Author: ullak

Posted on

Yliopistoseikkailu 2023, osa I: Tekoäly ja opetuksen tulevaisuus

Mikä on kuuminta hottia koulutuspolitiikassa vuonna 2023? Tekoäly. Erityisesti OpenAI -yhtiön viime marraskuussa julkaisema ChatGPT -sovellus, ja sen luomat uhat ja mahdollisuudet opiskelussa ja tutkimuksessa.

Myös Itä-Suomen yliopistossa on reagoitu: hiljattain julkaistun tiedotteen mukaan yliopisto ”kannustaa opettajiaan tekoälysovellusten käyttöön”. Tämä on yliopistolta ihailtavan – poikkeuksellisenkin – sähäkkää reagointia. Julkaistun tiedotteen sisältöön on kuitenkin suhtauduttava kriittisesti.

Mitä on ChatGPT?

Tavallaan ChatGPT:ssä ei ole mitään erityisen uutta. Kyseessä on vain uusi käyttöliittymä vuonna 2020 julkaistulle GPT-3 -ohjelmalle. Tämä on kolmannen sukupolven esikoulutettu generatiivinen transformer -kielimalli (Generative Pre-trained Transformer). Pohjimmiltaan kyse on mallista, joka ennustaa annetun tekstinäytteen perusteella, kuinka tekstiä olisi luontevaa jatkaa. Ennustukset perustuvat aineistolle, jolla malli on opetettu. GPT-3 -ohjelma ei siis ”ajattele” tai ”luo”, vaan muokkaa jo olemassa olevaa tekstimateriaalia uudella tavalla, vasteena annettuun tekstisyötteeseen. Käytetty malli on vain niin hienojakoinen (175 miljardia parametria), ja sitä on koulutettu niin suurella datamäärällä (liki 500 miljardia kieliyksikköä), että tuloksena on hämmästyttävän sujuvaa tekstiä.

Keskustelua on herättänyt juuri GPT-3:n kyky luoda tekstiä, jota on mahdotonta erottaa ihmisen luomasta tekstistä: sovelluksella voidaan muutamassa sekunnissa tuottaa tenttivastauksia, esseitä, puheenvuoroja tai artikkeleita, jotka näyttävät olevan inhimillisen ajattelun tuotosta. ChatGPT:ssä erityistä on se, että se on tehnyt nämä kyvyt helppokäyttöisiksi ja julkisesti saavutettaviksi.

ChatGPT:n väärinkäytöksiä – sovelluksella tuotetun tekstin esittäminen omana – onkin jo tullut ilmi. Yliopistoyhteisö on myös ryhtynyt toimenpiteisiin. Maailmalla merkittäviä yliopistoja on palaamassa takaisin perinteisiin kynä & paperi -salitentteihin. Itä-Suomen yliopistossa ollaan ottamassa toisenlaista kurssia.

Näen sekä Itä-Suomen yliopiston avauksen että tekoälyä koskevan yleisen keskustelun pohjaavan samaan väärinkäsitykseen: kriittisten puheenvuorojen ajatellaan palautuvan takapajuiseen menneen maailman haikailuun ja perusteettomiin kauhukuviin tulevaisuudesta. Kääntäen: tekoälysovellusten käyttöön tulee kannustaa, sillä ne ovat yksinkertaisesti nykypäivää, osa tulevien maistereiden ja tohtoreiden työkalupakkia. Mutta kukaan ei ole kieltänyt tekoälysovellusten hyödyllisyyttä. Kyse on sovellusten käytöstä opetuksessa, ja käytön seurauksista oppimisen mittaamiselle.

Yliopisto-opetuksen tavoitteet ja menetelmät

Nähdäkseni keskustelun ytimessä on virhepäätelmä: koska tekoälysovellukset ovat nykypäivää, ja osa yliopistosta valmistuneiden työkalupakkia, niitä tulisi myös opetuksessa käyttää. Kun esille on nostettu mahdollisuus palata kynä & paperi -salitentteihin, niin akateeminen rehtori Tapio Määttä on kysynyt: ”kuinka tärkeä työelämätaito pen and paper on”? Tässä reaktiossa menee sekaisin kaksi eri asiaa, opetusmenetelmät ja opetustavoitteet.

Kukaan ei ole väittänyt, että käsin kirjoittaminen ja salitenteissä istuminen on taito, jonka tulisi olla opetuksen tavoitteena (”työelämätaitona”). Väite on ollut, että kynä & paperi on tehokas menetelmä, jolla voidaan saavuttaa toivottuja oppimistuloksia. En henkilökohtaisesti koe tarvetta ajaa kynä & paperi -menetelmää yliopisto-opiskeluun. Mutta näen menetelmästä puhumisen tehokkaana tapana terävöittää keskustelua tekoälyn roolista yliopisto-opiskelussa.

Väännetäänpäs ero opetusmenetelmien ja oppistavoitteiden välillä rautalangasta. Koululiikunnassa opetellaan perustaitoja fyysisen kunnon ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Voidaan kysyä: miksi liikuntatunneilla pitäisi nostella puntteja ja vedellä leukoja, kun liukuportaat ja hissit on kerran keksitty? Miksi juosta hiestä märkänä urheilukenttää ympäri, kun matkat taittuvat nykyään vaivattomasti autoilla tai busseilla? Miksi tämä arkaainen rääkki? Siksi, että se on tehokas – ainoa! – menetelmä, jolla kehitämme niitä kykyjä ja taitoja, jotka ovat näiden opintojaksojen oppimistavoitteena.

Kriittinen ajattelu yliopisto-opintojen ytimessä

Päädymme ydinkysymyksen äärelle: mikä on yliopisto-opintojen keskeisin tehtävä? Kun tämän kysymyksen esittää, saa poikkeuksetta vastaukseksi puhetta kriittisestä ajattelusta ja argumentoinnista. Kaikki ovat yhtä mieltä myös siitä, että nämä taidot ovat erityisen tarpeellisia juuri nyt, tänä informaatiovyöryn, somesilpun ja valeuutisten aikakautena – aikana, jolloin kuka tahansa voi laittaa ChatGPT:n täyttämään julkinen keskustelu uskottavan kuuloisella tekstillä. Kaikkein oleellisin taito – kaikkien alojen opiskelijoille – on taito erottaa perusteltu ja uusi tieto perusteettomasta ja vanhentuneesta.

Kuinka opetamme opiskelijoille tätä taitoa? Kuinka opetamme heille argumentointia ja kriittistä ajattelua? En tiedä. Mutta tiedän, miten sitä ei opeteta: laittamalla opiskelijat painamaan nappia, joka saa automaatin suoltamaan inhimillisen kuuloista tekstiä.

Kirjoittaminen – konsistentin narratiivin rakentaminen – ei ole ajattelun tuloste. Kirjoittaminen on ajattelua, ja ennen kaikkea ajattelukyvyn rakentamista, ylläpitoa ja kehittämistä – täysin samalla tavalla kuin lihasharjoitukset ja juokseminen ovat fyysisen kunnon kehittämistä. Jos haluamme kehittää kriittistä ajattelukykyä, meidän on aloitettava ajattelukyvyn kehittämisestä: meidän on aloitettava kirjoittamisesta.

Olen huolissani opiskelijoista. Suurella osalla heistä on vakavia vaikeuksia perusasioiden kanssa: kirjoitustaito ja ymmärrys tieteellisen ajattelun peruskäsitteistä ovat hukassa. Viime syksynä kysyin tieteenfilosofian johdantokurssin luennollani (pääasiassa opintojen alkuvaiheessa olevista opiskelijoista koostuvalta yleisöltä): ”oletteko saaneet opetusta esseen kirjoittamisesta”? Vastaukseksi sain päiden pyörittelyä ja olkien kohauttelua.

Ehkä tässä olisi opetuksen kehittämisen paikka? Ehkä meidän tulisi panostaa systemaattiseen kirjoittamisen opettamiseen? Itse aloittaisin kriittisen ajattelun opettamisen tästä.

Pitäisikö oppimisen mittaamista päivittää?

Kenties tenttiminen ja esseiden kirjoittaminen eivät ylipäätään ole hyvä tapa mitata oppimista? On kuultu monia puheenvuoroja, joissa ChatGPT on toivotettu tervetulleeksi juuri siksi, että se ajaa opettajia kehittämään kekseliäämpiä tapoja opettaa ja monitoroida oppimistuloksia. Tiivistetysti: ChatGPT on vain osoittanut, kuinka opettajien tulisi kehittää oppimisen mittareita, jotka erottelevat ihmiset koneista.

Kuulostaa hienolta. Valitettavasti näen vain heiluvia käsiä.

Ensinnäkin: pitäkäämme fokus opiskelun tavoitteissa. Kun yliopisto-opetuksen keskeisenä tavoitteena on kirjoittamisen, ajattelun ja argumentoinnin kehittäminen, oppimisen mittareiden on annettava luotettavaa tietoa juuri näiden taitojen kehittämisestä. Kyse ei ole vain lopputuloksen, vaan koko suorituksen arvioimisesta: ChatGPT:n kirjoittama essee on eri asia kuin ajattelevan ihmisen kirjoittama essee – 42,195 km moottoripyöräillen on eri suoritus kuin 42,195 km juosten.

Toiseksi, kysyn: missä ovat resurssit? Missä ovat ne resurssit, joilla kehitämme notkeampia ja syvällisempiä tapoja opettaa? En ole nähnyt vastauksia tähän kysymykseen – en edes fantasiaa, josta voisimme ryhtyä pudottautumaan maan pinnalle.

Pudottautukaamme siis nyt. Ei ChatGPT ole ongelma sellaisessa järjestelmässä, jossa opettaja tapaa opiskelijaa viikoittain viiden vuoden ajan – järjestelmässä, joka muutamalla maailman huipuiksi kutsumallamme yliopistolla on. Päinvastoin: tällaisessa järjestelmässä ChatGPT:stä voidaan ottaa kaikki ilo ja hyöty irti. Jatkuvassa oppilaan ja opettajan vuorovaikutuksessa – viikoittaisessa esseiden kirjoittamisen ja kommentoinnin silmukassa – tekoälysovellukset muuttuvat uhasta mahdollisuudeksi.

Mutta meillä ei ole tällaista järjestelmää Suomessa. Harvalla yliopistolla maailmassa on. Tekoälysovellukset ovat mahdollisuuksia tuolla kaukana jossakin – niille opiskelijoille, joiden syntyperä ja varallisuus ovat ne sattuneet suomaan.

Missä on konkretia?

Kaipaan tekoälykeskusteluun myös konkretiaa. Teemat ovat isoja, ja sanat ovat hienoja, mutta teot ovat tyhjiä.

Missä ja miten tekoälysovellusten käyttö on yliopisto-opinnoissa sallittua? Kenelle ne ovat sallittuja? Missä opintojen vaiheessa ne ovat sallittuja? Miten sovellusten käyttöä valvotaan? Miten niiden väärinkäyttöä sanktioidaan? Ja ennen kaikkea: miten kaiken tämän normiston ylläpitoa resursoidaan?

Jälleen kerran: en ole nähnyt näihin kysymyksiin vastauksia, sen paremmin suomalaisessa kuin kansainvälisessäkään keskustelussa. Onko näitä kysymyksiä edes kysytty? Luulen että on – niissä yliopistoissa, joissa on palattu kynä & paperi -menetelmään. Näissä yliopistoissa on isketty kourat santaan: kysytty konkreettisia kysymyksiä, otettu huomioon käytettävissä olevat resurssit, ja tehty realistisia johtopäätöksiä.

Pelkäämmekö me liata käsiämme?

Tuomas Pernu.Tuomas Pernu

Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

Posted on

Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan humanistisen osaston venäjän kielen oppiaineen avoin kirje

Me venäjän kielen oppiaineen opettajat, opiskelijat ja jatko-opiskelijat vastustamme jyrkästi Venäjän sotatoimia Ukrainassa ja tuemme ukrainalaisia heidän taistelussaan demokratian ja itsenäisyyden puolesta.

Venäjän sotilaallinen toiminta on tappanut siviilejä mukaan lukien kymmeniä lapsia, pakottanut miljoonia ihmisiä pakenemaan kodeistaan, tuhonnut maan infrastruktuuria ja vaarantanut ydinvoimaloita. Venäjä käyttää raskaita ohjuksia ja lentokoneita tuhotakseen siviilikohteita. Asuin- ja julkisrakennuksia, sairaaloita, kouluja, kirkkoja, yliopistoja ja arvokkaita rakennustaidon muistomerkkejä on saatettu raunioiksi ja liekkeihin. Venäjän aggressiiviset sotatoimet ja uhkaukset ydinsodalla aiheuttavat korvaamatonta vahinkoa molempien maiden kansoille ja saattavat Euroopan ja koko maailman katastrofin partaalle.

Meidän, venäjän kielen, kulttuurin ja kääntämisen opettajien, opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden, on ratkaisevan tärkeä todeta, ettei oppiaineemme liity sotilaalliseen terroriin, ydinasekiristykseen eikä poliittiseen propagandaan vaan venäläisen taiteen humanistisiin ihanteisiin, kulttuurienväliseen viestintään ja vastuulliseen kansainväliseen politiikkaan. Ilmaisemme tukemme Venäjän kansalaisille, jotka vaativat sodan lopettamista.

ОТКРЫТОЕ ПИСЬМО КАФЕДРЫ РУССКОГО ЯЗЫКА ФИЛОСОФСКОГО ФАКУЛЬТЕТА УНИВЕРСИТЕТА ВОСТОЧНОЙ ФИНЛЯНДИИ

Мы, сотрудники, студенты и аспиранты кафедры русского языка, культуры и переводоведения Университета Восточной Финляндии, выражаем категорический протест против развязанной Россией войны в Украине и поддерживаем украинцев в их борьбе за демократию и независимость.

В результате российских военных действий России в Украине гибнут мирные граждане, в том числе и десятки детей, миллионы людей вынуждены оставить свои дома, уничтожается инфраструктура, подвергаются опасности ядерные объекты. Для нападения на мирные города российские вооруженные силы используют тяжёлую ракетную технику и авиацию. В руинах и в огне памятники старинной архитектуры, жилые и общественные здания, больницы, школы, церкви и университеты. Агрессивные военные действия России, подкрепляемые угрозами ядерной войны, наносят невосполнимый ущерб народам обеих стран и ставят на грань катастрофы Европу и весь мир.

Для нас, преподавателей, студентов и аспирантов русского языка, культуры и переводоведения, крайне важно, чтобы предмет наших занятий ассоциировался не с военным террором, ядерным шантажом и политической пропагандой, а с гуманистическими идеалами русского искусства и русской литературы, бесконфликтной межкультурной коммуникацией, ответственной международной политикой. Мы выражаем поддержку россиянам, которые требуют прекращения войны.

 

 

Posted on

Itä-Suomen yliopisto tukee maakuntarajaa rikkovaa tiedekasvatustyötä

Itä-Suomen yliopisto on tehnyt vuosia tiedekasvatusyhteistyötä pohjois-savolaisen Snellman-kesäyliopiston Lasten yliopiston kanssa. Nyt ensimmäistä kertaa yliopisto on mukana SnellmanEDUn Lasten yliopiston koordinoimassa kansainvälisessä Phereclos-hankkeessa, jota rahoittaa EU:n Horisontti 2020 -ohjelma. https://www.phereclos.eu/

Syksyllä 2019 alkaneen hankkeen päätavoitteena on löytää kestäviä käytäntöjä kouluyhteisöjen ja koulun ulkopuolisten tahojen tiedettä ja taidetta yhdistävän STEAM-pedagogiikan näkökulmasta. Kansainvälisellä tasolla hanketta koordinoi Wienin yliopiston lasten yliopisto. Toteutuksesta vastaa kuusi eri maata, joista SnellmanEDUn Lasten yliopisto on hankkeessa ainoa suomalainen toimija tehtävänä kehittää ratkaisuja harvaan asuttujen alueiden tiedekasvatukseen tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntäen.  https://snellmanedu.fi/phereclos-hanke/

Yhteistyön tuloksena syntyi Lasten yliopiston Digimaailma, joka kokoaa monipuolisia tiedekasvatuksen työkaluja perheiden ja koulujen saataville yhteen paikkaan. Digimaailma sisältää maksuttomia non-stop- ja etäohjattuja virtuaalikerhoja, tiedevideoita, lasten tiedeartikkeleita ja helppoja ohjeita myös kasvattajille. https://digimaailma.snellmanedu.fi/

Digimaailmaa on kehitetty monialaisena yhteistyönä peruskoulujen, Itä-Suomen yliopiston Soveltavan kasvatustieteen ja opettajakoulutuksen osaston kanssa. Useimpien non-stop-virtuaalikerhojen sisällöt ovat aineen- ja luokanopettajaopiskelijoiden luomia osana heidän yliopisto-opintojaan. Sisältöjen ideoinnissa, luomisessa ja pilotoinnissa opettajaopiskelijoita auttoivat Lasten yliopiston lisäksi Yrityskylä Itä-Suomi (Ville Saviluoto), Pohjois-Savon Business Center (Matti Laitinen), Kuopion Museo (Sanna Reinikainen, Nina Alejärvi), Kuopion kaupunginkirjasto (Anu Parviainen ja Tiina Kauppinen) ja ThingLink (Aleksi Komu). Lasten tiedeartikkelit on luotu Tiedetuubi-verkkojulkaisun tiedejournalistin Jari Mäkinen toimesta ja niiden pedagogiseen kehittämiseen on osallistunut koulujen opettajien lisäksi myös opettajaopiskelijoita.

Tutustu esimerkiksi Da Vincin salainen koodi -virtuaalikerhoon !

Digimaailman etäohjatut virtuaalikerhot järjestetään loka-marraskuussa osana Lasten yliopiston ja Ilona IT:n (Maj-Britt Kentz) tarjoamaa Suomen ensimmäistä Virtuaalikerho-ohjaajakoulutusta. Koulutukseen sisältyvässä ja myös sellaisenaan toteutettavassa Tiedekasvatuksen perusteet -non-stop-verkkokurssin sisältöjen kehittämiseen on saatu arvokasta asiantuntijatukea soveltavan kasvatustieteen laitoksen henkilökunnalta (Eliisa Vähä, Sirpa Kärkkäinen, Ville Tahvanainen, Kari Sormunen). Digimaailman tiedekasvatusohjeet kasvattajille löytyvät Ilona IT:n Emill-palveluun rakennetusta ”Tiedekasvatuksen työkalupakista”. Ideat tiedekasvatusohjeisiin ovat syntyneet Tiedekasvatuksen perusteet -verkkokurssin opiskelijoiden tiedekasvatussuunnitelmien ja hankkeen muiden toteutusten pohjalta.

Digimaailman sisältöjen kehittämisen aikana tehtiin tiivistä yhteistyötä kahden kampuksen ja maakuntien välisten rajojen rikkomiseksi. Ideoista organisaatioiden ja alueiden väliseen yhteistyöhön voitte lukea lisää blogeista:

Avointa tiedekasvatusta (01.06.2021)

Oppilaiden luontosuhteita tutkimassa (1.7.2021)

Yliopistonlehtorin visiona tiedekasvatuksen kehittäminen (14.05.2021)

Ilmiölähtöistä tiede- ja yrittäjyyskasvatusta yhteistyössä Lasten yliopiston, Itä-Suomen yliopiston ja Yrityskylän kanssa (9.3.2021)

Maakuntarajaa rikkovaa tiede- ja taidekasvatusta (14.1.2021)

Phereclos-hankkeen satoa vuodelta 2020 (30.12.2021)

Kirjoittaja:

Niko Kyllönen, hankekoordinaattori
044 746 2843
niko.kyllonen(a)snellmanedu.fi

www.snellmanedu.fi/phereclos-hanke ja www.snellmanedu.fi/lasten-yliopisto

Posted on

Yhteistieteisyys – tulevaisuuskestävä tutkimusorientaatio?

Todellisuuden selittämiseen ja ymmärtämiseen liittyvät lähestymistavat vaihtelevat yksitieteisyydestä, monitieteisyyteen ja aina tieteidenvälisyyteen saakka. Transdisiplinaarisuus ulottuu yhteistieteisyyttäkin avarammalle, sillä silloin tutkittavaan ilmiöön kytketään toimijoita myös tiedeyhteisön ulkopuolelta.

Lähestymisnäkökulmat tuottavat erilaisia näkymiä hyvän elämän mahdollisuuksien tunnistamiseen planeetallamme. Monimutkaisten ongelmien ratkaisemisessa tarvitaan yhä useammin eritieteisen lähestymisen sijasta yhteistieteisyyttä – ja transdisiplinaarisuutta.

Lawrence Wheeler ja Ewing Miller (Wheeler & Miller, 1970) lähestyvät asiaa havainnollisesti perinteistä ajattelua avartavan kuvitteellisen – ehkä hiukan naivin esimerkin avulla.

Ongelmana on, kuinka rakentaa mahdollisimman hyvä talo elefantille. Koska aikaisempia kokemuksia ei vastaavasta tapauksesta ole, on selvää, että tarvitaan moninäkökulmaista lähestymistä. Mikään yksittäinen näkökulma ei hyvää lopputulosta takaa.

Rakennusarkkitehti, sisustusarkkitehti, rakennusinsinööri, sosiologi ja psykologi ryhtyvät moniammatilliseen yhteistyöhön. Rakennusarkkitehti haluaa saada selville, mikä hankkeen toteutusbudjetti loppujen lopuksi on ja millaisia laatuvaatimuksia elefantin asuttamalle talolle tarkalleen ottaen on.

Rakennusinsinöörin mukaan rakenteiden pitää olla huomattavan lujat, jolloin betonielementit toimivat hyvin ja ovat kohtuuhintaisia. Psykologin mukaan elefanteille on ominaista pitkät ruokailuajat, minkä vuoksi avarien ruokailutilojen tulee olla suunnittelun keskiössä.

Sosiologin mukaan elefanteille on tyypillistä ryhmissä toimiminen, minkä vuoksi taloa ei kannata suunnitella vain yhtä elefanttia silmällä pitäen. Siellä tulee oleskelemaan joka tapauksessa useita elefantteja. Lisäksi elefantit seurustelevat seisaaltaan, mikä asettaa vaatimuksia talon korkeudelle. Sisustusarkkitehti kiinnittää huomiota talon värimaailmaan ja ehdottaa värien valitsemista elefanttien luonnollisen elinympäristön mukaisiksi.

Talo valmistuu. Se on jyhkeä ja vankka betonitalo, jossa on huomattavan suuret ruokailutilat. Värimaailma on viehättävä. Se muistuttaa elefanttien luontaista elinympäristöä. Budjettikaan ei juuri ylity, vaikka kyseessä on pilottihanke.

Elefantti muuttaa taloon. Se syö ulkona. Aluksi se käyttää talon ruokailutiloja oleiluun, mutta tilat eivät ole sen mielestä viihtyisät. Elefantin paras ystävä on sirkuksesta takaisin luontoon rehabilitoitu yksilö, minkä vuoksi se vierastaa tilojen kaikuisuutta. Toisaalta värimaailman suhteen sillä ei ole erityisiä mieltymyksiä. Mutta oli miten oli, muutaman viikon päästä talo jäi tyhjilleen.

Kertomus havainnollistaa uusien ongelmien ratkaisemisen haastetta. Edes monitieteinen lähestyminen ei takaa onnistunutta lopputulosta. Tämä johtuu siitä, että monitieteisyys on luonteeltaan eritieteistä.

Eritieteisyydessä tieteiden alat säilyttävät tieteenalalle ominaisen tulokulman sen sijaan, että pyrkimyksenä olisi eläytyä tarkastelemaan kaikille tutkijoille vierasta ongelmaa ennakkoluulottomasti yhteistieteistä näkökulmaa tavoitellen.

Siinä missä monitieteisessä lähestymisessä tuppaa eritieteisyys ohjaamaan tutkimuksen tekemistä, tieteidenälisessä lähestymisessä eri tieteenalat sulautuvat toisiinsa.

Jos elefantille suunnitellun talon rakentamisessa olisi haluttu onnistua mahdollisimman hyvin, olisi monitieteisyydestä kannattanut pyrkiä aidompaan tieteidenvälisyyteen (interdisciplinarity). Sekään ei välttämättä olisi taannut hyvää lopputulosta – elefantin hyvää elämää kannattelevaa asumisratkaisua.

Aivan ilmeisesti paras ratkaisu olisi ollut rohkea siirtyminen transdisiplinaarisuutta kohden. Silloin talon suunnittelutiimiin olisi otettu jäseniä tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tässä tapauksessa ehkä orpoeläinpuistoista, elefanttien asuinalueilla toimivista metsänvartijoista ja eläintenhoitajista.

Transdisiplinaarisessa lähestymisessä tutkimusasetelma saa tapaustutkimuksellisia piirteitä. Silloin tavoitetaan ympäröivän todellisuuden monimuotoisuutta ja vivahteikkuutta pelkkää eri tieteenalojen välistä konsultointia juurevammin.

Tulevaisuuskestävän tutkimusorientaation tavoitteleminen on yhä oleellisempaa maailmassa, jonka tulevaisuuteen liittyy huomattavasti koronapandemiaa monitahoisempi haaste. Kyse on siitä kompleksisesta kokonaisuudesta, jonka luonnonvarojen hupeneminen, kuudes sukupuuttoaalto ja ilmastonmuutos muodostavat.

Lähteet

Repko, Allen ja Rick Szostak (2020). Interdisciplinary Research. Process and Theory. 4th Edition. London: Sage.

Wheeler, Lawrence ja Ewing Miller (1970). Multi-Disciplinary Approach to Planning. Paper presented at Council of Education Facilities Planners Annual Conference (47th, Oklahoma City, Oklahoma, October 6, 1970). Luettavissa: https://eric.ed.gov/?id=ED044814

Arto O. Salonen
Apulaisprofessori, Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen
Yhteiskuntatieteiden laitos
Salosen kotisivut ovat osoitteessa www.artosalonen.com

Posted on

“Play more, be more” – can it be a new slogan for students and educators at UEF?

Advances in digital technology have made it possible to develop enhanced methods of educating students. These methods also serve as learning resources for educators and practitioners. It is now possible to use resources that were only dreamed about as little as 10–15 years ago. Therefore, methods that can engage students and increase their active participation should be used in preclinical settings and possibly also in clinical environments.

The University of Eastern Finland, as one of the flag-ship young universities in Scandinavia, tries to ensure the continuous development of science and education through worldwide cooperation to provide untapped opportunities (increased quality and attractiveness of education and science, a breakthrough in educational and research methodologies) for the future generations. Along this strategy, the histology education at the Institute of Biomedicine underwent a crucial curriculum reform in 2016, when a student-centered learning and a whole-slide imaging platform were introduced. In practice, students studied in this self-guided, whole-slide digital imaging platform, powered by laboratory sessions supervised by a group of professionals. The results of this reform assessing the new approach in 2017 indicated mastery of the whole-slide imaging platform and positive student attitudes.

At the second phase, having a crossborder-transatlantic cooperation with educators from the University of Utah School of Medicine Salt Lake City, Utah,; Innovation &Strategy Group, Adtalem Global Education, Chicago, Illinois and Clinical Playground, LLC, Madison, Wisconsin, we analyzed here at the Institute of Biomedicine how the change of the learning climate with interactive and online assessments influence morphology education for medical and dental courses, since studies suggest that students are more likely to remain engaged in an educational activity if technology is involved. Web-based programs, mobile applications and virtual patient simulations are just a few examples of platforms that can incorporate “gamification”.

During our study, a gamified learning environment has been introduced for the histology curriculum using Kahoot®, an interactive Internet-based game, combining competitiveness and general gamification in its learning platform. To date, this platform has mainly been actively used as a technology-based tool to facilitate knowledge transfer in business settings, as well as in elementary and middle schools, but it is not yet widely utilized at university level, especially for anatomy education.

The gamification program was successful and resulted in significant learning gains in students. The overall participant satisfaction with the course was high and students indicated that gamification increased their motivation in a relaxed scenario. The approach enabled students to overcome individual difficulties and to set up collaboration; furthermore, gamification promoted interest, and the respondents found the immediate feedback from senior professionals to be positive. In the open-ended survey, the students viewed collaborative team- and gamification-based learning positively.

These observations were published in one of the highly recognized open access journal in the field of education, therefore we might wish to suggest a new slogan for our alumni members “PLAY MORE, BE MORE”.

Szabolcs Felszeghy

DDS, PhD, Senior Researcher

Institute of Biomedicine

Posted on

Tutkija ilmastoroistona

Mitä pitäisi tehdä, jos haluaisi yhdellä teolla puhdistaa osaltaan “ilmastoroiston” taakan? Näin pohti Twitterissä teknologiayritys Accenturen johtaja Mika Rossi kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n uusimman raportin julkistamisen jälkimainingeissa. Rossin tavoin moni muukin twitteröijä oli intoutunut miettimään, mitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarvittavat perustavanlaatuiset muutokset voisivat tarkoittaa oman elämän mittakaavassa.

Oman elämänsä ilmastovaikutuksia voi netissä arvioida esimerkiksi Sitran elämäntapatestillä. Tämä testi, kuten hiililaskurit yleensäkin, keskittyvät niihin kulutusvalintoihin, joita ihminen tekee vapaa-ajallaan. Vähemmälle huomiolle jää, että myös työnteko voi olla melkoinen päästölähde. Tutkijan työssä erityisen ongelmallista on matkustaminen, joka näillä näkymin vain entisestään lisääntyy, kun tutkimuksen kansainvälistymistä korostetaan.

Viime vuosien suurimpiin ilmastorötöksiini kuuluu pari vuotta sitten tekemäni matka kulttuurintutkimuksen alan suureen Crossroads-konferenssiin, joka järjestettiin Sydneyssä. Konferenssi oli laadukas, ja oli toki myös matkailumielessä kiinnostavaa käydä ensimmäistä kertaa Australiassa. Ilmastonäkökulmasta on kuitenkin vaikeaa perustella lentämistä maapallon toiselle puolelle pitämään viidentoista minuutin esitelmää parillekymmennelle kollegalle. Pienet arjen valinnat kuten autottomuus ja ekosähkön käyttö kumoutuvat silmänräpäyksessä tällaisella ilmastotörttöilyllä, joka omassa tapauksessani vastaa liki puolen vuoden normaaleja päästöjä.

Kansainväliset konferenssit ja tutkimushankkeet ovat kiinteä osa tutkijan työnkuvaa ja ainakin minulle myös yksi akateemisen työn suola. Mieluiten silti matkustaisin sellaisilla tavoilla, jotka kalvaisivat mahdollisimman vähän ilmasto-omaatuntoa.

Vähähiiliset valinnat eivät onneksi tarkoita vain vähentämistä tai luopumista, vaan usein myös laadullisia parannuksia. Odottelu lentokentillä on todellista hukkaan heitettyä aikaa, kun taas junalla matkustaen ehtii sekä työskennellä että levätä. Parhaisiin konferenssimuistoihini kuuluukin maa- ja vesireittejä pitkin tekemäni reissu Euroopan sosiologikonferenssiin Geneveen vuonna 2011. (Kerrankin oli aikaa valmistella esitelmä huolellisesti!)

Ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen edellyttää niin suurta paradigmanmuutosta, ettei yksilöiden oma-aloitteisten toimien odottamiselle ole enää aikaa. Tarvitaan rakenteellisia toimia, jotka ohjaavat ja tarvittaessa pakottavat toimimaan järkevästi. Pitäisikö meillä yliopistossa aloittaa muuttamalla matkustusohjetta niin, että matkan edullisen hinnan ja lyhyen keston sijaan priorisoitaisiin voimakkaasti pienintä hiilijalanjälkeä? Pitäisikö kotimaan lennot yliopiston rahoilla yksinkertaisesti lopettaa? Pitäisikö ulkomaanlentojen päästöjä kompensoivat lentomaksut tai päästöoikeuksien ostot aina sisällyttää tutkimushankkeiden budjetteihin?

Ehdotukset saattavat kuulostaa radikaaleilta, mutta globaalissa mittakaavassa ne olisivat vasta aivan alustavia – mutta sitäkin tarpeellisempia – pelinavauksia.

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkija

Posted on

Genetic risk factors of Alzheimer’s disease are linked to increased risk of metabolic syndrome already in childhood

Alzheimer’s disease is an incurable brain disorder and the most common cause of dementia, contributing to 70–80% of all cases. Alzheimer’s disease is estimated to affect more than 70,000 people in Finland, and more than 5.2 million people in the US. The prevalence of Alzheimer’s disease increases with age, and 15–20% of the population over 85 years of age has a diagnosis. Although the risk of developing Alzheimer’s disease increases with age, Alzheimer’s disease can be diagnosed even in people who are under 50.

The root cause of Alzheimer’s disease remains unknown, but we know that a complex interplay between genetic, behavioural and environmental factors underlies the pathogenesis. Out of the genetic factors, apolipoprotein (APO) ɛ4 is the strongest individual genetic factor associated with the risk of Alzheimer’s disease, and also other gene variants may increase the risk. However, when it comes to the risk of Alzheimer’s disease, the role played by individual gene variants is relatively small. An overall risk score comprising several gene variants that increase the risk of Alzheimer’s disease can provide a more accurate estimate of the association of the overall genetic risk with Alzheimer’s disease and cognitive function.

Associations of Alzheimer’s risk factors haven’t been studied in children before

Genetic risk factors increase the risk of Alzheimer’s disease, but do not actually cause it. In addition, cardiovascular diseases and their risk factors are associated with an increased risk of Alzheimer’s disease. These factors include symptoms of metabolic syndrome, such and overweight and obesity, elevated cholesterol levels, type 2 diabetes, elevated fasting insulin and impaired insulin resistance. The development of cardiovascular diseases takes time, and the same is true for Alzheimer’s disease: these are slow processes. We know that the development of cardiovascular diseases can start already in childhood, but similar evidence relating to Alzheimer’s disease remains scarce.

In our new study reported in the Journal of Alzheimer’s Disease, we were the first in the world to explore whether two risk factor groups of Alzheimer’s disease, namely genetic factors and characteristics of metabolic syndrome, are associated with one another already in childhood. We found that a higher genetic overall risk score for Alzheimer’s disease was associated with elevated levels of LDL cholesterol in girls at the onset of the study, i.e. in the first grade of primary school.   Two years later, the genetic risk score in girls was also associated with an increased overall risk of metabolic syndrome, higher fasting blood glucose levels and impaired insulin resistance, which are well-known risk factors of type 2 diabetes.

We also found that body fat percentage modulated these associations, as the genetic overall risk score was associated with metabolic syndrome only in girls with elevated body fat levels. Our findings indicate that the overall genetic risk of Alzheimer’s disease is associated with an increased risk of metabolic syndrome especially in girls who are overweight or obese. However, we did not observe similar associations in boys.

What was known before, and what do we know now?

Our study was the first to explore in children the associations of two risk factor groups that increase the risk of Alzheimer’s disease in adulthood. Earlier studies have found that the genetic overall risk score for Alzheimer’s disease is associated with a smaller hippocampus volume in young adults. The hippocampus is the brain’s memory centre. A higher genetic risk score has been associated with higher levels of Alzheimer’s biomarkers in adults. Moreover, overweight, obesity and an increased risk of type 2 diabetes have been associated with higher levels of beta-amyloid 42 and preselinin in adolescents – both of these proteins have been linked to Alzheimer’s disease. In addition, overweight emphasises the adverse association between the genetic risk score and Alzheimer’s biomarkers in adults.

These findings are in line with ours: the genetic risk score was associated with the risk of metabolic syndrome especially in girls who were overweight or obese. This suggests that the risk factors of Alzheimer’s disease can start to accumulate already in childhood, although the more significant changes in the brain and in memory and cognitive function won’t be visible until in the old age. Moreover, our findings suggest that the prevention of overweight and obesity already in childhood can reduce the risk of Alzheimer’s disease and cardiovascular diseases later in life, but we still need to conduct more longitudinal studies into the matter. We know that staying physically active, eating a diet that is rich in plants and veggies, fibres, fish and soft fats, and getting enough sleep not only reduces the risk of overweight, but also improves cognitive function already in childhood and adolescence.

It is possible that many symptoms and diseases occurring in adulthood can be traced back to the complex interplay between childhood lifestyles, overweight and obesity, and genetic factors, which we don’t fully comprehend yet. Our findings indicate that two risk factor groups of Alzheimer’s disease are linked to one another already in childhood. However, although the findings of this study and the findings of many earlier studies show that it is important to start the prevention of Alzheimer’s disease already in childhood and adolescence, our findings do not directly indicate an increased risk of AD in adulthood. We need more information about whether the association we’ve discovered now will remain in adulthood, and what is the combined effect of genetic factors and risk factors of metabolic syndrome on the cognitive function of children and young people.  We also need information about whether changes in lifestyle can diminish or eliminate the adverse effects of genetic factors. Answers to these questions will become available from the Physical Activity and Nutrition in Children Study ongoing at the University of Eastern Finland in the near future.

Research article and link to the author’s version:

Haapala EA, Paananen J, Hiltunen M, Lakka TA. Associations of Genetic Susceptibility to Alzheimer’s Disease with Adiposity and Cardiometabolic Risk Factors among Children in a 2-Year Follow-up Study. Journal of Alzheimer’s Disease 2018;64:587-595. https://content.iospress.com/articles/journal-of-alzheimers-disease/jad180216

https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/58835/haapalaymjad180216.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Eero Haapala

PhD, Adjunct Professor in Paediatric Exercise Physiology

Posted on

Alzheimerin taudin geneettiset riskitekijät ovat yhteydessä kohonneeseen metabolisen oireyhtymän vaaraan jo lapsuudessa

Alzheimerin tauti on yleisin dementiaa aiheuttava parantumaton sairaus, joka kattaa 70–80 % kaikista dementiatapauksista. Arvioiden mukaan Alzheimerin tautia sairastaa Suomessa yli 70 000 ja esimerkiksi Yhdysvalloissa yli 5,2 miljoonaa ihmistä. Alzheimerin taudin yleisyys kasvaa iän myötä, ja yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimerin tauti. Vaikka sairastumisen todennäköisyys kasvaa iän myötä, voidaan Alzheimerin tautia todeta jo alle 50-vuotiailla.

Alzheimerin taudin perimmäistä syytä ei tiedetä, mutta sen taustalla on monimutkainen geneettisten tekijöiden, käyttäytymisen ja ympäristön vuorovaikutussuhde. Geneettisistä tekijöistä apolipoproteiini (APO) ɛ4 on vahvin Alzheimerin taudin vaaraan liitetty yksittäinen geneettinen tekijä, mutta myös monet muut geenivariantit voivat lisätä Alzheimerin taudin riskiä. Näiden yksittäisten geenivarianttien vaikutus Alzheimerin taudin vaaraan on kuitenkin melko pieni. Useista Alzheimerin taudin varaa lisäävistä geenivarianteista muodostetun kokonaisriskipistemäärän avulla voidaan saada luotettavampia arvioita geneettisen kokonaisriskin yhteyksistä Alzheimerin tautiin ja kognitiiviseen toimintakykyyn.

Alzheimerin taudin eri riskitekijöiden yhteyttä ei ole ennen tutkittu lapsilla

Geneettiset riskitekijät lisäävät Alzheimerin taudin vaaraa, mutta eivät varsinaisesti aiheuta sitä. Myös sydän- ja verisuonitaudeilla ja niiden riskitekijöillä on yhteys suurentuneeseen Alzheimerin taudin vaaraan. Tällaisia tekijöitä ovat monet metabolisen oireyhtymän piirteet, kuten ylipaino ja lihavuus, kohonnut kolesteroli, tyypin 2 diabetes, kohonnut paastoinsuliini ja heikentynyt insuliiniherkkyys. Samoin kuin sydän- ja verisuonitautien kehittyminen vie aikaa, myös Alzheimerin taudin kehittyminen on hidas prosessi. Tiedämme, että sydän- ja verisuonitautien kehittyminen voi alkaa jo lapsuudessa, mutta Alzheimerin taudista vastaavaa näyttöä on vielä hyvin vähän.

