Tag Archives: Venäjä-suhteet

Luotettavuus, kansalaisuus ja tiedon tuottaminen

Suomalainen keskustelu kaksoiskansalaisuudesta on toistaiseksi laantunut, mutta mielestäni aihe on edelleenkin pohtimisen arvoinen – vaikka ilmeisesti päätöksiä kansalaisuuslain muutoksesta tehdään perustuen muihin näkökulmiin, kuin tässä kirjoituksessa esitettyihin.

Suomi on kansainvälistynyt viimeisen 25 vuoden aikana niin, että eri kansalaisuuksia olevia ihmisiä on nykyisin kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös tiedon tuottajien joukossa – ja eritoten heidän joukossaan. Tutkimus ja koulutus ovat olleet kansainvälistymisen eturintamaa. Vuoden 2003 kansalaisuuslaki on antanut tänne opiskelemaan ja tutkimusta tekemään tulleille ihmisille mahdollisuuden hankkia Suomen kansalaisuuden edellisestä kansalaisuudesta luopumatta. Kun julkisuudessa mainitaan kaksoiskansalaisten määriä, olisi kiinnostavaa tietää, miten kaksoiskansalaisuudet ja ”vieraat” kansalaisuudet jakautuvat toimialoittain. Otaksuisin, että tutkimus sijoittuisi tässä vertailussa etusijoille.

Kaksoiskansalaisuudesta on puhuttu muun muassa lojaalisuus- ja luotettavuusongelmana – erityisesti liittyen valtionvirkojen täyttämiseen (https://jojalonen.wordpress.com/). Eritoten Venäjän kansalaisuuden Suomen kansalaisuuden rinnalla omaavat on esitetty mahdollisena uhkana, jos kyseessä on maanpuolustuksen, mutta myös laajemmin – valtionhallinnon toimet, joiden kautta päätöksentekoon, -toimeenpanoon ja tiedon turvallisuuteen voidaan vaikuttaa. Venäjän kansalaisuus on esitetty itsestään selvänä henkilön luotettavuutta heikentävänä sitoumuksena valtioon, joka tämän päivän maailmassa harjoittaa häikäilemätöntä toisiin valtioihin vaikuttamista. Kun keskustelua käydään valtiotasoisin argumentein, kaksoiskansalaisten omasta arjestaan nousevat argumentit usein sivuutetaan (http://yle.fi/uutiset/3-9443339). Yksilön kannalta keskeinen kaksoiskansalaisuuden antama etu, perhesuhteiden ylläpitämisen helppous, häviää mahdolliselle valtionturvallisuusuhalle.

Tämä keskustelu muiden seikkojen lisäksi pani minut miettimään tiedon tuottajien luotettavuutta (ja tiedon tuottamisen suhdetta valtioon, tiedon ”kansallisuutta/kansalaisuutta”). Onhan loogista ajatella, että tiedon tuottajan kansalaisuus – samoin kuin muutkin sitoumukset – vaikuttavat hänen tuottamaansa tietoon. Itse asiassa tämä on muun muassa naistutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen lähtökohta: meidän tuottamamme tiedon ”objektiivisuus” löytyy oman positiomme, omien sitoutuneisuuksiemme ja tuottamamme tiedon ehdollisuuden tiedostamisesta ja selkeästä esille tuomisesta. Vähemmistöön kuuluvana tutkijana olen oppinut sen, että minulta suorastaan odotetaan ja edellytetään aina oman positioni erittelyä – jo pelkkä nimi herättää kysymyksiä siitä, kenen äänellä tämä ”natiivitutkija” puhuu.

