Kotiseututunteet ja turve – miten alueellisuuden korostaminen näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa?

Turpeen energiakäyttö hiipuu väistämättä lähitulevaisuudessa. Marinin hallituksen tavoitteena on vähintäänkin puolittaa energiaturpeen tuotanto vuosikymmenen loppuun mennessä.

Venäjään kohdistuneiden pakotteiden vuoksi energiaomavaraisuuden vaatimus on kasvanut ja aiheuttanee jonkinlaisen väliaikaisen muutoksen suhtautumisessa turpeen hyödyntämiseen. Tämä ei kuitenkaan muuta tosiasiaa, että turpeen päästö- ja luontovaikutukset tekevät siitä vaikean energiavaihtoehdon sekä poliittisesti että taloudellisesti.

Turpeen energiakäytön alasajo näkyy ennen kaikkea syrjäseuduilla. Turpeen tuottajat kokevat, että toimeentulon ohella heiltä viedään perinteet, tavat ja identiteetti.

Turpeen ympärillä käytävästä keskustelusta löytyy vahva jännite kaupunkiseutujen ja syrjäseutujen välillä. Jännitteiden taustalla ovat erilaiset paikkakäsitykset sekä toisaalta vahvat kotiseututunteet. Vastaavat alueelliset jännitteet ovat tuttuja esimerkiksi käytäessä keskustelua korkeakoulujen sijoittumisesta, asumisesta tai liikenneverkostojen tarkoituksenmukaisuudesta.

Kotiseututunteita ohjataan ylhäältäpäin

Maailman monimutkaistuessa päättäjät ja poliitikot kaipaavat toiminnalleen koordinaatteja, joihin tärkeiksi koetut asiat ja ongelmat on helppo kiinnittää. Syrjäseutu-keskusalue -jakolinja on yksi kiinnittymisen paikka.

Standardioletus on, että puolueista keskusta ajaa syrjäalueiden, kokoomus ja vihreät taas suurempien kaupunkien etuja.

Todellisuudessa asetelma ei ole näin yksioikoinen. Keskusalueiden ja syrjäseutujen välinen jakolinja läpäisee puolueet, elinkeinoelämän ja lopulta koko yhteiskunnan. Jakolinja liittyy puolueohjelmia syvällisempään paikkakäsitysten ja mielenmaisemien eroihin. Kyse on poliittisiin rakenteisiin kiteytyneestä institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta.

Siinä missä yksilön tuntema kotiseuturakkaus on usein spontaania, intiimiä ja altis muutoksille elämäntilanteiden vaihtuessa, institutionaalinen kotiseuturakkaus on tietoisemmin rakennettu, hitaasti muuttuva ja ylhäältäpäin ohjattu “franchising-kokemus”.

Institutionaalista kotiseuturakkautta suojaa ja ylläpitää mittava alueellisesti suuntautuneiden järjestöjen, säätiöiden, mediatoimijoiden ja julkishallinnon verkosto. Alueeseen kytkeytyvä mentaliteetti näkyy juhlatilaisuuksissa, matkailumarkkinoinnissa ja lopulta myös poliittisessa toiminnassa. Leikkimielinen maakunnallinen heimoperformanssi voi muuntua salamannopeasti aluepuolustukseksi, kun politiikassa sivutaan paikallisesti pyhiä arvoja.

Kun institutionaalinen retoriikka ottaa ylisuuren roolin, tilastot, asiakysymykset ja pitkäntähtäimen suunnittelu jäävät paitsioon. Silloin esimerkiksi turpeen päästöt muuttuvat maaseudun identiteetistä käytävän taistelun sivutuotteiksi ja ilmasto identiteettipohjaisen keskustelun sivulliseksi uhriksi.

Keskus-periferia -mentaliteetin pysyvyyden suomalaisessa yhteiskunnassa  takaavat myös konkreettiset erot ja eriarvoisuudet alueiden välillä: niitä kokevat niin Lapin reuna-alueiden synnyttäjät kuin syrjätaajamien asunnonmyyjät. Tästäkään huolimatta kyseessä ei ole ensisijaisesti maantieteellinen kysymys. Sen sijaan kyseessä on kulttuurinen prosessi, joka toteutuu vahvasti ihmisten omassa mielessä.

Kaupungistuminen ruokkii molemminpuolisia epäluuloja

Urbanisaatio eli kaupungistuminen on yksi keskus-periferia -dynamiikan keskeisiä määrittäjiä. Väestön sijoittuminen yhä suurempiin keskittymiin tarkoittaa tyypillisesti palvelutason heikkenemistä ja työpaikkojen vähenemistä lähtöalueilla.

