Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan humanistisen osaston venäjän kielen oppiaineen avoin kirje

Me venäjän kielen oppiaineen opettajat, opiskelijat ja jatko-opiskelijat vastustamme jyrkästi Venäjän sotatoimia Ukrainassa ja tuemme ukrainalaisia heidän taistelussaan demokratian ja itsenäisyyden puolesta.

Venäjän sotilaallinen toiminta on tappanut siviilejä mukaan lukien kymmeniä lapsia, pakottanut miljoonia ihmisiä pakenemaan kodeistaan, tuhonnut maan infrastruktuuria ja vaarantanut ydinvoimaloita. Venäjä käyttää raskaita ohjuksia ja lentokoneita tuhotakseen siviilikohteita. Asuin- ja julkisrakennuksia, sairaaloita, kouluja, kirkkoja, yliopistoja ja arvokkaita rakennustaidon muistomerkkejä on saatettu raunioiksi ja liekkeihin. Venäjän aggressiiviset sotatoimet ja uhkaukset ydinsodalla aiheuttavat korvaamatonta vahinkoa molempien maiden kansoille ja saattavat Euroopan ja koko maailman katastrofin partaalle.

Meidän, venäjän kielen, kulttuurin ja kääntämisen opettajien, opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden, on ratkaisevan tärkeä todeta, ettei oppiaineemme liity sotilaalliseen terroriin, ydinasekiristykseen eikä poliittiseen propagandaan vaan venäläisen taiteen humanistisiin ihanteisiin, kulttuurienväliseen viestintään ja vastuulliseen kansainväliseen politiikkaan. Ilmaisemme tukemme Venäjän kansalaisille, jotka vaativat sodan lopettamista.

ОТКРЫТОЕ ПИСЬМО КАФЕДРЫ РУССКОГО ЯЗЫКА ФИЛОСОФСКОГО ФАКУЛЬТЕТА УНИВЕРСИТЕТА ВОСТОЧНОЙ ФИНЛЯНДИИ

Мы, сотрудники, студенты и аспиранты кафедры русского языка, культуры и переводоведения Университета Восточной Финляндии, выражаем категорический протест против развязанной Россией войны в Украине и поддерживаем украинцев в их борьбе за демократию и независимость.

В результате российских военных действий России в Украине гибнут мирные граждане, в том числе и десятки детей, миллионы людей вынуждены оставить свои дома, уничтожается инфраструктура, подвергаются опасности ядерные объекты. Для нападения на мирные города российские вооруженные силы используют тяжёлую ракетную технику и авиацию. В руинах и в огне памятники старинной архитектуры, жилые и общественные здания, больницы, школы, церкви и университеты. Агрессивные военные действия России, подкрепляемые угрозами ядерной войны, наносят невосполнимый ущерб народам обеих стран и ставят на грань катастрофы Европу и весь мир.

Для нас, преподавателей, студентов и аспирантов русского языка, культуры и переводоведения, крайне важно, чтобы предмет наших занятий ассоциировался не с военным террором, ядерным шантажом и политической пропагандой, а с гуманистическими идеалами русского искусства и русской литературы, бесконфликтной межкультурной коммуникацией, ответственной международной политикой. Мы выражаем поддержку россиянам, которые требуют прекращения войны.

 

 

Ratkaisukeskeistä vuorovaikutuskoulutusta Venäjälle

Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskuksen koulutustarjonnassa on ollut usean vuoden ajan kursseja ratkaisukeskeisestä vuorovaikutuksesta, ajattelusta ja toiminnasta, joissa kouluttajana toimii suunnittelija ja valmentaja Arttu Puhakka.

Ratkaisukeskeisessä vuorovaikutuksessa lasten ja nuorten kanssa ei etsitä selitystä tai syytä sille, mistä ongelma johtuu, vaan pyritään löytämään ratkaisu ongelman tilalle ja miten edetään siitä eteenpäin. Ben Fuhrmanin Muksuoppi on hyvä esimerkki siitä, kuinka ratkaisukeskeisyyttä sovelletaan lasten kanssa. Kirja on myös venäjäksi käännetty.

Viime vuonna suositusta Ratkes-kurssista päätettiin muokata venäjänkielinen verkkokurssi osana rajan ylittävää New Cultural Horizons -hanketta. Hankkeen tavoitteena on parantaa erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten mahdollisuuksia osallistua kulttuurin ja taiteen alan harrastuksiin. Hanke toteutetaan osana Karelia CBC -ohjelmaa, jota rahoittavat Euroopan unioni, Suomi ja Venäjä.

Yhden opintopisteen laajuinen Moodle-kurssi suunnattiin lasten ja nuorten parissa työskenteleville ohjaajille ja opettajille. Hankkeen silloinen projektipäällikkö Sonja Kortelainen kokosi Moodleen kurssin, joka koostui kymmenestä venäjäksi tekstitetystä Arttu Puhakan luentovideosta, oppimistehtävistä sekä käytännön harjoitteista, joita osallistujat kokeilivat omilla työpaikoillaan. Lisäksi järjestettiin webinaari, jotka Puhakka veti tulkkauksen avustuksella. Samalla kokeiltiin, miten etäkurssin toteutus onnistuu Venäjälle.

Ensimmäinen venäjänkielinen Ratkes-kurssi oli avoinna Moodlessa 23.11.–17.12.2020 ja siihen osallistui pääasiassa lasten ja nuorten parissa toimia erityisopettajia Venäjän Karjalasta. Venäjällä erityistä tukea tarvitsevia tai kehitysvammaisia lapsia ja nuoria opiskelee sisäoppilaitoksissa, ja siksi enemmistö osallistujista työskenteli juuri internaateissa.

“Avasimme Moodle kurssin, eikä venäläisistä kuulunut pitkään aikaan mitään, kertoo Arttu Puhakka. “Mietitimme, että tekevätköhän he mitään siellä, mutta sitten kun pidettiin lopuksi yhteinen webinaari, meille selvisi, että he olivatkin tehneet paljon eli vieneet harjoituksia käytäntöön.”

Koulutuksen osallistuneet erityisopettajat eräästä petroskoilaisesta sisäoppilaitoksesta kertoivat kokeilleensa menetelmää lapselle, joka huusi aina, kun häntä huomautettiin jostakin. Tavoitteena oli saada hänet pysymään rauhallisena silloin, kun aikuiset huomauttivat tai kielsivät tai kun muut lapset sanoivat jotain. Opettajat huomasivat, että kun negatiivisuuden sijaan huomioitiin myös lapsen hyvä käytös, paransi se lapsen käyttäytymistä ja vaikutti myös opettajien omaan suhtautumiseen tilanteeseen.

Toisessa sisäoppilaitoksessa menetelmää kokeiltiin lievästi kehitysvammaiseen 12-vuotiaaseen lapseen, jolla oli käytös- ja oppimisvaikeuksia. Menetelmällä opettajat pyrkivät lisäämään viihtymistä koulussa viikon aikana. He havainnoivat ja kertoivat lapselle tämän vahvoista puolista ja kuvakorttien avulla yrittivät selvittää, mistä hän erityisesti pitää koulussa. Samalla määriteltiin palkinto: lupa päästä päivää aiemmin lomalle kotiin. Opettajat loivat tilanteita, joissa lapsi pääsi näyttämään hyviä puoliaan. Jos vaikutti siltä, että hänen itsehillintänsä oli pettämässä, keksittiin esimerkiksi toiminnallinen tehtävä. Toimintaa seurattiin ja myönteiset teot kirjattiin ylös joka päivä. Kahden viikon kokeilun jälkeen kokemukset koettiin hyviksi ja menetelmää päätettiin jatkaa.

Koska kiinnostusta koulutukselle oli riitti, järjestettiin 20.4.–3.6.2021 toinen vastaavaa Ratkes-kurssi, jossa osallistujat olivat lasten taide- ja kulttuuriharrastusten ohjaajia. Koulutukseen saatiin ryhdikkäämpi ote, kun se sekä aloitettiin että päätettiin yhteisellä Zoom-webinaarilla. Ensimmäisellä kurssilla tulkkaus järjestettiin konsekutiivisesti, toisella kurssilla simultaanisti. Zoomissa simultaanitulkkaus onnistuu hyvin omalla äänikanavallaan ja petroskoilaisen Tatjana Islamaevan ammattitaidolla se sujui erinomaisesti.