Kuitenkin kaksoiskansalaisuuskeskusteluun liittyen oma positioni tuli minulle korostetulla tavalla ”iholle”, kun tutkimusryhmämme vieraillessa ohjausryhmän kokoontumispaikkana olevassa ministeriössä minua pyydettiin esittämään toinen – ei suomalainen – passini. En tiedä, mitä sillä tiedolla tehtiin, mutta minä tulkitsin sen mahdollista epäluotettavuuttani symboloivana tekona. Tämä seikka myös pani minut miettimään itseäni tiedon tuottajana. Onko niin, että toinen kansalaisuuteni tekee tuottamastani tiedosta jollain tavalla vähemmän luotettavan tai objektiivisen kuin yhden kansalaisuuden omaavien ihmisten tuottamasta? Tulisiko ottaa käyttöön tiedon ja tieteen turvallisuuskartoitukset? Tämä symbolinen teko pani taas kerran pohtimaan muuttuvaa positioitumistani taas kerran muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Venäjän ulkomailla tapahtuvaa vaikuttamista esittelevissä ja pohtivissa kirjoituksissa (http://www.colta.ru/articles/society/14209, http://graniru.org/opinion/abarinov/m.259340.html, Jantunen 2016, Riiheläinen 2017) tuodaan esille Lännen Venäjä-suhteiden moninaisuus ja -tasoisuus. Näitä on erityisesti taloudessa, mutta myös kulttuurissa, politiikassa, urheilussa, mediassa, koulutuksessa, maanomistuksessa ym. Venäjän vaikuttamista ei tule ymmärtää yksioikoisena ”propagandan” levittämisenä tai mahdollisena kansalaistensa lojaalisuuden ja Venäjän etujen mukaisen toiminnan vaatimuksena. Koko 2000-luvun aikainen mittava Venäjän ja lännen välinen yhteistyö on luonut monenlaisia verkostoja, joissa mukana olevat ihmiset ovat tulleet suoraan tai välillisesti riippuvaisiksi Venäjästä, sieltä tai sinne menevistä varoista ja siihen liittyvästä työstä.

Aleksandr Morozov (http://www.colta.ru/articles/society/14209) näkee tässä uuden tilanteen, jossa lobbauksen, yhteistyön, kumppanuuden, vakoilun, propagandan ym. vaikuttamisen muotojen väliset rajat ovat hämärtyneet. Aikaisempi yhteistyö, siteet Venäjään uudessa, Krimin jälkeisessä tilanteessa ikään kuin tekevät kaikista siinä mukana olleista (useimmiten) äänettömiä nyky-Venäjän politiikan myötäilijöitä, jotka ikään kuin odottavat ”vanhojen hyvien aikojen paluuta”. Morozov väittää, ettei paluuta menneeseen ole, ja näen, että muun muassa keskustelu kaksoiskansalaisuudesta ja kaksoiskansalaisten luotettavuudesta on osoitus siitä. Muun muassa Timo Vihavaisen (http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2017/02/kaksoiskansalaisuus.html) palavasti ajama ajatus kaksoiskansalaisuuden kieltämisestä ei poista Morozovin esille tuomaa tilannetta, ja Venäjä-yhteydet voivat saattaa epäluotettavuuden varjoon kenet tahansa, joka on jossain elämänsä vaiheessa ollut mukana Venäjäyhteistyössä.

Olen aikaisemmin (http://politiikasta.fi/category/kirjoittajat/olga-davydova-minguet/) kirjoittanut siitä, kuinka haitallista on sotia ja urheilua läpäisevä omien ja vieraiden määrittelylogiikka niiden näkökulmasta, jotka ovat oppineet elämään hybridiä, monipaikkaista elämää. Kansallista lojaliteettia yhtenä ainoana kansalaisuuden ominaisuutena esille tuovat kannanotot valitettavasti vahvistavat tätä logiikkaa. Ne myös kaventavat keskusteluun osallistujien mahdollisuuksia tuoda monipuolisempia näkökulmia esille, kun itse puhujat – ja tiedon tuottajat – alkavat epäillä oman positionsa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. Kuten Janne Riiheläinen on turvallisuuspoliittisessa pamfletissaan (2017) tuonut esille, nykyisissä epävarmuuden ja kriisin oloissa on tärkeää ylläpitää monipuolista ja luottavaista keskustelua, ja vahvistaa yhteiskunnallista luottamusta, eikä heikentää sitä. Meiltä tiedon tuottajilta se vaatii tietomme lähtökohtien ja taustojen perusteellista pohtimista ja esittelyä, tutkimusetiikkaa unohtamatta.

Olga Davydova-Minguet
FT, yliopistotutkija
Karjalan tutkimuslaitos