Muuttajat ovat usein tietynlaisia. Se vaikuttaa syrjäseutujen henkiseen ilmapiiriin. Eri ryhmistä nimenomaan nuoret naiset ja koulutetut muuttavat maakunnista ruuhka-Suomeen. Heidän voi olettaa hakevan omasta näkökulmastaan väljempiä normirakenteita. Painottuminen selittänee syrjäalueiden konservatiivisempaa äänestyskäyttäytymistä monissa perinteisissä arvokysymyksissä ja siten myös konservatiivisempaa luontosuhdetta.

Negatiivisen muuttoliikkeen aiheuttama kehitys saattaa herättää katkeruutta ja merkityksettömyyden tunteita paikallisissa ihmisissä. Samalla tilanne vahvistaa ajatusta syrjäalueiden tietoisesta kurittamisesta esimerkiksi ympäristösääntelyllä.

Toisaalta väkeä vastaanottavilla urbaaneilla alueilla  on toisinaan nähtävissä ylimielisyyttä syrjäseutuja kohtaan: mitä tahansa siellä tapahtuvaa toimintaa tarkastellaan Syvä joki -elokuvasta tuttujen takamaastereotypioitten läpi.

Todellisuudessa syrjäseutujen väestö jakautuu suhtautumisessaan luontoon samoin kuin kasvukeskusten ihmiset.

Syrjäseuduista uhkaa tulla luonnonvarareservaatteja

Megatrendien, kuten kaupungistumisen, poliittinen ongelma on positiivisten vastavirtojen jääminen vähemmälle julkiselle huomiolle. Harvaan asuminen tuo kuitenkin tosiasiassa väljyyteen liittyviä etuja, kuten turmeltumatonta pohjavettä, maalämpökapasiteettia, etäisyyttä kohoavaan merenpintaan tai halpoja asuntoja.

Vaikka esimerkkejä on helppo kutsua väistämättömyyksien hyveellistämiseksi, on niissä  myös todellisen ”vastakaupungistumisen” tai ”älykkään sopeutumisen” oraita.

Syrjäseuduilla onkin kyetty laatimaan omaperäisiä sopeutumisen strategioita hiljaisuusmatkailusta elintarvikkeiden ja biopolttoaineiden lähituotantoon. Silti institutionaalista kotiseuturakkautta ylläpitävien tahojen lähtökohta-asetuksena on tyypillisesti ajatus, että luonto on ihmisen omaisuutta.

Yksi esimerkki tästä on monesta luonnonvara- tai petokiistasta tuttu asenne, että reaalimaailmasta vieraantunut kaupunkilainen ei kykene sisäistämään paikallisia luonnonoloja eikä siksi ymmärrä mitään oikeanlaisista ratkaisuista ympäristöongelmiin. Asenne on löydettävissä muun muassa populistipoliitikkojen ja paikallismedian kielenkäytöstä – ja kohdistuu myös niihin paikallisiin kriitikoihin, jotka suhtautuvat esimerkiksi susiin myötämielisemmin.

Toinen esimerkki on yliampuva imitaatio. Pienemmissä kaupungeissa tämä näkyy siten, että niiden päättäjät eivät tunnista omia vahvuuksiaan, vaan pyrkivät epätoivoisesti olemaan erityisen urbaaneja.

Kyse on päättäjien mieleen yleisen konsulttipuheen seurauksena syntyneestä havainnekuvasta, kaupungin illuusiosta, jonka mukaan varsinaisesta kaupunkimiljööstä poistetaan “citymäisyyttä” häiritseviä rönsyjä, kuten vanhoja rakennuksia ja järjestäytymätöntä kasvustoa. Toisesta näkökulmasta tarkasteltuna juuri ne voisivat kuitenkin olla kaupunkien omaperäisiä vahvuuksia.

Institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta tuleekin helposti pakonomaista ja alueitten omaehtoista harkinnanvaraa kaventavaa sääntelyä, kotiseutumustasukkaisuutta. Seurauksena syrjäseutu paalutetaan luonnonvarareservaatiksi, jolle keskusalueet ulkoistavat paheksuttavien välttämättömyyksien tekemisen: akkumineraaleja liikenteen sähköistykseen, puupeltoja metsäteollisuuden tarpeisiin ja turvetuotantoa kaupunkien energiatarpeisiin.

Strategia antaa vähän tilaa innovatiivisuudelle ja omaehtoiselle ulospääsylle luonnonvarakapitalismin tarjoamasta perinteisestä roolista. Institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta on tullut paradoksi, jonka taustalla ympäröivää luontoa ahdetaan moderniin siirtomaamuottiin.

Yksipuolinen puhe johtaa muutoskyvyttömyyteen

Turpeesta on tullut poliittinen väline, joka viestittää identiteettikamppailun etulinjan pitävän. Pienenä, mutta kuvaavana esimerkkinä, toimii ympäristötoimia vastustavien ylivoima maakuntalehtien tekstiviestipalstoilla – on sitten kohteena turpeen poltto tai haja-asutusalueiden jätevesiuudistus.

Nykyiset yhteiskunnalliset ongelmat pandemioista ja sodista ilmastomuutokseen liittyvät toisiinsa eikä niiden ratkaiseminen vain yksien politiikan silmälasien kautta ole enää mahdollista. Luultavaa silti on, että institutionaalisen kotiseuturakkauteen pohjaava puhetapa säilyy politiikan metodina niin pitkään, kun se tuottaa voitonmerkkejä oman kannattajakunnan keskuudessa.

Varjopuolena on lokeroituminen muutoskyvyttömyyteen. Kuvitteellisten tilojen välisessä varjonyrkkeilyssä vahvistuu ajatus, että ilmasto on jossain muualla. Ilmasto on ikään kuin ei-paikallinen elementti, joka kutsumatta tunkeutuu normaalin arkielämän piiriin.

Kaikkien kannalta voisi olla parempi, että ihmisten halukkuus jäädä tai jopa muuttaa syrjäseudulle, päätöksenteon kohteena olevan luonnon äärelle, kasvaisi. Silloin alueiden puolesta puhuminen olisi monipuolisempaa ja ekologisuuskin saattaisi sisältyä franchising kotiseuturakkauteen.

Nykykehityksen jatkuessa keskusteluissa syrjäseuduista painottuu yhä enemmän erilaisten metsän- ja maanomistajien sekä raaka-aineiden tuottajien intressit.

Kirjoitus on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -palvelussa.

Simo Häyrynen
Ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori, kulttuuripolitiikan dosentti
Itä-Suomen yliopisto

 

Miksi nuorten ääni pitää saada kuuluville YK:n metsäfoorumissa?

YK:n jäsenmaat vahvistivat vuonna 2015 kestävän kehityksen toimintaohjelman, joka ohjaa kestävän kehityksen edistämistä vuosina 2016–2030. Kestävän kehityksen tavoitteiden pyrkimyksenä on poistaa äärimmäinen köyhyys maailmasta ja turvata hyvinvointi ympäristölle kestävällä tavalla. YK:n metsäfoorumi (UNFF) tuottaa tietoa siitä, miten metsiin liittyviä kestävän kehityksen tavoitteita tuetaan ja toteutetaan globaalisti. Miksi juuri nuorten osallistuminen YK:n metsäfoorumiin on tärkeää, ja miksi heidän äänensä pitää saada kuuluville myös metsäkeskustelussa?

Olen seurannut Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) metsäfoorumin (United Nations Forum on Forests, UNFF) toimintaa sen perustamisvuodesta 2001 asti. Juuri samana vuonna, kun foorumi perustettiin, jätin ensimmäisen väitöskirjaani liittyvän apurahahakemuksen. Väitöskirjani koski kansalaisten osallistumista ja osallisuutta metsävarojen hoidossa ja hallinnassa. Seurasin Suomen kehitysyhteistyömäärärahoilla tuettuja metsä- ja maaseudun kehityshankkeita Tansaniassa, Mosambikissa, Laosissa ja Vietnamissa.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, osallistuin Suomen valtuuskunnan mukana YK:n kuudenteentoista metsäfoorumiin huhtikuun lopussa 2021. Aikaa on kulunut, ja seuraan edelleen tutkimustyössäni sekä YK:n metsäfoorumin toimintaa, kansalaisten osallistumista ja osallisuutta luonnonvarojen hallinnassa, että sitä, miten Suomen kehitysyhteistyö tukee luonnonvarojen hallintaa.

Metsäfoorumin vuosittaiset kokoukset ovat yksi osoitus Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetyn YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin jälkeen vahvistunutta kansainvälistä ympäristöyhteistyötä. Foorumin vuosittaiset kokoukset tarjoavat YK:n jäsenmaiden hallituksille mahdollisuuksia kansainvälisen metsäpolitiikan kehittämiseen. Metsäfoorumi on niin sanottu pehmeän päätöksenteon (soft law) YK:n foorumi, ja sen avulla ei aseteta velvoittavia (hard law) tavoitteita vaan raportoidaan ja seurataan jäsenmaiden asettamia tavoitteita. UNFF on siis osa YK:n metsästrategiaa ja UNFFin työ on pitkälti strategian toimeenpanon seurantaa. UNFFin vuosittaisten kokousten tarkoituksena on varmistaa, että kaikki YK:n metsiin liittyvä työ on koordinoitua ja johdonmukaista. Metsästrategia on linkitetty Agenda 2030 -tavoitteisiin, joiden avulla globaalisti pyritään varmistamaan kestävän kehityksen tavoitteiden toteutuminen (sustainable development goals, SDGs).

Agenda 2030:n kestävän kehityksen toimintaohjelmavastuu Agenda 2030:n toimeenpanosta on valtioilla ja tavoitteet koskevat maailman kaikkia maita. Tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan kuitenkin myös kansainvälistä politiikkaa ja yhteistyötä sekä paikallishallinnon, yksityissektorin, kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten laajaa osallistumista.

Nuorten osallisuus UNFF-kokouksiin tärkeää

Itselleni tämän kevään UNFF-kokous oli merkityksellisin siksi, että sain pitää ensimmäisen puheenvuoroni Suomen valtuuskunnan jäsenenä metsäfoorumin kokouksessa. Ja Suomen puheenvuoro kuului näin:

“We align ourselves with the statement given on behalf of EU and its member states. We support major groups’ message on inclusivity. Finland has traditionally encouraged stakeholders’ participation to its delegation, and that is the case also this year. Especially the participation of youth delegates is crucial to this process, and we encourage all countries to support youth delegates participation to this important process.”

Teille lukijoille nämä lauseet kuulostavat ehkä tylsiltä ja YK:n diplomaattiseen ilmaisutapaan sidotuilta. Minulle tutkijana näillä on iso merkitys, koska niissä korostuvat kaksi asiaa: erilaisten toimijoiden osallisuus ja nuorten mukaan ottaminen kansallisiin UNFF-valtuuskuntiin. Suomen puheenvuoron jälkeen Saksan UNFF-valtuuskunnan jäsen kommentoi yksityisviestissää minulle, että Suomen viesti on vahva ja kantaaottava. Nuoria UNFF-foorumilla edustava ryhmittymä taas kiitti sähköpostitse Suomea nuorten tukemisesta ja heidän osallistumisensa tärkeyden korostamisesta.

Nuoria YK:n metsäfoorumissa edustaa kansainvälinen metsäopiskelijoiden järjestö (International Forestry Students’ Association, IFSA). Järjestö on toiminut aktiivisesti saadakseen nuorille mutta myös muille sidosryhmille kuten järjestöille, naisille ja vähemmistökansoille tärkeitä asioita kuuluviin YK:n metsäfoorumin kokouksissa. IFSA:n on jatkuvasti etsittävä rahoitusta tukeakseen nuoria osallistumaan metsäfoorumin kokouksiin, koska nuoret eivät ole mukana jäsenmaiden valtuuskunnissa. Ja juuri siksi iso harppaus kohti vuorovaikutteisempaa metsäkeskustelua olisi, että nuoret saataisiin mukaan maiden UNFF-valtuuskuntiin ja näin myös seuraamaan maakohtaisten tavoitteiden seurantaa.

Miksi juuri nuorten rooli metsäkeskustelussa on tärkeää, ja miksi heidän äänensä pitäisi saada kuuluville YK:n metsäfoorumilla? Vastaus kiteytyy hyvin aineistossa, jota ALL-YOUTH-tutkimushanke on kerännyt viimeisen kahden vuoden aikana. Tässä yksi suora lainaus haastatteluista:

“Uskoisin, että ehkä tämä luonnonsuojelupuoli on semmonen, mistä nuorilla on ehkä enemmän tietoa ja mihin ovat perehtynneet enemmän et se on ehkä tullu just meijän sukupolvelle silleen, ennemmän ku meijän vanhempien sukupolvelle.”

Haastateltujen nuorten metsänomistajien mukaan metsiin liittyvää tietoa etsitään ja saadaan hyvin erilaisista tietolähteistä (esimerkiksi koulusta, harrastusten kautta, vanhemmista ja sukulaisilta, sosiaalisesta mediasta sekä metsätalousneuvontaa tarjoavilta organisaatioilta). Tieto sirpaloituu mutta myös moniarvoistuu. Juuri siksi nuorten arvot ja asenteet metsäasioissa ovat moninaiset, mutta heillä on myös osaamista omaksua ja toteuttaa uudenlaisia metsiin liittyviä globaaleja tavoitteita.

