Tag: UEF

Posted on

Tutkijanarvointien kansainväliset kehittämistarpeet

Euroopan unionin tiedepolitiikan keskiössä on viime aikoina ollut tarve kehittää tutkija-arviointeja. Tavoitteena on ollut nimenomaan kehittää tutkijauriin ja tutkijarekrytointiin liittyviä arviointeja. Palkkausjärjestelmät perustuvat eurooppalaisissa yliopistoissa valtionhallinnon nimikekohtaisiin linjauksiin ja työehtosopimuksiin, eikä niihin sisälly merkittävää palkka-arviointia. Nämä järjestelmät poikkeavat suomalaisissa yliopistoissa käytössä olevasta, eurooppalaisiin malleihin nähden joustavammasta palkkausjärjestelmästä, jossa on enemmän paikallista ja tehtäväkohtaista soveltamisvaraa, ja joissa arvioinnilla on merkittävä rooli.

Rekrytointeihin ja tutkijauriin liittyvät arviointikulttuurin muutostarpeet on tunnistettu kansainvälisesti, ja ne ovat herättäneet paljon keskustelua. Tutkimuksen arviointijärjestelmän muutos ja tutkijaurat ovat osa eurooppalaista tutkimusalueen agendaa ja toimia, joihin on laajasti sitouduttu myös EU-jäsenmaissa. Eurooppalainen keskeinen rahoittajajärjestö Science Europe sekä monet tutkimusrahoittajat, kuten Suomen Akatemia, ovat myös aloitteessa mukana ja sitoutuneet siihen. Teemaan liittyvät lukuisat kansainväliset julkilausumat, kuten muun muassa DORA-julistus (San Francisco Declaration on Research Assessment) ja Leidenin tutkimusmetriikkamanifesti (Manifesto for Research Metrics), pohjimmiltaan tähtäävät numeroiden käyttämisen ylivallan taittamiseen tieteen ohjailemisessa, sekä laadullisen arvioinnin roolin ja merkityksen nostamiseen vastuullisen metriikan rinnalla.  Esimerkiksi DORA-julistuksen on allekirjoittanut yli 22 000 henkilöä ja organisaatiota.

Arviointien liiallinen kvantifiointi on herättänyt paljon kritiikkiä ja toiminut yhtenä alkusysäyksenä kansainväliselle muutospaineelle. Ongelmalliseksi koettu kehityssuunta on yleinen, mutta arviointikulttuurit näyttävät olevan osin maa- ja tieteenalakohtaisia. Huippuunsa mittaaminen on edennyt joidenkin arvioiden mukaan esimerkiksi Keski-Euroopassa ja sellaisilla aloilla kuten biotieteet, jossa tutkijan elinikänään saavuttama H-indeksi saattaa olla 200. Korkea indeksilukema ei sinänsä ole ongelma, vaan työn pelkistyminen kiihkeäksi julkaisutoiminnaksi alan huippulehdissä, jolloin esimerkiksi tutkijoiden yhteiskunnallinen kontribuutio ja muut roolit typistyvät pois, ja toiminnan fokus kapenee joidenkin arvioiden mukaan liikaa. Ajatellaan, että yliopisto ei toivotulla tavalla säteile yhteiskuntaan, joka toimintaa rahoittaa, ja jonka kasvavat ja globaalit haasteet edellyttäisivät yhteistyötä laajoilla rintamilla – akateemisen perustutkimuksen roolia lainkaan väheksymättä. On myös nähty, että kiihtyvään kilpajuoksuun julkaisuputkessa perustuva uranäkymä ei riittävästi houkuttele yliopistoihin uutta tutkijakuntaa. Näistä syistä nähdään perustelluksi laajentaa ja monipuolistaa tutkijauria monimuotoisen ja muuttuvan yhteiskunnan tarpeiden mukaisesti.

Aloite tutkimuksen arviointijärjestelmän muutoksesta on lähtöisin Euroopan komissiosta, mutta pitkän keskustelun tuloksena keskeiset eurooppalaiset tiedepoliittiset toimijat ovat myös sitoutuneet hankkeeseen laajasti. Takana on korkean tason poliittinen päätös ja komission laaja valmistelu. Tutkimusrahoittajien perustehtävä on jakaa rahaa tutkimukseen. Kysymykset toiminnan laadun, vaikuttavuuden ja yhteiskunnallisen relevanssin näkökulmista ovat tällöin keskeisiä. Myös suomalaiset yliopistot ovat olleet aktiivisesti mukana valmistelutyössä. Itä-Suomen yliopisto on ollut myös valmisteluvaiheessa aktiivisesti mukana sekä yksittäisenä yliopistona että YERUN-yliopistoverkoston kautta.

Käydyn pitkän tiedepolittiisen keskustelun ja yhteistyön lopputulemana Euroopan komissio julkaisi äskettäin sopimuspohjan tutkimusarviointien kehittämiseksi vapaaehtoisessa yhteistyössä. Sopimukseen sitoutumisen ja sitä seuraavan yhteistyön pohjalta luodaan konsortio, joka jakaa tietoa ja parhaita käytäntöjä sekä hakee yhteistyössä optimaalisia ratkaisuja koettuihin tutkija-arvioinnin ongelmiin. Valtaosa Suomen yliopistoista on ilmaissut kiinnostuksena osallistua kehittämistyöhön. Itä-Suomen yliopisto on mukana tässä joukossa.

Konsortioon osallistuminen on vapaaehtoista ja osallistujat voivat muun muassa erota koska tahansa konsortiosta. Kyse on optimaalisen menetelmällisen tasapainon saavuttamisesta arvioinneissa, mutta myös ala- sekä tehtäväkohtaisen variaation tunnistamisesta. Laadun ja vaikuttavuuden näkökohtia pyritään korostamaan tutkija-arvioinnissa. Pääperiaatteet ovat seuraavat: monimuotoisuuden lisääminen tutkijaurissa; arviointien perustaminen laadullisiin lähestymistapoihin ja vertaisarvointiin, jota vastuullinen metriikka tukee; mekaanisesta ja epätarkoituksenmukaisesta tieteellisten lehtien vaikuttavuuskertoimien ja H-indeksin käytöstä luopuminen; sekä mekaanisten rankingien painoarvon vähentäminen tutkija-arvioinnissa. Etukäteisiä ratkaisuja ei ole, vaan kyse on yhdessä oppimisesta ja arviointeihin liittyvästä laajasta kansainvälisestä keskustelusta.

Myös arvioinnin välineitä pyritään kehittämään. Tähän mennessä maailmalla kehitetyissä laadullisen arvioinnin työkaluissa on pyritty lisäämään arvioinnin monipuolisuutta. Tällöin muutetaan tulokulmaa: rekrytoinnin yhteydessä hakija kuvaa tiivistetysti, miten hän itse näkee keskeiset ansionsa, paitsi akateemisissa perustehtävissä, myös laajemmin esimerkiksi yhteiskunnallisen vaikuttavuuden, johtamisen tai avoimen tieteen edistämisen näkökulmista. Kun tämä informaatio on tuotu esille ja tehty näkyväksi, voidaan sitä hyödyntää rekrytoinnissa henkilön osaamisesta saadun muun informaation ohella, kun se täytettävän tehtävän näkökulmasta on perusteltua. Tällaista arvioinnin työkalua on kehittänyt muun muassa YUFERING Horisontti 2020 -hanke, jossa Itä-Suomen yliopisto on vahvasti mukana.

Arviointien kehittämisessä on kyse monipuolistamisesta, ei siis siitä, että laadulliset arviot korvaisivat määrälliset, vaan ne voivat tarkoituksenmukaisesti täydentää toisiaan. Metriikan hyödyntämisen näkymät ja perusteet vaihtelevat vahvasti alakohtaisesti.

Kehittämistyötä monipuolistaa osaltaan se, että rekrytointipäätös tehdään lopulta toimivaltaisesti yliopistoissa, huomioiden kunkin tehtävän vaatimukset ja tavoitteet. Millaista osaamista halutaan, riippuu paitsi tehtävästä, myös yksikön strategiasta ja profiilista. Yleistä oikeaa vastausta ei ole. Toisin sanoen, millaisia vahvuuksia haetaan ja mihin suuntaan toimintaa halutaan viedä? Rahoittajien ja yhteiskunnan ohjausvaikutus on toki myös arviointiin vaikuttava realiteetti, mutta toimivalta on yliopistossa.

Tasapuolisuus tehtäväntäytössä voidaan turvata, kun ennen tehtävän täyttöä arvioidaan, millaista osaamista kyseisessä tehtävässä vaaditaan. Nämä kriteerit julkaistaan avoimesti etukäteen ja hakijat arvioidaan näitä kriteerejä vasten. Arviointi tehdään EU:n yleisten sääntöjen nojalla avoimesti, ansio/meriittipohjaisesti, hakijoiden ansiot läpinäkyvästi perustellen valintamuistiossa. Tämä on EU:n yleinen, niin sanottu OTM-periaate rekrytointiin: Open, Transparent and Merit -based recruitment.  Nämä periaatteet pitävät rekrytointiin liittyvät ratkaisut yliopistoissa, huomioiden tietyt yleiset henkilöstöpoliittiset periaatteet ja ulkoiset painetekijät.

Eurooppalainen konsortio aloittaa toimintansa asteittain loppuvuoden aikana. Valta ja vastuu kehittämisestä siirtyy tällöin konsortion osapuolille. EU tukee ja seuraa yhteistyötä, mutta ei ole puuttumassa sisällöllisiin kysymyksiin eikä yliopistojen autonomiaan. Yhteistyöllä voi olla myöhempiä heijastusvaikutuksia tutkimusrahoittajien kriteeristöihin. Tästäkin syystä yliopistojen ja tiedeyhteisöjen äänen tulisi kuulua vahvasti kehitystyössä.

Jouni Kekäle.Jouni Kekäle

Johtava erityisasiantuntija, Itä-Suomen yliopisto

 

 

YUFERING-Horisontti 2020 -hanke:
Johtava erityisasiantuntija Jouni Kekäle, p. 050 306 5370
Tutkijatohtori Maria Pietilä, p. 046 920 5684
Palvelupäällikkö Katri Rintamäki p. 050 455 2314
Johtaja Jaana Backman, EU -asiat, p. 050 555 4446

Posted on

Kuntien ja uusien hyvinvointialueiden yhteistyö

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta on tavalla tai toisella tehty jo pitkään, mutta vuoden 2023 alussa palveluiden järjestämismalli muuttuu. Kuntien järjestämisvastuu sosiaali- ja terveyspalveluista siirtyy itsehallinnollisille hyvinvointialueille. Kuntien rooli ja vastuu säilyvät kuitenkin pitkälti ennallaan hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä.  Kuntien tulee uuden lain myötä ottaa päätöksenteossaan huomioon päätösten arvioidut vaikutukset ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen väestöryhmittäin. Yksi tulevaisuuden keskeisistä kysymyksistä tulee olemaan, miten kunnat ja hyvinvointialueet tekevät yhteistyötä ja toimivat yhdessä alueen hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä.

Pyrimme tässä puheenvuorossa lyhyesti avaamaan kuntien ja hyvinvointialueiden yhteistyön lainsäädännöllistä perustaa ja esittämään näkemyksiä siitä, miten tämä yhteistyö käytännössä voisi toimia.

Lainsäädännön puitteet

Laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä (L611/2021)  määrittelee kuntien ja hyvinvointialueiden tehtäviä ja neuvotteluita. Pykälässä 6 kuvataan hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä kunnissa ja pykälässä 7 hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä hyvinvointialueilla.

Kunnilla säilyy edelleen vastuu asukkaidensa terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä siltä osin, kun se kytkeytyy kunnan muihin lakisääteisiin tehtäviin. Vastaavasti hyvinvointialueille kuuluu vastuu siltä osin, kun sen kytkeytyy hyvinvointialueen tehtäviin. Terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä ja edistämistoimia Terveydenhuoltolain mukaisesti ovat esimerkiksi erilaiset seulonnat, neuvolapalvelut, koulu- ja opiskelijaterveydenhuolto sekä ympäristöterveydenhuolto.

Kuntien on jatkossakin seurattava kansalaisten elinoloja, hyvinvointia ja terveyttä sekä niihin vaikuttavia tekijöitä alueittain ja väestöryhmittäin, ja raportoitava näistä sekä toteutetuista toimenpiteistä valtuustoille vuosittain. Lisäksi on valmisteltava lakiin perustuen valtuustoille valtuustokausittain hyvinvointikertomus ja -suunnitelma.

Yhteistyö ja sen muodot

Kuntien ja hyvinvointialueiden yhteistyö tapahtuu neuvotteluissa, joissa tulee sopia yhteistyöstä, tavoitteista ja työnjaosta.

Kunnan ja hyvinvointialueen on nimettävä terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen vastuutahot sekä toimittava yhteistyössä ja jaettava asiantuntemustaan vai tuettava vastuutahoja asiantuntemuksellaan. Strategisella tasolla on määriteltävä terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen tavoitteet sekä tavoitteita tukevat toimenpiteet.

Hyvinvointialueiden ja kuntien on hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä tehtävä yhteistyötä myös muiden julkisten toimijoiden, yksityisten yritysten ja yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa. Lisäksi niiden tulee edistää hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyötä tekevien järjestöjen toimintaedellytyksiä ja vaikutusmahdollisuuksia.

Näitä lainsäädännöllisiä hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tehtäviä hyvinvointialueen ja kuntien yhteistyönä voidaan edistää muun muassa strategisen, operatiivisen, toiminnallisen ja alueellisen tason kautta.

Yhteistyön tasot ja ehdotuksia yhteistyön suunnitelmalliseen toteuttamiseen

Strategisella tasolla sekä kunnan että hyvinvointialueen johto ja poliittinen johto kokoontuvat säännöllisesti arvioimaan edellisen vuoden toteutumaa ja tulevan vuoden suunnitelmia. Näissä arviointitilanteissa tulisi olla käytössä kuntakohtaiset seurantaindikaattorit, joista muodostetaan yhteinen konsensus hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi sekä kunnissa että hyvinvointialueilla. Seurantaindikaattoreita voivat muun muassa kuntien itsekeräämät kuntalaistiedot väestöryhmittäin, maakuntaliiton keräämät väestötiedot ja valtakunnalliset sairastavuusindikaattorit.

Operatiivisella tasolla tulee olla lain edellyttämät vastinparit kunnista ja hyvinvointialueilta ja lisäksi voidaan kannustaa joko kuntakohtaisiin tai kuntayhteistyönä muodostettaviin hyvinvointiryhmiin. Hyvinvointiryhmien tavoitteena voisi olla yhteisen tilannekuvan muodostaminen hyvinvointialueen ja kunnan välille. Tilannekuvasta saataisiin vaikuttavat näytöt hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä sekä hyvät käytänteet ja mallit. Lisäksi siinä sovittaisiin toimenpiteistä ja pilotoitavista toiminnoista hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä.

Alueellisen hyvinvoinnin koordinaation muodostamisella varmistetaan hyvinvointialueen ja kunnan tiedontuotannon pohja. Siellä tarkastellaan muun muassa hyvinvointialueen ja kuntien tilannekuvien ja toimenpiteiden yhteensovittamista. Lisäksi voidaan täsmentää hyvinvointisuunnitelman ja painopisteiden tavoitteellisuutta.

Yksityisten yritysten ja yleishyödyllisten yhteisöjen toteuteuttamaan toimintaan voisi perustaa kuntakohtaiset hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen foorumit, joiden tavoitteina olisi tarkastella alueellisia ja kuntakohtaisia hyvinvointikertomuksia ja suunnitelmia. Foorumeissa käytäisiin yhteistä keskustelua muun muassa valituista hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen toimenpiteistä ja seurattavista indikaattoreista sekä sovittaisiin hyvinvointialueen, kuntien, yritysten ja kolmannen sektorin yhteisistä toimista hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tavoitteiden saavuttamiseksi.

HYTE-kerroin

Valtionosuuslainsäädäntöön tulee erillinen hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen lisäosa eli niin sanottu Hyte-kerroin, jolla niin kuntia kuin tulevia hyvinvointialueita kannustetaan hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tehtävien hoitoon.

Kunnille tämä palkitseminen vaikuttavasta hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä on tärkeä useasta syystä. Esimerkiksi se edesauttaa kunnan elinvoimaista kehitystä ja kannustaa alueen hyvinvoinnin kehittämiseen. Kuntien tulee huomioida päätöksenteossaan niiden arvioidut vaikutukset ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen väestöryhmittäin.

Lopuksi

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen astuessa voimaan kuntien merkitys ei ole katoamassa. Yhteistyö ja sen kehittäminen on ratkaisevassa asemassa alueiden terveyden ja hyvinvoinnin tulevaisuudessa. Lainsäädäntö luo tälle mahdollisuuksia, mutta käytänteet muotoutuvat pikkuhiljaa. Monet alueet ovatkin jo lähteneet pohtimaan yhteistyötä tai suunnittelemaan yhteistyötä hyvissä ajoin ennen uudistuksen voimaantuloa, mikä luo hyvää pohjaa tulevan työn kehittämiselle. Jos yhteistyö hoidetaan hyvin, on mahdollisuus aidosti parantaa alueen asukkaiden hyvinvointia ja terveyttä.

Elsa Paronen
Laitosjohtaja, tutkimuspäällikkö
Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos, Itä-Suomen yliopisto

Minna Kaarakainen
Dosentti, yliopistolehtori
Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos, Itä-Suomen yliopisto

Posted on

Kasvavaan kohinaan kadonnut tieto

Nobel-voittaja Richard Feynman piti kuuluisan puheen ”There is plenty of room at the bottom” Caltechin yliopistossa vuonna 1959. Puheessaan Feynman esitti yksinkertaisen kysymyksen: olisiko Encyclopedia Britannica -tietokirjasarjan 24 osateosta mahdollista kirjoittaa nuppineulan päähän?

Miten fyysikko lähestyy tällaista kysymystä? Hän laskee yhteen osateosten kaikkien sivujen pinta-ala ja havaitsee, että sivujen kokonaispinta-ala on 25 000 kertaa nuppineulan pään pinta-alaa suurempi. Teksti voidaan kirjoittaa nuppineulan päähän pienentämällä fonttikokoa 25 000 osaan alkuperäisestä. Mutta onko tämä mahdollista?

Vuonna 1959 tämä oli teoriassa mahdollista. Fysiikan perusperiaatteet, kuten Feynman puheessaan oikein arvioi, eivät estä aineen muokkausta jopa yksittäisten atomien mittakaavassa. Mutta 1950-luvun teknologialla tämä ei vielä onnistunut. Hän tarjosikin 1 000 dollarin palkkion sille, joka ensimmäisenä toteuttaa sivun tekstiä tässä mittakaavassa.

Stanfordin yliopiston jatko-opiskelija Tom Newman kirjoitti ensimmäisen sivun Charles Dickensin Kaksi kaupunkia -romaanista elektronisuihkulitografialla vuonna 1985, ja Feynman lähetti onnittelunsa yhdessä 1 000 dollarin shekin kanssa Newmanille.

Teknologian kehitys viimeisen 60 vuoden aikana on ollut huimaava. Elektronisuihkulitografiaa käytetään rutiinityökaluna transistorien valmistuksessa, joiden pienimmät yksityiskohdat ovat nykyisin alle 10 nanometriä (noin kymmenestuhannesosa hiuksen paksuudesta,) ja joita pakataan miljardeja sormenpään kokoiselle alueelle modernien älypuhelimien prosessoreissa.

Tämä yhdessä tietoverkkojen kehittymisen kanssa on johtanut verkossa liikkuvan datan eksponentiaaliseen kasvuun: miljoonat päivittäiset twiitit, kuva- ja videopäivitykset, kommentit ja tykkäykset täyttävät sosiaalisen median väsymättömän virran, mistä itselle oleelliset uutiset on vaikea poimia. Luonnontieteilijän termein signaalin suhde taustakohinaan on heikko.

Filosofi Ilkka Niiniluoto arvioi tulevaisuuskirjassaan jo vuonna 1986, että informaation määrä tulee kasvamaan eksponentiaalisesti. Näin on tapahtunut. Mutta kuten Niiniluoto ennakoi, valtaosa tästä informaatiosta on kohinaa ja siten aidon tiedon suhteellinen osuus pienenee. Mitä tästä seuraa?

Tiede – luotettavin näyttöön ja tutkimukseen perustuva tieto – on ahtaalla kiihtyvästi muuttuvassa nykymaailmassa. Nykyisin tietoa on saatavilla enemmän ja helpommin kuin koskaan, mutta luotettavan tiedon löytäminen eksponentiaalisesti kasvaneen kohinan keskeltä on entistä vaikeampaa. Monimutkaisiin kysymyksiin on houkuttelevaa hakea yksinkertaista ja helppoa vastausta – ja usein väärää sellaista.

Maailman suurten ongelmien kuten ilmastonmuutoksen, lajien kuudennen sukupuuttoaallon tai koronapandemian ratkaiseminen tarvitsevat kipeästi tiedettä ja kansainvälistä yhteistyötä. Perustellun argumentoinnin ja faktaperusteisen päätöksenteon hukkuessa kohinaan tilaa saavat kovaääninen retoriikka, ”vaihtoehtoiset faktat” ja salaliittoteoriat. Oikean tiedon erottaminen tekaistusta on entistä vaikeampaa.

Asiantuntijoita, tiedemiehiä, tutkijoita ja journalisteja tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan erottelemaan kohinasta kestävä totuus. Tieteellisen tiedon suurimpia vahvuuksia ovat sen itseään korjaava mekanismi, yleispätevyys ja riippumattomuus vallitsevasta poliittisesta tai yhteiskunnallisesta tilanteesta – mikä tulee kantamaan tiedettä myös tulevaisuudessa kiihtyvästi kasvavan kohinan keskellä.

Jarkko J Saarinen
Apulaisprofessori, materiaalikemia

Posted on

Varovaisuusperiaate: Onko parempi katsoa kuin katua?

Viisivuotias tyttö joutui outojen oireiden takia sairaalaan huhtikuussa 1956 Minamatassa Japanissa ja kaksi päivää myöhemmin hänen nuorempi sisarensa otettiin sairaalaan vastaavien oireiden takia. Lähtölaukaus ympäristökatastrofin selviämiselle oli saatu.

Chisso Corporation valmisti Minamatassa 1930-luvulta lähtien asetaldehydiä, minkä valmistuksessa käytettiin katalyyttina elohopeasulfaattia. Reaktion silloin tuntemattomana sivutuotteena syntyi pieniä määriä erittäin myrkyllistä metyylielohopeaa, jonka yhtiö laski paikalliseen lahteen. Elohopea kertyi lahden kaloihin ja äyriäisiin ja niistä paikallisiin ihmisiin, jotka vuosien saatossa kehittivät ihmisille monenlaisia hermostollisia oireita. Minamatassa yli 2 000 ihmistä kuoli myrkytykseen ja yli 10 000 ihmistä sai lopulta korvauksia yhtiöltä.

YK määritteli vuoden 1992 Rion ympäristökokouksessaan varovaisuusperiaatteen oikeudeksi toimia, vaikka tieteellinen näyttö jostakin ilmiöstä ei ole kiistaton, mikäli ilmiön mahdollinen seuraus on vakava tai peruuttamaton. Varhaiset varoituksen merkit on syytä ottaa vakavasti jo aikaisessa vaiheessa niin ympäristölle ja ihmisille vaarallisten aineiden kuin erilaisten virusten havaitsemisessa.

Kevään koronakriisin hoito Suomessa kuvastaa hyvin varovaisuusperiaatteen toimivuutta: aiemmin tuntemattoman viruksen kanssa oltiin Suomessa ennemmin liian varovaisia toisin kuin Ruotsissa otettiin käyttöön rohkeampi linja. Ainakin tällä hetkellä Suomen valitsema varovainen strategia näyttää johtavan merkittävästi pienempään kuolleisuuteen.

Ajan saatossa ihmisille ja ympäristölle vaaralliseksi osoittautuneiden aineiden lista on pitkä: asbesti, bentseeni, kloorifluorihiilivedyt (freonit) ja lyijy bensiinin lisäaineena. Tämä kuvastaa hyvin materiaalitutkimuksen haasteita, sillä kehitettävien materiaalien haluttu uusi toiminnallisuus aiheuttaa helposti myös odottamattomia ominaisuuksia ympäristöön tai ihmiskehoon päästessään.

Nanomateriaalien tutkimuksessa riskien hallinta korostuu. Nanokokoluokan materiaaleilla voidaan saada aikaan täysin uusia ominaisuuksia merkittävästi vähemmällä ainemäärällä, mikä tukee kestävää kehitystä. Toisaalta nanokokoluokan partikkeleilla voi olla pienhiukkasia suurempi vaikutus ihmiskehossa, sillä nanomateriaalit voivat esimerkiksi siirtyä keuhkoista verenkierron kautta muualle elimistöön, mitä mikroskooppisilla partikkeleilla ei tapahdu.

Vastuullinen nanomateriaalien tutkimus voi avata ihmiskunnalle merkittäviä uusia mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta ja parantaa ihmisten elämänlaatua ottaen huomioon ympäristön kantokyvyn. Vähemmällä kulutetulla aine- ja energiamäärällä voidaan tuottaa enemmän hyvinvointia.

Uusia ratkaisuja kehitettäessä on edettävä varovaisuusperiaatetta noudattaen. Kuten Alaskan kaukomaille pienlentokoneilla tavaroita toimittavat puskapilotit tämän hyvin tiivistävät: ”On olemassa huimapäisiä lentäjiä ja vanhoja lentäjiä, muttei huimapäisiä vanhoja lentäjiä.”

Jarkko. J.  Saarinen

Apulaisprofessori, materiaalikemia

 

 

Posted on

Terveys tai talous vai terveys ja talous?

Koronavirukseen liittyvässä julkisessa keskustelussa terveys ja talous on asetettu usein vastakkain ajatuksella, että vain toinen näistä on saavutettavissa toisen kustannuksella. Jos pyritään turvaaman väestö koronavirustartunnoilta, joudutaan luopumaan taloudellisesta toimeliaisuudesta. Jos taas halutaan saada talouden rattaat rullaamaan, tämä tapahtuu vain lisääntyvien tartuntojen myötä. Tämän ajattelun mukaan terveyden ja talouden välillä on vaihtosuhde.

Mielestäni tässä kohtaa on kuitenkin hyvä erottaa toisistaan koronastrategian tavoitetila ja keinot.

Kun ajatellaan strategian tavoitetilaa, terveyteen ja talouteen liittyvät näkökohdat kulkevat käsi kädessä. Sekä terveyden että talouden näkökulmasta tilanne olisi parempi, jos koronavirustartuntojen ilmaantuvuus sekä Suomessa että maailmalla olisi vain vähäistä. Tällöin voitaisiin välttyä elämänlaadun menetyksiltä sekä ennenaikaisilta kuolemilta, jotka koronavirustartuntoihin liittyvät. Samalla vältyttäisiin myös koronaviruksen haitallisista vaikutuksista talouden toimintaan mukaan lukien terveydenhuollon vaihtoehtoiskustannukset. Kun ajatellaan asiaa terveyden ja talouden näkökulmista, järkevä tavoitetila on uusien koronavirustartuntojen ilmaantuvuuden mahdollisimman alhainen taso.

Kun tarkastellaan keinoja koronaviruksen leviämisen estämiseksi, terveys ja talous eivät enää välttämättä kulje käsi kädessä vaan niiden välille syntyy usein edellä kuvattu vaihtosuhde. Vaikuttavien keinojen käyttöönotosta aiheutuu kustannuksia, ja päätöksentekijät joutuvat vertaamaan keinoista syntyvää terveyshyötyä niiden kustannusvaikutuksiin. Poliittiset päätöksentekijät ympäri maailmaa ovat turvautuneet koronaviruksen torjunnassa sosiaalisen eristämisen keinoihin, jotka ovat aiheuttaneet merkittäviä kustannusvaikutuksia kansantalouksissa ja terveydenhuolloissa. Samaan aikaan sosiaalisen eristämisen keinot ovat olleet vaikuttavia, koska niiden seurauksena uusien tartuntojen määrät ovat lähteneet laskuun. Valitut keinot ovat synnyttäneet myönteisiä terveysvaikutuksia mutta talouden kustannuksella, eli terveyden ja talouden välillä on esiintynyt vaihtosuhde.

Viruksen hallinnassa onkin syytä keskittyä kustannusvaikuttaviin keinoihin, joilla voidaan turvata ihmisten terveydentila mahdollisimman alhaisilla kustannuksilla sekä terveydenhuollossa että koko kansantaloudessa.

Suomessa käyttöönotettuja rajoitustoimia puretaan vähitellen. Koronaviruksen leviäminen Suomessa on hidastunut ja tässä suhteessa tilanne on hyvä. Tulevaisuuteen liittyy edelleen epävarmuutta ja päätöksentekijät voivat joutua uudelleen tilanteeseen, jossa pohditaan uusia keinoja ja niiden kustannuksia ja vaikuttavuutta koronavirustartuntojen ehkäisemisessä. Toivottavasti piakkoin markkinoille saatavaan rokotteeseen liittyy myös lääkkeen tehon, vaikuttavuuden ja kustannusten arviointi. Kun rokote tulee markkinoille, kustannusvaikuttavuuden sijasta tärkeämmäksi voi kuitenkin osoittautua kysymys rokotteen kohtuullisesta hinnasta, jonka maksamiseen eri maiden hallituksilla ja ihmisillä on halukkuutta ja varaa.

Ismo Linnosmaa
Sosiaali- ja terveystaloustieteen professori
Itä-Suomen yliopisto

Posted on

”Tiedän nyt paremmin, millaisia asioita haluan tulevaisuudessa opiskella”

Itä-Suomen yliopiston avoimessa yliopistossa opiskelevien lukiolaisten määrä on kasvanut tasaisesti. Lukioyhteistyön pilotointi alkoi vuonna 2018 ja tällä hetkellä yhteistyölukioita on 38 kaikkiaan 25 sopimuskunnassa. Neuvottelut ovat parhaillaan käynnissä viiden uuden kunnan kanssa.

Toteutimme palautekyselyn vuonna 2019 opintoihin ilmoittautuneille lukiolaisille, joita oli reilut 80. Heitä oli kaikkiaan 19 eri lukiosta ja he olivat opiskelleet 28 eri opintojaksoa kaikista Itä -Suomen yliopiston tiedekunnista. Suosituimmat oppiaineet olivat oikeustieteet, tietojenkäsittelytiede ja psykologia. Kyselyn tavoitteena oli saada tietoa toiminnan kehittämisen tueksi ja palautetta lukiolaisten opiskelukokemuksista sekä siitä, millaista hyötyä he näkivät saavansa yliopisto-opintojen suorittamisesta lukioaikana. Osa vastanneista oli jo suorittanut opinnot, ja osalla ne olivat vielä kesken.

Lähes kaikki vastaajat olivat saaneet tietoa avoimen yliopiston opinnoista lukion omalta opinto-ohjaajalta, mikä oli hieno asia. Tietoa oli löytynyt myös Wilmasta (lukioiden opintotietojärjestelmä) sekä Itä-Suomen yliopiston avoimen yliopiston www-sivuilta. Myös Hae yliopistoon -päivät, avoimen yliopiston opinto-ohjaajat ja sekä avoimen yliopiston omat infot lukioilla olivat olleet lukiolaisen tietolähteitä. Kaikki vastanneet kertoivat, että tietoa oli helposti löydettävissä. Myös ohjausta ja neuvontaa sai riittävästi: tukea sai avoimen yliopiston opintojen suunnitteluun suurimmaksi osaksi (90 %) omalta opinto-ohjaajalta.

Kyselyssä selvitettiin myös yliopiston käytäntöihin liittyviä kysymyksiä eli esimerkiksi miten lukiolainen sai käyttöönsä UEF-tunnukset, kuinka rekisteröityminen onnistui tai kuinka verkko-oppimisympäristöihin pääsi. Onneksi suurin osa (75 %) pääsi opinnoissaan hyvin alkuun, mutta selkeitä kehittämiskohteitakin löytyi. Nuoria tulisi nykyistä paremmin ohjeistaa ja kannustaa ottamaan yhteyttä myös yliopistoon, mikäli kirjautuminen ei onnistu. Myös viestintää ja ohjeistuksia olisi syytä selkeyttää.

Lukiolaisista 47 % koki itsenäisen verkko-opiskelun helppona 43 % siltä ja väliltä olevana ja 10 % vaikeana. Ohjausta ja neuvontaa he saivat opintojen aikana lukion opinto-ohjaajalta, verkko-oppimisympäristöstä ja avoimesta yliopistosta. Yli 90 % koki saaneensa ohjausta ja neuvontaa riittävästi, mikä on hieno tulos.

Tärkeintä kyselyssä oli selvittää, miten lukiolaiset kokivat avoimen yliopiston opintojen hyödyllisyyden lukioaikanaan. Yli 70 % vastaajista koki, että opinnoista oli hyötyä tulevaisuuden suuntien selkeyttämiseen ja jatko-opintosuunnitelmiin. Noin 30 % koki myös, että opinnoista oli hyötyä lukio-opintoihin sekä ylioppilaskirjoituksiin. 80 % suosittelisi avoimen yliopiston opintoja muille. Kokemus avoimen yliopiston opinnoista sai keskiarvon 8,3.

Kysely antoi arvokasta tietoa lukiolaisten kokemuksista avoimessa yliopistossa opiskelemisesta. On hienoa kuulla, että opiskelijat suosittelevat opintoja avoimessa yliopistossamme ja että kokemus opiskelusta on ollut hyvin myönteinen. Tähän loppuun on mukava jakaa erään lukiolaisen antama palaute: ”Suosittelen opintoja kaikille kiinnostuneille. Itsenäinen opiskelu ei ollut yhtään vaikeaa, koska aihe oli hyvin mielenkiintoinen. Kaikin puolin tyytyväinen opintojaksoon.”

Leila Saramäki

Suunnittelija, opinto-ohjaaja

Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate, Avoin yliopisto

 

Lue lisää:

Itä-Suomen yliopiston avoimen yliopiston lukioyhteistyö
Tietoa TRY-hankkeesta
Lukioyhteistyön esite (PDF)

Posted on

Racism? In Finnish universities?

