Kansalaisten vastuun kasvattaminen läheistensä hoivaajina on julkilausuttu tavoite. Tämä näkyy esimerkiksi vanhuspoliittisissa asiakirjateksteissä. Niissä läheisten tuottamasta hoivasta rakennetaan ensisijaista vaihtoehtoa. Julkisen sektorin tuottama hoiva määritellään vasta toissijaiseksi keinoksi.
Omaishoitosopimuksen voi nähdä joko välineenä sovittaa yhteen aiemmin kunnan, nyt hyvinvointialueen ja kansalaisen välisiä toiveita ja tarpeita. Vaihtoehtoisesti sitä voi pitää keinona siirtää aiemmin kunnalle kuulunut hoivavastuu ja hoivatehtävät takaisin läheisille.
Kärjistäen voi kysyä, onko julkisen vallan tavoitteena palauttaa hoiva takaisin perhepiiriin. Ollaanko meillä palaamassa ideologisesti takaisin köyhäinhoidon aikakaudelle, jossa vastuu läheisten hoivasta rakennetaan omaisten velvollisuudeksi.
Läheisten huolenpidon sävy on toki muuttunut köyhäinhoidon ajoista. Nyt hoivavastuuta tarjotaan läheisille vapaaehtoisuuteen pohjaavalla sopimuksella, jossa hoiva luvataan toteuttaa yhteistyössä kansalaisen kanssa.
Työsuhteen ja toimeksiantosopimuksen raja on epäselvä
Omaishoito on sopimusperusteisesti järjestettävänä hoivan muotona erikoinen yhdistelmä yksityistä ja julkista hoivaa. Tämä ei asetu vaivatta nykyiseen palvelujärjestelmäämme.
Sopimukseen liittyy ajatus yhteisistä tavoitteista ja neuvottelusta sekä yhdessä sopimisesta. Sopimukseen yhdistyy myös automaattisesti ajatus yhteistyöstä.
Tämän seurauksena sopimusta tarjottaessa unohtuu helposti, että lopputulos ei ole aina ideaali. Sopimus ei myöskään aina automaattisesti vastaa yksilöllisiin tarpeisiin.
Omaishoito ei sopimuksesta huolimatta ole omaishoitajalle virallista työtä. Kyseessä on toimeksiantosopimuksella toteutettava hoivapalvelu, josta omaishoitaja saa kunnalta rahallisen palkkion sekä vapaapäiviä ja tukipalveluja vastineeksi läheiselle tarjoamastaan avusta ja tuesta.
Omaishoitajan rooli on jännitteinen
Sopimuspohjainen omaishoidon toteuttaminen aiheuttaa jännitteitä omaishoitajan rooliin palvelujärjestelmän sopimusosapuolena. Näin käy, kun hyvinvointialueen ja kansalaisen välistä omaishoitosopimusta tarkastelee juridisen sopimuksen rinnalla myös psykologisena sopimuksena.
Työelämätutkimuksessa psykologisen sopimuksen käsitettä käytetään selittämään työntekijän ja työnantajan välisiä puhumattomia vastavuoroisia odotuksia sekä käsityksiä osapuolien oikeuksista ja velvollisuuksista. Psykologista sopimusta on kuvattu yhdeksi parhaista käsitteistä, jojoiden avulla voidaan kuvata kahden osapuolen välistä suhdetta.
Omaishoidon sopimuksellisen luonteen vuoksi psykologisen sopimuksen käsite antaa toimivan viitekehyksen tarkastella omaishoitoon liittyviä odotuksia uudenlaisesta näkökulmasta. Omaishoito ei ole ammatillista hoitotyötä, vaikka omaishoitajilta sen kaltaista toimintaa edellytetäänkin. Tämä näkyy esimerkiksi laissa omaishoidon tuesta. Sen päivityksessä vuodelta 2016 kuntien tehtäväksi kirjattiin omaishoitajien valmennus ja koulutus hoitotehtävää varten.
Ammattimaisesti mutta ilman työsuhdeturvaa
Ongelmallista toimintamallissa on tapa, jolla omaishoitajia koulutetaan ja valmennetaan huolehtimaan entistä ammattimaisemmin läheissuhteeseen liittyvästä hoivasta. Samaan aikaan jätetään kuitenkin kiinnittämättä huomio omaishoitajien jaksamiseen, työkykyvyn ylläpitoon tai työolosuhteisiin. Nämä ovat itsestäänselvyyksiä virallisessa hoitotyössä ja virallisten työntekijöiden työssä.
Omaishoitajilta vaaditaan ammattimaista hoitajuutta ilman, että heille tarjotaan omaishoitotyönsä turvaksi virallisten työntekijöiden nauttimaa työsuojelua. Omaishoitajille annettava tuki pitää sisällään vain omaishoitajan palkkion, vapaapäivät ja omaishoitajan hoitotyön tueksi annettavia tukipalveluja.
Järjestely näyttää kunnan näkökulmasta perustellulle ja selkeälle. Kunta voi helposti osoittaa hoitaneensa oman osuutensa sopimusosapuolena tarjoamalla edellä mainittuja asioita.
Psykologisen sopimuksen näkökulmasta näyttää kuitenkin siltä, että omaishoitajan tarpeet jäävät näkymättömäksi omaishoidontuen järjestelmässä.
Kodinomaisuutta vai virkatyötä?
Omaishoito rakentuu vahvasti ajatukselle kodin ensisijaisuudesta. Siihen yhdistetään rakkauden ja välittämisen eetos.
Omaishoidon tukeminen lähtee kuitenkin virallisen työn kehyksistä. Asetelma ei tunnista riittävästi omaishoidon erityisyyttä läheissuhteeseen pohjaavana suhteena ja siitä kumpuavia tarpeita.
Omaishoitoa saavan läheisen mahdollisuus elää hyvää elämää kotona on omaishoitajan vastuulla. Psykologisesti se tuottaa paineita ja voi olla tunnetasolla kuormittavaa.
Omaishoitajat voivat kokea työssään rakkauden ja ilon ohella myös syyllisyyttä, riittämättömyyttä, pelkoa, surua, uupumusta. Tunteet ovat aina keskeinen osa läheissuhdetta. Näin ne ovat keskeinen osa myös omaishoitoa. Tätä näkökulmaa nykyinen palvelujärjestelmässä ei huomioi riittävästi.
Virallisessa hoivatyössä henkilöstö voi jakaa emotionaalista tunnetaakkaa työkavereiden ja työyhteisön kesken. Omaishoidon tukijärjestelmä ei tarjoa mahdollisuutta, jossa omaishoitajat voisivat jakaa ajatuksiaan, tunteitaan ja kokemuksiaan omaishoitajan työhön liittyen.
Kuka kuuntelee omaishoitajaa?
Omaishoitajien määrää halutaan kasvattaa entisestään. Tämä on hyvinvointialuiden näkökulmasta perusteltua. Omaishoito on kunnille ja hyvinvointialueille edullinen tapa järjestää inhimillistä ja yksilöllistä hoivaa.
Samalla omaishoitajat hyvinvointialuiden sopimuskumppaneina ja epävirallisina palveluntuottajina joutuvat kantamaan hyvinvointialuille kuuluvaa hoivavastuuta. Tämän takia olisi vähintään kohtuullista, että myös omaishoitajien tarpeet otetaan huomioon palvelujärjestelmässä. He tarvitsevat omaishoitotyön tueksi rahallisen tuen ja vapaapäivien lisäksi myös henkistä tukea.
Sosiaali- ja terveyspalvelut – omaishoito mukaan lukien ovat eduskuntavaalikeskusteluissa varmasti mukana. Keskusteluihin on tärkeää saada mukaan myös omaishoitajat.
Marjo Ring
FT, vieraileva tutkija
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto
Dosentti, yliopistonlehtori
Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos, Itä-Suomen yliopisto
