Category: Tuomas Pernu

Posted on

Yliopistoseikkailu 2023, osa I: Tekoäly ja opetuksen tulevaisuus

Mikä on kuuminta hottia koulutuspolitiikassa vuonna 2023? Tekoäly. Erityisesti OpenAI -yhtiön viime marraskuussa julkaisema ChatGPT -sovellus, ja sen luomat uhat ja mahdollisuudet opiskelussa ja tutkimuksessa.

Myös Itä-Suomen yliopistossa on reagoitu: hiljattain julkaistun tiedotteen mukaan yliopisto ”kannustaa opettajiaan tekoälysovellusten käyttöön”. Tämä on yliopistolta ihailtavan – poikkeuksellisenkin – sähäkkää reagointia. Julkaistun tiedotteen sisältöön on kuitenkin suhtauduttava kriittisesti.

Mitä on ChatGPT?

Tavallaan ChatGPT:ssä ei ole mitään erityisen uutta. Kyseessä on vain uusi käyttöliittymä vuonna 2020 julkaistulle GPT-3 -ohjelmalle. Tämä on kolmannen sukupolven esikoulutettu generatiivinen transformer -kielimalli (Generative Pre-trained Transformer). Pohjimmiltaan kyse on mallista, joka ennustaa annetun tekstinäytteen perusteella, kuinka tekstiä olisi luontevaa jatkaa. Ennustukset perustuvat aineistolle, jolla malli on opetettu. GPT-3 -ohjelma ei siis ”ajattele” tai ”luo”, vaan muokkaa jo olemassa olevaa tekstimateriaalia uudella tavalla, vasteena annettuun tekstisyötteeseen. Käytetty malli on vain niin hienojakoinen (175 miljardia parametria), ja sitä on koulutettu niin suurella datamäärällä (liki 500 miljardia kieliyksikköä), että tuloksena on hämmästyttävän sujuvaa tekstiä.

Keskustelua on herättänyt juuri GPT-3:n kyky luoda tekstiä, jota on mahdotonta erottaa ihmisen luomasta tekstistä: sovelluksella voidaan muutamassa sekunnissa tuottaa tenttivastauksia, esseitä, puheenvuoroja tai artikkeleita, jotka näyttävät olevan inhimillisen ajattelun tuotosta. ChatGPT:ssä erityistä on se, että se on tehnyt nämä kyvyt helppokäyttöisiksi ja julkisesti saavutettaviksi.

ChatGPT:n väärinkäytöksiä – sovelluksella tuotetun tekstin esittäminen omana – onkin jo tullut ilmi. Yliopistoyhteisö on myös ryhtynyt toimenpiteisiin. Maailmalla merkittäviä yliopistoja on palaamassa takaisin perinteisiin kynä & paperi -salitentteihin. Itä-Suomen yliopistossa ollaan ottamassa toisenlaista kurssia.

Näen sekä Itä-Suomen yliopiston avauksen että tekoälyä koskevan yleisen keskustelun pohjaavan samaan väärinkäsitykseen: kriittisten puheenvuorojen ajatellaan palautuvan takapajuiseen menneen maailman haikailuun ja perusteettomiin kauhukuviin tulevaisuudesta. Kääntäen: tekoälysovellusten käyttöön tulee kannustaa, sillä ne ovat yksinkertaisesti nykypäivää, osa tulevien maistereiden ja tohtoreiden työkalupakkia. Mutta kukaan ei ole kieltänyt tekoälysovellusten hyödyllisyyttä. Kyse on sovellusten käytöstä opetuksessa, ja käytön seurauksista oppimisen mittaamiselle.

Yliopisto-opetuksen tavoitteet ja menetelmät

Nähdäkseni keskustelun ytimessä on virhepäätelmä: koska tekoälysovellukset ovat nykypäivää, ja osa yliopistosta valmistuneiden työkalupakkia, niitä tulisi myös opetuksessa käyttää. Kun esille on nostettu mahdollisuus palata kynä & paperi -salitentteihin, niin akateeminen rehtori Tapio Määttä on kysynyt: ”kuinka tärkeä työelämätaito pen and paper on”? Tässä reaktiossa menee sekaisin kaksi eri asiaa, opetusmenetelmät ja opetustavoitteet.

Kukaan ei ole väittänyt, että käsin kirjoittaminen ja salitenteissä istuminen on taito, jonka tulisi olla opetuksen tavoitteena (”työelämätaitona”). Väite on ollut, että kynä & paperi on tehokas menetelmä, jolla voidaan saavuttaa toivottuja oppimistuloksia. En henkilökohtaisesti koe tarvetta ajaa kynä & paperi -menetelmää yliopisto-opiskeluun. Mutta näen menetelmästä puhumisen tehokkaana tapana terävöittää keskustelua tekoälyn roolista yliopisto-opiskelussa.

Väännetäänpäs ero opetusmenetelmien ja oppistavoitteiden välillä rautalangasta. Koululiikunnassa opetellaan perustaitoja fyysisen kunnon ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Voidaan kysyä: miksi liikuntatunneilla pitäisi nostella puntteja ja vedellä leukoja, kun liukuportaat ja hissit on kerran keksitty? Miksi juosta hiestä märkänä urheilukenttää ympäri, kun matkat taittuvat nykyään vaivattomasti autoilla tai busseilla? Miksi tämä arkaainen rääkki? Siksi, että se on tehokas – ainoa! – menetelmä, jolla kehitämme niitä kykyjä ja taitoja, jotka ovat näiden opintojaksojen oppimistavoitteena.

Kriittinen ajattelu yliopisto-opintojen ytimessä

Päädymme ydinkysymyksen äärelle: mikä on yliopisto-opintojen keskeisin tehtävä? Kun tämän kysymyksen esittää, saa poikkeuksetta vastaukseksi puhetta kriittisestä ajattelusta ja argumentoinnista. Kaikki ovat yhtä mieltä myös siitä, että nämä taidot ovat erityisen tarpeellisia juuri nyt, tänä informaatiovyöryn, somesilpun ja valeuutisten aikakautena – aikana, jolloin kuka tahansa voi laittaa ChatGPT:n täyttämään julkinen keskustelu uskottavan kuuloisella tekstillä. Kaikkein oleellisin taito – kaikkien alojen opiskelijoille – on taito erottaa perusteltu ja uusi tieto perusteettomasta ja vanhentuneesta.

Kuinka opetamme opiskelijoille tätä taitoa? Kuinka opetamme heille argumentointia ja kriittistä ajattelua? En tiedä. Mutta tiedän, miten sitä ei opeteta: laittamalla opiskelijat painamaan nappia, joka saa automaatin suoltamaan inhimillisen kuuloista tekstiä.

Kirjoittaminen – konsistentin narratiivin rakentaminen – ei ole ajattelun tuloste. Kirjoittaminen on ajattelua, ja ennen kaikkea ajattelukyvyn rakentamista, ylläpitoa ja kehittämistä – täysin samalla tavalla kuin lihasharjoitukset ja juokseminen ovat fyysisen kunnon kehittämistä. Jos haluamme kehittää kriittistä ajattelukykyä, meidän on aloitettava ajattelukyvyn kehittämisestä: meidän on aloitettava kirjoittamisesta.

Olen huolissani opiskelijoista. Suurella osalla heistä on vakavia vaikeuksia perusasioiden kanssa: kirjoitustaito ja ymmärrys tieteellisen ajattelun peruskäsitteistä ovat hukassa. Viime syksynä kysyin tieteenfilosofian johdantokurssin luennollani (pääasiassa opintojen alkuvaiheessa olevista opiskelijoista koostuvalta yleisöltä): ”oletteko saaneet opetusta esseen kirjoittamisesta”? Vastaukseksi sain päiden pyörittelyä ja olkien kohauttelua.

Ehkä tässä olisi opetuksen kehittämisen paikka? Ehkä meidän tulisi panostaa systemaattiseen kirjoittamisen opettamiseen? Itse aloittaisin kriittisen ajattelun opettamisen tästä.

Pitäisikö oppimisen mittaamista päivittää?

Kenties tenttiminen ja esseiden kirjoittaminen eivät ylipäätään ole hyvä tapa mitata oppimista? On kuultu monia puheenvuoroja, joissa ChatGPT on toivotettu tervetulleeksi juuri siksi, että se ajaa opettajia kehittämään kekseliäämpiä tapoja opettaa ja monitoroida oppimistuloksia. Tiivistetysti: ChatGPT on vain osoittanut, kuinka opettajien tulisi kehittää oppimisen mittareita, jotka erottelevat ihmiset koneista.

Kuulostaa hienolta. Valitettavasti näen vain heiluvia käsiä.

Ensinnäkin: pitäkäämme fokus opiskelun tavoitteissa. Kun yliopisto-opetuksen keskeisenä tavoitteena on kirjoittamisen, ajattelun ja argumentoinnin kehittäminen, oppimisen mittareiden on annettava luotettavaa tietoa juuri näiden taitojen kehittämisestä. Kyse ei ole vain lopputuloksen, vaan koko suorituksen arvioimisesta: ChatGPT:n kirjoittama essee on eri asia kuin ajattelevan ihmisen kirjoittama essee – 42,195 km moottoripyöräillen on eri suoritus kuin 42,195 km juosten.

Toiseksi, kysyn: missä ovat resurssit? Missä ovat ne resurssit, joilla kehitämme notkeampia ja syvällisempiä tapoja opettaa? En ole nähnyt vastauksia tähän kysymykseen – en edes fantasiaa, josta voisimme ryhtyä pudottautumaan maan pinnalle.

Pudottautukaamme siis nyt. Ei ChatGPT ole ongelma sellaisessa järjestelmässä, jossa opettaja tapaa opiskelijaa viikoittain viiden vuoden ajan – järjestelmässä, joka muutamalla maailman huipuiksi kutsumallamme yliopistolla on. Päinvastoin: tällaisessa järjestelmässä ChatGPT:stä voidaan ottaa kaikki ilo ja hyöty irti. Jatkuvassa oppilaan ja opettajan vuorovaikutuksessa – viikoittaisessa esseiden kirjoittamisen ja kommentoinnin silmukassa – tekoälysovellukset muuttuvat uhasta mahdollisuudeksi.

Mutta meillä ei ole tällaista järjestelmää Suomessa. Harvalla yliopistolla maailmassa on. Tekoälysovellukset ovat mahdollisuuksia tuolla kaukana jossakin – niille opiskelijoille, joiden syntyperä ja varallisuus ovat ne sattuneet suomaan.

Missä on konkretia?

Kaipaan tekoälykeskusteluun myös konkretiaa. Teemat ovat isoja, ja sanat ovat hienoja, mutta teot ovat tyhjiä.

Missä ja miten tekoälysovellusten käyttö on yliopisto-opinnoissa sallittua? Kenelle ne ovat sallittuja? Missä opintojen vaiheessa ne ovat sallittuja? Miten sovellusten käyttöä valvotaan? Miten niiden väärinkäyttöä sanktioidaan? Ja ennen kaikkea: miten kaiken tämän normiston ylläpitoa resursoidaan?

Jälleen kerran: en ole nähnyt näihin kysymyksiin vastauksia, sen paremmin suomalaisessa kuin kansainvälisessäkään keskustelussa. Onko näitä kysymyksiä edes kysytty? Luulen että on – niissä yliopistoissa, joissa on palattu kynä & paperi -menetelmään. Näissä yliopistoissa on isketty kourat santaan: kysytty konkreettisia kysymyksiä, otettu huomioon käytettävissä olevat resurssit, ja tehty realistisia johtopäätöksiä.

Pelkäämmekö me liata käsiämme?

Tuomas Pernu.Tuomas Pernu

Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

Posted on

Mitä on plagiointi, ja miksi se on väärin? Huomioita tiede- ja tietokirjoittamisen etiikasta

Kirjapino kuvituskuvana.

Tuli syksy. Yliopistot aloittivat lukuvuotensa. Perinteitä kunnioittaen yliopistoyhteisö kokoontui sosiaaliseen mediaan voivottelemaan rahoituksenhakutalkoita. Mutta saatiinpa aikaan myös jokasyksyinen tiedepoliittinen kohu: nyt tunteita kuohuttavana teemana on ollut plagiointi tieteessä ja tietokirjallisuudessa.

Kirjailija Petterssonin tapaus

Tästä kaikki lähti. Toimittaja ja tietokirjailija Maria Pettersson julkaisi elokuun lopussa tietokirjan jännittävistä naisista Suomen historiassa (Pettersson 2022). Kirja on jatkoa Petterssonin kaksi vuotta aikaisemmin julkaisemalle teokselle, jossa samaa teemaa käsiteltiin maailmanlaajuisessa kontekstissa (Pettersson 2020). Teosten kirjoittamisen motiiveina ja myyntivaltteina on ollut nostaa esiin historian kirjoituksessa huomiotta jääneitä “voimanaisia” (Atena Kustannus 2020).

Molemmat teokset ovat saaneet kritiikkiä puutteellisesta tieto- ja viitelähteiden dokumentoinnista (mm. Sjö 2021; Frilander 2022; Nyqvist 2022). Erityisen kiivaaksi kritiikki nousi kuitenkin tänä syksynä, reaktiona uusimpaan teokseen. Ja eipä aikaakaan: pian nostettiin esille myös selkeitä syytöksiä ja todisteita plagioinnista (Välimäki & al. 2022).

En ota tässä kantaa näiden syytösten tai esitetyn todistusaineiston yksityiskohtiin. Tämä ei ole tarpeen. Teoksen kustantaja nimittäin reagoi julkaisemalla vastineen, jossa kaikki myönnetään: kyllä, tekstiin on “selväkielisyyden vuoksi” poimittu paloja suoraan muista julkaisuista – ainakin paikoin – mutta poimintojen lähteet löytyvät kuitenkin teoksen lopusta luetteloituna (Atena Kustannus 2022). Myönnetään siis, että kirja on tuotettu (ainakin osin) leikkaa-silppua-liimaa -menetelmällä: toisten tuottamaa tekstiä on kopioitu, muokattu ja esitetty omana. Tämä on plagiointia. Asiaa ei muuta se, että teoksen loppuun on lisätty kopioinnin lähteet.

Kuin tehtyä virhettä alleviivatakseen Atena Kustannus on kutsunut Suomen Kustannusyhdistyksen juristit lausumaan seuraavasti: “On kuitenkin selvää, ettei kaikilta kohdin ole mielekästä muuttaa sanoja vain sen vuoksi, että sama asia tulisi sanottua eri sanoin.”

Vastaan tähän: on selvää, että ei ole mielekästä ryhtyä tietokirjailijaksi – tai ylipäätään minkään sortin kirjoittajaksi – jos tuntuu mahdottomalta kertoa asioista omin sanoin. Tutkijan, kirjoittajan, kirjailijan ja toimittajan toimenkuvana on tulkita havaintoja, haastatteluja ja lähdeaineistoa, ja avata tämä tulkinta kirjoittamalla siitä uudella ja oivaltavalla tavalla. Kustantajan tehtävänä – vastuullisen, uskottavan kustantajan tehtävänä – taas on katsoa, että tämä toimenkuva tulee täytetyksi.

Ovatko suomalaiset tietokirjakustantajat taantuneet kopiokoneiksi?

Juuri kun ajattelit, että asiat eivät voi mennä enää pahemmaksi, Petterssonia ja Atena Kustannusta puolustamaan rientää viestintäyrittäjä Jan Erola (2022a). Uransa aikana Erola on vastannut kirjojen julkaisemisesta, kustantamojen viestinnästä sekä toiminut Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtajana. Hän kertoo olleensa “vastuussa noin 350 kirjan julkaisusta kolmessa kustantamossa kymmenen vuoden aikana”, ja että valtaosa näistä kirjoista on ollut populaareja tietoteoksia (Erola 2022b). Voidaan siis olettaa, että Erolalla on vankka tietämys suomalaisesta tietokirjakustannuskulttuurista.

Erolaa on siis syytä uskoa, kun hän lausuu: “Satoja kirjoja kustantaneen ammattilaisen kokemuksella totean, että Petterssonin lähdekäytännössä ei ole mitään poikkeuksellista.” (Erola 2022c). Tutkijoiden harmistuksessa ja kritiikissä – ja tästä seuranneessa ”someraivossa” – onkin Erolan mukaan kyse vain perustavaa laatua olevasta väärinymmärryksestä koskien sitä, miten yleistajuisia tietokirjoja tehdään (Erola 2022d).

On pysähdyttävä kysymään: onko todellakin niin, että suomalaisia tietokirjoja ”kirjoitetaan” kopio-silppua-liimaa -menetelmällä? Onko täysin normaalia, että kustantajat tarjoavat myyntiin tietokirjoja, joiden oivallukset rajoittuvat teoksen nimeen ja kansipaperitaiteeseen? Mihin on hävinnyt kirjoittajien ja kustantajien ammattiylpeys? En ole yksin hämmennykseni kanssa (mm. Hämäläinen 2022; Rantama 2022).

Keskustelua ei tietenkään ole käyty täysin vailla argumentteja. Kustannuskulttuuria on puolustettu vetoamalla kolmeen seikkaan: kopioitu teksti on esitetty muunneltuna, alkuperäislähteet on mainittu teoksessa, ja ennen kaikkea siihen, että tietokirjallisuuden kirjoittamis- ja kustannuskulttuuri eroaa merkittävästi tiedekirjallisuuden vastaavista.

Perusväittämänä on, että kritiikissä on sovellettu tiedekirjoittamisen normistoa perusteettomalla tavalla tietokirjoittamiseen. Petterssonin puolustukseksi käsikirjoittaja ja kirjailija Mike Pohjola parahtaa: “Suomen historian jännät naiset ei pyri olemaan eikä väitä olevansa tieteellinen teos. Miksi ihmeessä sen pitäisi noudattaa minkäänlaista tieteellistä käytäntöä?” (Pohjola 2022.)

Tarkastellaan näitä argumentteja lähemmin.

Plagiointi tiedekirjoittamisessa

Aloitetaan selkeästä asiasta: tieteellisen kirjoittamisen etiikasta. Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) määrittelee plagioinnin seuraavasti (Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2020): “Plagioinnilla eli luvattomalla lainaamisella tarkoitetaan jonkun toisen julkituoman tutkimussuunnitelman, käsikirjoituksen, artikkelin tai muun tekstin tai sen osan, kuvallisen ilmaisun tai käännöksen esittämistä omana. Plagiointia on sekä suora että mukaillen tehty kopiointi.”

Lisäksi erotetaan anastaminen: “Anastamisella tarkoitetaan toisen henkilön tutkimustuloksen, -idean, -suunnitelman, -havaintojen tai -aineiston oikeudetonta esittämistä tai käyttämistä omissa nimissä.”

Voidaan siis sanoa, että on kahdenlaista plagiointia: julkaistun materiaalin kopiointia sekä ideoiden tai muun julkaisemattoman materiaalin anastamista. Myös itseplagiointi – oman, jo julkaistun materiaalin esittäminen uutena – on plagiointia.

Tehtäköön tämä nyt selväksi: plagiointiin syyllistyy myös silloin, kun muokkaa lähdemateriaalia kopioinnin tai anastamisen jälkeen. Materiaalin silppuaminen ei vapauta vilpistä – se on vilpin peittelyä, todistusaineiston hävittämistä.

Kopiointilähteiden listaaminen tuotetun tekstin perään ei muuta tilannetta. Tässä on tietysti nyansseja. Jos kirjoittaa esseen ja lisää selkeästi perään maininnan “teksti on kopioitu seuraavista lähteistä”, ei tietenkään syyllisty plagiointiin (kun tekee näin selväksi, että ei esitä tekstiä omanaan). Mutta tällöin ei myöskään tuota omaa kirjoitusta. Siksipä emme koskaan kohtaa tällaisia mainintoja. Sen sijaan kohtaamme vain otsikon “lähteet”, “lähdeluettelo” tms. Tämän otsikon alla oletetaan olevan teoksia, joihin kirjoittaja on työtään tehdessä tutustunut, kirjoittaessaan viitannut, ja joiden perusteella hän on tuottanut alkuperäisen, omaäänisen tekstinsä: lähdeluettelo ei missään kirjoittamisen muodossa ole luettelo, jota kirjoittaja on käyttänyt kopiointilähteenään.

Todettakoon tämä myös selvästi: jos tekisi akateemisia opinnäytetöitä, julkaisuja tai suunnitelmia – jos ylipäätään tuottaisi mitään julkista akateemista materiaalia – menetelmällä, joita suomalaiset tietokirjakustantajat näyttävät suosivan, syyllistyy tiedevilppiin eli hyvän tieteellisen käytännön (HTK) loukkaukseen. Seurauksena olisi akateeminen selvitys- ja kurinpitoprosessi. Kuvattu julkaisukulttuuri on eksplisiittisesti vilpillinen ja sen noudattaminen johtaa seuraamuksiin.

Plagiointi tietokirjoittamisessa

Mutta väite on: normisto on tietokirjoittamisessa perustavalla tavalla erilainen. Onko näin? Ja ennen kaikkea: tulisiko sen olla näin?

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että tietokirjoittamisessa ei ole samanlaista eksplisiittistä normistoa (ja säädeltyä selvitys- ja kurinpitoprosessia) kuin tiedekirjoittamisessa. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan säännöt sitovat yliopistoyhteisöä, eivät kaupallisia kustantajia tai heidän kirjailijoitaan. Mutta tietokirjailijoillakin on heitä edustava taho: Tietokirjailijat ry. Ja kas, yhdistys onkin syyskuun loppupuolella antanut suosituksen “lähdeviittauksista ja toisten tekstien käyttämisestä”: “Jos toisen tekstiä kopioi suoraan, lukijalle täytyy tehdä selväksi, että kyseessä on sitaatti ja mainita lähde. Myöskään vähäinen muuntelu ei riitä tekemään tekstistä omaa. Toisen tekstissä esiteltyä tietoa voi omassa teoksessaan hyödyntää, mutta se tulee tehdä omalla tyylillä ja omin sanoin.” (Suomen tietokirjailijat 2022.)

Viesti on jälleen selvä: tekstin kopioiminen ei ole hyväksyttyä, sen paremmin sellaisenaan kuin muokattunakaan. Tekstiä ei siis sovi tuottaa leikkaa-silppua-liimaa -menetelmällä edes tietokirjallisuudessa. Menetelmä ei muutu hyväksytyksi sillä, että listaa kopiointilähteet “lähdeluetteloon”. Lähdemateriaalissa käsiteltyä tietoa saa – tietysti – hyödyntää, mutta se tulee tehdä omalla tyylillä ja omin sanoin. Jos toimii toisin, voidaan todeta – täysin TENKin määritelmän mukaisesti – että kirjoittaja on syyllistynyt plagiointiin.

Lepsua, akateemisista käytännöistä poikkeavaa lähdeviitekäytäntöä on pyritty oikeuttamaan vetoamalla “lukijaystävällisyyteen”: tekstin täytyy olla vetoavaa eikä lukukokemusta haluta pilata sitaatein ja lähdeviittein. Ensinnäkin: höpsis. Viitata voi monin eri lukijaystävällisin tavoin (Nyqvist 2022). Toiseksi: tarkoitus ei pyhitä keinoja. Plagiointi on plagiointia, vaikka se tehtäisiinkin omasta näkökulmasta oikeutetuin tarkoitusperin.

Tiede- ja tietokirjoittaminen toki eroavat toisistaan, vaikka raja voikin käytännössä olla joskus häilyvä. Keskeisenä erona voidaan pitää sitä, että siinä missä tiedekirjoittamisessa on kyse uuden tiedon luomisesta ja raportoinnista, tietokirjoittamisessa on kyse uudesta tavasta viestiä jo olemassa olevasta tiedosta. Tämän peruseron valossa kustantajien lausunnot näyttäytyvät vieläkin erikoisemmilta: kukaan ei ole odottanutkaan tietokirjojen tarjoavan uutta tietoa, mutta uutta ja oivaltavaa tekstiä niiden nimenomaan odotetaan tarjoavan.

Miksi plagiointi on väärin?

Miksi plagiointi on sitten väärin? Helppo vastaus: plagiointi on varastamista (ja varastaminen on väärin). Plagiointi on toisen työn omimista.

Itse en usko, että tästä perusasiasta on erimielisyyttä – mikä jälleen kerran antaa aiheen ihmetellä, miksi tiede- ja tietokirjoittamisen eroja niin kernaasti alleviivataan. Plagiointi eli varastaminen on väärin, ja se on sitä yhtä lailla niin tiede- kuin tietokirjallisuudessakin. Jos eroja on, ne liittyvät siihen, kuinka vakavasti tällaiseen varkauden muotoon suhtaudutaan.

Mutta voidaan mennä syvemmälle: voidaan kysyä, miksi plagiointi on oikeasti väärin. Miksi toisen luovan työn ottaminen omiin nimiin on väärin? Nyt ei voida piiloutua TENKin tai Tietokirjailijat ry:n määritelmien ja lausuntojen taakse; ne perustuvat oletukselle, että plagiointi on väärin.

Vaikka pidämmekin plagiointia itsestään selvästi vääränä, kysymys ei ole triviaali. Kopioimme erilaisia asioita jatkuvasti – psykologi ja kädellistutkija Michael Tomasello on jopa nostanut kykymme yksityiskohtaiseen imitointiin ihmisyyttä määrittäväksi piirteeksi (Tomasello 1999). Tiedämme myös, että toisenlaisissa kulttuureissa – ja toisenlaisissa talousjärjestelmissä – monenlainen kopiointi on arkipäivää, eikä sitä välttämättä pidetä samalla tavalla automaattisesti ongelmallisena.

Tässä ei tietenkään voida antaa tyhjentävää vastausta kysymykseen, miksi pidämme plagiointia vääränä. Haluan kuitenkin nostaa tämän kysymyksen esille ja pohdinnan alaiseksi. Tiedemaailma kansainvälistyy ja monikulttuuristuu kiihtyvällä tahdilla. Samalla mitä monimuotoisempaa akateemista materiaalia on yhä enemmän julkisesti ja vapaasti saatavilla. Voidaan pitää selvänä, että plagiointi opiskelussa ja tutkimuksessa on kasvava ongelma – ja näyttää siltä, että joissakin akateemisissa kulttuureissa siihen jopa kannustetaan. Jos haluamme muuttaa kehityksen suuntaa ja vaikuttaa erilaisiin kulttuureihin, ei pitäisi keskittyä vain määritelmien ja sääntöjen ulkoa oppimiseen, vaan keskustella syvällisemmin siitä, mikä tekee plagioinnista haitallista.

Plagioinnin kitkemiseksi olisi tehtävä systemaattista ja pitkäjänteistä työtä, kaikilla akateemisen kirjoittamisen ja julkaisemisen tasoilla. Mikseivät suomalaiset tietokirjakustantajat voisi näyttää esimerkkiä ja sijoittaa itsensä tämän työn eturintamaan?

Tuomas Pernu.Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Viitteet

Atena Kustannus (2020). “Historian jännät naiset: merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja”. Atena.fi. https://atena.fi/kirjat/historian-jannat-naiset

Atena Kustannus (2022). “Suomen historian jänniin naisiin kohdistunut julkinen keskustelu”. Atena.fi 22.9.2022. https://atena.fi/ajankohtaista/suomen-historian-janniin-naisiin-kohdistunut-julkinen-keskustelu

Erola, Jan (2022a). “Olen hämmentyneenä seurannut muutaman tutkijan mediassa ja sosiaalisessa mediassa nostamaa kohua @mariapetterss0n ’n populaaritietoteoksesta Suomen historian jännät naiset.”. Twitter 25.9.2022. https://twitter.com/JanErola/status/1574017965032357890

Erola, Jan (2022b). “Nyt tuo. Itse olen poliittisen historian maisteri ja ollut vastuussa noin 350 kirjan julkaisusta kolmessa kustantamossa kymmenen vuoden aikana.”. Twitter 25.9.2022. https://twitter.com/JanErola/status/1574018337490731008

Erola, Jan (2022c). “Tutkijoiden väitteet koskevat Petterssonin tekstilainauksia ja lähdemerkintöjä, joita he väittävät vajavaisiksi, lainauksia plagioinneiksi. Satoja kirjoja kustantaneen ammattilaisen kokemuksella totean […]”. Twitter 25.9.2022. https://twitter.com/JanErola/status/1574018486732570624

Erola, Jan (2022d). “Arvostelu ja sen paisuttelu pohjaavat ilmeisimmin perustavaa laatua olevaan väärinymmärrykseen siitä, minkälaisesta julkaisusta nyt puhutaan – ja miten yleistajuisia tietokirjoja tehdään.”. Twitter 25.9.2022. https://twitter.com/JanErola/status/1574018135191060480

Frilander, Aino (2022). “’Voisi pitää vähättelynäkin’ – tutkijat pahastuivat, kun menestyskirja historian jännistä naisista jättää heidän työnsä varjoon”. Helsingin sanomat 15.9.2022. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009064263.html

Hämäläinen, Ville (2022). “Jännät paikat tiedonvälitykselle”. Kiiltomato.net 26.9.2022. https://kiiltomato.net/jannat-paikat-tiedonvalitykselle/

Nyqvist, Sanna (2022). “Tiedon alkuperä ja reilu käyttö – lähteistä kertomiselle on monia tapoja luovassa tietokirjallisuudessa”. Kritiikin uutiset 19.9.2022. https://www.kritiikinuutiset.fi/2022/09/19/tiedon-alkupera-ja-reilu-kaytto-lahteista-kertomiselle-monia-tapoja-luovassa-tietokirjallisuudessa/

Pettersson, Maria (2020). Historian jännät naiset: merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja. Helsinki: Atena.

Pettersson, Maria (2022). Suomen historian jännät naiset: selvänäkijöitä, sotilaita, saarnaajia ja silmänkääntäjiä. Jyväskylä: Atena.

Pohjola, Mike (2022). “Petterssonin puolustus”. Mikepohjola.wordpress.com 29.9.2022. https://mikepohjola.wordpress.com/2022/09/29/petterssonin-puolustus/

Rantama, Vesa (2022). “Kaksi tapaa siteerata väärin”. Kritiikki näkyy! 27.9.2022. https://www.kritiikkinakyy.fi/2022/09/kaksi-tapaa-siteerata-vaarin/

Sjö, Karoliina (2021). “Pitääkö historian olla jännää, jotta se kiinnostaa – ja minkä kustannuksella?”. Ennen ja nyt: historian tietosanomat 2/2021, s. 53-57. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102406

Suomen tietokirjailijat (2022). “Suomen tietokirjailijoiden suositus lähdeviittauksista ja toisten tekstien käyttämisestä”. Suomen tietokirjailijat ry 23.9.2022. https://www.suomentietokirjailijat.fi/ajankohtaista/suomen-tietokirjailijoiden-suositus-lahdeviittauksista-ja-toisten-tekstien-kayttamisesta.html

Tomasello, Michael (1999). The Cultural Origins of Human Cognition. Cambridge MA: Harvard University Press.

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (2020). “HTK-loukkaukset”. Tutkimuseettinen neuvottelukunta 24.9.2020. https://tenk.fi/fi/tiedevilppi/htk-loukkaukset

Välimäki, Susanna; Leskelä-Kärki, Maarit; Torvinen, Juha & Koivisto-Kaasik, Nuppu (2022). “Plagioinnista Maria Petterssonin teoksessa Suomen historian jännät naiset”. Suoni.fi 20.9.2022. https://www.suoni.fi/etusivu/2022/9/20/plagioinnista-petterssonin-teoksessa

 

Posted on

Esityslistalla lopullinen ratkaisu: mitä olemme oppineet 80 vuodessa?

Tänään, päivälleen kahdeksankymmentä vuotta sitten, 20. tammikuuta 1942, Wannsee-huvilalla, Berliinin lounaiskolkassa, kokoontui joukko korkea-arvoisia natsipuolueen ja Saksan hallituksen edustajia. Kokouksen esityslistalla oli yksi asia: lopullisen ratkaisun – Euroopan juutalaisten tuhoamisen – toimeenpaneminen. Päätösten tekeminen kesti puolitoista tuntia.

Tämä Wannseen konferenssin nimellä tunnettu tilaisuus oli historiallinen: kokouksen pöytäkirja (tai pikemminkin päätösasiakirja) on säilynyt meille sellaisenaan ja on ainutlaatuinen dokumentti päätöksestä panna toimeen miljoonien ihmisten systemaattinen murhaaminen. Tämä viisitoistasivuinen, nopealukuinen asiakirja on tälläkin hetkellä saatavissa Wannseen konferenssin museon internetsivuilta. Pöytäkirjoja laadittiin vain kolmekymmentä kappaletta. Historian ivaa on, että yksi näistä on säilynyt meille ainoastaan siksi, että eräs kokouksen osallistujista, ulkoministeriön alivaltiosihteeri Martin Luther, ei päässyt sodan lopussa tuhoamaan hallussaan olleita dokumentteja – kun oli näet itse päätynyt muutama vuosi kokouksen jälkeen keskitysleirivangiksi.

Kokousta ei kuitenkaan voida pitää ainutkertaisena tai jonkinlaisena joukkotuhotoimenpiteiden alkulähteenä. Laajamittaiset siviiliväestöön ja erityisesti juutalaisiin kohdistetut sortotoimenpiteet ja teloitukset oli aloitettu välittömästi sodan alettua, ja ne kiihtyivät Saksan Neuvostoliitolta valloittamilla alueilla. Myös Bełżecin tuhoamisleirin, ensimmäisen yksinomaan ihmisten tappamiseen tarkoitetun laitoksen rakentaminen oli aloitettu jo syksyllä 1941. Kokouksessa pyrittiinkin ennen kaikkea pääsemään yhteisymmärrykseen niistä käytännön toimenpiteistä, joilla jo aloitettua toimintaa voitaisiin koordinoida ja tehostaa. Wannseen konferenssin historiallisuus liittyy ennen kaikkea siihen byrokraattiseen ja systemaattiseen otteeseen, jolla kokouksen aihetta käsiteltiin: tässä tilaisuudessa juutalaisten joukkotuho muuttui hallinnolliseksi haasteeksi.

Ihmiskunnan historiasta löytyy paljon hirmutekoja, valitettavasti. Erityisen natsi-Saksan tapahtumista tekee se näennäistieteellinen byrokratia, jonka puitteissa rasistinen murhaaminen toteutettiin. Juuri tästä Wannseen konferenssi on konkreettinen esimerkki. Kokous ei ollut ainoastaan korkeatasoisesti organisoitu, vaan sen osallistujajoukko oli poikkeuksellisen sivistynyttä: yli puolella läsnäolijoista oli tohtorin tutkinto.

Myös kokouksen asiasisältö oli abstraktiotasoltaan korkea: keskeisenä kysymyksenä oli ”juutalaisuuden” määrittely, ja erityisesti ”sekarotuisten” (Mischlinge) – juutalaisia isovanhempia omaavien henkilöiden – kohtelu. Hallinnolliseksi kysymykseksi käännettynä: keitä kaikkia lopullinen ratkaisu koskee? Päädymme rasistisen ideologian perusproblematiikkaan: kuinka määritellä ”me” ja ”ne”, kun todellisuudessa olemme kaikki samaa jatkumoa? Historiallisen Wannseen konferenssista tekee se, että tämä kysymys on siinä konkreettisesti läsnä – ja tiettävästi siitä jopa väiteltiin.

Samalla kokous on historiallinen sen suhteen, minkälainen pannukakku sen johtopäätöksistä tulee. Lopulta päädytään toteamaan, että ”erityisen epäedullisen rodullisen ulkonäön” omaavat ”sekarotuiset” henkilöt lasketaan juutalaisiksi ”puhtaasti ulkonäön perusteella”, ja samoin toimitaan, jos ”erityisen negatiivinen lainvalvonnallinen tai poliittinen arvio” osoittaa, että henkilö ”tuntuu ja käyttäytyy kuten juutalainen”. Tästä on tieteellinen ”rodunmääritys” kaukana – lopulta päädytään siihen, että jokin ulkonäkö tai käyttäytymispiirre ei vain satu miellyttämään.

Tästä on kahdeksankymmentä vuotta. Mitä olemme oppineet? On helppo sanoa: emme mitään – populistinen rasismi, vihapuhe ja totalitarismin ihannointi voi kenties paremmin kuin koskaan sitten toisen maailmansodan päättymisen. Itse olen kuitenkin optimistisempi. Oli tällaisen poliittisen ajattelutavan yleisyydestä mitä mieltä tahansa, yksi asia poikkeaa nähdäkseni kahdeksankymmenen vuoden takaisesta: tiedeyhteisö on sanoutunut sellaisesta selkeästi irti. Natsi-ideologialle oli oleellista pyrkimys asettaa se sopusointuun tuon ajan muotitieteiden kanssa – erityisesti sosiaalidarvinismin, perinnöllisyystieteen ja biologisen antropologian kanssa. Nyt on toisin: populistiset poliitikot ovat tyypillisesti avoimen tiedevastaisia – tai ”kriittisiä”.

Natsi-Saksan suhde aikansa tieteeseen ei tietenkään ole mitenkään yksioikoinen – monta tieteen- ja kulttuurinalaa vastaan myös hyökättiin. Eikä toisaalta pidä ajatella, että tiede olisi nyt saavuttanut jonkun taianomaisen aseman, jossa se olisi täysin poliittisten ja kulttuuristen vaikutteiden ulottumattomissa. Mutta uskallan väittää, että jotakin on opittu: näen vaikeana valjastaa tiedettä samanlaisiin poliittisiin tarkoitusperiin kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten – etenkään biologiaa ja lääketiedettä, joiden nykyinen eettinen säätely syntyi pitkälle reaktiona siihen, mitä tuolloin tapahtui. Tietysti uudet alat voivat tuoda uusia uhkia. Huolissaan en kuitenkaan juuri tällä hetkellä olisi – mutta valppaana on aina syytä olla.

Tuomas Pernu.Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Itä-Suomen yliopisto

 

 

Posted on

Tieteen arvot ja tieteen hyödyt: Tieteenfilosofisia terveisiä alkaneelle lukuvuodelle

Keväällä 2021 akateemista keskustelua – tai ainakin keskustelua akatemiasta – hallitsi kysymys tieteen arvovapaudesta. Voiko tiede olla vapaata ideologiosta, arvoista ja poliittisista pyrkimyksistä? Tulisiko sen olla sellaista? Ovatko jotkut tieteenalat enemmän ideologisia kuin toiset? Onko humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus jotenkin erityisellä tavalla ideologisesti värittynyttä?

Tuli syksy 2021. Akateemista keskustelua – ja varsinkin keskustelua akatemiasta – hallitsi kysymys tieteen hyödyistä. Kaikki ymmärtävät, että tiede voi olla hyödyllistä. Mutta onko kaikki tiede hyödyllistä? Voidaanko joitakin tieteenaloja tai tutkimussuuntia pitää vähemmän hyödyllisinä kuin toisia? Entä: pitäisikö kaiken tieteen olla hyödyllistä?

Näistä kysymyksistä voisi kirjoittaa kirjasarjoja. Tässä puheenvuorossa keskityn vain kahteen keskustelun ydinteemaan: tieteen arvovapauteen ja tieteen hyödyllisyyteen.

Aloitetaan jälkimmäisestä.

Ei ole mitenkään ilmeistä, kuinka ”tieteen hyödyllisyys” pitäisi määritellä. Miten mitata hyödyllisyyttä? Mille tai kenelle tieteen pitäisi olla hyödyllistä? Minkälaisten tavoitteiden suhteen voidaan ylipäätään puhua tieteen hyödyllisyydestä?

Mutta ehkä tämä on saivartelua. Keskustelun ytimessä näyttää olevan teesi: julkisin varoin kustannetun tieteellisen tutkimuksen tulee hyödyttää veronmaksajia. Kärjistetysti: kansan pitää saada sitä, mitä se tilaa!

Hyväksykäämme väite, että yhteiskunnan tieteeseen sijoittaman rahan on hyödytettävä yhteiskuntaa parhaalla mahdolliselle tavalla. Ei silti ole ilmeistä, kuinka ”hyödytettävä yhteiskuntaa parhaalla mahdolliselle tavalla” olisi ymmärrettävä. Ei nimittäin ole selvää, kuinka ”hyöty yhteiskunnalle” olisi määriteltävä.

Itseäni on tänä syksynä leimahtaneessa keskustelussa häirinnyt erityisesti se, että kaikkien mielestä on ollut perustelua vaatia, että julkista rahoitusta nauttivien tutkijoiden tulisi pystyä antamaan julkinen perustelu tutkimuksensa yhteiskunnallisesta relevanssista. Näin on ajateltu puolustuslinjojen molemmin puolin.

Tämä vaatimus on absurdi.

Haluammeko, että terveyskeskushenkilökunta vastaa voivotteluumme argumentoimalla toimintansa puolesta? Kun poliisi koputtaa ovellemme, odotammeko luentoa lainvalvonnan hyödyllisyydestä? Emme. Me vaadimme vain, että yhteiskunnan antamat tehtävät hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla.

Emme vaadi julkisten palveluiden tuottajia oikeuttamaan toimintaansa. Miksi vaatisimme tätä tutkijoilta?

Tästä päästään ensimmäiseen kysymykseen – kysymykseen tieteen arvoista ja arvosidonnaisuudesta. Näyttää nimittäin siltä, että keskustelun ytimessä ei lopulta ole tieteen hyödyllisyys, tai tutkijoiden vaikeudet oikeuttaa tutkimustaan. Ytimessä on pikemminkin kysymys siitä, minkälaista tutkimusta tulisi ylipäätään tehdä – ja onko jonkinlainen yhteiskunnan rahoittama tutkimus tiedettä ollenkaan.

Jos todella haluttaisiin kritisoida julkista rahankäyttöä, olettaisi keskustelun ytimestä löytyvän kalliin ja inhimillisen toiminnan kannalta esoteerisen luonnontieteellisen perustutkimuksen. Mutta näinhän ei ole ollut.

Kritiikin kohteena on sen sijaan ollut humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus: näillä tieteenaloilla tehtävän tutkimuksen väitetään olevan – merkittäviltä osin ainakin – jotenkin erityisellä tavalla ideologisesti latautunutta, tuskin tiedettä ollenkaan. Palaamme siis väitteeseen, josta jo keväällä kohkattiin: ”mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa”.

Tähän väitteeseen voidaan reagoida monella tavalla, kuten keväällä nähtiin. Itse haluaisin sanoa, että tietyllä tavalla väite pitää paikkansa: humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat ovat kuin ovatkin ”enemmän ideologisia”. Ne ovat sellaisia yksinkertaisesti siksi, että ne käsittelevät otuksia, jotka sattuvat olemaan ideologisesti motivoituneita. Tätä ei kiistä kukaan – kaikkein vähiten he, jotka väittävät humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden toimivan jotenkin erityisen ideologisesti motivoituneesti.

Arvot ja ideologiat selittävät ilmiöitä, joista humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on kiinnostunut. Näin arvot ja ideologiat toimivat myös kohteina tehokkaille yhteiskunnallisille ja kulttuurisille interventioille. Tässä mielessä arvot ja ideologiat ovat aivan yhtä todellisia kuin atomit ja molekyylit, eivätkä näitä asioita tutkivat tieteenalat poikkea mitenkään olemuksellisesti toisistaan.

On hienoa, että keskustelu tieteenfilosofisista perusasioista näyttää kiinnostavan lukukaudesta toiseen – eikä pelkästään tieteentekijöitä itseään, vaan myös toimittajia, virkamiehiä ja poliitikoita. Voidaankin ennustaa, että löydämme tämän aihepiirin pian uudestaan edestämme. Omina terveisinäni kuitenkin toivoisin, että ei pyörittäisi vain ympyrää, vaan mentäisiin myös eteenpäin. Keskustelulla on varaa muuttua täsmällisemmäksi ja syvällisemmäksi.

 

Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Posted on

Tiede on empirian ja ideologian kokonaisuus

Helsingin Sanomien pääkirjoitus Professorin kirja paljastaa vasemmistoradikaalien likaiset temput (HS 3.4.2021) on pahoittanut monien yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien mielen. Pääkirjoituksessa linjataan: ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.”

On hienoa, että Helsingin Sanomat on kiinnostunut tieteenfilosofian peruskysymyksistä. Tämä on nykykeskustelussa tervetullutta. Tiede ei kuitenkaan ole jaettavissa niin yksioikoisesti empiriaan ja ideologiaan kuin pääkirjoitus antaa ymmärtää.

Katsotaan tieteen historiaa. Kenties merkittävin ihmiskuntaa kohdannut ajatuksellinen muutos on ollut maakeskeisestä (ptolemaiolaisesta) maailmankuvasta aurinkokeskeiseen (kopernikaaniseen) maailmankuvaan siirtyminen. Tämä muutos ei kuitenkaan tapahtunut empirian sanelemana: tehdyt havainnot oli mahdollista sovittaa maakeskeiseen teoriaan; näin oli jo pitkään tehty. Ratkaisevaa oli käsitteellisen ja teoreettisen ymmärryksen kehittyminen: todettiin (noin 200 vuoden aikana!), että oli yksinkertaisempaa, ja muun tietämyksen kanssa paremmin yhteensopivaa nähdä maan kiertävän aurinkoa. Oleellista oli siis kulttuurinen muutos, eivät yksittäiset havainnot tai kokeet.

Otetaan arkinen tilanne nykyluonnontieteessä: kokeen tuottamassa datapistejoukossa todetaan olevan yksi selkeästi muiden pisteiden ulkopuolella oleva piste. Tulkitaanko piste koevirheeksi, ja pidetäänkö datajoukkoa näin tästä havainnosta huolimatta hypoteesia vahvistavana? Vai tulisiko ajatella toisinpäin ja tulkita piste osoitukseksi hypoteesin virheellisyydestä? Vastausta ei anna empiria (datajoukko) itse, vaan se riippuu täysin siitä teoreettisesta kontekstista, johon havaintoja sovitetaan – lopulta koko tieteen kokonaisuudesta, siihen liittyvine ideologisine ennakko-oletuksineen.

Havainnot ja kokeet ovat tieteelle oleellisia. Mutta on harhaanjohtavaa rakentaa vastakkainasettelua empirian ja ideologian välille: havainnot kertovat todellisuudesta vain siinä määrin kuin ne voivat tulla ymmärrettäviksi käytössämme olevassa teoreettisessa ja kulttuurisessa viitekehyksessä.

Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Pernu käsittelee aihetta laajemmin artikkelissa, joka julkaistaan Itä-Suomen yliopiston verkkosivuilla huhtikuussa.