Elokapinan näyttävä toiminta on viime aikoina herättänyt paljon keskustelua, onneksi myös itse asiasta. Kansalaisliikkeiden yksi rooli päätöksentekoon vaikuttamisen ohella on haastaa muita toimijoita pohtimaan omaa toimintaansa.
Elokapinan eteenpäin tuuppima keskustelu ekologisesta kriisistä liittyykin paitsi poliittisiin valintoihin, myös yksittäisten instituutioiden toimintaan. Yliopistot luonnollisesti kuuluvat tällaisiin instituutioihin. Pohdinnan arvoisia asioita ovat erityisesti suhtautuminen ympäristövastuuseen ja yliopistojen rooli kriittisen kansalaisuuden vaalijoina.
Ympäristövastuulla voidaan tarkoittaa monenlaisia kierrätys- ja energiansäästöohjelmia, mutta yliopistojen yhteydessä ydinasia on koulutus: miten ekologisen kriisin tulisi heijastua koulutuksen sisältöihin?
Tällä hetkellä kestävä kehitys on hitaasti mutta määrätietoisesti läpäisemässä yliopistokoulutusta. Sitä pyritään jalkauttamaan poikkitieteellisesti osaksi mitä erilaisimpia sisältöjä, ja joissain papereissa kestävän kehityksen tuntemus esiintyy jo ”geneerisenä taitona”. Lähivuosina vaatii jo jonkinlaista kieroa lahjakkuutta taiteilla itselleen yliopistotutkinto perehtymättä kestävän kehityksen tavoitteisiin. Hyvä niin: yliopistolla ymmärretään, mikä ajassa on tärkeää.
Kestävä kehitys on kuitenkin vain yksi tapa ekokriisin käsitteellistämiseen. Siihen on sisäänkirjoitettu korostetun tekninen lähtökohta: ongelmia hallitaan sopivanlaisella politiikkasektoreiden välisellä yhteistyöllä yhdistettynä ohjattuun innovaatiotoimintaan. Kestävä kehitys on suorastaan ylpeästi hallinnollista ja poliittisesti puolueetonta. Samalla kestävä kehitys kuitenkin sivuuttaa merkittävän jakolinjan suhteessa ekokriisiin reagoimiseen. Juuri tämä on nähdäkseni elokapinan esittämä tärkeä haaste.
Jokseenkin kaikki ymmärtävät, että erityisesti ilmastonmuutoksen kanssa on tosi kyseessä. Mutta reaktiot asiaan ovat hyvin erilaisia. Yhdet haluavat luottaa vallitsevan elämäntavan jatkuvuuksiin ja siihen, että ongelmat voidaan hoitaa järkevästi jossain taustalla, hallinnollisina ja teknologisina toimenpiteinä. Toisille kyse on hätätilasta, kriisistä ja katkoksesta. Elokapina edustaa nimenomaan jälkimmäistä ajatustapaa. Liikenteen häiriökin voidaan ajatella symbolisena eleenä, joka kertoo, että nykyisen elämäntavan näkökulmasta häiriöitä on joka tapauksessa edessä. Kahdenlaisista häiriöistä voidaan vielä valita, ja elämäntavan muutokset ovat se pienempi paha.
”Elämäntapa” on toki epämääräinen käsite. On kuitenkin kysymisen arvoista, mihin yliopisto ajattelee ihmisiä valmistavansa. On varmasti yliopiston tehtävä pitää huolta siitä, että koulutetut ihmiset osaavat hallinnoida pulassa olevaa maailmaa ympäristöpolitiikan ja laajemminkin ylätason politiikkakoordinaation keinoin. Mutta eikö tulevaisuuteen varautuessa pitäisi osata hahmottaa ja käsitteellistää myös äkkikäännöksiä, kriiseissä ja katkoksissa navigointia, luopumistakin?
”Ilmastohätätilan” käsite, jota Elokapina on pitänyt paljon esillä, viittaa nimenomaan tarpeeseen ajatella poikkeusaikojen käsitteillä. Onkin mielenkiintoista seurata, miten kestävän kehityksen ja hätätilan käsitteellistykset kamppailevat julkisuudessa ja erilaisten organisaatioiden itseymmärryksessä. Toisaalta on hyvä seurata, miten hätätila-ajattelu konkretisoituu: julistus voi myös olla aika kevyt toimi. Entinen työnantajani Jyväskylän yliopisto julisti taannoin ilmastohätätilan ensimmäisenä yliopistona Suomessa, mutta oli aika työlästä saada selvää, mihin se käytännössä vaikutti.
Hallinnollisen järjen yksipuolinen vaaliminen ei ole ongelma ainoastaan liiallisen jatkuvuuksiin luottamisen takia. Toinen ongelma on illuusio hallinnollisen järjen aloitteellisuudesta. Hallinto ja politiikan arki kun ei lopulta ole kovin osaavaa ongelmien itsenäisessä tunnistamisessa. Pikemmin ne noudattavat kulloinkin hallitsevaa käsitystä siitä, mitä yhteiskunnalliset ongelmat ovat ja minkälaisia mahdollisia ratkaisumalleja niihin on olemassa. Hallinnon järki on paljon vahvemmin kansalaisten luoman paineen ohjaama kuin sen itseymmärrys myöntää. Yliopistojen onkin hyvä kysyä itseltään, valmistavatko ne ihmisiä järkevän poliittisen ohjauksen toteuttamisen lisäksi toimimaan aktiivisina ja kriittisinä subjekteina.
Pedagogisen viisauden mukaan koulutuksen haaste on valmistaa maailmaan, jota ei vielä ole. Mutta tämäkään ei riitä: pitäisi opettaa ihmisiä vaatimaan maailmaa itselleen elinkelpoiseksi. On merkillepantavaa, että kestävän kehityksen politiikka kattaa lähes kaikki kuviteltavissa olevat yhteiskunnalliset kysymykset, mutta osallisuus ja kansalaisena toimiminen loistavat poissaolollaan.
Osallistuvan kansalaisuuden näkökulman laimeus on jo valmiiksi suomalaisen poliittisen kulttuurin piirre. Suomalainen protestikulttuuri on perinteisesti hiljaista ja järjestäytynyttä, ja monilla ihmisillä on taipumus ajatella protesteja järjestyksen häiritsemisen kehikossa, kansalaisosallistumisen oikeuksien käyttämisen kehikon sijaan. Tällainen mentaliteetti on vihamielistä aktiiviselle yhteiskunnalliselle osallisuudelle ja vierastaa ajatusta mielensä osoittamisen oikeuksista arvokkaina, kaikille kuuluvina oikeuksina.
Kyseessä on kuitenkin myös sukupolvikysymys. Tutkimusten mukaan keski-ikäisten ja sitä vanhempien keskuudessa ymmärrys poliittisista perusoikeuksista on selvästi heikompaa kuin nuoren sukupolven keskuudessa. Tämä käy ilmi esimerkiksi selvitettäessä, kuinka suuri osa satunnaisesti valitusta vastaajajoukosta uskoo, että mielenosoitukseen tarvitaan Suomessa poliisin lupa.
Keski-ikäisenä pidän tätä myös arkikokemuksen mukaisena. Selvästikin lasteni sukupolvi, nykyiset koululaiset, oppivat kansalaisoikeuksista ja osallisuudesta paljon enemmän kuin meidän 1980-luvulla alakoulua käyneiden sukupolvi oppi. Nykyiset koululaiset jäsentävät luontevammin asioita vaikkapa lasten oikeuksien kautta ja ovat tottuneempia ajattelemaan itseään osallistuvina subjekteina omassa lähiyhteisössään. Koko ajan kasvaa sukupolvia, jotka ovat pätevän suorittamisen ohella hyviä myös vaatimaan.
Kysymys on siitä, ymmärretäänkö tämä pedagogisena onnistumisena myös silloin, kun nuorison protestointi on pykälän verran radikaalimpaa? Ja ymmärretäänkö yliopistojen identiteettityössä vaalia kriittisen kansalaisuuden ihanteita? Vai katsooko yliopisto tyytyväisenä kohti tulevaisuutta, jossa poikkihallinnollista kestävää kehitystä kyllä edistetään, mutta osallisuuden tilat kaventuvat – ja uskotaanko kestävän kehityksen tavoitteiden edes toteutuvan sellaisessa maailmassa?
Teppo Eskelinen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto
