Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

Luokanopettajaopiskelijat Joensuussa, Raumalla ja Turussa keräsivät syksyllä 2020 erään kasvatustieteen opintojakson yhteydessä koulua ja koulunkäyntiä koskevia muistoja vanhemmiltaan, sukulaisiltaan tai tuttaviltaan ja syvensivät samalla omaa opettajuuttaan ja käyttöteoriaansa. Ei tietenkään ole sattumaa, että ajoitimme muistelukeruun suomalaisen oppivelvollisuuskoulun 100-vuotisjuhlan yhteyteen.

Keruu tuotti meille tietoa muun muassa eri sukupolvien koulukokemuksista, koulukotilapsuudesta, koulumatkoista, koulujen vaihdoista, välitunneista, koulukaverien merkityksestä, kuvauksia ja luonnekuvia hyvistä (ja huonoista) opettajista sekä koulun merkityksen pohdintaa suhteessa omaan elämään ja tulevaan opettajuuteen. Monet näistä aiheista ovat kaikille tuttuja (jokainen suomalainenhan on kokemusasiantuntija koulunkäyntiä koskevissa asioissa), osa taas on sellaisia, joista emme tiedä juuri mitään.

Historiallisesti orientoitunut kasvatuksen tutkija lukee näistä muisteluista koulunkäynnin mikrohistoriaa sellaisena kuin se on eletty opettajan kateederin juurella lattiatasolla. Opettajuuden tutkija panee merkille monet opiskelijoiden kommentit, jotka liittyvät omien opettajien vaikutukseen opettajankoulutukseen hakeutumisessa ja omiin opettajiin kasvatuksellisina esikuvina. Opiskelijat ovat harjoitelleet haastattelun tekemistä, etsineet oman opettajaidentiteettinsä juuria ja lisänneet ymmärrystään koulumaailmasta.

Aineistonkeruun pohjalle on syntymässä tutkimusyhteistyötä, ja osa muisteluista julkaistaan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran Koulumuistelu-sivuilla. Ainakin lukuvuonna 2021-2022 toteutamme vielä uuden, mahdollisesti johonkin teemaan keskittyvän keruun.

Ai niin.

Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

”Paula muistaa kuinka kerran yksi (sijaisena toiminut) ylioppilastyttö lähti kesken opetushetken jahtaamaan komeaa nuohoojaa, joka oli käynyt koululla putsaamassa savupiiput” (Muistelma kansakoulusta Enonkoskelta 1950-luvun alusta).

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

 

 

”Elon laskuoppi”, eli kuka tutkisi oppikirjoja?

Joensuun tyttölyseon matematiikan ja luonnonopin nuoremman lehtorin Efraim Elon Laskuoppi-oppikirjaa käytettiin Suomen kouluissa yli 50 vuotta ja siitä otettiin 31 painosta. E.N. Setälän Suomen kielen oppikirja piti pintansa kouluoppikirjana vielä kauemmin, ja sen periaatteita heijastuu perusopetuksen vuoden 2016 opetussuunnitelmaan – yli 100 vuotta ensipainoksen ilmestyttyä.

Monet oppikirjat ovat kestäneet aikaa. Ne olivat pitkään tavallisesti yhden tai korkeintaan kahden tekijän laatimia: Väisälä, Genetz, Lehtovaara & Hagfors, Salomies & Tammisto, Mantere & Sarva… Oppikirjat ovat olleet (ainoita?) kirjoja, joita jokainen suomalainen on varmasti lukenut. Ne ovat herättäneet lukijoissaan monenlaisia tunteita ja vaikuttaneet pitkään.

Peruskouluun tultaessa 1970-luvulla maailma oli monimutkaistunut ja tieto lisääntynyt. Yksi oppikirjantekijä tai tekijäkaksikko ei enää pystynyt hallitsemaan oppikirjalta edellytettävää sisältöä.

Oppikirjat tehdään tänään isojen asiantuntijaryhmien yhteistyönä. Vuoden 2016 opetussuunnitelmatyön yhteydessä arvioitiin peruskoulun ja lukion oppimateriaalien tekoon tarvittavan lähes 2000 sisällön asiantuntijaa eli 5–7 oppikirjailijaa teosta kohti.

