Lastensuojelun hankala tilanne – kymmenet kunnat eivät pysty noudattamaan lainsäädäntöä

Lastensuojelujärjestelmän tehtävä on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön. Lastensuojelun tarve on kasvanut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, eikä kasvu ole taittumassa  lähitulevaisuudessakaan.

Kasvu aiheuttaa kovia paineita kunnille. Kuntien on lain mukaan reagoitava lastensuojeluilmoitukseen seitsemässä arkipäivässä, ja mahdollinen palvelutarpeen arviointi on pystyttävä tekemään kolmen kuukauden aikana. Nyt monilla kunnilla on vaikeuksia pysyä lain edellyttämissä aikarajoissa.

Kuinka kuntien lastensuojelujärjestelmät selviytyvät tästä tilanteesta?

Lastensuojelua matalalla kynnyksellä

Lastensuojelun kasvun merkittävänä taustatekijänä on vuoden 2007 lastensuojelulain uudistus.  Sen myötä tavoitteeksi asetettiin lastensuojeluilmoitusten tekeminen mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Lastensuojeluilmoituksen voivat tehdä niin sosiaali, terveys- ja opetusalan ammattilaiset, kansalaiset tai myös lapsen omat huoltajat. Esimerkiksi poliisi, opettaja ja terveydenhuollon työntekijät ovat velvoitettuja tekemään lastensuojeluilmoituksen aina kun he epäilevät lapsen turvallisuuden vaarantuvan. Ilmoitus ei johda automaattisesti lastensuojelun asiakkaaksi päätymiseen, vaan sitä seuraa aina palvelutarpeen kartoitus.

Puuttumiskynnyksen ollessa matala, nykyjärjestelmän tavoitteena on kodin ulkopuolelle tehtyjen sijoitusten mahdollisimman vähäinen määrä. Sijoitus on aina viimesijainen keino. Lapsen kasvuolosuhteet pyritäänkin ensisijaisesti turvaamaan perheelle suunnatuin avohuollon tukitoimin.

Erilaiset kunnat

Yleisesti ottaen voidaan todeta, että mitä vähemmän kunnassa on huono-osaisuutta, sitä maltillisempaa on myös kysyntä lastensuojelulle.

Suomalaiset kunnat voidaan jakaa neljään ryhmään sen mukaan, miten paljon niissä on kysyntää lastensuojelupalveluille sekä miten hyvin ne pystyvät järjestemään palvelut lainsäädännön asettamin aikarajoin.

Ensimmäisen ryhmän kunnissa tehdään muita vähemmän lastensuojeluilmoituksia, mutta myös vähemmän kodin ulkopuolisia sijoituksia. Tähän ryhmään kuuluu 44 prosenttia kunnista. Kyseiset kunnat selviävät hyvin lainsäädännössä asetetuista määräajoista, koska lastensuojelun kysyntä on varsin vähäistä.

Myös toisen ryhmän kunnat selviytyvät lastensuojelulle asetetuista määräajoista hyvin, huolimatta lastensuojelun suuresta kysynnästä. Tähän ryhmään kuuluu 37 prosenttia kunnista. Ne ovat panostaneet paljon avohuollon palveluihin ja sopeuttaneet onnistuneesti palvelujärjestelmäänsä lastensuojelun kysynnän perusteella.

Pienellä osalla kunnista on isoja haasteita selvitä laissa asetetuista määräajoista. Tähän kolmanteen ryhmään kuuluu 11 prosenttia kunnista. Niissä tehdään  lastensuojeluilmoituksia  selvästi enemmän kuin keskivertokunnassa. Lisäksi lapsia sijoitetaan huomattavasti useammin kodin ulkopuolelle, huolimatta siitä että avohuoltoon tehdyt panostukset ovat huomattavia. Kokonaisuutena lastensuojelun resursointi tai toimintakäytännöt eivät ole kuitenkaan riittävällä tasolla ja siksi kunnat ovat ongelmissa määräaikojen noudattamisen kanssa.

Lastensuojelupalveluiden alhainen kysyntä ei tarkoita automaattisesti kuntien pystyvän noudattamaan lainsäädäntöä. Kahdeksalla prosentilla Suomen kunnista lastensuojelupalveluiden kysyntä on keskimäärin muita kuntia vähäisempää, mutta tästä huolimatta niillä on suuria ongelmia.  Vaikka avohuollon kysyntä ja toisaalta kodin ulkopuolisten sijoitusten määrä on vähäinen, neljännen ryhmän kunnat eivät selviydy kolmen kuukauden määräajassa palvelutarpeen selvittämisen osalta.

Jos kolmannen ryhmän kunnat ovat osin voimattomia lastensuojelun kysynnän suhteen, niin neljännen ryhmän kunnat näyttävät pikemminkin piittaamattomilta lastensuojelun järjestämisen osalta.

Yhdenmukaisempi järjestelmä hyvinvointialueiden myötä

Nykyinen noin kolmensadan kunnan palvelujärjestelmä on lastensuojelun kannalta ongelmallinen. Lasten edun toteutuminen on osin riippuvainen siitä, missä hän asuu. Palveluiden järjestämisvastuun siirtyminen hyvinvointialueille mahdollistaakin lastensuojelujärjestelmän kokonaiskehittämisen paremmin.

Ensimmäisessä vaiheessa hyvinvointialueiden on kiinnitettävä huomiota ongelmallisten kuntaryhmien tilanteen kohentamiseen ja varmistettava järjestelmätason yhdenmukaisuus. Nyt lähes viidesosalla kunnista on toistuvia ongelmia noudattaa lastensuojelulle lainsäädännössä määriteltyjä aikarajoja.

Toisessa vaiheessa lastensuojelujärjestelmä kaipaa ratkaisuja, joissa etsitään vastauksia suureen kysynnän hallitsemiseen. Ratkaisut edellyttävät laajoja sosiaalipoliittisia toimia, joilla voidaan monipuolisesti tukea lasten kasvuolosuhteita.

Lapsen edun huolellinen arviointi maksaa huomattavasti. Esimerkiksi avohuoltoon investoiminen aiheuttaa järjestelmätasolla todennäköisesti aina myös lisäkustannuksia. Kysymys on samasta ilmiöstä kuin terveydenhuollon palveluissa. Sairauksien seulonta auttaa yksilöä, mutta johtaa usein myös jatkohoidon ja -seurannan tarpeeseen.

Onkin tärkeää ymmärtää, että lastensuojelu on ja tulee olemaan kallis palvelu myös sote-uudistuksen jälkeen. Toisaalta, jos joku palvelu saa maksaa, niin varmaankin juuri lapsen kasvua ja kehitystä turvaava toiminta.

Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Timo Toikko
Sosiaalityön professori, yhteiskuntatieteiden laitoksen johtaja
Itä-Suomen yliopisto

 

Onko antirasismi poliittinen käsite?

Yhdenvertaisuusvaltuutettu ja oikeusministeriö lanseerasivat 13.9.2021 Olen Antirasisti -kampanjan, joka kutsuu rakentamaan rasismista vapaata Suomea. Kampanjaan ovat lähteneet mukaan esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto sekä sen kotikaupungit Kuopio ja Joensuu.

Muutama päivä kampanjan lanseerauksen jälkeen sain huolestuneen yhteydenoton eräältä kolmannen sektorin toimijalta. Hän halusi keskustella antirasismi-käsitteen ”poliittisuudesta” ja siitä, uskaltaako tai kannattaako kampanjaan lähteä mukaan.

Antirasismi on terminä vahva, kaukana kädenlämpöisestä. Se ei puhu pehmeästi suvaitsevaisuudesta tai moninaisuudesta vaan se ottaa suoraan ja rohkeasti kantaa. Se ottaa kantaa ensinnäkin siihen, että rasismi on ilmiö, jota ei tulisi missään olosuhteissa hyväksyä tai ohittaa. Se ottaa kantaa myös siihen, että rasismista vapaa Suomi vaatii konkreettisia tekoja aivan kaikilta, yksilöiltä ja instituutioilta.

Antirasismiin sitoutuminen ei ole vain kannanotto yhdenvertaisuuden puolesta ja syrjintää vastaan. Se on kaiken tekemisen läpäisevä toiminnan eetos sekä askelmerkkejä yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi aktiivisilla teoilla ja toimenpiteillä. Se ei ole vain suhtautumistapa tai mielipide vaan jotakin perustavanlaatuista: yhdenvertaisuuslain viemistä käytäntöön. Laissa 1325/2014 yhdenvertaisuuden edistäminen linjataan viranomaisen, koulutuksen järjestäjän ja työnantajan velvollisuudeksi.

Jotta voi vastata kysymykseen, onko antirasismi käsitteenä poliittinen, tulee pysähtyä sen ääreen, mitä poliittisen käsitteellä tarkoitetaan. Yhteiskunta- ja ihmistieteissä operoidaan lukuisilla käsitteillä, joita etenkin arkipuheessa käytetään monin eri tavoin ja joihin kiinnittyy monenlaisia, myös toisistaan poikkeavia, merkityksiä. Poliittinen on yksi tällaisista käsitteistä. Suomen kielessä käsite yhdistyy monesti nimenomaan puoluepoliittisuuteen, ja siihen myös minuun yhteyttä ottanut henkilö viittasi. Hänen huolensa oli tarkalleen ottaen se, tulkitaanko antirasismi-käsitteeseen sitoutuminen vasemmistolaiseksi teoksi.

Toisenlaisessa merkityksessä poliittisen käsitettä käytti esimerkiksi brasilialainen kasvatustieteilijä Paulo Freire (1921–1997) todetessaan, että kasvatus on aina poliittinen teko, koska sillä rakennetaan aina tietynlaista yhteiskuntaa – yhteiskuntaa, joka ottaa mukaan tai sulkee ulos. Neutraalia kasvatusta ei Freiren mukaan ole olemassa.

Freiren edustamasta näkökulmasta antirasismi on mitä suurimmassa määrin poliittinen käsite: konkreettisia tekoja ja rakenteellisia muutoksia vaativa kannanotto yhdenvertaisuuden puolesta, eriarvoisuutta ja syrjintää vastaan. Puoluepoliittinen käsite ei kuitenkaan ole, vaikka se sellaiseksikin on haluttu kehystää ja vaikka sillä tehdään puoluepolitiikkaa. Ihmisten yhdenvertaisuus ei ole mielipidekysymys, puoluepoliittinen agenda tai ideologia, vaikka siitä on tehty myös noita kaikkia.

* * *

Yhdenvertaisuusvaltuutetulta ja oikeusministeriöltä OIen Antirasisti -kampanjan lanseeraaminen on tärkeä teko. Mutta se ei vielä riitä. On hienoa, että esimerkiksi moni oppilaitos, mukaan lukien Itä-Suomen yliopisto, on sitoutunut kampanjaan. Mutta sekään ei vielä riitä, tietenkään. Kampanjan merkityksellisyyden määrittää se, minkälaisia käytännön tekoja se saa ajan mittaan aikaan. Mitä käytännössä tarkoittaa, että esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto on mukana kampanjassa?

Antirasismi ei ole vain rasismin tuomitsemista ja rasismiin puuttumista silloin, kun sitä ilmenee, vaan aktiivista ja ennaltaehkäisevää toimintaa rasismia vastaan. Yliopistossa sen tulee toteutua arkisissa kohtaamisissa, opetuksen käytännöissä ja sisällöissä sekä yliopiston rakenteissa asti. Ei riitä, että opintojaksoilla käydään läpi esimerkiksi antirasistisen ajattelun historiaa tai antirasistisen pedagogiikan käytäntöjä, elleivät ne elä käytänteinä yliopiston arjessa ja toimintatavoissa. Siihen on vielä matkaa. Tuskin mikään koulutuksen instituutio on Suomessa (ainakaan vielä) antirasistinen, eikä Olen Antirasisti -kampanja itsessään niistä sellaisia tee. Siihen sitoutuminen on kuitenkin tärkeä askel, jonka jokaisen soisi ottavan vakavasti: Mitä antirasismi juuri omassa työssäni ja toiminnassani tarkoittaa?

Kampanjan poliittisuuden, ja sen myötä merkityksellisyyden, paljastaa itse asiassa vasta aika. Freireläisessä mielessä poliittisen kampanjaan sitoutumisesta tekee se, että ei sitouduta pelkkään kampanjaan vaan nimenomaan antirasistisiin konkreettisiin tekoihin. Silloin ei edusteta tiettyä puoluekantaa vaan ollaan ihmisiä, inhimillisiä.

Olen Antirasisti -kampanjaan voi liittyä mukaan täällä: https://yhdenvertaisuus.fi/osallistu-kampanjaan

 

Sanna Ryynänen
Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto