Ihmisiä, tavaroita ja sosiaalista syrjintää

Suomessa 30 vuotta asunut ja sen jälkeen rasistisen syrjinnän takia Hollantiin muuttanut palestiinalainen toimittaja ja kulttuurivaikuttaja Umayya Abu-Hanna kirjoitti vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Multikulti: ”Omaperäisesti ajattelevat, korkeasti koulutetut siirtolaiset näkyvät harvoin kulttuurikentällä – -. Juuri korkeasti koulutetut siirtolaistaustaiset poistuvat Suomesta, ja jopa maahanmuuttoviranomaisemme tietävät, että he muuttavat yleensä Englantiin, ja sinne he myös jäävät.”

Abu-Hannan väite konkretisoitui alkuvuodesta 2016 erään tuttavani ulkomaalaistaustaisen puolison kohdalla. Hän on koulutukseltaan erikoislääkäri, muutti avioliiton vuoksi Suomeen eräästä entisestä sosialistimaasta, ja opetteli suomen kielen. Hän sai satunnaisesti koulutustaan vastaavaa työtä erilaisten sijaisuuksien hoitajana Suomen maaseudulla, mutta kun hän haki vakituista työpaikkaa, häntä ei kertaakaan kutsuttu haastatteluun. Lopulta hän ymmärsi, että näin Suomessa toimitaan, ja haki työpaikkaa Isosta-Britanniasta. Hän sai sen, ja muutaman kuukauden kuluttua hänelle tarjottiin vielä parempaa paikkaa, jonka hän myös otti. Nyt hän toimii vakinaisena oman alansa lääkärinä ja hän voi lisäksi harjoittaa jatko-opintoja osana työtään.

Kertomani tapaus ei ole esimerkki vain piiloisesta tai banaalista, itsestäänselvyydeksi muuttuneesta torjuvasta asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Se on esimerkki myös suomalaisen työelämän sisäänrakennetusta valtahierarkiasta. Matalapalkkaisilla aloilla, kuten siivouksessa tai rakentamisessa, on sallittua käyttää – ja usein riistää – ulkomaalaista työvoimaa. Taustalla on oletus, että ulkomaalaiset ovat valmiita tekemään mitä työtä heille vain annetaan, eivätkä esitä hankalia kysymyksiä työlainsäädännöstä, -turvallisuudesta tai minimipalkasta. Sen sijaan arvostetuissa, toisin sanoen parempipalkkaisissa ammateissa työhön valitaan suomalaisia. Logiikkana näyttää olevan, että ulkomaalaiset eivät saa viedä meiltä ”oikeita” töitä. Samaan aikaan julkisuudessa käytetyissä puheenvuoroissa esitetään ”työperäisen maahanmuuton” tukemista.

Vallan lisäksi erikoislääkärin tapaus kertoo suomalaisen työelämän arvoista. Vallankäyttö, jonka yksi muoto on syntyperään liittyvä syrjintä, ei ole puhtaasti rationaalista toimintaa. Se perustuu myös tunteisiin nojaavaan luokitteluun oikeasta ja väärästä, sallitusta ja kielletystä ja hyvästä ja pahasta. On oikein, että tietyt ihmiset tekevät tiettyjä töitä. On väärin, että kaikkien ihmisten sallitaan tehdä kaikenlaisia töitä. Näin ajattelivat esimerkiksi orjien omistajat ja rotuerottelun kannattajat. Hekin uskoivat elävänsä demokraattisessa yhteiskunnassa, aivan kuten monet suomalaisetkin. Kuitenkaan kaikki ihmiset eivät olleet heille ihmisiä, vaan omaisuutta, tavaroita.

Nyky-yhteiskunnassa tämä Marxista muistuttava ajattelutapa ei enää sellaisenaan päde. Verkostoituminen, tulospalkkaus ja innovatiivisuuden painottaminen ovat luoneet uudenlaisen yhteiskunnan, jossa ihmisellä on (näennäisesti) paljon vapauksia. Ne kaikki kuitenkin palautuvat ja kietoutuvat nyky-yhteiskunnan perusarvoihin, valtaan ja rahaan, aivan kuten edellä kerrotussa tapauksessa. Erikoislääkäri syrjäytettiin, koska hän ei ollut verkostoitunut ”oikein”. Hänen innovatiivisuuttaan epäiltiin, koska hän tuli ”väärästä” maasta. Näiden seikkojen takia hänen palkkaamistaan pidettiin riskinä, jota suomalaiset työnantajat eivät halunneet ottaa.

Maailma, jossa Suomi koostuu vain valkoisista, luterilaisista suomalaisista, on menneisyyttä. On jo aika ryhtyä ajattelemaan maahanmuuttajia voimavarana, ei uhkana tai taakkana.

Teuvo Laitila
Yliopistonlehtori, uskontotieteen dosentti