”Elon laskuoppi”, eli kuka tutkisi oppikirjoja?
Joensuun tyttölyseon matematiikan ja luonnonopin nuoremman lehtorin Efraim Elon Laskuoppi-oppikirjaa käytettiin Suomen kouluissa yli 50 vuotta ja siitä otettiin 31 painosta. E.N. Setälän Suomen kielen oppikirja piti pintansa kouluoppikirjana vielä kauemmin, ja sen periaatteita heijastuu perusopetuksen vuoden 2016 opetussuunnitelmaan – yli 100 vuotta ensipainoksen ilmestyttyä.
Monet oppikirjat ovat kestäneet aikaa. Ne olivat pitkään tavallisesti yhden tai korkeintaan kahden tekijän laatimia: Väisälä, Genetz, Lehtovaara & Hagfors, Salomies & Tammisto, Mantere & Sarva… Oppikirjat ovat olleet (ainoita?) kirjoja, joita jokainen suomalainen on varmasti lukenut. Ne ovat herättäneet lukijoissaan monenlaisia tunteita ja vaikuttaneet pitkään.
Peruskouluun tultaessa 1970-luvulla maailma oli monimutkaistunut ja tieto lisääntynyt. Yksi oppikirjantekijä tai tekijäkaksikko ei enää pystynyt hallitsemaan oppikirjalta edellytettävää sisältöä.
Oppikirjat tehdään tänään isojen asiantuntijaryhmien yhteistyönä. Vuoden 2016 opetussuunnitelmatyön yhteydessä arvioitiin peruskoulun ja lukion oppimateriaalien tekoon tarvittavan lähes 2000 sisällön asiantuntijaa eli 5–7 oppikirjailijaa teosta kohti.
Peruskoulun tulon myötä yliopistoihmisten kiinnostus oppikirjatuotantoon hävisi tai ainakin väheni dramaattisesti, ja esimerkiksi yliopistojen suomen kielen professorikunta ei ole ollut sen koommin juuri kiinnostunut aineensa kouluoppikirjojen tekemisestä. Äidinkielen piirissä syntyikin vuonna 1994 mietintö selkeine linjauksineen: koulussa opetetaan pedagogista kielioppia, ei tieteellistä kielioppia.
Oppikirjojen tutkimus on ollut niiden merkitykseen nähden hämmästyttävän vähäistä. Tutkimisen arvoista olisi yliopisto-opetuksen ja -tutkimuksen sekä koulun oppikirjojen suhde sekä tavat, joilla oppikirjat tuovat tieteellisen ajattelun ja teoriat kouluun. Kuinka lähellä toisiaan yliopisto- ja kouluopetus ovat?
Oppikirjat eivät ole olleet eivätkä ole nytkään vain tiedonsiirtoa varten. Ne opettavat myös erilaisiin tiedon hankinnan keinoihin.
On hyvä tuntea juurensa, jotta voi ponnistaa digiloikan latvaan.
Ismo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto