun muassa potilaslähtöisiin terapioihin, hoidon vaikuttavuuteen sekä sairauksia ennakoivaan diagnostiikkaan ja niiden ennaltaehkäisyyn.

Mikä on sitten tässä uudistuvassa tutkimuskentässä tutkijan rooli nyt ja tulevaisuudessa? Ainakin yksi asia on varmaa, nimittäin se että merkittävää tutkimusta tehtäisiin edelleenkin todellisesta elämästä irrallaan olevissa instituutioissa. Konsortiopohjaiset rahoitushaut ohjaavat tutkijoita entistä useammin hakeutumaan kansainväliseen yhteistyöhön, niin oman alansa huippututkijoiden, kuin hyvinkin erilaisilta tieteenaloilta olevien toimijoiden kanssa. Monitieteellisyys on eittämättä päivän teema.

Menestyminen muuttuvassa toimintaympäristössä vaatii tutkijoilta asiaosaamisen lisäksi sosiaaliseen vaikuttamiseen, esiintymiseen, verkostoitumiseen, tieteen rajoja rikkovaan innovatiivisuuteen ja jopa intuitioon liittyviä taitoja. Haasteena tässä prosessissa on se, mistä löytyvät kaikki nämä taidot omaavat henkilöt – varsinaiset tieteen moniottelijat? Tämä peräänkuuluttaa uudentyyppisen koulutuksen tarvetta jo tutkijanuran alkuvaiheessa ja täten haastaa niin tutkimusryhmät, tutkijakoulut kuin yliopistotkin toimintatavoille, jotka eivät noudata perinteistä ajattelumallia.

Mikko Hiltunen

Kudos- ja solubiologian professori