All posts by Katja Mielonen

Reiluutusta Suomen kasvavaan metsäbiotalouteen

Suomen metsäbiotalous kasvaa ja monipuolistuu vauhdilla; nyt jo muutoinkin kuin puheissa. Puuta tarvitaan lisääntyviä määriä biojalostamoille sekä puutuotteiksi, ja edelleen energiaksikin. Biotalouseuroja haetaan myös luontomatkailusta, luonnontuotteista, kaikenlaisista ekosysteemipalveluista.

Metsiin ja puuhun perustuva biotalous ei voi olla kestävää, ellei metsätalous ole kestävää. Kestävyyttä pohditaan usein etupäässä ekologisista näkökulmista, mutta yhtä lailla myös taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys pitää turvata. Tulot ja tulonjako, työllisyys, elinvoimaisuus, vastuullisuus, hyväksyttävyys? Reiluus?

Jotta kaikki hienot päämäärät voivat tulla biotalouden lihaksi ja vereksi, homman pitää olla kannattavaa kaikille toimijoille koko arvoverkossa metsästä aina tuotteiden kierrätykseen tai puukuitujen hävittämiseen tahi palveluista nautintaan saakka. Kaikille kuuluu oma reilu siivunsa kasvavasta biotalouskakusta – metsänomistajille, yrittäjille, urakoitsijoille ja alihankkijoille, työntekijöille, firmojen omistajille, kauppiaille, kuluttajille, jne. Tarvitaan niin puustamaksu- kuin osingonmaksu-, työstämaksu-, palveluistamaksu- ja tuotteistamaksukykyä ja -halua. Ketään ei pidä kohdella jäännöseränä, jonka siivu lasketaan vasta muiden ahmittua.

Samalla kun kaikki arvoverkon toimijat ansaitsevat reilun aseman biotalouskokonaisuudessa, heidän itsensä on toimittava luottamuksen arvoisesti. Lakeja pitää noudattaa ja verot maksaa. Eikä sekään riitä, vaan erinäiset sertifikaatit ja standardit sekä maineenhallinta vaativat enemmän. Jos luottamus menee, bisneskin kärsii – ja koko arvoverkko. Paikka biotaloudessa ansaitaan vastavuoroisella reiluudella.

Metsäbiotalouskin kukoistaa parhaiten, kun reiluutus toimii läpikotaisin arvoverkossa ja koko yhteiskunnassa. Ja kun kestävän kehityksen kaikki ulottuvuudet huomioidaan tasapainoisesti.

Jyrki Kangas
Metsäbiotalouden professori

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Humanismi on kuollut – eläköön humanisti?

Ei ole vaikeakaan nykyään törmätä siihen ajatukseen, että humanismi on kuollut.

Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa kirjoitti 7.2. SDP:n puoluekokouksesta, että puolue on taas ”työväenpuolue, eikä mikään epämääräinen, porvarillisuutta dippaileva humanismiliike.” Kannanotto antaa ymmärtää, että minkään puolueen ei ole suotavaa tukeutua humanistisiin arvoihin.

Ilmaisulla humanismi on vain yksi, filosofinen merkitys: ’ihmisyyteen perustuva maailmankatsomus’. Ilmaisulla humanisti on kaksi merkitystä: (1) ’humanismin kannattaja’ ja (2) ’kielten, historian tai kulttuurin tutkija’. Jälkimmäiseen merkitykseen humanismi liittyy toki historiallisesti: antiikin kulttuurien ihannointi poiki vanhojen tekstien ja kielten tutkijoista oman ammattikunnan.

Kun tutkii Suomen Kansalliskirjaston kokoelmiin sisältyviä laajoja lehdistöaineistoja, voi todentaa sen havainnon, että humanismi on kuolemassa: 1980-luvulla aatteen käsitettä käytettiin vielä noin 14 kertaa per miljoona sanaa, 2000-luvulla enää 2 kertaa. Tosin myös humanistisista aloista puhuminen on samalla suhdeluvulla ilmaistuna vähentynyt 36:sta 4:ään.

30 vuotta vanhassa aineistossa tulevat vastaan menneiden vuosisatojen skolastikkojen lisäksi mm. Georg Henrik von Wright sekä Heikki Kirkinen. Molemmat analysoivat humanismia filosofisina ja historiallisina ilmiöinä. Viime vuosikymmenen aineistossa vilahtavat vain Matti Ijäs ja Frank Capra.

Se mitä varsinaisesti on jäljellä, on keskustelu siitä, mihin humanisteja tarvitaan.

Jukka Mäkisalo
Professori, käännöstiede

 

Ihmisiä, tavaroita ja sosiaalista syrjintää

Suomessa 30 vuotta asunut ja sen jälkeen rasistisen syrjinnän takia Hollantiin muuttanut palestiinalainen toimittaja ja kulttuurivaikuttaja Umayya Abu-Hanna kirjoitti vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Multikulti: ”Omaperäisesti ajattelevat, korkeasti koulutetut siirtolaiset näkyvät harvoin kulttuurikentällä – -. Juuri korkeasti koulutetut siirtolaistaustaiset poistuvat Suomesta, ja jopa maahanmuuttoviranomaisemme tietävät, että he muuttavat yleensä Englantiin, ja sinne he myös jäävät.”

Abu-Hannan väite konkretisoitui alkuvuodesta 2016 erään tuttavani ulkomaalaistaustaisen puolison kohdalla. Hän on koulutukseltaan erikoislääkäri, muutti avioliiton vuoksi Suomeen eräästä entisestä sosialistimaasta, ja opetteli suomen kielen. Hän sai satunnaisesti koulutustaan vastaavaa työtä erilaisten sijaisuuksien hoitajana Suomen maaseudulla, mutta kun hän haki vakituista työpaikkaa, häntä ei kertaakaan kutsuttu haastatteluun. Lopulta hän ymmärsi, että näin Suomessa toimitaan, ja haki työpaikkaa Isosta-Britanniasta. Hän sai sen, ja muutaman kuukauden kuluttua hänelle tarjottiin vielä parempaa paikkaa, jonka hän myös otti. Nyt hän toimii vakinaisena oman alansa lääkärinä ja hän voi lisäksi harjoittaa jatko-opintoja osana työtään.

Kertomani tapaus ei ole esimerkki vain piiloisesta tai banaalista, itsestäänselvyydeksi muuttuneesta torjuvasta asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Se on esimerkki myös suomalaisen työelämän sisäänrakennetusta valtahierarkiasta. Matalapalkkaisilla aloilla, kuten siivouksessa tai rakentamisessa, on sallittua käyttää – ja usein riistää – ulkomaalaista työvoimaa. Taustalla on oletus, että ulkomaalaiset ovat valmiita tekemään mitä työtä heille vain annetaan, eivätkä esitä hankalia kysymyksiä työlainsäädännöstä, -turvallisuudesta tai minimipalkasta. Sen sijaan arvostetuissa, toisin sanoen parempipalkkaisissa ammateissa työhön valitaan suomalaisia. Logiikkana näyttää olevan, että ulkomaalaiset eivät saa viedä meiltä ”oikeita” töitä. Samaan aikaan julkisuudessa käytetyissä puheenvuoroissa esitetään ”työperäisen maahanmuuton” tukemista.

Vallan lisäksi erikoislääkärin tapaus kertoo suomalaisen työelämän arvoista. Vallankäyttö, jonka yksi muoto on syntyperään liittyvä syrjintä, ei ole puhtaasti rationaalista toimintaa. Se perustuu myös tunteisiin nojaavaan luokitteluun oikeasta ja väärästä, sallitusta ja kielletystä ja hyvästä ja pahasta. On oikein, että tietyt ihmiset tekevät tiettyjä töitä. On väärin, että kaikkien ihmisten sallitaan tehdä kaikenlaisia töitä. Näin ajattelivat esimerkiksi orjien omistajat ja rotuerottelun kannattajat. Hekin uskoivat elävänsä demokraattisessa yhteiskunnassa, aivan kuten monet suomalaisetkin. Kuitenkaan kaikki ihmiset eivät olleet heille ihmisiä, vaan omaisuutta, tavaroita.

Nyky-yhteiskunnassa tämä Marxista muistuttava ajattelutapa ei enää sellaisenaan päde. Verkostoituminen, tulospalkkaus ja innovatiivisuuden painottaminen ovat luoneet uudenlaisen yhteiskunnan, jossa ihmisellä on (näennäisesti) paljon vapauksia. Ne kaikki kuitenkin palautuvat ja kietoutuvat nyky-yhteiskunnan perusarvoihin, valtaan ja rahaan, aivan kuten edellä kerrotussa tapauksessa. Erikoislääkäri syrjäytettiin, koska hän ei ollut verkostoitunut ”oikein”. Hänen innovatiivisuuttaan epäiltiin, koska hän tuli ”väärästä” maasta. Näiden seikkojen takia hänen palkkaamistaan pidettiin riskinä, jota suomalaiset työnantajat eivät halunneet ottaa.

Maailma, jossa Suomi koostuu vain valkoisista, luterilaisista suomalaisista, on menneisyyttä. On jo aika ryhtyä ajattelemaan maahanmuuttajia voimavarana, ei uhkana tai taakkana.

Blogiin_laitila_teuvoTeuvo Laitila
Yliopistonlehtori, uskontotieteen dosentti

Mistä voimavaroja terveyden edistämiseen?

”No on se vaan niin turhauttavaa yrittää puhua potilaille liikkumisen lisäämisestä, kun tietää että ainut liikunta tapahtuu sohvan ja jääkaapin välillä”, purki turhautumistaan eräs opiskelija terveyden edistämisen seminaaripäivässä.

Ihailtavaa oli, että kaiken kaikkiaan opiskelijat olivat erittäin myönteisiä ja innostuneita terveyden edistämisen kysymyksistä. Ennaltaehkäisevän työn merkitys kansansairauksista aiheutuvan sairaustaakan vähentäjänä tiedostettiin. Ravitsemus- ja liikunta-asiat pyritään pitämään mielessä ja huulilla kiireisenkin työn keskellä. On toki huolestuttavaa, että jo ennen valmistumista tulee tunteita pään lyömisestä seinään. Miten voi jaksaa muistuttaa ja ohjata potilaita terveisiin elintapoihin vielä 40 työvuoden jälkeenkin?

Terveyden edistämisestä vain osa tapahtuu terveydenhuollossa. Suurelta osalta terveyttä edistävät ratkaisut tapahtuvat aivan muilla sektoreilla, joilla vaikuttamisen mahdollisuudet ovat monesti myös paljon suuremmat. Se miten aktiivinen liikkuminen mahdollistetaan, tekevätkö kunnat ja yritykset savuttomuuspäätöksiä ja millä kriteereillä kunnan joukkoruokailu järjestetään, voivat olla väestötasolla paljon merkityksellisempiä asioita kuin potilasvastaanotoilla tapahtuva neuvonta. Puhumattakaan lainsäädännöstä, jonka merkitys on suuri erityisesti tupakoinnin ja alkoholinkäytön vähentämisessä.

Kun nyt suunnitellaan uusia sote-ratkaisuja ja niihin liittyen kuntien ja sote-organisaatioiden yhteistyötä, pitäisi muistaa, ettei terveyden edistämisessä niistä kumpikaan osapuoli pärjää yksin. Kunnan poikkihallinnollisia toimia tarvitaan terveiden elintapojen mahdollistajina ja terveydenhuollon ammattilaisia kansalaisten aktivoijina. Ehkä aktivoimistakin jaksaa paremmin, kun tietää, että taustalla on myös muiden toimijoiden tuki.

Tiina Laatikainen_netTiina Laatikainen
Terveyden edistämisen professori

 

 

 

Tervetuloa? Ei-rikkaatkin voivat olla älykkäitä ja luoda vaurautta

Ympäri maailmaa pohditaan, miten kopioida Piilaakso. Läntisessä naapurissamme on Fiber Optical Valley. Ja itäisessä Skolkovo Innovation Center, tuttavallisemmin Venäjän Piilaakso. Israelissa Silicon Wadi. Wuhanista Kiinasta löytyy Optics Valley of China.