Venäläiset osallistujat olivat hyvin tyytyväisiä kurssien toteutukseen. Ohjeet Moodle-ympäristöön kirjautumiseen ja kurssin suorittamiseen sekä kurssin sisältö oli käännetty venäjäksi. Kirjautuminen Moodlegroupsiin ja sen käyttö koettiin helpoksi.

Webinaarit olivat hyödyllisiä ja erityisen antoisaksi koettiin se, että osallistujat eri paikkakunnilta ja eri oppilaitoksista saivat vaihtaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Webinaareja tosin olisi toivottu enemmän, ja etenkin valmentajan läsnäoloa kaivattiin lisää.

Etäopiskelu oli monen mielestä hyvää siksi, että opintoja sai suorittaa omaan tahtiin ja omien aikataulujen mukaisesti. Ensimmäisessä koulutuksessa kolmen viikon suoritusaika koettiin liian lyhyeksi, toisessa koulutuksessa kuuden viikon suoritusaika tuntui sopivalta.

Eräs osallistuja kertoi, että ”Kaikki tekniikat olivat minulle uusia. Oli mielenkiintoista oppia niistä. Kurssin jälkeen ostin Ben Furmanin kirjan ja nautin sen lukemisesta.” Toinen toteaa: ”Aina kannattaa oppia uutta. Ja kun oppii, ei kannata pelätä opitun käyttämistä. Kiitoksia paljon tällaisen hienon koulutuksen järjestämisestä!”.

Jos kiinnostusta riittää, ehkä kurssi järjestetään vielä kolmannenkin kerran hankkeen puitteissa. Ja ehkäpä tällaisesta kurssisista voisi olla myös koulutusvientituotteeksi Venäjän suuntaan.

 

Tiina Ynnilä
projektipäällikkö
Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskus

Muistin politiikat monietnisessä yhteiskunnassa

Toukokuun 9. päivänä, Venäjän voitonpäivänä, Suomessa järjestettiin ensimmäistä kertaa niin sanotun kuolemattoman rykmentin marssi, johon osallistui satakunta venäjänkielistä ja josta uutisoi Yle. Kuolematon rykmentti on alkujaan Venäjän kansalaisyhteiskunnassa syntynyt, sittemmin valtion kaappaama tapa aktivoida ihmisiä osallistumaan julkisiin muistamisrituaaleihin heidän perhemuistojaan hyödyntäen. Kuolemattoman rykmentin marssiin voi osallistua kuka tahansa, joka haluaa muistaa julkisesti toisessa maailmansodassa, tarkemmin Suuressa isänmaallisessa sodassa sotineita omia esi-isiään. Heidän kuvansa laitetaan kepin päähän ja yhdessä muiden kanssa muodostetaan perinteinen marssikolonna, kävellään yhdessä ja osoitetaan, että ollaan kiitollisia sotineille sukupolville heidän panoksestaan Suureen voittoon. Näitä marsseja järjestetään nykyään ympäri Venäjää ja monissa muissakin maissa, joissa asuu venäjänkielisiä. Nyt tämä liike on saavuttanut Suomen.

Voiton ja sen eteen tehdyn uhrauksen suuruutta korostava sotamuisto on ollut niin neuvostoaikana kuin 2000-luvun Venäjällä keskeinen asia, jonka ympärille on rakennettu kansakuntaa, kansallista identiteettiä. Tutkimuksessa on monesti tuotu esille, että virallinen sotamuisto sulkee pois toisenlaisia totuuksia sodasta: Neuvostoliiton hallinnon säälimättömyyden omaa kansaa kohtaan, neuvostojohdon sopimukset fasisti-Saksan kanssa, itse sotineiden miesten ja naisten, sotavankien, lasten, vainottujen kansojen ym. kokemukset. Jäljelle jää kiillotettu, ylpeyttä nostattava voittomyytti. Virallinen, sankaruutta esille tuova sotamuisto on myös tehokas tapa unohtaa sodan todellisuus ja kärsimys. Virallistetussa sotamuistossa sotaparaateineen ja nykyisin kuolemattomine rykmentteineen nähdään edelleenkin Venäjän valtaapitävien oman vallan vahvistamiskeino. Näin lähinnä on kuolemattoman rykmentin marsseja totuttu käsittelemään ”liberaalissa leirissä” niin Venäjän sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Ulkomailla kuolemattomat rykmentit nähdään ilmentymänä nyky-Venäjän medioituneista identiteettipolitiikoista, keinona luoda Moskova-keskeinen ”venäläinen maailma” ja levittää sen epädemokraattinen arvomaailma Venäjän rajojen ulkopuolelle.

Tätä ilmiötä pohdittaessa mielestäni on kiinnitettävä huomiota muutamaan seikkaan. Ensinnäkin, kansallisrituaalit aina luovat tunnetta ja kokemusta jäsenyydestä kansakunnassa. Ne sekä liittävät osallistujat siihen muistoon, jota ne vaalivat, että jäävät osallistujien omaan muistiin ruumiillisena kokemuksena. Tässä suhteessa kuolemattomat rykmentit ovat eittämättömästi onnistuneita rituaaleja. Toisaalta, koska itse rituaalin ytimessä oleva sotamuisto on niin ongelmallinen, nämä rituaalit tulevat aina olemaan kyseenalaisia niin Venäjällä kuin sen ulkopuolellakin. On jo huomattu, että kuolemattomat rykmentit ovat jakaneet venäläiset kahteen leiriin: toisessa niitä pidetään vilpittömän ja tarpeellisen sotamuiston ja kansallisen yhtenäisyyden, toisessa muistamattomuuden ja härskin farssin paikkoina.

Toiseksi, voitonpäivä sotamuisteluineen on erittäin moniääninen tapahtuma, sen viettämisen toimijat voivat antaa sille eri merkityksiä – ja siinä mielessä se pysyy avoimena nyt ja tulevaisuudessakin. On tärkeää kuulla näitä ääniä ja ymmärtää niitä.

Kuitenkin tärkein pointtini on siinä, että rituaalien tutkimuksessa on tärkeää ajatella myös niiden konteksteja. Näkisin, että esimerkiksi Saksassa, Israelissa, Yhdysvalloissa ja Suomessa järjestettävillä kuolemattoman rykmentin marsseilla on eri kontekstit ja ne sijoittuvat eri tavoin kansallisiin ja paikallisiin muistikulttuureihin. Saksan toisen maailmansodan kulttuurinen muisti on erilainen kuin Yhdysvaltojen tai Suomen. Venäjänkielisten maahanmuuttajien osuudet väestöstä ovat erilaisia Israelissa ja Suomessa. Näiden maiden kotouttamisjärjestelmät ovat hyvin erilaisia. Ja niin edelleen.

Kuolemattoman rykmentin marsseja tekee Suomessa tulenaraksi se tosiasia, että suomalainen kansallisidentiteetti ja -rituaalit ovat myös vahvasti sotamuistoon keskittyviä. Esimerkiksi itsenäisyyspäivän juhlinta rakentuu valtaosin Suomen sotauhrauksen ja sankaruuden muistamisesta. Suomalaisen toisen maailmansodan muistokulttuurin tutkimus paljastaa sen ongelmallisuuden myös niin sanotun eurooppalaisen sotamuiston suhteen: kun eurooppalaisessa sotamuistossa korostuu yleisinhimillisen tragedian (ensisijaisesti holokaustin) muistaminen, Suomessa muistetaan edelleenkin oman kansan sankaruutta.

Samalla itsenäisyyspäivän juhlinta on juuri se tärkein kansallinen rituaali, joka luo jäsenyyttä kansakunnassa. Nykyvenäläiset ja nykysuomalaiset ritualisoidut sotamuistot ovat potentiaalisesti törmäyskurssilla, ja tätä potentiaalia voidaan halutessa käyttää hyväksi, synnyttäen jännitteitä suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyinen monietninen yhteiskuntamme tarvitsee kipeästi historiallisten muistien, niiden sisältämien arvomaailmojen, kansallisten rituaalien ja juhlien tarkkaa pohdintaa ja keskustelua siitä, mitkä muistamisen ”kehykset” edistäisivät rauhallista ja turvallista elämää.

Olga Davydova-Minguet

Apulaisprofessori (Venäjä- ja rajatutkimus)

Karjalan tutkimuslaitos

 

 

Luotettavuus, kansalaisuus ja tiedon tuottaminen

Suomalainen keskustelu kaksoiskansalaisuudesta on toistaiseksi laantunut, mutta mielestäni aihe on edelleenkin pohtimisen arvoinen – vaikka ilmeisesti päätöksiä kansalaisuuslain muutoksesta tehdään perustuen muihin näkökulmiin, kuin tässä kirjoituksessa esitettyihin.

Suomi on kansainvälistynyt viimeisen 25 vuoden aikana niin, että eri kansalaisuuksia olevia ihmisiä on nykyisin kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös tiedon tuottajien joukossa – ja eritoten heidän joukossaan. Tutkimus ja koulutus ovat olleet kansainvälistymisen eturintamaa. Vuoden 2003 kansalaisuuslaki on antanut tänne opiskelemaan ja tutkimusta tekemään tulleille ihmisille mahdollisuuden hankkia Suomen kansalaisuuden edellisestä kansalaisuudesta luopumatta. Kun julkisuudessa mainitaan kaksoiskansalaisten määriä, olisi kiinnostavaa tietää, miten kaksoiskansalaisuudet ja ”vieraat” kansalaisuudet jakautuvat toimialoittain. Otaksuisin, että tutkimus sijoittuisi tässä vertailussa etusijoille.

Kaksoiskansalaisuudesta on puhuttu muun muassa lojaalisuus- ja luotettavuusongelmana – erityisesti liittyen valtionvirkojen täyttämiseen (https://jojalonen.wordpress.com/). Eritoten Venäjän kansalaisuuden Suomen kansalaisuuden rinnalla omaavat on esitetty mahdollisena uhkana, jos kyseessä on maanpuolustuksen, mutta myös laajemmin – valtionhallinnon toimet, joiden kautta päätöksentekoon, -toimeenpanoon ja tiedon turvallisuuteen voidaan vaikuttaa. Venäjän kansalaisuus on esitetty itsestään selvänä henkilön luotettavuutta heikentävänä sitoumuksena valtioon, joka tämän päivän maailmassa harjoittaa häikäilemätöntä toisiin valtioihin vaikuttamista. Kun keskustelua käydään valtiotasoisin argumentein, kaksoiskansalaisten omasta arjestaan nousevat argumentit usein sivuutetaan (http://yle.fi/uutiset/3-9443339). Yksilön kannalta keskeinen kaksoiskansalaisuuden antama etu, perhesuhteiden ylläpitämisen helppous, häviää mahdolliselle valtionturvallisuusuhalle.

Tämä keskustelu muiden seikkojen lisäksi pani minut miettimään tiedon tuottajien luotettavuutta (ja tiedon tuottamisen suhdetta valtioon, tiedon ”kansallisuutta/kansalaisuutta”). Onhan loogista ajatella, että tiedon tuottajan kansalaisuus – samoin kuin muutkin sitoumukset – vaikuttavat hänen tuottamaansa tietoon. Itse asiassa tämä on muun muassa naistutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen lähtökohta: meidän tuottamamme tiedon ”objektiivisuus” löytyy oman positiomme, omien sitoutuneisuuksiemme ja tuottamamme tiedon ehdollisuuden tiedostamisesta ja selkeästä esille tuomisesta. Vähemmistöön kuuluvana tutkijana olen oppinut sen, että minulta suorastaan odotetaan ja edellytetään aina oman positioni erittelyä – jo pelkkä nimi herättää kysymyksiä siitä, kenen äänellä tämä ”natiivitutkija” puhuu.

Kuitenkin kaksoiskansalaisuuskeskusteluun liittyen oma positioni tuli minulle korostetulla tavalla ”iholle”, kun tutkimusryhmämme vieraillessa ohjausryhmän kokoontumispaikkana olevassa ministeriössä minua pyydettiin esittämään toinen – ei suomalainen – passini. En tiedä, mitä sillä tiedolla tehtiin, mutta minä tulkitsin sen mahdollista epäluotettavuuttani symboloivana tekona. Tämä seikka myös pani minut miettimään itseäni tiedon tuottajana. Onko niin, että toinen kansalaisuuteni tekee tuottamastani tiedosta jollain tavalla vähemmän luotettavan tai objektiivisen kuin yhden kansalaisuuden omaavien ihmisten tuottamasta? Tulisiko ottaa käyttöön tiedon ja tieteen turvallisuuskartoitukset? Tämä symbolinen teko pani taas kerran pohtimaan muuttuvaa positioitumistani taas kerran muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Venäjän ulkomailla tapahtuvaa vaikuttamista esittelevissä ja pohtivissa kirjoituksissa (http://www.colta.ru/articles/society/14209, http://graniru.org/opinion/abarinov/m.259340.html, Jantunen 2016, Riiheläinen 2017) tuodaan esille Lännen Venäjä-suhteiden moninaisuus ja -tasoisuus. Näitä on erityisesti taloudessa, mutta myös kulttuurissa, politiikassa, urheilussa, mediassa, koulutuksessa, maanomistuksessa ym. Venäjän vaikuttamista ei tule ymmärtää yksioikoisena ”propagandan” levittämisenä tai mahdollisena kansalaistensa lojaalisuuden ja Venäjän etujen mukaisen toiminnan vaatimuksena. Koko 2000-luvun aikainen mittava Venäjän ja lännen välinen yhteistyö on luonut monenlaisia verkostoja, joissa mukana olevat ihmiset ovat tulleet suoraan tai välillisesti riippuvaisiksi Venäjästä, sieltä tai sinne menevistä varoista ja siihen liittyvästä työstä.

Aleksandr Morozov (http://www.colta.ru/articles/society/14209) näkee tässä uuden tilanteen, jossa lobbauksen, yhteistyön, kumppanuuden, vakoilun, propagandan ym. vaikuttamisen muotojen väliset rajat ovat hämärtyneet. Aikaisempi yhteistyö, siteet Venäjään uudessa, Krimin jälkeisessä tilanteessa ikään kuin tekevät kaikista siinä mukana olleista (useimmiten) äänettömiä nyky-Venäjän politiikan myötäilijöitä, jotka ikään kuin odottavat ”vanhojen hyvien aikojen paluuta”. Morozov väittää, ettei paluuta menneeseen ole, ja näen, että muun muassa keskustelu kaksoiskansalaisuudesta ja kaksoiskansalaisten luotettavuudesta on osoitus siitä. Muun muassa Timo Vihavaisen (http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2017/02/kaksoiskansalaisuus.html) palavasti ajama ajatus kaksoiskansalaisuuden kieltämisestä ei poista Morozovin esille tuomaa tilannetta, ja Venäjä-yhteydet voivat saattaa epäluotettavuuden varjoon kenet tahansa, joka on jossain elämänsä vaiheessa ollut mukana Venäjäyhteistyössä.

Olen aikaisemmin (http://politiikasta.fi/category/kirjoittajat/olga-davydova-minguet/) kirjoittanut siitä, kuinka haitallista on sotia ja urheilua läpäisevä omien ja vieraiden määrittelylogiikka niiden näkökulmasta, jotka ovat oppineet elämään hybridiä, monipaikkaista elämää. Kansallista lojaliteettia yhtenä ainoana kansalaisuuden ominaisuutena esille tuovat kannanotot valitettavasti vahvistavat tätä logiikkaa. Ne myös kaventavat keskusteluun osallistujien mahdollisuuksia tuoda monipuolisempia näkökulmia esille, kun itse puhujat – ja tiedon tuottajat – alkavat epäillä oman positionsa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. Kuten Janne Riiheläinen on turvallisuuspoliittisessa pamfletissaan (2017) tuonut esille, nykyisissä epävarmuuden ja kriisin oloissa on tärkeää ylläpitää monipuolista ja luottavaista keskustelua, ja vahvistaa yhteiskunnallista luottamusta, eikä heikentää sitä. Meiltä tiedon tuottajilta se vaatii tietomme lähtökohtien ja taustojen perusteellista pohtimista ja esittelyä, tutkimusetiikkaa unohtamatta.

Olga Davydova-Minguet
FT, yliopistotutkija
Karjalan tutkimuslaitos