Humanistin iltapäivähuokaus

”Humanistin iltapäivä” on emeritusprofessori Matti Klingen päiväkirjasarjan neljännen osan nimi. Liittäessäni siihen sanan ”huokaus”, painotan sen olevan helpottuneen humanistin huokaus.

Helpottuneen huokauksen aiheena on kirjoituspäivän lukema, joka on 80 293 071. Se on Kansallisarkiston vuonna 2003 perustamassa digitoitujen asiakirjojen tallennus- ja esitysjärjestelmässä olevien digitoitujen aineistojen määrä. Sekin on vain murto-osa Kansallisarkiston koko aineistosta.

Kansallisarkiston suurtyö, aineistojen lisääntyvä digitointi, parantaa arkistoaineistojen saatavuutta ja käytettävyyttä ratkaisevasti, ei vain humanistin iltapäivän iloksi, vaan useiden tieteenharjoittajien ja -alojen käyttöön. Lisäksi – ja ennen kaikkea – se on myös työtä suomalaisen kulttuuriperinnön tallentamiseksi.

Tutkijana nautin alkuperäisen asiakirjan aistimisesta, arkistopölystä, hauraan asiakirjan varovaisesta käsittelystä valkoiset hanskat kädessä, upeiden vanhojen käsialojen ihailusta. Mutta nautin myös Kansallisarkiston suurtyön mahdollistamasta kotisohvatyöskentelystä; esimerkiksi suomalaisen kouluhistorian kannalta keskeinen sanomalehti- ja aikakauskirjamateriaali on muutaman klikkauksen päässä.

En liene ainoa helpottuneesti huokaava. Sukututkimuksen volyymi on viime vuosina kasvanut Suomessa huikeasti. Väestötiedostojen, ennen kaikkea kirkonkirjojen, digitointi on tehnyt sukututkimuksen aloittamisen ja toteuttamisen entistä helpommaksi.

Ja jotta digitoidun kulttuuriperinnön säästämisen tarpeellisuus konkretisoituisi, blogin kirjoituspäivänä (26.10.2021) Yleisradio uutisoi: ”Internetin sisällöt ovat katoavaisia, mutta Kansalliskirjasto tallentaa kulttuuriamme myös verkosta. Kun jo lakkautetun Demi-lehden keskustelupalsta oli katoamassa viime keväänä verkosta, Kansalliskirjasto otti sen talteen”.

Seuraavalla Helsingin-vierailullaan tämä humanisti kumartaa syvään Unioninkadun ja Rauhankadun vaiheilla.

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

 

Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

Luokanopettajaopiskelijat Joensuussa, Raumalla ja Turussa keräsivät syksyllä 2020 erään kasvatustieteen opintojakson yhteydessä koulua ja koulunkäyntiä koskevia muistoja vanhemmiltaan, sukulaisiltaan tai tuttaviltaan ja syvensivät samalla omaa opettajuuttaan ja käyttöteoriaansa. Ei tietenkään ole sattumaa, että ajoitimme muistelukeruun suomalaisen oppivelvollisuuskoulun 100-vuotisjuhlan yhteyteen.

Keruu tuotti meille tietoa muun muassa eri sukupolvien koulukokemuksista, koulukotilapsuudesta, koulumatkoista, koulujen vaihdoista, välitunneista, koulukaverien merkityksestä, kuvauksia ja luonnekuvia hyvistä (ja huonoista) opettajista sekä koulun merkityksen pohdintaa suhteessa omaan elämään ja tulevaan opettajuuteen. Monet näistä aiheista ovat kaikille tuttuja (jokainen suomalainenhan on kokemusasiantuntija koulunkäyntiä koskevissa asioissa), osa taas on sellaisia, joista emme tiedä juuri mitään.