Taannoin MIT Technology Review paljasti yli 50 vuotta askarruttaneen Piilaakson menestyksen salaisuuden: ihmiset. Eivätkä mitkä tahansa ihmiset, vaan ulkomaalaiset!

Vuosina 1995–2005 Piilaaksossa toimivista insinööri- ja teknologia-alan startupeista 52,4 prosentissa perustajana oli vähintään yksi USA:n ulkopuolella syntynyt: “The understanding of global markets that immigrants bring with them, the knowledge they have of different disciplines, and the links that they provide to their home countries have given the Valley an unassailable competitive advantage as it has evolved from making radios and computer chips to producing search engines, social media, medical devices, and clean energy technology.”

Suomella on hyvä kansainvälinen maine koulutuksessa. Mutta emme ole emmekä tule olemaan lähelläkään huippua yliopistojen rankingeissa.

Jos meillä ei ole tarjota yliopistojen Stockmannia, niin kyllä Tokmannikin loisi Suomeen vaurautta. Vaikka emme houkuttele varakkaiden ulkomaisten perheiden lapsia, niin positiivinen maineemme houkuttelee älykkäitä opiskelijoita ympäri maailmaa, eniten kehittyvistä maista, joissa perheillä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia maksaa tuhansien eurojen lukukausimaksuja. Tästäkö Suomen menestyksen avaimet? Vaan mitä tekee uusi hallitus: ehdottaa ei-eurooppalaisille pakollisia lukukausimaksuja. Ei niillä tuloilla paikata yliopistojemme taloutta.

Jos tänne ei ole enää varaa tulla ei-rikkailla älykkäillä opiskelijoilla, eivät tänne hakeudu varakkaatkaan – valinnanvaraa heillä on yliopistojen rankinglistoilla yllin kyllin. Se siitä suomalaisesta Piilaaksosta. Joensuussa palataan varmaankin 90-luvulle, jolloin vain muutama ulkomaalainen oli eksynyt Joensuuhun ja nekin harvat skinheadit pelottelivat pois.

Jyrkisaarinen_puheenvuorojaJyrki Saarinen

Piilaakson veteraani, Fotoniikan sovellusten ja kaupallistamisen professori

Biolääketieteen 400 menestyksellisintä tutkijaa maailmassa vuosina 1996-2011

Tutkimuksen tuloksellisuutta voidaan mitata viittausten lukumäärällä, h-indeksillä sekä lehtien Impact Factor-luvulla (IF) niillä tieteenaloilla, joihin nämä mittaukset soveltuvat (mm. lääketiede, luonnontieteet). Nämä kriteerit eivät sovellu kuitenkaan kaikille tieteenaloille (esim. humanistiset tieteenalat). Viittausten lukumäärä on varsin luotettava tutkijan menestyksellisyyden mittari, joskaan se ei välttämättä kerro tutkijan panoksesta julkaisun synnyssä.

Siteerausten perusteella voidaan laskea ns. Hirsch-indeksi (h-indeksi), joka kuvaa tutkijan eniten siteerattujen julkaisujen lukumäärää. Jos tutkijan h-indeksi on 50, on hänellä 50 julkaisua, joita on siteerattu vähintään 50 kertaa. Erittäin menetyksellisen tutkijan h-indeksi ylittää hänen ikänsä, koska tutkijanuran pituus on tärkeä h-indeksiin vaikuttava tekijä.

IF-luku on puolestaan tiedelehden merkittävyyttä kuvaava luku, joka lasketaan lehden kaikkien artikkelien saamien viittausten lukumäärän keskiarvon perusteella kahden edellisen vuoden aikana. Jos esim. tiedelehden IF-luku oli 5 vuonna 2012, se tarkoittaa, että vuosina 2010 ja 2011 lehdessä julkaistuihin artikkeleihin on viitattu vuoden 2012 aikana keskimäärin viisi kertaa. IF-luku ei kuvaa yksittäisen tutkijan menestyksellisyyttä, vaan tiedelehdessä julkaistujen kaikkien artikkeleiden keskimääräistä viittausmäärää. Suomessa Helsingin yliopiston kirjasto seuraa lääketieteen tutkijoiden menestyksellisyyttä vielä ns. Terkko-indeksillä, joka perustuu julkaisujen IF-lukuun, tiedelehden tärkeyteen ko. tutkimusalalla (tiedelehtien ’ranking’) ja julkaisujen määrään viimeisten 12 tai 36 kuukauden aikana.

Mikään edellä kuvatuista mittareista ei ole yksinään riittävä, mutta yhdessä ne antavat varsin hyvän kuvan kunkin tutkijan tutkimustoiminnan menestyksellisyydestä. Mittarit myös korreloivat varsin hyvin keskenään. Jos tutkija julkaisee tutkimuksensa korkean IF-luvun lehdessä, on todennäköistä, että artikkeliin viitataan myös useammin kuin sellaiseen tutkimukseen, joka julkaistaan vähemmän arvostetussa lehdessä. Useat tutkimukset, jotka on julkaistu korkean IF-luvun tiedelehdissä kasvattavat samalla myös tutkijan h-indeksiä.
Professori John P.A. Ioannidis Stanfordin yliopistosta työtovereineen julkaisi tutkimuksen (Boyack KW, ym. Eur J Clin Invest. 2013; 43: 1339–65) 400 menestyksellisimmistä biolääketieteen tutkijoista maailmassa vuosina 1996-2011 käyttäen lähdeaineistonaan Scopus-tietokantaa, joka sisältää kaikkien tutkijoiden julkaisutiedot.

Tietokannassa oli kaikkiaan 15 153 100 tutkijaa, joiden vuosina 1996-2011 julkaisemien tutkimusten viittausmäärät ja h-indeksi laskettiin vuoden 2011 lopussa. 149 655 tutkijalla (n. 1% tutkijoista) h-indeksi oli vähintään 20. Tutkijoita, joiden h-indeksi oli 50, oli yhteensä 5185 ja tutkijoita, joiden h-indeksi oli 70, oli yhteensä 717. Listalle valittiin tutkijoita, joiden h-indeksi oli suurin ja joilla oli eniten siteerauksia. Valtaosa näistä 400 tutkijasta tuli Yhdysvaltojen yliopistoista (64%), etenkin Harvardista. Seuraavaksi eniten tutkijoita oli Iso-Britanniasta (8.5%), Japanista (4.8%), Hollannista (4.8%), Saksasta (4.0%), Kanadasta (3.2%) ja Rankasta (2.8%). Suomesta listalle pääsi kolme tutkijaa, akatemiaprofessori Kari Alitalo (Helsingin yliopisto), akatemiaprofessori Markku Laakso (Itä-Suomen yliopisto) ja professori (emeritus) Jaakko Tuomilehto (Helsingin yliopisto).  Muut Pohjoismaat eivät sijoittuneen Suomea paremmin, sillä Ruotsista listalla oli myös kolme tutkijaa, Tanskasta kaksi ja Norjasta ei yhtään.

Professori John P.A. Ioannidis Stanfordin yliopistosta työtovereineen lähettivät muutama kuukausi sitten kaikille 400 listalle sijoittuneille tutkijoille kyselyn, jolla pyrittiin kartoittamaan tutkimuksen merkittävyyden muitakin dimensioita. Näille tutkijoille annettiin tehtäväksi luokitella omat eniten siteeratut tutkimuksensa monilla uusilla kriteereillä, kuten esim. tutkimustulosten innovatiivisuus, tulosten yllättävyys, tulosten merkitys aikaisemmin yleisesti hyväksytyn paradigman muuttajana jne. Tulokset tullaan julkaisemaan lähikuukausina.

Boyack KW, Klavans R, Sorensen A, Ionnidis, JPA. A list of highly influential biomedical researchers, 1996-2011. Eur J Clin Invest 2013;43:1339-65.

LaaksoMarkkuAkatemiaprofessori Markku Laakso