Category: Sanna Ryynänen

Posted on

Onko antirasismi poliittinen käsite?

Yhdenvertaisuusvaltuutettu ja oikeusministeriö lanseerasivat 13.9.2021 Olen Antirasisti -kampanjan, joka kutsuu rakentamaan rasismista vapaata Suomea. Kampanjaan ovat lähteneet mukaan esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto sekä sen kotikaupungit Kuopio ja Joensuu.

Muutama päivä kampanjan lanseerauksen jälkeen sain huolestuneen yhteydenoton eräältä kolmannen sektorin toimijalta. Hän halusi keskustella antirasismi-käsitteen ”poliittisuudesta” ja siitä, uskaltaako tai kannattaako kampanjaan lähteä mukaan.

Antirasismi on terminä vahva, kaukana kädenlämpöisestä. Se ei puhu pehmeästi suvaitsevaisuudesta tai moninaisuudesta vaan se ottaa suoraan ja rohkeasti kantaa. Se ottaa kantaa ensinnäkin siihen, että rasismi on ilmiö, jota ei tulisi missään olosuhteissa hyväksyä tai ohittaa. Se ottaa kantaa myös siihen, että rasismista vapaa Suomi vaatii konkreettisia tekoja aivan kaikilta, yksilöiltä ja instituutioilta.

Antirasismiin sitoutuminen ei ole vain kannanotto yhdenvertaisuuden puolesta ja syrjintää vastaan. Se on kaiken tekemisen läpäisevä toiminnan eetos sekä askelmerkkejä yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi aktiivisilla teoilla ja toimenpiteillä. Se ei ole vain suhtautumistapa tai mielipide vaan jotakin perustavanlaatuista: yhdenvertaisuuslain viemistä käytäntöön. Laissa 1325/2014 yhdenvertaisuuden edistäminen linjataan viranomaisen, koulutuksen järjestäjän ja työnantajan velvollisuudeksi.

Jotta voi vastata kysymykseen, onko antirasismi käsitteenä poliittinen, tulee pysähtyä sen ääreen, mitä poliittisen käsitteellä tarkoitetaan. Yhteiskunta- ja ihmistieteissä operoidaan lukuisilla käsitteillä, joita etenkin arkipuheessa käytetään monin eri tavoin ja joihin kiinnittyy monenlaisia, myös toisistaan poikkeavia, merkityksiä. Poliittinen on yksi tällaisista käsitteistä. Suomen kielessä käsite yhdistyy monesti nimenomaan puoluepoliittisuuteen, ja siihen myös minuun yhteyttä ottanut henkilö viittasi. Hänen huolensa oli tarkalleen ottaen se, tulkitaanko antirasismi-käsitteeseen sitoutuminen vasemmistolaiseksi teoksi.

Toisenlaisessa merkityksessä poliittisen käsitettä käytti esimerkiksi brasilialainen kasvatustieteilijä Paulo Freire (1921–1997) todetessaan, että kasvatus on aina poliittinen teko, koska sillä rakennetaan aina tietynlaista yhteiskuntaa – yhteiskuntaa, joka ottaa mukaan tai sulkee ulos. Neutraalia kasvatusta ei Freiren mukaan ole olemassa.

Freiren edustamasta näkökulmasta antirasismi on mitä suurimmassa määrin poliittinen käsite: konkreettisia tekoja ja rakenteellisia muutoksia vaativa kannanotto yhdenvertaisuuden puolesta, eriarvoisuutta ja syrjintää vastaan. Puoluepoliittinen käsite ei kuitenkaan ole, vaikka se sellaiseksikin on haluttu kehystää ja vaikka sillä tehdään puoluepolitiikkaa. Ihmisten yhdenvertaisuus ei ole mielipidekysymys, puoluepoliittinen agenda tai ideologia, vaikka siitä on tehty myös noita kaikkia.

* * *

Yhdenvertaisuusvaltuutetulta ja oikeusministeriöltä OIen Antirasisti -kampanjan lanseeraaminen on tärkeä teko. Mutta se ei vielä riitä. On hienoa, että esimerkiksi moni oppilaitos, mukaan lukien Itä-Suomen yliopisto, on sitoutunut kampanjaan. Mutta sekään ei vielä riitä, tietenkään. Kampanjan merkityksellisyyden määrittää se, minkälaisia käytännön tekoja se saa ajan mittaan aikaan. Mitä käytännössä tarkoittaa, että esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto on mukana kampanjassa?

Antirasismi ei ole vain rasismin tuomitsemista ja rasismiin puuttumista silloin, kun sitä ilmenee, vaan aktiivista ja ennaltaehkäisevää toimintaa rasismia vastaan. Yliopistossa sen tulee toteutua arkisissa kohtaamisissa, opetuksen käytännöissä ja sisällöissä sekä yliopiston rakenteissa asti. Ei riitä, että opintojaksoilla käydään läpi esimerkiksi antirasistisen ajattelun historiaa tai antirasistisen pedagogiikan käytäntöjä, elleivät ne elä käytänteinä yliopiston arjessa ja toimintatavoissa. Siihen on vielä matkaa. Tuskin mikään koulutuksen instituutio on Suomessa (ainakaan vielä) antirasistinen, eikä Olen Antirasisti -kampanja itsessään niistä sellaisia tee. Siihen sitoutuminen on kuitenkin tärkeä askel, jonka jokaisen soisi ottavan vakavasti: Mitä antirasismi juuri omassa työssäni ja toiminnassani tarkoittaa?

Kampanjan poliittisuuden, ja sen myötä merkityksellisyyden, paljastaa itse asiassa vasta aika. Freireläisessä mielessä poliittisen kampanjaan sitoutumisesta tekee se, että ei sitouduta pelkkään kampanjaan vaan nimenomaan antirasistisiin konkreettisiin tekoihin. Silloin ei edusteta tiettyä puoluekantaa vaan ollaan ihmisiä, inhimillisiä.

Olen Antirasisti -kampanjaan voi liittyä mukaan täällä: https://yhdenvertaisuus.fi/osallistu-kampanjaan

 

Sanna Ryynänen
Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Posted on

Akateemisen kasvun kehyksiä

Kun maaliskuussa kuulin suru-uutisen sosiaalipsykologi Klaus Weckrothin (1955–2021) kuolemasta, singahdin muistoissani 1990-luvun alkuun, Tampereen yliopiston sosiologian opiskelijaksi. Pääaineeni vuoksi en ollut sosiaalipsykologian oppiaineessa työskennelleen Weckrothin kanssa juurikaan tekemisissä opintojeni tiimoilta. Hänen tutkimuksensa ja persoonansa kuitenkin piirtyivät osaksi sitä sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen muodostamaa kehystä, jossa opintojani tein.

Weckroth jätti myös aivan erityisen muistijäljen. Ja tuon muistijäljen vuoksi uutinen hänen kuolemastaan pysäytti aivan erityisellä tavalla. Näin vuosikymmenten jälkeen muistikuvani hänestä kiteytyvät Apua, sarjamurhaaja! -nimiseen alustukseen seminaarissa, jonka järjestin opiskelukaverini kanssa vuonna 1993. Weckroth viitoitti Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista innoittuneessa puheenvuorossaan sellaisen tavan lähestyä tieteellistä ajattelua, joka oli minulle, 20-vuotiaalle aloittelevalle yhteiskuntatieteilijälle, tuolloin vielä uusi: kudelman tiedettä ja kaunokirjallisuutta esitettynä tieteellistä täsmällisyyttä pakenevan tajunnanvirtaisesti mutta kuitenkin kirkkaasti, jotakin olennaista ihmisestä ja yhteiskunnasta esittäen.

Weckroth oli itselleni nuorena opiskelijana ensimmäinen elävä esimerkki siitä, että tiedettä voi tehdä monin eri tavoin. Että aina ei tarvitse tehdä kuten muut. Että epäkonventionaalisuus voi sytyttää aivan omanlaisiaan innostuksen kipinöitä, kutsua ajattelemaan toisin. Että yhteiskuntatieteilijä voi ottaa kantaa.

Yliopisto-opiskelu on myös paljon muuta kuin niitä tietosisältöjä ja muita akateemisia taitoja, joita opitaan luennoilla, seminaareissa, harjoitustöissä ja kirjallisuuteen perehtyessä. Se on – jahka taas pandemian ies siihen vapauttaa – yhteisiä kahvi- ja lounashetkiä opiskelukavereiden kanssa, yliopiston käytävillä kuljeskelua ja suunnittelemattomia kohtaamisia, ainejärjestötoimintaa ja vapaa-ajan viettoa. Se on myös sellaista oman laitoksen ja oppiaineen vaikutuspiirissä olemista, jonka merkitystä ei ehkä opiskeluaikana vielä aivan tajuakaan: monenlaisia persoonia, taustoja, maailmankuvia, näkymiä tapoihin tehdä tiedettä ja toimia yhteiskunnassa.

Omalla opiskelupolullani Klaus Weckroth avarsi yhteiskuntatieteellistä ajatteluani näkemyksellisyydellään, luovuudellaan ja rohkeudellaan ajatella toisin. Vastaavia, akateemisen toimijuuteni rakentumisessa erityisen merkityksellisiä kohtaamisia oli opiskeluaikanani tietenkin myös lukuisia muita, Suomessa ja ulkomailla. Ne, jokainen tavallaan, innostivat ja rohkaisivat kohti sellaista yhteiskuntatieteilijyyttä, mitä nyt edustan – tiedettä, taidetta ja aktivismia yhdistävää.

Yliopistot ovat lukuisten murrostensa ja rahoitusmallimuutostensa myötä kulkeneet kohti aikaisempaa kapeamman muotin tieteentekijyyttä. Suunnan pitäisi olla tietenkin aivan toinen. Yliopisto on paitsi tiedollinen myös maailmankuvallinen kasvualusta. Tuon kasvualustan rikkaus edellyttää huolehtimista yliopistoyhteisön jäsenten taustojen ja tieteentekemisen tapojen moninaisuudesta, samoin kuin – tietenkin – kriittisen ajattelukyvyn vankkaa vaalimista.

 

Sanna Ryynänen
Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Posted on

Miksi tutkija tarvitsee taidetta ja taiteilijoita?

”Me [tutkijat] ollaan totuttu ajattelemaan, et se on hyvää ja tärkeetä, et voidaan antaa asioille nimiä ja luokitella niitä ja laittaa ne jotenki järjestykseen, että se on tapa olla maailmassa ja tehdä siitä parempi paikka. — Mutta mitä kaikkee voi jäädä näkemättä?” Lainaus on yhteiskuntatieteen tutkijoiden ja esittävän taiteen ammattilaisten Puhekupla-työryhmän tapaamisesta, jossa pohdimme tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyötä.

Alojen rajat ylittävän yhteistyön voima tunnistetaan kaikissa monialaista tutkimusyhteistyötä hehkuttavissa juhlapuheissa. Keskustelu kuitenkin harvemmin ulottuu tiedon ja tietämisen juuriin saakka, eli esimerkiksi kysymykseen siitä, mitä monialainen yhteistyö voi nimenomaan tiedosta ja tietämisestä opettaa – ja mitä tieto ylipäätään on.

Minä, yhteiskuntatieteilijä ja tutkija, olen tehnyt jo useamman vuoden läheistä yhteistyötä esittävän taiteen ammattilaisten kanssa. Yhtään liioittelematta se on ollut tutkijanurani merkittävin tiedollinen ravistelu. Olen joutunut – tai ennemminkin: päässyt – sen äärelle, että yhteiskuntatieteilijän tapani jäsentää maailmaa ei aina olekaan rakentava, vaan se voi myös kahlita mielikuvitusta, rikkoa luovuutta, unohtaa kokonaisia tiedon lajeja.

Nigerialais-suomalainen toimittaja ja feministiaktivisti Minna Salami pohtii kirjassaan Aistien viisaus tietoa näin: ”Tarvitaan sellainen näkökulma tietoon, joka tuo yhteen luovuuden ja rationaalisuuden, kvantitatiivisen ja mittaamattoman, älyllisen ja tunneperäisen. Ilman tunnetta tiedosta tulee ummehtunutta, ilman järkeä siitä tulee summittaista. — Tarvitaan tietoa, joka koskettaa yhtä lailla sisältä ja ulkoa. — Aistivoimaista tietoa.” (Salami 2020, 28).

Yhteiskuntatutkimukselle on sen monista käänteistä ja myllerryksistä huolimatta edelleen tyypillistä, että keho kaulasta alaspäin unohtuu. Sen myötä unohtuu kehoon varastoitunut tieto, ”aistien viisaus”. Tuo tieto ei välttämättä löydä tietään haastatteluvastauksiin tai kyselylomakkeiden rasteihin. Myös me tutkijat jumiudumme helposti päihimme: käsitteisiimme, jäsennyksiimme, kategorioihimme. Ne avaavat näkymiä yhteiskuntaan ja ihmiseen, mutta ne myös saattavat sulkea näköaloja.

Tutkijoina meillä on monenlaista asiantuntemusta, mutta kehojen ja kehollisen tiedon asiantuntijoita emme välttämättä ole. Tuon tiedon esiin kutsumiseksi tarvitsemme kumppaneita ja liittolaisia. Salamin aistivoimaisen tiedon idea on kehotus eri tietojen ja tietämisen tapojen kohtaamisiin – ja vielä täsmällisemmin sen voi lukea kutsuna juuri tieteen ja taiteen kenttien kohtaamisiin ja yhteenkietoutumisiin.

Tutkijoiden ja taiteentekijöiden yhteistyö ei kuitenkaan automaattisesti tuota jotain suurempaa hyvää. Tarvitaankin nykyistä parempaa ymmärrystä siitä, mitä kaikkea tieteen ja taiteen toisiaan ruokkiva kumppanuus voi olla, ja mitä se parhaimmillaan voi saada aikaan. Tuo ymmärrys rakentuu kokeilemalla ja kokeiluja reflektoimalla. Tarvitaan siis myös tällaisten kumppanuuksien merkityksen tunnistavia rakenteita, esimerkiksi enemmän tutkimusrahoitusta, joka kutsuu viipyilevään tunnusteluun, hapuiluun ja epävarmuuksiin – tehokkaan, tulostietoisen ja julkaisu(määrä)keskeisen suorittamisen sijaan.

Lähteet:

Puhekupla-työryhmä (Pinja Hahtola, Niina Hosiasluoma, Emma Nortio, Sanna Ryynänen, Jenni Urpilainen & Sirkku Varjonen), kollektiivinen autoetnografia -tutkimusaineisto, 2017–2021.

Salami, Minna (2020). Aistien viisaus. Suomentanut Sini Linteri. Helsinki: S&S.

 

Sanna Ryynänen

Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija

Puhekupla-kollektiivin jäsen ja Saimaan Teatterin tutkijajäsen