Earlier this year, the Finnish Broadcasting Company Yle reported on students’ experiences of racism in Finnish universities. For many in the academic community, this came as a surprise. For some, unfortunately, this was just stating the obvious. A good example illustrating the situation is Students of Colour, SOCO, a newly established student club at the University of Helsinki. SOCO seeks to serve as an empowering community for students who represent an ethnic or visible minority.

Marina Cafaro and I interviewed students who have moved to Finland a long time ago and are now studying in the University of Eastern Finland’s Finnish-language degree programmes. We learned that their experiences are similar to those of students in Helsinki. When it comes to experiences of outsiderness, othering or racism, our interview material shows that the university is “a lesser evil” than for example comprehensive school and especially lower secondary school which, according to recent studies, are environments where racism most frequently occurs in Finland.

Many of our interviewees believed that once they start studying at the university, they would no longer have to deal with looks reminding them that they stand out,  never-ending questions about where they are from, let alone questions about how someone like them can study at the university or have a Finnish name. In the light of these wishes, actions that are sometimes well-intended, such as starting a conversation in English or assuming that someone is an exchange student, remind these students of them being different, not being Finnish, and being in the “wrong place” – especially when this happens over and over again. These experiences also seem to be linked to the fact that many of our interviewees are considering moving abroad after they graduate.

The need to move abroad and difficulties in finding a job in Finland have also been highlighted by international students. These are also challenges that have been identified in the strategies of higher education institutions operating in eastern Finland.  In the spirit of the Anti-Racism Week this week, I hope that all members of our academic community who have experienced othering or racism, would be seen and heard in this work. Diversity, both cultural and other, will increase within Finnish universities in the future.

Anne-Mari SoutoAnne-Mari Souto

Senior Lecturer, career counselling and guidance

Posted on

Rasismia yliopistossako?

Yle uutisoi alkuvuodesta opiskelijoiden kokemuksista rasismista yliopistossa. Tämä tuli monelle yliopistolaiselle yllätyksenä, muttei valitettavasti kaikille. Tästä kertoo esimerkiksi se, että Helsingin yliopistoon on perustettu uusi opiskelijajärjestö Students Of Colour. SOCOn tarkoituksena on toimia voimauttavana yhteisönä etniseen tai näkyvään vähemmistöön kuuluville opiskelijoille.

Vastaavia kokemuksia kuulimme myös, kun haastattelimme Marina Cafaron kanssa Itä-Suomen yliopiston suomenkielisten koulutusohjelmien opiskelijoita, jotka ovat Suomeen muualta muuttaneita, mutta täällä jo pitkään asuneita. Ulkopuolisuuden, toiseuttamisen ja rasismin kokemusten suhteen yliopisto on aineistomme perusteella ”pienempi paha” kuin esimerkiksi perus- ja etenkin yläkoulu, joka on useiden tutkimusten mukaan yksi yleisimmistä rasismin kohtaamisen ympäristöistä Suomessa.

Toisaalta moni haastatelluista uskoi yliopisto-opinnot aloittaessaan, ettei kohtaisi siellä enää erilaisuudesta muistuttavia katseita, iänikuisia ”mistä olet kotoisin” -kysymyksiä, saati ihmettelyjä siitä, kuinka kaltaisesi voi opiskella täällä tai kuinka kaltaisellasi voi olla suomalainen nimi. Näitä toiveita vasten hyvääkin tarkoittavat teot – esimerkiksi englanninkielinen puhuttelu tai kansainväliseksi vaihto-opiskelijaksi luuleminen – muistuttavat toistuessaan erilaisuudesta, ei-suomalaisuudesta ja ”väärässä paikassa” olemisesta. Nämä kokemukset näyttävät olevan yhteydessä myös siihen, että moni haastattelemistamme opiskelijoista harkitsee muuttavansa ulkomaille valmistumisensa jälkeen.

Ulkomaille muuttamisen pakko ja vaikeus työllistyä Suomessa ovat nousseet esiin myös kansainvälisten opiskelijoiden kohdalla. Nämä haasteet on tunnistettu Itä-Suomen korkeakoulujen strategisessa työssä. Näin rasismin vastaisella viikolla toivon, että tässä työssä huomioitaisiin kaikki yliopistoyhteisömme jäsenet, jotka kohtaavat toiseuttamista tai rasismia. Yliopistojen sisällä kulttuurinen ja muu moninaisuus vahvistuu vielä tulevaisuudessa.

Anne-Mari SoutoAnne-Mari Souto

yliopistonlehtori, opinto- ja uraohjaus

Posted on

Toivoa ilmastoahdistuksen keskellä

Ilmastoahdistus on viime aikoina noussut toistuvasti esiin mediassa. Kasvava huoli planeetasta ja samea tulevaisuus kuumeisella pallolla saa monet nuoret pohtimaan, voiko tällaiseen maailmaan saada lapsia.  

Ilmastoahdistuksella nykysukupolven kokemuksena ajan päättymisestä on monia yhtäläisyyksiä 1970-luvun kylmän sodan tuomaan maailmanlopun retoriikkaan. Silloin ydintalven riski oli merkittävä; olihan Neuvostoliitto osoittanut tuhovoimaansa jo vuonna 1961, kun se teki Novaja Zemljassa maailman suurimman ydinräjäytyksen, joka vastasi noin 3 800 Hiroshiman ydinpommia. Konkreettisesti maailma kävikin muutaman minuutin päässä täysimittaisesta ydinsodasta, kun Neuvostoliiton tutkat reistailivat 1983. Vain upseeri Stanislav Petrovin looginen päättely esti vastahyökkäyksen Yhdysvaltojen kuvitteelliseen ydiniskuun.  

On tieteellisesti kiistaton tosiasia, että ihmisen toimet lämmittävät planeettaa. Teollinen vallankumous ja nykyinen elämäntapamme pohjautuvat laajasti öljypohjaisiin tuotteisiin. Ilmakehän hiilidioksidin määrä on lisääntynyt noin yhdellä kymmenestuhannesosalla esiteolliseen aikaan verrattuna. Maapallon aikaskaalassa ihmiskunta on kuitenkin silmänräpäyksessä vapauttanut takaisin ilmakehään vuosimiljoonien aikana maaperään sitoutuneen hiileen.   

Mutta onko meillä vielä toivoa ja syytä luottaa tulevaisuuteen nopeasti muuttuvassa maailmassa? Ehdottomasti kyllä.   

Ihmisen suurin nerokkuus on kyvyssä löytää uusia ratkaisuja, etenkin pakon edessä. Fossiiliseen hiileen pohjautuvan talouden korvaaminen uusiutuvalla energialla etenee. Uudet teknologiat myös mahdollistavat sen, että tuotteiden ominaisuuksia on mahdollista parantaa merkittävästi vähemmällä raaka-aineiden kulutuksella.   

Nanoteknologia on yksi tällainen ratkaisu. Vuosi 1997 oli yksi shakin historian merkkipaalu, kun suurmestari Garri Kasparov taipui IBM:n DeepBlue-tietokoneelle. Nykyiset älypuhelimet ovat jo merkittävästi tehokkaampia kuin DeepBlue, ja niiden rakentamiseen tarvitaan alle kymmenestuhannesosa sen tarvitsemasta materiaalista. Tämä osoittaa teknologian voiman – vähemmällä materiaalilla voidaan saada aikaan enemmän. 2020-luvun hyvinvointi ei olisi mahdollista 1980-luvun teknologialla.   

Tulevaisuus on samea, kuten se on ollut kautta historian. Ihmiskunta on aina kyennyt löytämään ratkaisut ongelmiinsa, ja tulee löytämään ratkaisut myös ilmastonmuutoksen edessä.  

Edesmennyt presidentti Koivisto sanoitti tämän hyvin: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”. Tätä viestiä kerron kotona kasvaville 9- ja 11-vuotiaille lapsilleni.   

Jarkko J Saarinen
Apulaisprofessori
materiaalikemia 

Posted on

Planetaarinen sivistys on vastaus aikamme ongelmiin

Planetaarinen sivistyminen on vastaus nykyajan haasteisiin, joissa ylisukupolvisuus, paikallinen ja globaali sekä ihminen ja luonnon ekosysteemit kietoutuvat toisiinsa.

Sivistymisessä on kyse siitä, että elämää ankkuroidaan pitäviin todellisuuden tulkintoihin. Koska uusi tieto korvaa vanhaa, muuttuu myös käsitys siitä, mitä edistymisellä ymmärretään.

Myönteisellä kehityksellä on kaksi luovuttamatonta periaatetta, jotka varmistavat (a) ihmisen olemassaolon ja (b) ihmisten välisen reilun kanssakäymisen.

Molemmat näistä luovuttamattomista periaatteista toteutuvat vaillinaisesti. Homo sapiensin jälkeensä jättämä maailma haastaa kysymään, mitä nykyajan sivistys on tai mitä sen pitäisi olla.

Sivistymättömyyteen viittaa se, että luonnonvarat hupenevat, ilmaston lämpenemisen nopeus häkellyttää ja sukupuuttoaalto pyyhkii yli sinisen planeetan.

Muutama maapallon vauraimmista ihmisistä omistaa yhtä paljon kuin puolet maailman köyhimmistä ihmisistä. Eriarvoistumisen seurauksena ihmisten välinen luottamus heikkenee ja yhteiskuntien eheys murenee.

Planetaarinen sivistyminen ilmenee niin, että ihminen toimii jokapäiväisessä elämässään siten, että hän (a) hahmottaa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden jatkumon, (b) huomioi oman toimintansa paikalliset ja globaalit seuraukset, sekä (c) sisällyttää huolenpidon piiriinsä ihmiset ja muun luonnon.

Menneisyys määrittää nykyisyyttä, mutta tulevaisuus ei rakennu pelkästään menneisyyden lineaariseksi jatkumoksi. Huomisesta voidaan tehdä menneisyyden jatkumosta poikkeavaa. Mutta se vaatii kuvitteellisen näkymän siitä, mitä elämä kaikessa täyteydessään voisi olla. Vision lisäksi tarvitaan tahtoa, jonka avulla näkemys muutetaan todellisuudeksi.

Planetaarisen sivistymisen myötä ihmisen huolenpidon piiri laajentuu omasta lähipiiristä kattamaan ne ihmiset, joiden elämään oma elämä on kytköksessä. Kyse on esimerkiksi siitä, mitä puemme päällemme, millä pidämme kotimme lämpimänä ja kuinka saamme ruoan pöytään.

Planetaarinen sivistys ilmenee huolenpitona, joka ei rajoitu vain ihmisiin. Se kattaa myös ei-inhimillisen todellisuuden: eläimet, kasvit, ilmakehän ja maaperän sekä näiden muodostamat ekosysteemit, joista elämä maapallolla on täysin riippuvaista.

Planetaarinen sivistys lisää tulevaisuuden toivoa. Siksi sen toteutumismahdollisuuksien tutkiminen on jo itsessään ratkaisuksi asettumista eli hyvän tulevaisuuden muotoilemista.

Sosiaalipedagoginen tutkimusorientaatio uskoo ihmisen mahdollisuuksiin oppia uutta ja rakentaa sellaista sivistysyhteiskuntaa, josta tulevat sukupolvet voivat olla ylpeitä.

Arto O. Salonen

Apulaisprofessori, Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen

Yhteiskuntatieteiden laitos

Salosen kotisivut ovat osoitteessa www.artosalonen.com