Tuoreessa Journal of Alzheimer’s Disease -lehdessä julkaistussa artikkelissamme tutkimme ensimmäisinä maailmassa, ovatko kaksi Alzheimerin taudin riskitekijäryhmää, geneettiset tekijät ja metabolisen oireyhtymän piirteet, yhteydessä toisiinsa jo lapsuudessa. Tulostemme mukaan suurempi Alzheimerin taudin geneettinen kokonaisriskipistemäärä oli yhteydessä korkeampaan LDL-kolesterolipitoisuuden tytöillä tutkimuksen alkutilanteessa, lasten ollessa ensimmäisellä luokalla. Kaksi vuotta myöhemmin geneettinen riskipistemäärä oli tytöillä yhteydessä myös suurempaan metabolisen oireyhtymän kokonaisriskiin, korkeampaan paastoglukoosipitoisuuteen sekä heikentyneeseen insuliiniherkkyyteen eli tunnettuihin tyypin 2 diabeteksen riskitekijöihin.

Havaitsimme kehon rasvaprosentin muokkaavan näitä yhteyksiä, sillä geneettisellä kokonaisriskipistemäärällä oli yhteys metabolisen oireyhtymään vain tytöillä, joilla oli kohonnut kehon rasvapitoisuus. Tulokset antavat viitteitä siitä, että Alzheimerin taudin geneettinen kokonaisriski on yhteydessä kohonneeseen metabolisen oireyhtymän vaaraan erityisesti ylipainoisilla ja lihavilla tytöillä. Pojilla vastaavia yhteyksiä ei kuitenkaan havaittu.

Mitä tiedettiin ennestään ja mikä on uutta?

Tutkimuksemme oli ensimmäinen, jossa kartoitettiin kahden Alzheimerin taudin vaaraa aikuisuudessa lisäävän riskitekijäryhmän keskinäisiä yhteyksiä lapsuudessa. Aikaisemmissa tutkimuksissa Alzheimerin taudin geneettisen kokonaisriskipistemäärän on havaittu olevan yhteydessä pienempiin hippokampusten eli aivojen muistikeskuksen tilavuuksiin nuorilla aikuisilla. Korkeamman geneettisen riskipistemäärän on havaittu olevan yhteydessä myös kohonneisiin Alzheimerin taudin merkkiaineisiin aikuisilla. Lisäksi ylipainolla, lihavuudella ja kohonneella tyypin 2 diabeteksen riskillä on havaittu yhteys Alzheimerin tautiin liittyvien proteiinien, beeta-amyloidi-42:n, ja preseniliinin, kohonneisiin pitoisuuksiin murrosikäisillä. Samoin ylipainoisuuden on havaittu korostavan geneettisen riskipistemäärän epäedullista yhteyttä Alzheimerin taudin merkkiaineisin aikuisilla.

Nämä tulokset ovat samansuuntaisia omien tulostemme kanssa, joiden mukaan geneettinen riskipistemäärä oli yhteydessä metabolisen oireyhtymän riskiin erityisesti ylipainoisilla ja lihavilla tytöillä. Tulokset antavat viitteitä siitä, että Alzheimerin taudin riskitekijät saattavat kasautua osin jo lapsena, vaikka merkittävämmät muutokset aivoissa sekä muisti- ja ajattelutoiminnoissa näkyvät vasta vanhuudessa. Näiden tulosten perusteella ylipainon ja lihavuuden ehkäisy lapsuudesta alkaen voi vähentää Alzheimerin taudin sekä sydän- ja verisuonitautien vaaraa myöhemmällä iällä, mutta lisää pitkäkestoisia tutkimuksia aiheesta tarvitaan. Fyysisen aktiivisuuden lisäämisen, kasvispainotteisen, runsaskuituisen ja kalaa ja pehmeää rasvaa sisältävän ruokavalion ja riittävän unen on havaittu paitsi vähentävän ylipainon vaaraa, myös parantavan kognitiivisia toimintoja jo lapsilla ja nuorilla.

Monien aikuisiän oireiden ja sairauksien taustalla voi olla lapsuuden elintapojen, ylipainon ja lihavuuden sekä geneettisten tekijöiden monimutkainen vuorovaikutus, jota emme vielä täysin tunne. Tulostemme perusteella kaksi Alzheimerin tautiin liittyvää riskitekijäryhmää näyttävät olevan yhteydessä toisiinsa jo lapsuudessa. Vaikka tulostemme ja muiden aikaisempien tutkimusten perusteella myös Alzheimerin taudin ehkäisy on syytä aloittaa jo lapsuudessa ja nuoruudessa, tuloksistamme Alzheimerin taudin vaaraan aikuisuudessa on vielä pitkä matka. Jatkossa tarvitsemme tietoa siitä, pysyykö nyt havaittu yhteys myös aikuisuudessa ja millainen on geneettisten tekijöiden ja metabolisen oireyhtymän riskitekijöiden yhteisvaikutus lasten ja nuorten kognitiivisiin toimintoihin. Lisäksi tarvitsemme tietoa siitä, voiko elintapoja muuttamalla vähentää tai poistaa myös geneettisten tekijöiden epäedullisia vaikutuksia. Tästä voimme odottaa tuloksia jo lähitulevaisuudessa Lasten liikunta ja ravitsemus -tutkimuksesta.

Tutkimusartikkeli ja linkki kirjoittajan versioon:

Haapala EA, Paananen J, Hiltunen M, Lakka TA. Associations of Genetic Susceptibility to Alzheimer’s Disease with Adiposity and Cardiometabolic Risk Factors among Children in a 2-Year Follow-up Study. Journal of Alzheimer’s Disease 2018;64:587-595.
https://content.iospress.com/articles/journal-of-alzheimers-disease/jad180216

https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/58835/haapalaymjad180216.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Eero Haapala

FT, lasten ja nuorten liikuntafysiologian dosentti

Posted on

Kokemuskeskeiset alat

Monista luonnontieteiden ja tekniikan tieteenaloista kuulee usein sanottavan, että ne ovat laiteintensiivisiä, kun tarkoitetaan että onnistuakseen tutkimuksen harjoittaminen ja tutkijoiden koulutus vaativat kalliita laitteita ja niihin kohdistettuja investointeja.

Ajatus ikään kuin tekee hyväksyttäväksi sen, että tieteenalan koulutus myös saa maksaa enemmän kuin sellaisten tieteenalojen koulutus, jotka eivät ole laiteintensiivisiä.

Kun esimerkiksi vieraiden kielten koulutuksen kalleutta yliopistoissa on yritetty perustella vastaavasti sillä, että se vaatii paljon opettajan kontaktitunteja, tulos ei ole ollut sama.

Jotta voi toimia virallisena kääntäjänä tai tulkkina, kielitaidon tason on vastattava eurooppalaisessa luokituksessa tasoja C1–C2. Sen saavuttaminen lukion kieliopintojen jälkeen vaatii maisterin opinnot ja vuosia koulutusta, jossa keskeisessä roolissa ovat kontaktit mm. natiiviopettajiin ja muihin ao. kieltä puhuviin ihmisiin esimerkiksi kielivaihdossa.

Kielitaito on sosiaalista taitoa, ei pelkästään teoreettista tietoa, vaikka toki kielen tietoiseen ja analyyttiseen hallintaan kuuluu myös teoreettista tietoa.

Ehdotan käyttöön sanaa kokemusintensiivinen – ja myönnän samalla, että kuvaavampiakin ilmaisuja saattaa olla – niille aloille, joilla koulutus vaatii investointeja ihmisiin ja joissa tutkimuskin on ihmisiin tai heidän käyttäytymiseensä kohdistuvaa.

Anteeksi, suomen kielen asiantuntijat kai hyväksyisivät paremmin sanat laite- ja kokemuskeskeinen.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Posted on

Muistin politiikat monietnisessä yhteiskunnassa

Toukokuun 9. päivänä, Venäjän voitonpäivänä, Suomessa järjestettiin ensimmäistä kertaa niin sanotun kuolemattoman rykmentin marssi, johon osallistui satakunta venäjänkielistä ja josta uutisoi Yle. Kuolematon rykmentti on alkujaan Venäjän kansalaisyhteiskunnassa syntynyt, sittemmin valtion kaappaama tapa aktivoida ihmisiä osallistumaan julkisiin muistamisrituaaleihin heidän perhemuistojaan hyödyntäen. Kuolemattoman rykmentin marssiin voi osallistua kuka tahansa, joka haluaa muistaa julkisesti toisessa maailmansodassa, tarkemmin Suuressa isänmaallisessa sodassa sotineita omia esi-isiään. Heidän kuvansa laitetaan kepin päähän ja yhdessä muiden kanssa muodostetaan perinteinen marssikolonna, kävellään yhdessä ja osoitetaan, että ollaan kiitollisia sotineille sukupolville heidän panoksestaan Suureen voittoon. Näitä marsseja järjestetään nykyään ympäri Venäjää ja monissa muissakin maissa, joissa asuu venäjänkielisiä. Nyt tämä liike on saavuttanut Suomen.

Voiton ja sen eteen tehdyn uhrauksen suuruutta korostava sotamuisto on ollut niin neuvostoaikana kuin 2000-luvun Venäjällä keskeinen asia, jonka ympärille on rakennettu kansakuntaa, kansallista identiteettiä. Tutkimuksessa on monesti tuotu esille, että virallinen sotamuisto sulkee pois toisenlaisia totuuksia sodasta: Neuvostoliiton hallinnon säälimättömyyden omaa kansaa kohtaan, neuvostojohdon sopimukset fasisti-Saksan kanssa, itse sotineiden miesten ja naisten, sotavankien, lasten, vainottujen kansojen ym. kokemukset. Jäljelle jää kiillotettu, ylpeyttä nostattava voittomyytti. Virallinen, sankaruutta esille tuova sotamuisto on myös tehokas tapa unohtaa sodan todellisuus ja kärsimys. Virallistetussa sotamuistossa sotaparaateineen ja nykyisin kuolemattomine rykmentteineen nähdään edelleenkin Venäjän valtaapitävien oman vallan vahvistamiskeino. Näin lähinnä on kuolemattoman rykmentin marsseja totuttu käsittelemään ”liberaalissa leirissä” niin Venäjän sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Ulkomailla kuolemattomat rykmentit nähdään ilmentymänä nyky-Venäjän medioituneista identiteettipolitiikoista, keinona luoda Moskova-keskeinen ”venäläinen maailma” ja levittää sen epädemokraattinen arvomaailma Venäjän rajojen ulkopuolelle.

Tätä ilmiötä pohdittaessa mielestäni on kiinnitettävä huomiota muutamaan seikkaan. Ensinnäkin, kansallisrituaalit aina luovat tunnetta ja kokemusta jäsenyydestä kansakunnassa. Ne sekä liittävät osallistujat siihen muistoon, jota ne vaalivat, että jäävät osallistujien omaan muistiin ruumiillisena kokemuksena. Tässä suhteessa kuolemattomat rykmentit ovat eittämättömästi onnistuneita rituaaleja. Toisaalta, koska itse rituaalin ytimessä oleva sotamuisto on niin ongelmallinen, nämä rituaalit tulevat aina olemaan kyseenalaisia niin Venäjällä kuin sen ulkopuolellakin. On jo huomattu, että kuolemattomat rykmentit ovat jakaneet venäläiset kahteen leiriin: toisessa niitä pidetään vilpittömän ja tarpeellisen sotamuiston ja kansallisen yhtenäisyyden, toisessa muistamattomuuden ja härskin farssin paikkoina.

Toiseksi, voitonpäivä sotamuisteluineen on erittäin moniääninen tapahtuma, sen viettämisen toimijat voivat antaa sille eri merkityksiä – ja siinä mielessä se pysyy avoimena nyt ja tulevaisuudessakin. On tärkeää kuulla näitä ääniä ja ymmärtää niitä.

Kuitenkin tärkein pointtini on siinä, että rituaalien tutkimuksessa on tärkeää ajatella myös niiden konteksteja. Näkisin, että esimerkiksi Saksassa, Israelissa, Yhdysvalloissa ja Suomessa järjestettävillä kuolemattoman rykmentin marsseilla on eri kontekstit ja ne sijoittuvat eri tavoin kansallisiin ja paikallisiin muistikulttuureihin. Saksan toisen maailmansodan kulttuurinen muisti on erilainen kuin Yhdysvaltojen tai Suomen. Venäjänkielisten maahanmuuttajien osuudet väestöstä ovat erilaisia Israelissa ja Suomessa. Näiden maiden kotouttamisjärjestelmät ovat hyvin erilaisia. Ja niin edelleen.

Kuolemattoman rykmentin marsseja tekee Suomessa tulenaraksi se tosiasia, että suomalainen kansallisidentiteetti ja -rituaalit ovat myös vahvasti sotamuistoon keskittyviä. Esimerkiksi itsenäisyyspäivän juhlinta rakentuu valtaosin Suomen sotauhrauksen ja sankaruuden muistamisesta. Suomalaisen toisen maailmansodan muistokulttuurin tutkimus paljastaa sen ongelmallisuuden myös niin sanotun eurooppalaisen sotamuiston suhteen: kun eurooppalaisessa sotamuistossa korostuu yleisinhimillisen tragedian (ensisijaisesti holokaustin) muistaminen, Suomessa muistetaan edelleenkin oman kansan sankaruutta.

Samalla itsenäisyyspäivän juhlinta on juuri se tärkein kansallinen rituaali, joka luo jäsenyyttä kansakunnassa. Nykyvenäläiset ja nykysuomalaiset ritualisoidut sotamuistot ovat potentiaalisesti törmäyskurssilla, ja tätä potentiaalia voidaan halutessa käyttää hyväksi, synnyttäen jännitteitä suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyinen monietninen yhteiskuntamme tarvitsee kipeästi historiallisten muistien, niiden sisältämien arvomaailmojen, kansallisten rituaalien ja juhlien tarkkaa pohdintaa ja keskustelua siitä, mitkä muistamisen ”kehykset” edistäisivät rauhallista ja turvallista elämää.

Olga Davydova-Minguet

Apulaisprofessori (Venäjä- ja rajatutkimus)

Karjalan tutkimuslaitos