Miksi tutkija tarvitsee taidetta ja taiteilijoita?

”Me [tutkijat] ollaan totuttu ajattelemaan, et se on hyvää ja tärkeetä, et voidaan antaa asioille nimiä ja luokitella niitä ja laittaa ne jotenki järjestykseen, että se on tapa olla maailmassa ja tehdä siitä parempi paikka. — Mutta mitä kaikkee voi jäädä näkemättä?” Lainaus on yhteiskuntatieteen tutkijoiden ja esittävän taiteen ammattilaisten Puhekupla-työryhmän tapaamisesta, jossa pohdimme tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyötä.

Alojen rajat ylittävän yhteistyön voima tunnistetaan kaikissa monialaista tutkimusyhteistyötä hehkuttavissa juhlapuheissa. Keskustelu kuitenkin harvemmin ulottuu tiedon ja tietämisen juuriin saakka, eli esimerkiksi kysymykseen siitä, mitä monialainen yhteistyö voi nimenomaan tiedosta ja tietämisestä opettaa – ja mitä tieto ylipäätään on.

Minä, yhteiskuntatieteilijä ja tutkija, olen tehnyt jo useamman vuoden läheistä yhteistyötä esittävän taiteen ammattilaisten kanssa. Yhtään liioittelematta se on ollut tutkijanurani merkittävin tiedollinen ravistelu. Olen joutunut – tai ennemminkin: päässyt – sen äärelle, että yhteiskuntatieteilijän tapani jäsentää maailmaa ei aina olekaan rakentava, vaan se voi myös kahlita mielikuvitusta, rikkoa luovuutta, unohtaa kokonaisia tiedon lajeja.

Nigerialais-suomalainen toimittaja ja feministiaktivisti Minna Salami pohtii kirjassaan Aistien viisaus tietoa näin: ”Tarvitaan sellainen näkökulma tietoon, joka tuo yhteen luovuuden ja rationaalisuuden, kvantitatiivisen ja mittaamattoman, älyllisen ja tunneperäisen. Ilman tunnetta tiedosta tulee ummehtunutta, ilman järkeä siitä tulee summittaista. — Tarvitaan tietoa, joka koskettaa yhtä lailla sisältä ja ulkoa. — Aistivoimaista tietoa.” (Salami 2020, 28).

Yhteiskuntatutkimukselle on sen monista käänteistä ja myllerryksistä huolimatta edelleen tyypillistä, että keho kaulasta alaspäin unohtuu. Sen myötä unohtuu kehoon varastoitunut tieto, ”aistien viisaus”. Tuo tieto ei välttämättä löydä tietään haastatteluvastauksiin tai kyselylomakkeiden rasteihin. Myös me tutkijat jumiudumme helposti päihimme: käsitteisiimme, jäsennyksiimme, kategorioihimme. Ne avaavat näkymiä yhteiskuntaan ja ihmiseen, mutta ne myös saattavat sulkea näköaloja.

Tutkijoina meillä on monenlaista asiantuntemusta, mutta kehojen ja kehollisen tiedon asiantuntijoita emme välttämättä ole. Tuon tiedon esiin kutsumiseksi tarvitsemme kumppaneita ja liittolaisia. Salamin aistivoimaisen tiedon idea on kehotus eri tietojen ja tietämisen tapojen kohtaamisiin – ja vielä täsmällisemmin sen voi lukea kutsuna juuri tieteen ja taiteen kenttien kohtaamisiin ja yhteenkietoutumisiin.

Tutkijoiden ja taiteentekijöiden yhteistyö ei kuitenkaan automaattisesti tuota jotain suurempaa hyvää. Tarvitaankin nykyistä parempaa ymmärrystä siitä, mitä kaikkea tieteen ja taiteen toisiaan ruokkiva kumppanuus voi olla, ja mitä se parhaimmillaan voi saada aikaan. Tuo ymmärrys rakentuu kokeilemalla ja kokeiluja reflektoimalla. Tarvitaan siis myös tällaisten kumppanuuksien merkityksen tunnistavia rakenteita, esimerkiksi enemmän tutkimusrahoitusta, joka kutsuu viipyilevään tunnusteluun, hapuiluun ja epävarmuuksiin – tehokkaan, tulostietoisen ja julkaisu(määrä)keskeisen suorittamisen sijaan.

Lähteet:

Puhekupla-työryhmä (Pinja Hahtola, Niina Hosiasluoma, Emma Nortio, Sanna Ryynänen, Jenni Urpilainen & Sirkku Varjonen), kollektiivinen autoetnografia -tutkimusaineisto, 2017–2021.

Salami, Minna (2020). Aistien viisaus. Suomentanut Sini Linteri. Helsinki: S&S.

 

Sanna Ryynänen

Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija

Puhekupla-kollektiivin jäsen ja Saimaan Teatterin tutkijajäsen

Leave a Reply

Your email address will not be published.