Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

Luokanopettajaopiskelijat Joensuussa, Raumalla ja Turussa keräsivät syksyllä 2020 erään kasvatustieteen opintojakson yhteydessä koulua ja koulunkäyntiä koskevia muistoja vanhemmiltaan, sukulaisiltaan tai tuttaviltaan ja syvensivät samalla omaa opettajuuttaan ja käyttöteoriaansa. Ei tietenkään ole sattumaa, että ajoitimme muistelukeruun suomalaisen oppivelvollisuuskoulun 100-vuotisjuhlan yhteyteen.

Keruu tuotti meille tietoa muun muassa eri sukupolvien koulukokemuksista, koulukotilapsuudesta, koulumatkoista, koulujen vaihdoista, välitunneista, koulukaverien merkityksestä, kuvauksia ja luonnekuvia hyvistä (ja huonoista) opettajista sekä koulun merkityksen pohdintaa suhteessa omaan elämään ja tulevaan opettajuuteen. Monet näistä aiheista ovat kaikille tuttuja (jokainen suomalainenhan on kokemusasiantuntija koulunkäyntiä koskevissa asioissa), osa taas on sellaisia, joista emme tiedä juuri mitään.

Historiallisesti orientoitunut kasvatuksen tutkija lukee näistä muisteluista koulunkäynnin mikrohistoriaa sellaisena kuin se on eletty opettajan kateederin juurella lattiatasolla. Opettajuuden tutkija panee merkille monet opiskelijoiden kommentit, jotka liittyvät omien opettajien vaikutukseen opettajankoulutukseen hakeutumisessa ja omiin opettajiin kasvatuksellisina esikuvina. Opiskelijat ovat harjoitelleet haastattelun tekemistä, etsineet oman opettajaidentiteettinsä juuria ja lisänneet ymmärrystään koulumaailmasta.

Aineistonkeruun pohjalle on syntymässä tutkimusyhteistyötä, ja osa muisteluista julkaistaan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran Koulumuistelu-sivuilla. Ainakin lukuvuonna 2021-2022 toteutamme vielä uuden, mahdollisesti johonkin teemaan keskittyvän keruun.

Ai niin.

Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

”Paula muistaa kuinka kerran yksi (sijaisena toiminut) ylioppilastyttö lähti kesken opetushetken jahtaamaan komeaa nuohoojaa, joka oli käynyt koululla putsaamassa savupiiput” (Muistelma kansakoulusta Enonkoskelta 1950-luvun alusta).

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

 

 

”Elon laskuoppi”, eli kuka tutkisi oppikirjoja?

Joensuun tyttölyseon matematiikan ja luonnonopin nuoremman lehtorin Efraim Elon Laskuoppi-oppikirjaa käytettiin Suomen kouluissa yli 50 vuotta ja siitä otettiin 31 painosta. E.N. Setälän Suomen kielen oppikirja piti pintansa kouluoppikirjana vielä kauemmin, ja sen periaatteita heijastuu perusopetuksen vuoden 2016 opetussuunnitelmaan – yli 100 vuotta ensipainoksen ilmestyttyä.

Monet oppikirjat ovat kestäneet aikaa. Ne olivat pitkään tavallisesti yhden tai korkeintaan kahden tekijän laatimia: Väisälä, Genetz, Lehtovaara & Hagfors, Salomies & Tammisto, Mantere & Sarva… Oppikirjat ovat olleet (ainoita?) kirjoja, joita jokainen suomalainen on varmasti lukenut. Ne ovat herättäneet lukijoissaan monenlaisia tunteita ja vaikuttaneet pitkään.

Peruskouluun tultaessa 1970-luvulla maailma oli monimutkaistunut ja tieto lisääntynyt. Yksi oppikirjantekijä tai tekijäkaksikko ei enää pystynyt hallitsemaan oppikirjalta edellytettävää sisältöä.

Oppikirjat tehdään tänään isojen asiantuntijaryhmien yhteistyönä. Vuoden 2016 opetussuunnitelmatyön yhteydessä arvioitiin peruskoulun ja lukion oppimateriaalien tekoon tarvittavan lähes 2000 sisällön asiantuntijaa eli 5–7 oppikirjailijaa teosta kohti.

Peruskoulun tulon myötä yliopistoihmisten kiinnostus oppikirjatuotantoon hävisi tai ainakin väheni dramaattisesti, ja esimerkiksi yliopistojen suomen kielen professorikunta ei ole ollut sen koommin juuri kiinnostunut aineensa kouluoppikirjojen tekemisestä. Äidinkielen piirissä syntyikin vuonna 1994 mietintö selkeine linjauksineen: koulussa opetetaan pedagogista kielioppia, ei tieteellistä kielioppia.

Oppikirjojen tutkimus on ollut niiden merkitykseen nähden hämmästyttävän vähäistä. Tutkimisen arvoista olisi yliopisto-opetuksen ja -tutkimuksen sekä koulun oppikirjojen suhde sekä tavat, joilla oppikirjat tuovat tieteellisen ajattelun ja teoriat kouluun. Kuinka lähellä toisiaan yliopisto- ja kouluopetus ovat?

Oppikirjat eivät ole olleet eivätkä ole nytkään vain tiedonsiirtoa varten. Ne opettavat myös erilaisiin tiedon hankinnan keinoihin.

On hyvä tuntea juurensa, jotta voi ponnistaa digiloikan latvaan.

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

Rasismia yliopistossako?

Yle uutisoi alkuvuodesta opiskelijoiden kokemuksista rasismista yliopistossa. Tämä tuli monelle yliopistolaiselle yllätyksenä, muttei valitettavasti kaikille. Tästä kertoo esimerkiksi se, että Helsingin yliopistoon on perustettu uusi opiskelijajärjestö Students Of Colour. SOCOn tarkoituksena on toimia voimauttavana yhteisönä etniseen tai näkyvään vähemmistöön kuuluville opiskelijoille.

Vastaavia kokemuksia kuulimme myös, kun haastattelimme Marina Cafaron kanssa Itä-Suomen yliopiston suomenkielisten koulutusohjelmien opiskelijoita, jotka ovat Suomeen muualta muuttaneita, mutta täällä jo pitkään asuneita. Ulkopuolisuuden, toiseuttamisen ja rasismin kokemusten suhteen yliopisto on aineistomme perusteella ”pienempi paha” kuin esimerkiksi perus- ja etenkin yläkoulu, joka on useiden tutkimusten mukaan yksi yleisimmistä rasismin kohtaamisen ympäristöistä Suomessa.

Toisaalta moni haastatelluista uskoi yliopisto-opinnot aloittaessaan, ettei kohtaisi siellä enää erilaisuudesta muistuttavia katseita, iänikuisia ”mistä olet kotoisin” -kysymyksiä, saati ihmettelyjä siitä, kuinka kaltaisesi voi opiskella täällä tai kuinka kaltaisellasi voi olla suomalainen nimi. Näitä toiveita vasten hyvääkin tarkoittavat teot – esimerkiksi englanninkielinen puhuttelu tai kansainväliseksi vaihto-opiskelijaksi luuleminen – muistuttavat toistuessaan erilaisuudesta, ei-suomalaisuudesta ja ”väärässä paikassa” olemisesta. Nämä kokemukset näyttävät olevan yhteydessä myös siihen, että moni haastattelemistamme opiskelijoista harkitsee muuttavansa ulkomaille valmistumisensa jälkeen.

Ulkomaille muuttamisen pakko ja vaikeus työllistyä Suomessa ovat nousseet esiin myös kansainvälisten opiskelijoiden kohdalla. Nämä haasteet on tunnistettu Itä-Suomen korkeakoulujen strategisessa työssä. Näin rasismin vastaisella viikolla toivon, että tässä työssä huomioitaisiin kaikki yliopistoyhteisömme jäsenet, jotka kohtaavat toiseuttamista tai rasismia. Yliopistojen sisällä kulttuurinen ja muu moninaisuus vahvistuu vielä tulevaisuudessa.

Anne-Mari SoutoAnne-Mari Souto

yliopistonlehtori, opinto- ja uraohjaus

Opettajankoulutuksessa on syytä välttää äkkinäisiä määrällisiä suunnanmuutoksia!

Väestörakenteen muutos on tämän hetken yksi voimakkaimmin yhteiskuntamme kehitykseen vaikuttava tekijä. Aluetutkija Timo Aro on kutsunut sitä ”pirulliseksi ongelmaksi”, koska muutos vaikuttaa ainakin neljällä eri tasolla: syntyvyyden alentuminen, ikärakenteen muutos, muuttoliikkeen ja eri alueiden polarisoituminen.

Suomessa syntyvyys on 2010-luvulla laskenut jyrkimmin kehittyneissä maissa. Syntyneitä oli viime vuonna lähes 25 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2010. Laskua tapahtui kaikissa ikäryhmissä, koulutusryhmissä, kieliryhmissä ja kaikilla alueilla. Kun syntyneitä vielä vuonna 2010 oli 63 000, ennakoidaan syntyvyyden vuonna 2019 jäävän alle 45 000 lapseen. Jos keskimääräinen luokkakoko peruskoulussa on 20 oppilasta, se merkitsee kyseisellä aikavälillä luokkien määrän vähenemistä perusopetuksen ikäluokkaa kohden 3150:stä 2250:een.

Alhainen syntyvyys tarkoittaa ikärakenteen ja samalla huoltosuhteen jyrkkää muutosta. Yhdessä muuttoliikkeen kanssa se merkitsee, että väestö vähenee, vanhenee ja keskittyy. Se puolestaan johtaa alueiden eriytymiseen ja niiden keskinäisen kilpailun kiristymiseen niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Käynnissä oleva muutos on vaikuttanut oppilaitosverkostoon laajamittaisesti koko 2000-luvun. Vuodesta 2000 vuoteen 2018 peruskoulujen määrä väheni 3726:sta 2229:ään, lukioiden määrä 441:stä 336:een (-40,2 %), ammatillisten oppilaitosten 221:stä 84:ään (-62 %) ja ammattikorkeakoulujen 30:stä 25:een (-16,7 %). Yliopistojen määrä laski 20:stä 14:ään (-30 %). Ala- ja yläkouluikäisen väestön määrä kasvoi noin joka kolmannessa kunnassa (99 kuntaa) ja väheni kahdessa kunnassa kolmesta (212 kuntaa) vuosina 2010–2018. Kuntaliiton esittämän arvion mukaan lukioikäisten 16–18-vuotiaiden määrä vähenee Manner-Suomessa 67 seutukunnassa ja kasvaa ainoastaan kahdessa seutukunnassa vuoteen 2035 mennessä.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on edellä kuvattujen muutosten seurauksena esittänyt valtakunnallisesti strategiakaudelle 2021–2024 luokanopettajakoulutuksen supistamista vuosittaisesta 891 maisterin tutkintotavoitteesta 700 maisteriin.  Samanaikaisesti lainsäädännöllisistä syistä johtuen lastentarhanopettajakoulutuksen opiskelijamäärä kasvaisi 600:sta 700:ään.

Mitä käynnissä oleva muutos merkitsee yliopistoille ja erityisesti niiden opettajankoulutukselle? Koulutus- ja työperäisen maahanmuuton lisääminen näyttää yhä vääjäämättömämmältä. Muuttajien kouluttaminen edellyttää opettajia. Koulutusvienti on nouseva ala, johon myös tarvitaan opettajia. Suomalaisen yhteiskunnan osaamisen vahvistaminen edellyttää opetusalan täydennyskoulutuksen (jatkuvan oppimisen) lisäämistä.

Osaamisen vahvistaminen tarkoittaa yhteiskunnan laajempaa pedagogisoitumista; koulutukseen liittyvä yksityisen sektorin elinkeinotoiminta laajenee ja vahvistuu. Tämä herättää kysymyksen: Voisiko opettajankoulutus laajeta tulevaisuudessa pelkästä julkisen sektorin toimijasta vahvistamaan myös yksityisen sektorin koulutusosaamista? Tosiasiat osoittavat, että opettajankoulutuksessa on syytä välttää jyrkkiä ja äkkinäisiä määrällisiä suunnanmuutoksia!

Mikko Ripatti

Johtava rehtori, KT

Itä-Suomen harjoittelukoulu

Kohti uutta koulua

Yhdysvaltain johtaviin kasvatustieteilijöihin kuuluva Stanfordin yliopiston kasvatustieteen professori Linda Darling-Hammond on kysynyt, miten koulu organisoituisi, jos se keksittäisiin nyt? Professorin mielestä koulu on kyettävä organisoimaan muuttuneen ajan mukaiseksi saavutettua hyvää unohtamatta.

Moderni tuotantoelämä on kehittynyt tiedon ja aineettoman materian (osaamisen) jalostamiseen sekä niiden innovatiiviseen tuotteistamiseen. Perinteinen teollisuus on tärkeää, mutta ei edusta enää merkittävää uuden kasvun ja vaurauden lähdettä. Aineettomat palvelut, vaativat suunnittelupalvelut sekä suurta asiantuntemusta edellyttävät toimialat ovat kasvussa kaikkialla maailmassa.

Teollisen yhteiskunnan koululle oli tyypillistä tiukka ja epäyhtenäinen oppiainejako, 45 minuutin oppituntiperinne, oppilaiden ikätason mukainen ryhmittely, vahva oppi- ja tehtäväkirjasidonnaisuus sekä yksinopettamisen ja opettajajohtoisen esittävän opetuksen perinne. Mutta teollisen yhteiskunnan kehitysvaihe on jo takana päin.

Tukevatko koulutuksen rakenteemme ja toteuttamamme opetus uusia nousevia aloja vai onko suomalainen koululaitos organisoitunut palvelemaan liiaksi taantuvaa eilispäivän tuotanto- ja elinkeinorakennetta? Vastaako käsityksemme oppimisesta niihin haasteisiin, jotka Suomen ja suomalaisten kannalta tulevaisuudessa ovat yhä välttämättömämpiä?

Itä-Suomen yliopiston harjoittelukoulu on uuden opetussuunnitelman myötä toteuttanut monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Perinteiset oppiainerajat voidaan ylittää. Uusi tieto- ja viestintäteknologia tarjoaa silloin mahdollisuuden oppimisryhmille useamman oppitunnin mittaisiin oppimisprojekteihin ja pitkäjänteisempään keskittymiseen asioiden tarkasteluun. Oppilaasta tulee aktiivinen oppija, tuottaja, ei vain mekaaninen oppimateriaalin kuluttaja. Oppilaiden henkilökohtaiset tietokoneet tarjoavat mahdollisuuden perinteisten luokkahuonerajojen rikkomiseen. Työympäristöt muuttuvat virtuaalisiksi oppimisympäristöiksi. Opettajat opettavat enemmän yhdessä. Keskeiseksi tulee oppilaiden motivaatioperustan, itseohjautuvuuden ja minäpystyvyyden vahvistaminen.

Suomalaisen koulujärjestelmän menestyminen riippuu siitä, miten onnistumme jokaisen oppijan vahvuuksien löytämisessä, oppimiseen liittyvien jatkuvien ja kestävien vuorovaikutussuhteiden ja kattavan arviointijärjestelmän luomisessa, autenttisen opetussuunnitelman kehittämisessä, adaptiivisessa pedagogiikassa sekä osallisuuden ja monikulttuurisuuden vahvistamisessa. Avainasemassa on opettaja, joka on tieteellistä tutkimusta työssään seuraava ja hyödyntävä ammattilainen ja joka toimii yhteistyössä kollegoidensa ja eri sidosryhmien kanssa.

Kysymys on perustavasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Siihen sopeutuminen vaatii aikaa ja perusteisiin ulottuvaa vuorovaikutusta tutkimuksen, kasvatuksen, yliopiston, koulun ja vanhempien välillä. Äkkinäisiä johtopäätöksiä on nyt syytä karttaa. Antakaa meille aikaa uuden koulun rakentamiseen!

Mikko Ripatti

johtava rehtori, KT

Itä-Suomen harjoittelukoulu

Kannattaako koulujen tieto- ja viestintäteknologian opetuskäyttöön investoida?

Huoli Suomen globaalista kilpailukyvystä painaa myös koululaitosta. Vuoden 2015 PISA-tutkimus osoitti, että peruskoulun oppimistulokset ovat heikentyneet. Ratkaisua niiden parantamiseksi on haettu tieto- ja viestintätekniikasta. Tavoitteena on ollut, että teknologian tukemana olemassa olevilla resursseilla voitaisiin tuottaa yhä laadukkaampaa oppimista.

Viime aikojen koulutuspolitiikan keskeisiä puheenaiheita onkin ollut tieto- ja viestintäteknologian lisääntyvä käyttö kouluissa ja opetuksessa. Onko siihen järkevää investoida?

Digitalisaation yleisen kehityksen näkökulmasta tämä on ymmärrettävää. Yli puolet bruttokansantuotteestamme on ensi vuosikymmenen alussa digimuodossa. Kannattaako tieto- ja viestintäteknologiaan resursoiminen kuitenkaan oppimistulosten kannalta?

Aihetta on tutkittu maailmalla paljon ja Suomessakin enenevässä määrin. Yksi merkittävimmistä alan tutkimuksista on professori Steven Higginsin tutkimusryhmän Durhamin yliopistossa tekemä laaja kvantitatiiviseen aineistoon perustuva meta-analyysi digitaalisen teknologian vaikutuksesta oppimiseen. Yhteenvedossa tarkasteltiin useiden eri tutkimusten perusteella sitä, mitä näkökohtia niiden tulokset tuovat esille.

Higginsin analyysin mukaan perustelujen digitaaliteknologian käyttöön täytyy olla selkeät ja sen osuus oppimisessa tulisi yksilöidä. Teknologian pitäisi tukea nykyistä tehokkaampaa yhteistoiminnallisuutta, vuorovaikutusta sekä palautteen saamista oppimisessa. Opettajia ja oppilaita olisi tuettava digitekniikan käytön kehittämisessä. Lisäksi tulisi selvittää, mitä oppilaat ja opettajat lakkaavat tekemästä, kun digitekniikka tuodaan osaksi opetusta. Teknologiaa ei tuoda tyhjiöön. Onkin tärkeää tunnistaa tarkasti, mitä se korvaa ja mitä lisäarvoa se tuo oppimiseen.

Tutkimuksen valossa voidaan sanoa, että pelkästään tietokoneiden hankinta kouluihin ei riitä, sillä se ei yksin auta parantamaan oppimistuloksia. Keskeistä on, kuinka koulut onnistuvat hyödyntämään ja soveltamaan uutta teknologiaa opetuksessaan ja ottamaan sen luontevaksi osaksi toimintaansa. Keskeistä on pedagogiikka, ei teknologia. Nopea teknologian kehitys tekee opetuskäytön kehittämisestä kuitenkin vaikeaa.

Tutkimuksen valossa näyttää siis siltä, että investoiminen koulujen tieto- ja viestintäteknologian kehittämiseen kannattaa, mutta vain tietyin ehdoin. Työtä kannattaa jatkaa!

Mikko Ripatti

Johtava rehtori

Itä-Suomen harjoittelukoulu

Joensuun normaalikoulun kansainvälinen opettajien täydennyskoulutus-projekti esittelyssä Bonnissa

Saksan kulttuuriministeriö ja Pädagogischer Austauschdienst järjestivät Bonnissa Gustav-Stresemann-Instituutissa 17.–19.5. konferenssin, joka käsitteli EU:n Erasmus+ -ohjelman yleissivistävän koulutuksen kansainvälisiä projekteja ja esitteli hyviä käytänteitä.

Suomesta Best practice results from Erasmus+ -konferenssiin osallistui viisi osanottajaa eri Erasmus+-toiminnoista sekä opetushallituksen edustajana ja asiantuntijana Sirkka Säikkälä. Esittelin Joensuun normaalikoulun Opetussuunnitelma, kestävä tulevaisuus ja oppimisympäristöt koulun kehittämisessä -projektin yleisistunnossa, jossa oli myös kolme muuta eri ohjelmien esitystä Euroopan maista.

Normaalikoulun projekti toteutettiin vuosina 2014–2016. Täydennyskoulutustapahtumiin viidessä eri Euroopan maassa osallistui kahdeksan Norssin opettajaa ja rehtori. Koulutustapahtumat olivat kursseja, seminaareja ja konferensseja Turkissa, Kroatiassa, Alankomaissa, Englannissa ja Skotlannissa.

Osallistujien näkemykset koulutusten annista olivat varsin positiivisia. Myös vaikutus koulun toimintaan, koululaisiin, opiskelijoihin ja opetusharjoittelijoihin todettiin ulkoisessa arvioinnissa erittäin hyväksi. Projekti jatkuu vielä vuoden 2017 kesään jatkoprojektina, joka alkoi 2015.

Konferenssissa oli myös laaja ja mielenkiintoinen posterinäyttely eurooppalaisista kehittämisprojekteista. Suomalaisilla edustajilla oli lisäksi kaksi posteriesittelyä koulujen välisistä projekteista. Pöllönkankaan koulu esitteli To Europe with wings wide open -projektia rehtori Armi Seppäsen johdolla, ja Espoon kristillisellä koululla oli posteri projektistaan Space for Science – Implementin Innovations in Science Education, jota esitteli luonnontieteiden opettaja Hanna Niemelä.

Posterinäyttely kiinnosti osallistujia ja antoi kuvan Erasmus+-projektien monipuolisuudesta.

Bonnin konferenssiin osallistui yli 200 osallistujaa 31 eri maasta, mikä tarjosi erinomaisen mahdollisuuden esitellä Norssia ja Norssin projektia sekä kertoa suomalaisesta koulusta ja opettajankoulutuksesta, erityisesti opetusharjoittelusta.

Konferenssiympäristö instituutissa oli itsessään hyvä luomaan uusia verkostoitumismahdollisuuksia ja vahvistamaan vanhoja. Tapasin joitakin oman projektimme tai muissa koulutustapahtumissa olleita vanhoja kollegoita, joista muun muassa kaksi ruotsalaista osallistujaa oli kuuntelemassa huhtikuussa 2015 Zagrebissa esitelmää, jonka piti Norssin kolme opettajaa. Tapasin myös uusia kollegoita, joita tuntui kiinnostavan suomalainen opettajankoulutus sekä esimerkiksi taito- ja taideaineiden opetus, josta oli projektissa esitelmä Istanbulissa.

Best practice results from Erasmus+ -konferenssi oli antoisa useistakin syistä. Se avasi uusi näkökulmia sekä suomalaisen että kansainvälisen verkostoitumisen kannalta ja tarjosi mahdollisuuden kuulla EU:n koulutusalan johtajien näkemyksiä koulutuksen kansainvälisten toimintojen kehittämisestä. Euroopan komission koulutuksen osaston johtaja Michael Teutsch esitteli näkemyksiä seuraavasta ohjelmakaudesta, ja yksi suunta oli, että hakuprosesseja ja pyritään keventämään – ilmeisesti palaute on otettu huomioon suunnittelussa.

Lisäksi eri maiden projekteista oli mielenkiintoista kuulla työryhmissä. Erityisesti kielten opetukseen liittyvät esitykset olivat kiinnostavia.


Best practice results from Erasmus+konferenssin yhteydessä oli jokiristeily Rhein Prinzessin -aluksella. Kuvassa suomalaisten ryhmä, Eija Liisa Sokka-Meaney (vas.), projektikoordinaattori Tiina Sarisalmi Orivedeltä, vararehtori Paula Luopio-Lemetyinen Lauttasaaren ala-asteelta, luokanopettaja Hanna Niemelä Espoon kristillisestä koulusta, vastaava asiantuntija Sirkka Säikkälä opetushallituksesta ja kieltenopettaja Armi Seppänen Pöllönkankaan koulusta Oulusta.

Eija Liisa Sokka-Meaney

Lehtori, luokanopettaja

Toimiva, tulosta tehnyt osasto yt-neuvotteluissa

Opettajankoulutus on tärkeä osa koko suomalaista koulutusjärjestelmää ja suomalaisten sivistystä. Itä-Suomen yliopiston hallitus ja johto ovat päätyneet yt-neuvotteluihin osaston kanssa, joka vastaa koko yhteiskunnan kohdalla hyvin tärkeästä tehtävästä, ja jonka tavoitteena on jakaa oppia ja sivistystä koskien kaikkia Suomessa asuvia lapsia ja nuoria. Suomalainen kasvatus ja opetus sekä opettajankoulutus ja siihen kiinteänä osana kuuluvat harjoittelukoulut ovat korkeasti arvostettuja kansainvälisesti, mutta kansallisesti ei, ei maan hallituksen, ei opetus- ja kulttuuriministeriön eikä yliopistojen johdon taholta.

Varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa toimivia opettajia koulutetaan soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastossa, joka sijoittuu kahdelle kampukselle, Joensuuhun ja Savonlinnaan. Nämä eivät ole erillisiä vaan yksi yhteinen osasto. Tämä osasto on yksi neljästä osastosta filosofisessa tiedekunnassa ja vuoden 2013 tilastoissa tällä yhdellä osastolla oli 34 % koko tiedekunnan opiskelijoista (1193), toisin sanoen eniten opiskelijoita näistä osastoista. Opetus- ja tutkimushenkilökuntaa on 80, mikä tekee melkein 15 opiskelijaa yhtä opetus- ja tutkimushenkilöä kohden.

Tällä osastolla työsuunnitelmaan merkityt opetukset ilman kertoimia kertovat selkeää kieltä, työtunnit ilman suunnitteluaikaa koostuvat puhtaasti opettamisesta ja osastolla opetusta on suhteessa 80 %, kun tutkimukselle jää 20 %. Joissain toisissa tiedekunnissa ja osastoissa suhde painottuu tutkimukselle. Siitäkin huolimatta tutkimusta tehdään ja rahoitusta saadaan. Nyt tosin rahoitus on vaarassa, sillä yliopisto ei ole tarttunut Savonlinnan kaupungin tarjoamaan kolmeen professuuriin (kahta professuuria kaupunki ja maakunta rahoittavat jo nyt). Joten ei tässä nyt ole kuitenkaan edes kysymys tutkimuksen kehittämisestä ja edistämisestä, koska Itä-Suomen yliopiston johdolla on varaa viitata kintaalla näille professuureille. Kaiken lisäksi paikallisesti syntyneet verkostot eri toimijoiden kanssa ovat ensi arvoisen tärkeää tutkimuksellisesti uusissa avauksissa, kuten esimerkiksi normaalikoulun kanssa tehtävä yhteistyö. Savonlinnan normaalikoulu on valtakunnallisesti toiminut esimerkkinä Opetus- ja kulttuuriministerin digiloikassa.

Verrattaessa kasvatustieteen tasoa muiden yliopistojen tasoon kannattaa siinä ottaa huomioon tutkimushenkilöiden osuus ja myös panostus resursseihin pitkällä aikavälillä sekä vaihtuvuus ja määräaikaisuudet. Kaiken lisäksi valtakunnallisesti opettajankoulutus on Savonlinnassa huomattavasti edullisempaa, joten Opetus- ja kulttuuriministeriössä kannattaisi olla kaukaa viisas ja sijoittaa opettajankoulutusta halvempiin yksiköihin. Lisäksi Savonlinnassa opiskelijoille riittää asuntoja ja töitäkin. Pienemmistä kaupungeista valmistuneet ovat myös valmiimpia siirtymään muualle töihin kuin isommista kaupungeista, millä voidaan varmistaa, että pienetkin paikkakunnat saavat edelleen päteviä opettajia.

Kandeja valmistui vuonna 2013 noin 43 % ja maistereita 34 % koko tiedekunnan valmistuneiden määrästä. Opettajankoulutuksessa, varhaiskasvatuksen alalla valmistuu tavoiteajassa 80 % opiskelijoista. Suurin osa luokanopettajaksi ja aineenopettajaksi kouluttautuneista valmistuu tavoiteajassa. Dekaani on ilmaissut huolensa aineenopettajakoulutuksen säilymisestä Joensuussa, jossa määrät ovat vähäisemmät. Lainatakseni dekaani Filppulan omaa blogia hän ilmaisi, että ”tulostuottavuus on enemmän tai vähemmän riippuvaista opettajankoulutuksesta”. Tarkoittanee enemmän tai vähemmän sitä, että yt-neuvotteluun osoitettu opettajankoulutuksen osasto on ollut se, joka on pitänyt solidaarisesti yllä pienempiä yksiköitä, joiden tuottavuus ei ole ollut kannattavalla tasolla. Kiitos on tässä; sen sijaan, että annetaan porkkanoita, annetaan keppiä rankemmalla kädellä!

YT-neuvotteluista huolimatta toivotan kaikille levollista joulua ja parempaa tulevaa vuotta 2016!

kati.makitalo-siegl@uef.fiKati Mäkitalo-Siegl
professori, kasvatustiede, erityisesti opetus ja oppimisympäristöt

Tilanne on kestämätön – onneksi on tulossa muutos!

Ulkomailla saamme väsyksiin asti hehkuttaa koulutusjärjestelmämme pitkäkestoista kehittämistyötä, mahtavia opettajia, jotka tarjoavat kaikille laadukasta opetusta, ja tasokasta opettajien peruskoulutusta muun muassa. Tilanne on käymässä kestämättömäksi – parrasvaloissa oleminen on erittäin kiusallista vaatimattoman luonteemme takia, jota voisi aikamme kulttuuriseksi tuotteeksi kutsua.

Tähän on onneksi tulossa muutos – päättäjät ovat huomanneet tuskamme ja ovat tehneet hartiavoimin töitä tämän asian eteen. Päättäjiä on moitittu usein siitä, että he eivät käytä päätöstensä tueksi tutkittua tietoa vaan että he tekevät päätöksensä puhtaan mielivallan varassa. Päättäjät ovat kuitenkin olleet varsin kaukonäköisiä ”mielivaltaisesti”.

Näyttää nimittäin siltä, että supistukset ovat alkaneet vaikuttaa, sillä nuorten osaaminen on laskussa ja koulujen väliset erot ovat kasvussa, joten kaikille ei ole enää tarjolla LIIAN laadukasta opetusta. Tulosta on siis syntynyt ja tästä tietoisina päättäjät jatkavat hyväksi todettua linjausta eli koulutusleikkauksien tekemistä.

Päättäjät ovat ottaneet tietoisen riskin jatkaen supistuksia koulutussektorilla vaarantamalla talouskasvun, sillä OECD:n tuoreen raportin mukaan koulutus on sijoitus tulevaisuuteen. Luulen kuitenkin, että päättäjät ja talouden asiantuntijat eivät halua samaan julkisuusrumbaan kuin koulutuksen parissa työskentelevät. Koulutuksessa tehtävät leikkaukset on vain helpompi perustella talouskasvun nojalla. Pian Suomi taas kukoistaa omassa vaatimattomuudessaan – koulutus ja talous kuralla, onnellisuuspisteissä hännän huippuna, mutta vastineena oma rauha ja hiljaisuus.

kati.makitalo-siegl@uef.fiKati Mäkitalo-Siegl
professori, kasvatustiede, erityisesti opetus ja oppimisympäristöt