Historiallisesti orientoitunut kasvatuksen tutkija lukee näistä muisteluista koulunkäynnin mikrohistoriaa sellaisena kuin se on eletty opettajan kateederin juurella lattiatasolla. Opettajuuden tutkija panee merkille monet opiskelijoiden kommentit, jotka liittyvät omien opettajien vaikutukseen opettajankoulutukseen hakeutumisessa ja omiin opettajiin kasvatuksellisina esikuvina. Opiskelijat ovat harjoitelleet haastattelun tekemistä, etsineet oman opettajaidentiteettinsä juuria ja lisänneet ymmärrystään koulumaailmasta.

Aineistonkeruun pohjalle on syntymässä tutkimusyhteistyötä, ja osa muisteluista julkaistaan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran Koulumuistelu-sivuilla. Ainakin lukuvuonna 2021-2022 toteutamme vielä uuden, mahdollisesti johonkin teemaan keskittyvän keruun.

Ai niin.

Miksi sijaisopettaja katosi luokasta?

”Paula muistaa kuinka kerran yksi (sijaisena toiminut) ylioppilastyttö lähti kesken opetushetken jahtaamaan komeaa nuohoojaa, joka oli käynyt koululla putsaamassa savupiiput” (Muistelma kansakoulusta Enonkoskelta 1950-luvun alusta).

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

 

 

”Elon laskuoppi”, eli kuka tutkisi oppikirjoja?

Joensuun tyttölyseon matematiikan ja luonnonopin nuoremman lehtorin Efraim Elon Laskuoppi-oppikirjaa käytettiin Suomen kouluissa yli 50 vuotta ja siitä otettiin 31 painosta. E.N. Setälän Suomen kielen oppikirja piti pintansa kouluoppikirjana vielä kauemmin, ja sen periaatteita heijastuu perusopetuksen vuoden 2016 opetussuunnitelmaan – yli 100 vuotta ensipainoksen ilmestyttyä.

Monet oppikirjat ovat kestäneet aikaa. Ne olivat pitkään tavallisesti yhden tai korkeintaan kahden tekijän laatimia: Väisälä, Genetz, Lehtovaara & Hagfors, Salomies & Tammisto, Mantere & Sarva… Oppikirjat ovat olleet (ainoita?) kirjoja, joita jokainen suomalainen on varmasti lukenut. Ne ovat herättäneet lukijoissaan monenlaisia tunteita ja vaikuttaneet pitkään.

Peruskouluun tultaessa 1970-luvulla maailma oli monimutkaistunut ja tieto lisääntynyt. Yksi oppikirjantekijä tai tekijäkaksikko ei enää pystynyt hallitsemaan oppikirjalta edellytettävää sisältöä.

Oppikirjat tehdään tänään isojen asiantuntijaryhmien yhteistyönä. Vuoden 2016 opetussuunnitelmatyön yhteydessä arvioitiin peruskoulun ja lukion oppimateriaalien tekoon tarvittavan lähes 2000 sisällön asiantuntijaa eli 5–7 oppikirjailijaa teosta kohti.

Peruskoulun tulon myötä yliopistoihmisten kiinnostus oppikirjatuotantoon hävisi tai ainakin väheni dramaattisesti, ja esimerkiksi yliopistojen suomen kielen professorikunta ei ole ollut sen koommin juuri kiinnostunut aineensa kouluoppikirjojen tekemisestä. Äidinkielen piirissä syntyikin vuonna 1994 mietintö selkeine linjauksineen: koulussa opetetaan pedagogista kielioppia, ei tieteellistä kielioppia.

Oppikirjojen tutkimus on ollut niiden merkitykseen nähden hämmästyttävän vähäistä. Tutkimisen arvoista olisi yliopisto-opetuksen ja -tutkimuksen sekä koulun oppikirjojen suhde sekä tavat, joilla oppikirjat tuovat tieteellisen ajattelun ja teoriat kouluun. Kuinka lähellä toisiaan yliopisto- ja kouluopetus ovat?

Oppikirjat eivät ole olleet eivätkä ole nytkään vain tiedonsiirtoa varten. Ne opettavat myös erilaisiin tiedon hankinnan keinoihin.

On hyvä tuntea juurensa, jotta voi ponnistaa digiloikan latvaan.

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto