Tutkija ilmastoroistona

Mitä pitäisi tehdä, jos haluaisi yhdellä teolla puhdistaa osaltaan “ilmastoroiston” taakan? Näin pohti Twitterissä teknologiayritys Accenturen johtaja Mika Rossi kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n uusimman raportin julkistamisen jälkimainingeissa. Rossin tavoin moni muukin twitteröijä oli intoutunut miettimään, mitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarvittavat perustavanlaatuiset muutokset voisivat tarkoittaa oman elämän mittakaavassa.

Oman elämänsä ilmastovaikutuksia voi netissä arvioida esimerkiksi Sitran elämäntapatestillä. Tämä testi, kuten hiililaskurit yleensäkin, keskittyvät niihin kulutusvalintoihin, joita ihminen tekee vapaa-ajallaan. Vähemmälle huomiolle jää, että myös työnteko voi olla melkoinen päästölähde. Tutkijan työssä erityisen ongelmallista on matkustaminen, joka näillä näkymin vain entisestään lisääntyy, kun tutkimuksen kansainvälistymistä korostetaan.

Viime vuosien suurimpiin ilmastorötöksiini kuuluu pari vuotta sitten tekemäni matka kulttuurintutkimuksen alan suureen Crossroads-konferenssiin, joka järjestettiin Sydneyssä. Konferenssi oli laadukas, ja oli toki myös matkailumielessä kiinnostavaa käydä ensimmäistä kertaa Australiassa. Ilmastonäkökulmasta on kuitenkin vaikeaa perustella lentämistä maapallon toiselle puolelle pitämään viidentoista minuutin esitelmää parillekymmennelle kollegalle. Pienet arjen valinnat kuten autottomuus ja ekosähkön käyttö kumoutuvat silmänräpäyksessä tällaisella ilmastotörttöilyllä, joka omassa tapauksessani vastaa liki puolen vuoden normaaleja päästöjä.

Kansainväliset konferenssit ja tutkimushankkeet ovat kiinteä osa tutkijan työnkuvaa ja ainakin minulle myös yksi akateemisen työn suola. Mieluiten silti matkustaisin sellaisilla tavoilla, jotka kalvaisivat mahdollisimman vähän ilmasto-omaatuntoa.

Vähähiiliset valinnat eivät onneksi tarkoita vain vähentämistä tai luopumista, vaan usein myös laadullisia parannuksia. Odottelu lentokentillä on todellista hukkaan heitettyä aikaa, kun taas junalla matkustaen ehtii sekä työskennellä että levätä. Parhaisiin konferenssimuistoihini kuuluukin maa- ja vesireittejä pitkin tekemäni reissu Euroopan sosiologikonferenssiin Geneveen vuonna 2011. (Kerrankin oli aikaa valmistella esitelmä huolellisesti!)

Ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen edellyttää niin suurta paradigmanmuutosta, ettei yksilöiden oma-aloitteisten toimien odottamiselle ole enää aikaa. Tarvitaan rakenteellisia toimia, jotka ohjaavat ja tarvittaessa pakottavat toimimaan järkevästi. Pitäisikö meillä yliopistossa aloittaa muuttamalla matkustusohjetta niin, että matkan edullisen hinnan ja lyhyen keston sijaan priorisoitaisiin voimakkaasti pienintä hiilijalanjälkeä? Pitäisikö kotimaan lennot yliopiston rahoilla yksinkertaisesti lopettaa? Pitäisikö ulkomaanlentojen päästöjä kompensoivat lentomaksut tai päästöoikeuksien ostot aina sisällyttää tutkimushankkeiden budjetteihin?

Ehdotukset saattavat kuulostaa radikaaleilta, mutta globaalissa mittakaavassa ne olisivat vasta aivan alustavia – mutta sitäkin tarpeellisempia – pelinavauksia.

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkija

Tutkijan viestintärytmit

Eristäytynyt professori pölyisessä norsunluutornissaan, vai kaikkea turhankin innokkaasti kommentoiva “päivystävä dosentti”? Siinä kaksi sitkeää kulttuurista kuvaa, joita tutkijalle viestijänä tarjotaan. Ja karikatyyri jatkuu. Kun vanhan maailman yliopistosivistykseen kasvanut norsunluutorniprofessori viestii harkitusti ja harvakseltaan tieteellisten lehtien ja konferenssiesitelmien kautta, päivystävä dosentti on kuin kotonaan sosiaalisessa mediassa, bloggaajana ja televisiovieraana puhumassa niin aiheesta kuin sen vierestäkin. 

 Viestijäkuvien välisen eron saattaisi äkkiseltään liittää erilaisissa mediaympäristöissä kasvaneisiin tutkijasukupolviin. Voi toki olla, että “hitaan median” aikakaudella uransa aloittanut tutkija katsoo tieteen viestintäympäristöä hieman eri tavalla kuin verkkomedian parissa kasvanut diginatiivi. Pelkästä sukupolvierosta tuskin on kuitenkaan kysymys. Ehkä norsunluutorniprofessorin ja päivystävän dosentin hahmoja ei pitäisikään ymmärtää luonnehdintoina erilaisista tutkijatyypeistä vaan vihjeenä tutkijan työhön kohdistuvista monitahoisista odotuksista. 

 Toimin tällä hetkellä tutkimushankkeessa, jossa rahoittajan toiveesta seuraamme lähettämiemme twiittien määrää päivätasolla. Samaan aikaan tavoitteena on teoreettis-metodologisesti uraauurtavien tutkimusartikkeleiden julkaiseminen. Tällaisten töiden rytmi ja niiden vaatima keskittymisen tapa on radikaalisti erilainen. Some-viestintä vaatii tiuhaa sisältöjen tuottamista – silloinkin, kun tutkimuksessa ei oikeastaan tapahdu mitään näkyvää– uutisvirtojen seuraamista ja jatkuvassa valmiustilassa olemista. Tutkimusartikkelin tuotantoprosessi aineistonkeruusta valmiiseen julkaisuun taas kestää helposti vuosia, ja sitä edistäisi pikemminkin erakkomainen vetäytyminen kuin puhelimen ilmoitusäänten pirstaloima aikaympäristö. 

 Yliopistojen kolmannen tehtävän korostumisen myötä käsitys tutkijan julkisesta tilivelvollisuudesta on laajentunut. Tutkija ei ole vastuussa vain menetelmiensä oikeellisuudesta tai tulosten relevanssista tiedeyhteisön kannalta, vaan myös siitä, että hän kykenee ymmärrettävästi ja kiinnostavasti kertomaan suurelle yleisölle tekemisistään. Tutkijasta on tullut, tai ainakin hänestä on toivottu tulevan, monipuolinen viestintäosaaja. Kun tutkijan ammattia ajattelee viestintäammattina, sen keskeiseksi ammattitaitovaatimukseksi on noussut polyrytmiikka – eritahtisten ja eripuraisten rytmien hallinta. 

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkij

Kotimaiset tiedelehdet julkaisuluokitusten paineessa

Julkaisufoorumissa tehdään vuoden 2018 aikana tieteellisten julkaisukanavien tasoluokituksen päivitysarviointi. Ihmistieteiden kannalta mielenkiintoa herättää jälleen kotimaisten julkaisujen kohtalo: nouseeko uusia lehtiä JUFO 2 -tasolle ja tippuuko vanhoja pois.

Kun Julkaisufoorumin ensimmäinen luokitus julkaistiin vuonna 2012, kotimaisilla kielillä julkaisevat tiedelehdet olivat jäädä sivuosaan. Vasta 60 tieteellisen seuran kannanotto sai aikaan korjausliikkeen, jonka myötä parikymmentä “oman alansa johtavaa” suomen- ja ruotsinkielistä ihmistieteiden julkaisukanavaa nostettiin mukaan toiseksi korkeimpaan JUFO-luokkaan.

“Johtavien” lehtien valinta on kuitenkin haastavaa, sillä jo “omia alojaan” on selvästi enemmän kuin tarjolla olevia paikkoja JUFO 2 -kategoriaan. Viisastenkiveä ei ole myöskään lehtien välisten tasoerojen arviointiin. Vuoden 2014 päivitysarvioinnin yhteydessä todettiinkin, että tasolle 1 arvioidut kotimaiset julkaisut saattavat joutua “heikompaan asemaan kuin mihin todellinen ero […] tieteellisessä tasossa antaisi aihetta”. (Pölönen, Janne 2015. Suomenkieliset kanavat ja julkaisut Julkaisufoorumissa. Media & Viestintä 38:4, s. 241. )

Osin keinotekoisen kilpailuasetelman riskinä on, että lehtien toimituksissa aletaan liikaa miettiä, mitä tietyn JUFO-luokituksen saavuttaminen tai säilyttäminen vaatii, kun varsinaisen kysymyksen pitäisi olla, mitä lehden kannalta merkityksellisen tieteellisen keskustelun edistäminen vaatii.

Luokitusjärjestelmän suostuttelevalle vallalle myöntyvä lehti on kuin ravintoloitsija, joka kulinaarisen näkemyksen ja reseptiikan kehittämisen sijaan keskittyy murehtimaan, mistä Michelin-oppaan arvioija mahtaisi pitää, jos hän joskus astuisi ovesta sisään.

Vastuu ei-toivottujen ohjausvaikutusten korjaamisesta on toki myös “ravintolan asiakkailla”, julkaisujaan suunnittelevilla tutkijoilla, jotta artikkeleita tarjottaisiin lehtiin, joissa ne parhaiten löytävät kiinnostuneet lukijansa ja joissa niiden argumenteilla on eniten tehtävää.

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkija