”Humanistin iltapäivä” on emeritusprofessori Matti Klingen päiväkirjasarjan neljännen osan nimi. Liittäessäni siihen sanan ”huokaus”, painotan sen olevan helpottuneen humanistin huokaus.
Helpottuneen huokauksen aiheena on kirjoituspäivän lukema, joka on 80 293 071. Se on Kansallisarkiston vuonna 2003 perustamassa digitoitujen asiakirjojen tallennus- ja esitysjärjestelmässä olevien digitoitujen aineistojen määrä. Sekin on vain murto-osa Kansallisarkiston koko aineistosta.
Kansallisarkiston suurtyö, aineistojen lisääntyvä digitointi, parantaa arkistoaineistojen saatavuutta ja käytettävyyttä ratkaisevasti, ei vain humanistin iltapäivän iloksi, vaan useiden tieteenharjoittajien ja -alojen käyttöön. Lisäksi – ja ennen kaikkea – se on myös työtä suomalaisen kulttuuriperinnön tallentamiseksi.
Tutkijana nautin alkuperäisen asiakirjan aistimisesta, arkistopölystä, hauraan asiakirjan varovaisesta käsittelystä valkoiset hanskat kädessä, upeiden vanhojen käsialojen ihailusta. Mutta nautin myös Kansallisarkiston suurtyön mahdollistamasta kotisohvatyöskentelystä; esimerkiksi suomalaisen kouluhistorian kannalta keskeinen sanomalehti- ja aikakauskirjamateriaali on muutaman klikkauksen päässä.
En liene ainoa helpottuneesti huokaava. Sukututkimuksen volyymi on viime vuosina kasvanut Suomessa huikeasti. Väestötiedostojen, ennen kaikkea kirkonkirjojen, digitointi on tehnyt sukututkimuksen aloittamisen ja toteuttamisen entistä helpommaksi.
Ja jotta digitoidun kulttuuriperinnön säästämisen tarpeellisuus konkretisoituisi, blogin kirjoituspäivänä (26.10.2021) Yleisradio uutisoi: ”Internetin sisällöt ovat katoavaisia, mutta Kansalliskirjasto tallentaa kulttuuriamme myös verkosta. Kun jo lakkautetun Demi-lehden keskustelupalsta oli katoamassa viime keväänä verkosta, Kansalliskirjasto otti sen talteen”.
Seuraavalla Helsingin-vierailullaan tämä humanisti kumartaa syvään Unioninkadun ja Rauhankadun vaiheilla.
Ismo Pellikka
Lehtori
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto