Vanhoja ihmisiä ei saa hylätä koteihinsa – Suomessa painotetaan kotihoitoa, mutta siihen suunnatut resurssit ovat aivan liian pienet

Niin Suomessa kuin monessa länsimaassa ikääntymispolitiikkaa on jo pitkän aikaa ohjannut ”paikoillaan vanhenemisen” -eetos.

Tavoitteena on, että yhä useampi ikäihminen elää itsenäisesti ja omassa yksityiskodissaan myös viimeisinä elinvuosinaan. Tutkimusten pohjalta tiedetään, että eläminen itselle tutussa ympäristössä luo merkityksellisyyttä ja turvallisuuden tunnetta sekä edistää hyvinvointia.

Tutusta kodista voi kuitenkin muodostua myös kielteisten kokemusten paikka, jossa iäkkäiden ihmisten hyvinvointi ja turvallisuuden tunne ovat toistuvasti uhattuina. Viimeaikaiset tutkimukset ovatkin osoittaneet, että vanhat ihmiset eivät halua asua kotona niin pitkään kuin mahdollista vaan pikemminkin niin kauan kuin se on mielekästä. On aika murtaa myytti siitä, että kaikkien vanhojen ihmisten tulisi asua omissa kodeissaan.

Laitoshoitoon on yhä hankalampi päästä

Kansainvälisesti katsottuna Suomea voidaan pitää eräänlaisena suunnannäyttäjänä ikääntyvien kotihoidon järjestämisessä.

Viimeisen 25 vuoden aikana perinteinen laitos/vanhainkotihoito on purettu lähes kokonaan. Tilalle ovat tulleet erilaiset tuetun asumisen muodot, joista keskeisin on kuntien ja kaupunkien tarjoama kotihoito. SOTE-uudistuksen myötä vastuu iäkkäiden palvelujen, kuten myös kotihoidon järjestämisestä siirtyy uusille hyvinvointialueille vuonna 2023.

Niin sanotun vanhuspalvelulain mukaan kunnan on järjestettävä iäkkäälle henkilölle laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja, jotka ovat hänen tarpeisiinsa nähden oikea-aikaisia ja riittäviä. Iäkkään henkilön arvokasta elämää tukeva pitkäaikainen hoito ja huolenpito on kuitenkin ensisijaisesti toteutettava kotiin annettavilla ja muilla sosiaali- ja terveydenhuollon avopalveluilla.

2010-luvulta lähtien kotihoidon painotus kiihtyi entisestään. Vielä ennen vuotta 2015 tehtyä lakimuutosta ikääntyneellä oli oikeus pitkäaikaiseen laitoshoitoon arvokkaan elämän turvaamiseksi, kun se on nykyisin mahdollista ainoastaan lääketieteellisistä tai asiakas- ja potilasturvallisuuteen liittyvistä syistä.

Lakimuutoksen jälkeiset vuodet ovat osoittaneet, etteivät ympärivuorokautisen hoidon kriteerit ole ainakaan lieventyneet. Ympärivuorokautisen hoidon saamisesta onkin tullut yhä vaikeampaa niille, jotka tarvitsevat sitä kaikkein eniten.

Kotihoidon asiakkaat ovat yhä huonokuntoisempia ja myös työntekijät väsyvät

Ikääntymispolitiikan ja -lainsäädännön uudistukset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa ikääntyneet kotihoidon asiakkaat ovat entistä huonokuntoisempia ja hoivan tarve on suuri. Yli puolet kotihoidon asiakkaista tarvitsee apua päivittäisissä toimissaan. Viidesosan koteihin käyntejä on päivittäin kolme tai enemmän.

Aiemmin kotihoito oli selkeämmin kokonaisvaltaista sosiaalipalvelua ja sisälsi paljon erilaisia kodinhoidollisia tehtäviä kuten siivousta ja ruoanlaittoa. Nykyisin korostuu terveydenhoidollinen puoli vaikka moni kotona asuva kaipaisi kipeästi myös sosiaalista tukea.

Useampi kuin joka kolmas kotihoidon asiakas kokee yksinäisyyttä, viidennes kokee ettei hoitajilla ole riittävästi aikaa heille ja saman verran on heitä, jotka viettävät kaiken aikansa sisätiloissa. Lisäksi joka kymmenennellä on vaikeuksia kattaa terveys- ja sosiaalipalveluihin liittyviä kustannuksia.

Yhä useampi kotihoidon asiakas on täysin muiden ihmisten avun varassa esimerkiksi pitkälle edenneen muistisairauden tai liikuntakyvyttömyyden vuoksi.

Kotihoidon sisällöllinen muutos näkyy konkreettisesti työntekijöiden arjessa. Kotihoidon työntekijöiden käynnit yksittäisen ikäihmisen luona ovat lyhentyneet. 15 minuutin käyntejä voi olla yhden päivän aikana jopa yli 20 eri asiakkaan kotiin. Työntekijöillä on siis kova kiire ja vähäinen mahdollisuus vaikuttaa oman työnsä sisältöön.

Merkittävä osa kotihoidon työntekijöistä kokee uupumista ja riittämättömyyttä omassa työssään. Myös keskitetyissä asiakas- ja palveluohjausyksiköissä työskentelevät joutuvat yhä useammin toimimaan oman organisaationsa portinvartijoina. Päämääränäänä on usein estää tukea tarvitsevien vanhojen ihmisten pääsy raskaampien palveluiden eli niin kotihoidon kuin ympärivuorokautisen hoidon piiriin.

Nykytilanne ei voi jatkua

Yli 180 000. Luku on suuri. Näin moni yli 65-vuotias ihminen Suomessa oli kotihoidon asiakkaana vuonna 2020 ja määrä lisääntyy yli tuhannella vuosittain.

Vaikka kotihoitoa saavien ja sitä tarvitsevien ikääntyneiden määrä kasvaa jatkuvasti, kotihoitoa koskeva poliittinen keskustelu on ollut hämmästyttävän vähäistä.

Viimeistään nyt tilanteen vakavuuteen tulisi kuitenkin herätä. Kotihoitoa painottava politiikka tarvitsee tuekseen aitoa halua kehittää palveluiden sisältöjä ja panostusta resursseihin. Nykytilanteen jatkuessa Suomi tullaan muistamaan maana, joka hylkäsi vanhat ihmiset omiin koteihinsa ja jossa työntekijät ovat jatkuvasti ylikuormittuneita.

Kirjoitus on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -palvelussa.

Yliopistotutkija Elisa Tiilikainen.

Elisa Tiilikainen
Yliopistotutkija (tenure track)
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

Tieteen arvot ja tieteen hyödyt: Tieteenfilosofisia terveisiä alkaneelle lukuvuodelle

Keväällä 2021 akateemista keskustelua – tai ainakin keskustelua akatemiasta – hallitsi kysymys tieteen arvovapaudesta. Voiko tiede olla vapaata ideologiosta, arvoista ja poliittisista pyrkimyksistä? Tulisiko sen olla sellaista? Ovatko jotkut tieteenalat enemmän ideologisia kuin toiset? Onko humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus jotenkin erityisellä tavalla ideologisesti värittynyttä?

Tuli syksy 2021. Akateemista keskustelua – ja varsinkin keskustelua akatemiasta – hallitsi kysymys tieteen hyödyistä. Kaikki ymmärtävät, että tiede voi olla hyödyllistä. Mutta onko kaikki tiede hyödyllistä? Voidaanko joitakin tieteenaloja tai tutkimussuuntia pitää vähemmän hyödyllisinä kuin toisia? Entä: pitäisikö kaiken tieteen olla hyödyllistä?

Näistä kysymyksistä voisi kirjoittaa kirjasarjoja. Tässä puheenvuorossa keskityn vain kahteen keskustelun ydinteemaan: tieteen arvovapauteen ja tieteen hyödyllisyyteen.

Aloitetaan jälkimmäisestä.

Ei ole mitenkään ilmeistä, kuinka ”tieteen hyödyllisyys” pitäisi määritellä. Miten mitata hyödyllisyyttä? Mille tai kenelle tieteen pitäisi olla hyödyllistä? Minkälaisten tavoitteiden suhteen voidaan ylipäätään puhua tieteen hyödyllisyydestä?

Mutta ehkä tämä on saivartelua. Keskustelun ytimessä näyttää olevan teesi: julkisin varoin kustannetun tieteellisen tutkimuksen tulee hyödyttää veronmaksajia. Kärjistetysti: kansan pitää saada sitä, mitä se tilaa!

Hyväksykäämme väite, että yhteiskunnan tieteeseen sijoittaman rahan on hyödytettävä yhteiskuntaa parhaalla mahdolliselle tavalla. Ei silti ole ilmeistä, kuinka ”hyödytettävä yhteiskuntaa parhaalla mahdolliselle tavalla” olisi ymmärrettävä. Ei nimittäin ole selvää, kuinka ”hyöty yhteiskunnalle” olisi määriteltävä.

Itseäni on tänä syksynä leimahtaneessa keskustelussa häirinnyt erityisesti se, että kaikkien mielestä on ollut perustelua vaatia, että julkista rahoitusta nauttivien tutkijoiden tulisi pystyä antamaan julkinen perustelu tutkimuksensa yhteiskunnallisesta relevanssista. Näin on ajateltu puolustuslinjojen molemmin puolin.

Tämä vaatimus on absurdi.

Haluammeko, että terveyskeskushenkilökunta vastaa voivotteluumme argumentoimalla toimintansa puolesta? Kun poliisi koputtaa ovellemme, odotammeko luentoa lainvalvonnan hyödyllisyydestä? Emme. Me vaadimme vain, että yhteiskunnan antamat tehtävät hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla.

Emme vaadi julkisten palveluiden tuottajia oikeuttamaan toimintaansa. Miksi vaatisimme tätä tutkijoilta?

Tästä päästään ensimmäiseen kysymykseen – kysymykseen tieteen arvoista ja arvosidonnaisuudesta. Näyttää nimittäin siltä, että keskustelun ytimessä ei lopulta ole tieteen hyödyllisyys, tai tutkijoiden vaikeudet oikeuttaa tutkimustaan. Ytimessä on pikemminkin kysymys siitä, minkälaista tutkimusta tulisi ylipäätään tehdä – ja onko jonkinlainen yhteiskunnan rahoittama tutkimus tiedettä ollenkaan.

Jos todella haluttaisiin kritisoida julkista rahankäyttöä, olettaisi keskustelun ytimestä löytyvän kalliin ja inhimillisen toiminnan kannalta esoteerisen luonnontieteellisen perustutkimuksen. Mutta näinhän ei ole ollut.

Kritiikin kohteena on sen sijaan ollut humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus: näillä tieteenaloilla tehtävän tutkimuksen väitetään olevan – merkittäviltä osin ainakin – jotenkin erityisellä tavalla ideologisesti latautunutta, tuskin tiedettä ollenkaan. Palaamme siis väitteeseen, josta jo keväällä kohkattiin: ”mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa”.

Tähän väitteeseen voidaan reagoida monella tavalla, kuten keväällä nähtiin. Itse haluaisin sanoa, että tietyllä tavalla väite pitää paikkansa: humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat ovat kuin ovatkin ”enemmän ideologisia”. Ne ovat sellaisia yksinkertaisesti siksi, että ne käsittelevät otuksia, jotka sattuvat olemaan ideologisesti motivoituneita. Tätä ei kiistä kukaan – kaikkein vähiten he, jotka väittävät humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden toimivan jotenkin erityisen ideologisesti motivoituneesti.

Arvot ja ideologiat selittävät ilmiöitä, joista humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on kiinnostunut. Näin arvot ja ideologiat toimivat myös kohteina tehokkaille yhteiskunnallisille ja kulttuurisille interventioille. Tässä mielessä arvot ja ideologiat ovat aivan yhtä todellisia kuin atomit ja molekyylit, eivätkä näitä asioita tutkivat tieteenalat poikkea mitenkään olemuksellisesti toisistaan.

On hienoa, että keskustelu tieteenfilosofisista perusasioista näyttää kiinnostavan lukukaudesta toiseen – eikä pelkästään tieteentekijöitä itseään, vaan myös toimittajia, virkamiehiä ja poliitikoita. Voidaankin ennustaa, että löydämme tämän aihepiirin pian uudestaan edestämme. Omina terveisinäni kuitenkin toivoisin, että ei pyörittäisi vain ympyrää, vaan mentäisiin myös eteenpäin. Keskustelulla on varaa muuttua täsmällisemmäksi ja syvällisemmäksi.

 

Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Akateemisen kasvun kehyksiä

Kun maaliskuussa kuulin suru-uutisen sosiaalipsykologi Klaus Weckrothin (1955–2021) kuolemasta, singahdin muistoissani 1990-luvun alkuun, Tampereen yliopiston sosiologian opiskelijaksi. Pääaineeni vuoksi en ollut sosiaalipsykologian oppiaineessa työskennelleen Weckrothin kanssa juurikaan tekemisissä opintojeni tiimoilta. Hänen tutkimuksensa ja persoonansa kuitenkin piirtyivät osaksi sitä sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen muodostamaa kehystä, jossa opintojani tein.

Weckroth jätti myös aivan erityisen muistijäljen. Ja tuon muistijäljen vuoksi uutinen hänen kuolemastaan pysäytti aivan erityisellä tavalla. Näin vuosikymmenten jälkeen muistikuvani hänestä kiteytyvät Apua, sarjamurhaaja! -nimiseen alustukseen seminaarissa, jonka järjestin opiskelukaverini kanssa vuonna 1993. Weckroth viitoitti Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista innoittuneessa puheenvuorossaan sellaisen tavan lähestyä tieteellistä ajattelua, joka oli minulle, 20-vuotiaalle aloittelevalle yhteiskuntatieteilijälle, tuolloin vielä uusi: kudelman tiedettä ja kaunokirjallisuutta esitettynä tieteellistä täsmällisyyttä pakenevan tajunnanvirtaisesti mutta kuitenkin kirkkaasti, jotakin olennaista ihmisestä ja yhteiskunnasta esittäen.

Weckroth oli itselleni nuorena opiskelijana ensimmäinen elävä esimerkki siitä, että tiedettä voi tehdä monin eri tavoin. Että aina ei tarvitse tehdä kuten muut. Että epäkonventionaalisuus voi sytyttää aivan omanlaisiaan innostuksen kipinöitä, kutsua ajattelemaan toisin. Että yhteiskuntatieteilijä voi ottaa kantaa.

Yliopisto-opiskelu on myös paljon muuta kuin niitä tietosisältöjä ja muita akateemisia taitoja, joita opitaan luennoilla, seminaareissa, harjoitustöissä ja kirjallisuuteen perehtyessä. Se on – jahka taas pandemian ies siihen vapauttaa – yhteisiä kahvi- ja lounashetkiä opiskelukavereiden kanssa, yliopiston käytävillä kuljeskelua ja suunnittelemattomia kohtaamisia, ainejärjestötoimintaa ja vapaa-ajan viettoa. Se on myös sellaista oman laitoksen ja oppiaineen vaikutuspiirissä olemista, jonka merkitystä ei ehkä opiskeluaikana vielä aivan tajuakaan: monenlaisia persoonia, taustoja, maailmankuvia, näkymiä tapoihin tehdä tiedettä ja toimia yhteiskunnassa.

Omalla opiskelupolullani Klaus Weckroth avarsi yhteiskuntatieteellistä ajatteluani näkemyksellisyydellään, luovuudellaan ja rohkeudellaan ajatella toisin. Vastaavia, akateemisen toimijuuteni rakentumisessa erityisen merkityksellisiä kohtaamisia oli opiskeluaikanani tietenkin myös lukuisia muita, Suomessa ja ulkomailla. Ne, jokainen tavallaan, innostivat ja rohkaisivat kohti sellaista yhteiskuntatieteilijyyttä, mitä nyt edustan – tiedettä, taidetta ja aktivismia yhdistävää.

Yliopistot ovat lukuisten murrostensa ja rahoitusmallimuutostensa myötä kulkeneet kohti aikaisempaa kapeamman muotin tieteentekijyyttä. Suunnan pitäisi olla tietenkin aivan toinen. Yliopisto on paitsi tiedollinen myös maailmankuvallinen kasvualusta. Tuon kasvualustan rikkaus edellyttää huolehtimista yliopistoyhteisön jäsenten taustojen ja tieteentekemisen tapojen moninaisuudesta, samoin kuin – tietenkin – kriittisen ajattelukyvyn vankkaa vaalimista.

 

Sanna Ryynänen
Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Päihteiden käytön merkityksellisyys ja merkityksettömyys

Aidot kohtaamiset loputtomien zoomien ja teamsien jälkeen ovat jo kulman takana. Opiskeluihin ja työhön liittyvän puurtamisen ohella kaikenlainen epämuodollinen hengailu ja kanssakäyminen palaavat taas osaksi akateemista yhteisöllisyyttä. Päästään kilistelemään kaivatun jälleennäkemisen kunniaksi. Päihteiden käyttöä tutkivan yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta asetelma herättää monenlaisia kiinnostavia ajatuksia.

Alkoholinkäyttö on vahva normi, minkä lisäksi asenteet muihinkin päihteisiin ovat lieventyneet – jopa niin, että päihteettömän elämäntavan valitseva voi joutua sosiaalisessa paineessa selittelemään valintojaan tai päätyä jopa välttelemään tilanteita, joissa muut hakeutuvat iloiseen, yhteyttä synnyttävään päihtymystilaan.

Päihteiden saatavuuden parantuessa ja käytön normalisoituessa voisi olla virkistävää pitää yllä keskustelua myös vaihtoehtoisista näkökulmista.

Raittius valtakulttuurin vastarinnan muotona

Olen seurannut mielenkiinnolla hiljattain mediahuomiota saanutta uudenlaista raittiustrendiä: Sober Curious. Termin lanseerannut Ruby Warrington (2018) kannustaa uteliaisuudella kokeilemaan, millaista voisi olla valita päihteetön elämäntapa: miten elämän merkityksellisyyttä, fiilistä ja hyvää oloa voisi tavoittaa alkoholittomilla juomilla tai alkoholittomiin tilaisuuksiin osallistumalla.

Sober Curious -liike ei edusta ehdotonta pitäytymistä alkoholista, vaan rohkaisee antamaan päihteettömyydelle mahdollisuuden ja miettimään oman juomisen perimmäisiä motiiveja. Liike on yksi esimerkki ajallemme tyypillistä terveellisiä elämäntapoja korostavista trendeistä, mikä osittain selittänee sen saamaa näkyvyyttä.

Erilaisia raittiuteen kannustavia sosiaalisia liikkeitä on ja on ollut muitakin. Nostan Sober Curious -liikkeen rinnalle toisen, 1980-luvulla syntyneen ja Ross Haenflerin (2006) sosiologisen tutkimuksen mukaan edelleen voimissaan olevan Straight Edge -liikkeen eli ”streittarit”. Straight Edge -liikkeen linja kaikkiin päihteisiin on ehdoton ei. Liike on punk rock -kulttuurin sisälle syntynyt alakulttuuri, jossa raittiuden nähdään edustavan äärimmäistä vastarinta-ajattelua kulttuuriin normaalisti tiiviisti kytkeytyvälle rankalle päihteiden käytölle. Myöhemmissä vaiheissaan liike on ottanut kantaa myös ympäristökysymyksiin.

Jo pikaisella googletuksella huomataan, että näitä kahta sosiaalista liikettä ei tunnu juuri yhdistävän muu kuin pidättäytyvä suhde päihteisiin. Kuvastokin on kovin erilaista. Siinä missä Sober Curious -liike identifioituu esteettisyytenä (kuvastossa toistuvat terveet ja hyvinvoivat ihmiset, seesteinen yhdessäolo, värikkäät mockailit ja mindfulness), luo Straight Edge -alakulttuuri mielikuvan hämyisistä kellariklubeista, metelistä, tatuoiduista ruumiista, voimasta, uhmasta, anarkiasta ja kapinasta kuten perinteiseen punk-ideologiaan lähtökohtaisesti kuuluu. Liikkeisiin liitetyt sosiaaliset merkitykset ovat vahvoja ja tarjoavat ainekset kollektiiviselle identifioitumiselle. Yhteisenä nimittäjänä niillä on tarjota vaihtoehto vallitseville valtavirtanäkemyksille – ja se on päihdenormin kyseenalaistaminen.

Päihde, käyttäjä ja konteksti – päihdekokemuksen kolme elementtiä

Yksinkertaisimmillaan tarkasteltuna päihteet ovat väline, jolla manipuloidaan aivokemiaa riippuen siitä, minkälaista fyysistä tilaa haetaan: rentoutusta, vauhtia ja energiaa, keskittymistä, aistihavaintojen muutoksia. Näihin fysiologisiin tiloihin sitten liitämme erilaisia sosiaalisia merkityksiä tilanteesta ja kontekstista riippuen: arjen vaihtaminen vapaalle, yhteishengen lujittaminen, maailmanparantaminen, pohdiskelu ja itsetutkiskelu, luovuuden esiin houkuttelu, reipas bilettäminen, irtiotto todellisuudesta, menestyksille ja merkkipäiville skoolailu, ja niin edelleen.

Päihde fysiologisia vaikutuksia synnyttävänä kemiallisena elementtinä muodostaa siis vain osan käyttökokemuksesta, ja valtaosan tästä muodostaa se sosiokulttuurinen ympäristö, jossa käyttö tapahtuu. Norman E. Zinbergin (1986) yhteiskuntatieteellisille päihdetutkijoille klassikoksi muodostunut teoria (drug, set, setting) tarjoaa kehyksen tarkastella sitä kokonaisuutta, josta päihteiden käytön merkityksellisyys muodostuu. Kyse ei ole pelkästä kemiallisesta aineesta jollakin tapaa nautittuna (drug), ei pelkästä käyttäjästä tarpeineen ja ominaisuuksineen (set) vaan näistä molemmista tietyssä sosiokulttuurisessa kontekstissa (setting), jota luonnehtii sisältö (esimerkiksi lukuvuoden päätös), sosiaalinen ulottuvuus (kuten opiskelutoverit ja kollegat), fyysinen tila (esimerkiksi baari) ja tilanteeseen liittyvä opittu kulttuurinen käyttäytymiskoodisto.

Kuinka iso rooli päihteellä lopulta on päihdekokemuksessa?

Zinbergiläisen kehyksen kautta tarkasteltuna päihteiden käyttökokemus on siis kolmen tekijän summa. Entäpä jos tuosta pudottaisi varsinaisen päihteen pois, mitä jää ja mitä menetetään? Viitaten edellä kuvaamiini Sober Curious- ja Straight Edge -liikkeisiin ja niiden varaan muotoutuvaan vahvaan sosiaaliseen merkityksellisyyteen, on aiheellista kysyä, mihin päihdettä itseään varsinaisesti tarvitaan.

Fysiologisen päihtymistilan yhdistäminen tiettyyn sosiokulttuuriseen kontekstiin ei tapahdu mitenkään automaationa, vaan yhteys on opittu. Toinen päihdetutkimuksen klassikko, Howard S. Becker (1963) osoitti tutkimuksissaan, että joskus jopa se, että osaamme tulkita fysiologisen päihtymystilan miellyttävänä, on sosiaalisen oppimisprosessin tulos. Toisin sanoen, varsinaisesta päihteestä näyttäisi ropisevan pois turha glamour, se on pelkkä myytti, vahvan merkityksellisyyden rakentuessa pitkälle sosiokulttuurisen kontekstin varaan. Saattaapa käydä joskus niinkin, että itse päihde on kokonaisuuden heikoin lenkki: puitteet kohdillaan ja asetelma täydellinen mutta liiallinen tai vääränlainen päihtymys pilaa tunnelman.

Tutkiessani suomalaista sekakäyttökulttuuria yhden esimerkin päihteen toissijaisesta roolista antoi eräs haastateltavani todetessaan, että ”jokainen käyttäjä siellä hakee sitä ensimmäistä piikkiään”. Päihteet eivät enää lupaa euforiaa, hurmoskokemusta, vaan käyttöpiireihin on jääty pyörimään muista syistä, joita fyysinen riippuvuus ei yksin selitä. Elämässä merkityksellisiksi muodostuneet suhteet, toiminnot ja rutiinit estävät näkemästä huumekuvioiden ulkopuolella avautuvia mahdollisuuksia.

Päihdemyyttien purkaminen on hidasta. Toistaiseksi tunnumme elävän vaihetta, jossa päihteiden käytön normia uusinnetaan eristämällä päihteitä käyttämättömät eri tiloihin kuten päihteettömät yökerhot ja päihteettömät opiskelijatapahtumat. Tämäntyyppisen pois sulkevan kategorisoinnin kautta mahdollisuudet päihteettömän elämäntavan normalisoimiselle näyttäytyvät melko heikkoina. Miten vastaanottavaisia olemme ajatukselle siitä, että käyttökontekstiin liittyvät sosiaaliset merkitykset koetaan ja jaetaan varsinaisesta päihteestä riippumatta, kiinnittämättä huomiota, mikä on kenenkin juomalasin sisällön kemiallinen koostumus?

 

Kati KatajaKati Kataja

Sosiaalitieteiden yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

Lähteet:

Becker, Howard. S. (1963) The outsiders. New York, NY: The Free Press.

Haenfler, Ross (2006) Straight Edge: clean living youth, hardcore punk, and social change. New Jersey: Rutgers University Press.

Warrington, Ruby (2018) Sober Curious: the blissful sleep, greater focus, limitless presence, and deep connection awaiting us all on the other side of alcohol. New York, NY: HarperCollins.

Zinberg, Norman (1986). Drug, set, and setting: The basis for controlled intoxicant use. New Haven CT: Yale University Press.

Miksi tutkija tarvitsee taidetta ja taiteilijoita?

”Me [tutkijat] ollaan totuttu ajattelemaan, et se on hyvää ja tärkeetä, et voidaan antaa asioille nimiä ja luokitella niitä ja laittaa ne jotenki järjestykseen, että se on tapa olla maailmassa ja tehdä siitä parempi paikka. — Mutta mitä kaikkee voi jäädä näkemättä?” Lainaus on yhteiskuntatieteen tutkijoiden ja esittävän taiteen ammattilaisten Puhekupla-työryhmän tapaamisesta, jossa pohdimme tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyötä.

Alojen rajat ylittävän yhteistyön voima tunnistetaan kaikissa monialaista tutkimusyhteistyötä hehkuttavissa juhlapuheissa. Keskustelu kuitenkin harvemmin ulottuu tiedon ja tietämisen juuriin saakka, eli esimerkiksi kysymykseen siitä, mitä monialainen yhteistyö voi nimenomaan tiedosta ja tietämisestä opettaa – ja mitä tieto ylipäätään on.

Minä, yhteiskuntatieteilijä ja tutkija, olen tehnyt jo useamman vuoden läheistä yhteistyötä esittävän taiteen ammattilaisten kanssa. Yhtään liioittelematta se on ollut tutkijanurani merkittävin tiedollinen ravistelu. Olen joutunut – tai ennemminkin: päässyt – sen äärelle, että yhteiskuntatieteilijän tapani jäsentää maailmaa ei aina olekaan rakentava, vaan se voi myös kahlita mielikuvitusta, rikkoa luovuutta, unohtaa kokonaisia tiedon lajeja.

Nigerialais-suomalainen toimittaja ja feministiaktivisti Minna Salami pohtii kirjassaan Aistien viisaus tietoa näin: ”Tarvitaan sellainen näkökulma tietoon, joka tuo yhteen luovuuden ja rationaalisuuden, kvantitatiivisen ja mittaamattoman, älyllisen ja tunneperäisen. Ilman tunnetta tiedosta tulee ummehtunutta, ilman järkeä siitä tulee summittaista. — Tarvitaan tietoa, joka koskettaa yhtä lailla sisältä ja ulkoa. — Aistivoimaista tietoa.” (Salami 2020, 28).

Yhteiskuntatutkimukselle on sen monista käänteistä ja myllerryksistä huolimatta edelleen tyypillistä, että keho kaulasta alaspäin unohtuu. Sen myötä unohtuu kehoon varastoitunut tieto, ”aistien viisaus”. Tuo tieto ei välttämättä löydä tietään haastatteluvastauksiin tai kyselylomakkeiden rasteihin. Myös me tutkijat jumiudumme helposti päihimme: käsitteisiimme, jäsennyksiimme, kategorioihimme. Ne avaavat näkymiä yhteiskuntaan ja ihmiseen, mutta ne myös saattavat sulkea näköaloja.

Tutkijoina meillä on monenlaista asiantuntemusta, mutta kehojen ja kehollisen tiedon asiantuntijoita emme välttämättä ole. Tuon tiedon esiin kutsumiseksi tarvitsemme kumppaneita ja liittolaisia. Salamin aistivoimaisen tiedon idea on kehotus eri tietojen ja tietämisen tapojen kohtaamisiin – ja vielä täsmällisemmin sen voi lukea kutsuna juuri tieteen ja taiteen kenttien kohtaamisiin ja yhteenkietoutumisiin.

Tutkijoiden ja taiteentekijöiden yhteistyö ei kuitenkaan automaattisesti tuota jotain suurempaa hyvää. Tarvitaankin nykyistä parempaa ymmärrystä siitä, mitä kaikkea tieteen ja taiteen toisiaan ruokkiva kumppanuus voi olla, ja mitä se parhaimmillaan voi saada aikaan. Tuo ymmärrys rakentuu kokeilemalla ja kokeiluja reflektoimalla. Tarvitaan siis myös tällaisten kumppanuuksien merkityksen tunnistavia rakenteita, esimerkiksi enemmän tutkimusrahoitusta, joka kutsuu viipyilevään tunnusteluun, hapuiluun ja epävarmuuksiin – tehokkaan, tulostietoisen ja julkaisu(määrä)keskeisen suorittamisen sijaan.

Lähteet:

Puhekupla-työryhmä (Pinja Hahtola, Niina Hosiasluoma, Emma Nortio, Sanna Ryynänen, Jenni Urpilainen & Sirkku Varjonen), kollektiivinen autoetnografia -tutkimusaineisto, 2017–2021.

Salami, Minna (2020). Aistien viisaus. Suomentanut Sini Linteri. Helsinki: S&S.

 

Sanna Ryynänen

Sosiaalipedagogiikan ma. yliopistonlehtori (50%), tutkija

Puhekupla-kollektiivin jäsen ja Saimaan Teatterin tutkijajäsen