Tänään, päivälleen kahdeksankymmentä vuotta sitten, 20. tammikuuta 1942, Wannsee-huvilalla, Berliinin lounaiskolkassa, kokoontui joukko korkea-arvoisia natsipuolueen ja Saksan hallituksen edustajia. Kokouksen esityslistalla oli yksi asia: lopullisen ratkaisun – Euroopan juutalaisten tuhoamisen – toimeenpaneminen. Päätösten tekeminen kesti puolitoista tuntia.
Tämä Wannseen konferenssin nimellä tunnettu tilaisuus oli historiallinen: kokouksen pöytäkirja (tai pikemminkin päätösasiakirja) on säilynyt meille sellaisenaan ja on ainutlaatuinen dokumentti päätöksestä panna toimeen miljoonien ihmisten systemaattinen murhaaminen. Tämä viisitoistasivuinen, nopealukuinen asiakirja on tälläkin hetkellä saatavissa Wannseen konferenssin museon internetsivuilta. Pöytäkirjoja laadittiin vain kolmekymmentä kappaletta. Historian ivaa on, että yksi näistä on säilynyt meille ainoastaan siksi, että eräs kokouksen osallistujista, ulkoministeriön alivaltiosihteeri Martin Luther, ei päässyt sodan lopussa tuhoamaan hallussaan olleita dokumentteja – kun oli näet itse päätynyt muutama vuosi kokouksen jälkeen keskitysleirivangiksi.
Kokousta ei kuitenkaan voida pitää ainutkertaisena tai jonkinlaisena joukkotuhotoimenpiteiden alkulähteenä. Laajamittaiset siviiliväestöön ja erityisesti juutalaisiin kohdistetut sortotoimenpiteet ja teloitukset oli aloitettu välittömästi sodan alettua, ja ne kiihtyivät Saksan Neuvostoliitolta valloittamilla alueilla. Myös Bełżecin tuhoamisleirin, ensimmäisen yksinomaan ihmisten tappamiseen tarkoitetun laitoksen rakentaminen oli aloitettu jo syksyllä 1941. Kokouksessa pyrittiinkin ennen kaikkea pääsemään yhteisymmärrykseen niistä käytännön toimenpiteistä, joilla jo aloitettua toimintaa voitaisiin koordinoida ja tehostaa. Wannseen konferenssin historiallisuus liittyy ennen kaikkea siihen byrokraattiseen ja systemaattiseen otteeseen, jolla kokouksen aihetta käsiteltiin: tässä tilaisuudessa juutalaisten joukkotuho muuttui hallinnolliseksi haasteeksi.
Ihmiskunnan historiasta löytyy paljon hirmutekoja, valitettavasti. Erityisen natsi-Saksan tapahtumista tekee se näennäistieteellinen byrokratia, jonka puitteissa rasistinen murhaaminen toteutettiin. Juuri tästä Wannseen konferenssi on konkreettinen esimerkki. Kokous ei ollut ainoastaan korkeatasoisesti organisoitu, vaan sen osallistujajoukko oli poikkeuksellisen sivistynyttä: yli puolella läsnäolijoista oli tohtorin tutkinto.
Myös kokouksen asiasisältö oli abstraktiotasoltaan korkea: keskeisenä kysymyksenä oli ”juutalaisuuden” määrittely, ja erityisesti ”sekarotuisten” (Mischlinge) – juutalaisia isovanhempia omaavien henkilöiden – kohtelu. Hallinnolliseksi kysymykseksi käännettynä: keitä kaikkia lopullinen ratkaisu koskee? Päädymme rasistisen ideologian perusproblematiikkaan: kuinka määritellä ”me” ja ”ne”, kun todellisuudessa olemme kaikki samaa jatkumoa? Historiallisen Wannseen konferenssista tekee se, että tämä kysymys on siinä konkreettisesti läsnä – ja tiettävästi siitä jopa väiteltiin.
Samalla kokous on historiallinen sen suhteen, minkälainen pannukakku sen johtopäätöksistä tulee. Lopulta päädytään toteamaan, että ”erityisen epäedullisen rodullisen ulkonäön” omaavat ”sekarotuiset” henkilöt lasketaan juutalaisiksi ”puhtaasti ulkonäön perusteella”, ja samoin toimitaan, jos ”erityisen negatiivinen lainvalvonnallinen tai poliittinen arvio” osoittaa, että henkilö ”tuntuu ja käyttäytyy kuten juutalainen”. Tästä on tieteellinen ”rodunmääritys” kaukana – lopulta päädytään siihen, että jokin ulkonäkö tai käyttäytymispiirre ei vain satu miellyttämään.
Tästä on kahdeksankymmentä vuotta. Mitä olemme oppineet? On helppo sanoa: emme mitään – populistinen rasismi, vihapuhe ja totalitarismin ihannointi voi kenties paremmin kuin koskaan sitten toisen maailmansodan päättymisen. Itse olen kuitenkin optimistisempi. Oli tällaisen poliittisen ajattelutavan yleisyydestä mitä mieltä tahansa, yksi asia poikkeaa nähdäkseni kahdeksankymmenen vuoden takaisesta: tiedeyhteisö on sanoutunut sellaisesta selkeästi irti. Natsi-ideologialle oli oleellista pyrkimys asettaa se sopusointuun tuon ajan muotitieteiden kanssa – erityisesti sosiaalidarvinismin, perinnöllisyystieteen ja biologisen antropologian kanssa. Nyt on toisin: populistiset poliitikot ovat tyypillisesti avoimen tiedevastaisia – tai ”kriittisiä”.
Natsi-Saksan suhde aikansa tieteeseen ei tietenkään ole mitenkään yksioikoinen – monta tieteen- ja kulttuurinalaa vastaan myös hyökättiin. Eikä toisaalta pidä ajatella, että tiede olisi nyt saavuttanut jonkun taianomaisen aseman, jossa se olisi täysin poliittisten ja kulttuuristen vaikutteiden ulottumattomissa. Mutta uskallan väittää, että jotakin on opittu: näen vaikeana valjastaa tiedettä samanlaisiin poliittisiin tarkoitusperiin kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten – etenkään biologiaa ja lääketiedettä, joiden nykyinen eettinen säätely syntyi pitkälle reaktiona siihen, mitä tuolloin tapahtui. Tietysti uudet alat voivat tuoda uusia uhkia. Huolissaan en kuitenkaan juuri tällä hetkellä olisi – mutta valppaana on aina syytä olla.
Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Itä-Suomen yliopisto