Esimerkiksi globaalit ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen liittyvät tavoitteet vaativat uudenlaista ajattelua ja sopeutumista myös metsäsektorilta. Tähän liittyy myös Suomessa keskustelua herättänyt turvemaiden käyttö. Myös globaalisti turvemailla tapahtuva metsätalous on niin sanottu ”viheliäinen ongelma” (wicked problem). Turvemailla tapahtuva metsäojitus ei yksin aiheuta ilmastopäästöjä, vaan tuotannon ja tupeen aiheuttamat maaperä- ja vesistökuormitusta ovat globaalisti iso ympäristöongelma.

Samaan aikaan turvemailla tapahtuvaan maa- ja metsätaloustuotantoon liittyy taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä, jotka vaikeuttavat ympäristön kannalta kestävien ratkaisujen löytämistä. Yksittäisiä kansalaisia tai vaikkapa paikallisia yrittäjiä ei tulisi vastuuttaa kantamaan kohtuutonta vastuuta siirryttäessä kestävämpiin maa- ja metsätalouden muotoihin.

YK:n metsäfoorumilla on keskusteltu myös turvemailla tapahtuvasta tuotannosta ja metsiensuojelusta vuosia. Yhdeksi ratkaisuksi on tarjottu niin sanottua integroitua maankäytön suunnittelua, jonka avulla pyrittäisiin huomioimaan erilaisia tarpeita ja näin vähentämään metsätalouteen ja luonnon monimuotoisuuteen liittyviä konflikteja. Integroidun maankäytön suunnittelun menetelmillä pystytään luomaan dialogia erilaisten toimijoiden välillä sekä huomioimaan eri sektoreiden ja paikallisten asukkaiden tarpeet.

Sidosryhmien edustajat kuten nuorten edustajat ovat YK:n metsäfoorumilla pitäneet esillä vuorovaikutteisuuden tarvetta erilaisten toimijoiden välillä. Metsäfoorumi on ollut neutraali, soft law -instrumentti, keskustella esimerkiksi maankäytön suunnitteluun liittyvistä mahdollisuuksista.

Integroidun maankäytön suunnittelun keinot ovat kuitenkin vielä heikosti tiedostettuja sekä kansainvälisesti että jopa meillä Suomessa, ja niitä käytetään hyvin paikallisesti. Esimerkiksi Metsähallitus on valtion mailla kehittänyt maankäytön suunnittelua ja osallistavia menetelmiä erilaisten käyttötarkoitusten ja eri käyttäjien vaatimusten arviointiin ja huomiointiin. Tätä osaamista ja digitaalisia palveluita voisimme tarjota globaalisti, koska meillä Suomessa olisi osaajia ja kehitettyjä innovaatioita liittyen integroituun maankäytön suunnitteluun. Tästä huolimatta integroitu maankäytön suunnittelu ei ole laajemmassa käytössä Suomessa. Ja kysymys kuuluu, ovatko vanhat rakenteet ja organisaatiot liian kankeita omaksumaan uusia menetelmiä.

Muutos tapahtuu hitaasti, mutta uskoa muutokseen ja toivoa löytyy

Palataanpa lopuksi YK:n metsäfoorumin istuntoon huhtikuussa 2021. Suomen puheenvuoro, jonka sain lukea, kirjautui tässä muodossa UNFF-kokouksen pöytäkirjaan:

”Countries were invited to support such activities, and to consider involving youth in their delegations in international meetings. Barriers to obtaining support from philanthropic organizations should be also explored.”

Eli toivoa on, että nuoret pääsisivät mukaan jäsenmaiden UNFF-valtuuskuntiin, eivät vain erillisenä ryhmänä YK:n salin lehtereillä vaan itse valtuuskuntiin. Aika näyttää, ottavatko YK:n jäsenmaat metsäfoorumin suosituksen käytäntöön. Esimerkiksi naisten ja miesten välinen tasa-arvo toteutuu jo useissa valtuuskunnissa. Toivottavasti myös nuorten edustajien mukanaolo kansainvälisillä foorumeilla tulee joskus olemaan itsestään selvää. Muutos tapahtuu hitaasti, mutta aina kun on uskoa muutokseen, on myös toivoa. Myös YK:ssa.

 

Irmeli MustalahtiIrmeli Mustalahti

Luonnonvarahallinnan professori, Itä-Suomen yliopisto

ALL-YOUTH Kestävää kehitystä luomassa -osatutkimuksen johtaja