Peruskoulun tulon myötä yliopistoihmisten kiinnostus oppikirjatuotantoon hävisi tai ainakin väheni dramaattisesti, ja esimerkiksi yliopistojen suomen kielen professorikunta ei ole ollut sen koommin juuri kiinnostunut aineensa kouluoppikirjojen tekemisestä. Äidinkielen piirissä syntyikin vuonna 1994 mietintö selkeine linjauksineen: koulussa opetetaan pedagogista kielioppia, ei tieteellistä kielioppia.

Oppikirjojen tutkimus on ollut niiden merkitykseen nähden hämmästyttävän vähäistä. Tutkimisen arvoista olisi yliopisto-opetuksen ja -tutkimuksen sekä koulun oppikirjojen suhde sekä tavat, joilla oppikirjat tuovat tieteellisen ajattelun ja teoriat kouluun. Kuinka lähellä toisiaan yliopisto- ja kouluopetus ovat?

Oppikirjat eivät ole olleet eivätkä ole nytkään vain tiedonsiirtoa varten. Ne opettavat myös erilaisiin tiedon hankinnan keinoihin.

On hyvä tuntea juurensa, jotta voi ponnistaa digiloikan latvaan.

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

Kohti uutta koulua

Yhdysvaltain johtaviin kasvatustieteilijöihin kuuluva Stanfordin yliopiston kasvatustieteen professori Linda Darling-Hammond on kysynyt, miten koulu organisoituisi, jos se keksittäisiin nyt? Professorin mielestä koulu on kyettävä organisoimaan muuttuneen ajan mukaiseksi saavutettua hyvää unohtamatta.

Moderni tuotantoelämä on kehittynyt tiedon ja aineettoman materian (osaamisen) jalostamiseen sekä niiden innovatiiviseen tuotteistamiseen. Perinteinen teollisuus on tärkeää, mutta ei edusta enää merkittävää uuden kasvun ja vaurauden lähdettä. Aineettomat palvelut, vaativat suunnittelupalvelut sekä suurta asiantuntemusta edellyttävät toimialat ovat kasvussa kaikkialla maailmassa.

Teollisen yhteiskunnan koululle oli tyypillistä tiukka ja epäyhtenäinen oppiainejako, 45 minuutin oppituntiperinne, oppilaiden ikätason mukainen ryhmittely, vahva oppi- ja tehtäväkirjasidonnaisuus sekä yksinopettamisen ja opettajajohtoisen esittävän opetuksen perinne. Mutta teollisen yhteiskunnan kehitysvaihe on jo takana päin.

Tukevatko koulutuksen rakenteemme ja toteuttamamme opetus uusia nousevia aloja vai onko suomalainen koululaitos organisoitunut palvelemaan liiaksi taantuvaa eilispäivän tuotanto- ja elinkeinorakennetta? Vastaako käsityksemme oppimisesta niihin haasteisiin, jotka Suomen ja suomalaisten kannalta tulevaisuudessa ovat yhä välttämättömämpiä?

Itä-Suomen yliopiston harjoittelukoulu on uuden opetussuunnitelman myötä toteuttanut monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Perinteiset oppiainerajat voidaan ylittää. Uusi tieto- ja viestintäteknologia tarjoaa silloin mahdollisuuden oppimisryhmille useamman oppitunnin mittaisiin oppimisprojekteihin ja pitkäjänteisempään keskittymiseen asioiden tarkasteluun. Oppilaasta tulee aktiivinen oppija, tuottaja, ei vain mekaaninen oppimateriaalin kuluttaja. Oppilaiden henkilökohtaiset tietokoneet tarjoavat mahdollisuuden perinteisten luokkahuonerajojen rikkomiseen. Työympäristöt muuttuvat virtuaalisiksi oppimisympäristöiksi. Opettajat opettavat enemmän yhdessä. Keskeiseksi tulee oppilaiden motivaatioperustan, itseohjautuvuuden ja minäpystyvyyden vahvistaminen.

Suomalaisen koulujärjestelmän menestyminen riippuu siitä, miten onnistumme jokaisen oppijan vahvuuksien löytämisessä, oppimiseen liittyvien jatkuvien ja kestävien vuorovaikutussuhteiden ja kattavan arviointijärjestelmän luomisessa, autenttisen opetussuunnitelman kehittämisessä, adaptiivisessa pedagogiikassa sekä osallisuuden ja monikulttuurisuuden vahvistamisessa. Avainasemassa on opettaja, joka on tieteellistä tutkimusta työssään seuraava ja hyödyntävä ammattilainen ja joka toimii yhteistyössä kollegoidensa ja eri sidosryhmien kanssa.

Kysymys on perustavasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Siihen sopeutuminen vaatii aikaa ja perusteisiin ulottuvaa vuorovaikutusta tutkimuksen, kasvatuksen, yliopiston, koulun ja vanhempien välillä. Äkkinäisiä johtopäätöksiä on nyt syytä karttaa. Antakaa meille aikaa uuden koulun rakentamiseen!

Mikko Ripatti

johtava rehtori, KT

Itä-Suomen harjoittelukoulu

Kannattaako koulujen tieto- ja viestintäteknologian opetuskäyttöön investoida?

Huoli Suomen globaalista kilpailukyvystä painaa myös koululaitosta. Vuoden 2015 PISA-tutkimus osoitti, että peruskoulun oppimistulokset ovat heikentyneet. Ratkaisua niiden parantamiseksi on haettu tieto- ja viestintätekniikasta. Tavoitteena on ollut, että teknologian tukemana olemassa olevilla resursseilla voitaisiin tuottaa yhä laadukkaampaa oppimista.

Viime aikojen koulutuspolitiikan keskeisiä puheenaiheita onkin ollut tieto- ja viestintäteknologian lisääntyvä käyttö kouluissa ja opetuksessa. Onko siihen järkevää investoida?

Digitalisaation yleisen kehityksen näkökulmasta tämä on ymmärrettävää. Yli puolet bruttokansantuotteestamme on ensi vuosikymmenen alussa digimuodossa. Kannattaako tieto- ja viestintäteknologiaan resursoiminen kuitenkaan oppimistulosten kannalta?

Aihetta on tutkittu maailmalla paljon ja Suomessakin enenevässä määrin. Yksi merkittävimmistä alan tutkimuksista on professori Steven Higginsin tutkimusryhmän Durhamin yliopistossa tekemä laaja kvantitatiiviseen aineistoon perustuva meta-analyysi digitaalisen teknologian vaikutuksesta oppimiseen. Yhteenvedossa tarkasteltiin useiden eri tutkimusten perusteella sitä, mitä näkökohtia niiden tulokset tuovat esille.

Higginsin analyysin mukaan perustelujen digitaaliteknologian käyttöön täytyy olla selkeät ja sen osuus oppimisessa tulisi yksilöidä. Teknologian pitäisi tukea nykyistä tehokkaampaa yhteistoiminnallisuutta, vuorovaikutusta sekä palautteen saamista oppimisessa. Opettajia ja oppilaita olisi tuettava digitekniikan käytön kehittämisessä. Lisäksi tulisi selvittää, mitä oppilaat ja opettajat lakkaavat tekemästä, kun digitekniikka tuodaan osaksi opetusta. Teknologiaa ei tuoda tyhjiöön. Onkin tärkeää tunnistaa tarkasti, mitä se korvaa ja mitä lisäarvoa se tuo oppimiseen.

Tutkimuksen valossa voidaan sanoa, että pelkästään tietokoneiden hankinta kouluihin ei riitä, sillä se ei yksin auta parantamaan oppimistuloksia. Keskeistä on, kuinka koulut onnistuvat hyödyntämään ja soveltamaan uutta teknologiaa opetuksessaan ja ottamaan sen luontevaksi osaksi toimintaansa. Keskeistä on pedagogiikka, ei teknologia. Nopea teknologian kehitys tekee opetuskäytön kehittämisestä kuitenkin vaikeaa.

Tutkimuksen valossa näyttää siis siltä, että investoiminen koulujen tieto- ja viestintäteknologian kehittämiseen kannattaa, mutta vain tietyin ehdoin. Työtä kannattaa jatkaa!

Mikko Ripatti

Johtava rehtori

Itä-Suomen harjoittelukoulu