Jatkuvan oppimisen keskuksessa alkoi muutama vuosi sitten työ, jossa pohdimme työyhteisömme hyveitä. Aloitimme arvoaamukahveilla eli UEFin arvojen auki puhumisella ja niiden pohtimisella suhteessa omaan työhön. Halusimme jatkaa organisaation tasolta yksilön ja oman työyhteisön tasolle, joten aloimme puhumaan hyveistä. Hyveet ovat niitä arvoja, joiden on toimittava käytännön tekemisen tasolla. Hyveiden tuottama hyöty yksilöille ja työyhteisölle näkyy mm. yhteisöllisyyden vahvistumisena ja työkulttuurin paranemisena. Tämä oli myös meidän yhteisen työskentelymme tavoite: tietoista hyvän työkulttuurin rakentamista.
Työstimme hyveitä aktiivisesti ja osallistavasti. Emme päätyneet Aristoteleen hyveisiin, mutta meille tärkeiksi hyveiksi nousivat avoimuus, dialogisuus, luottamus, sopeutuvuus ja yhteisöllisyys.
Samaan aikaan, kun oli aika ottaa hyveet osaksi perustehtäväämme, oli ryhdyttävä elämään erilaista työarkea. Lisäksi muutos on ollut jatkuvaa ja päällekkäistä: jatkuva oppiminen ja sen tuomat mittavat muutokset toiminnassa, organisaation nimenmuutos, uusi johtaja ja nyt meneillään oleva organisaatiomuutos. Pysäyttävä kokemus oli, kun kollegamme pohti, hämärtyykö todellisuuskuvamme ja perustehtävämme tässä ajassa. Jos näin on, niin olisiko hyveistä apua?
Hyveet ovat kulttuurisidonnaisia ja työyhteisö rakentaa oman työkulttuurinsa. Hyveet testataan käytännön toiminnassa, tässä ajassa. Luotammeko toisiimme? Olemmeko avoimia? Onko keskustelumme dialogista, jolloin kuunteleminen on tärkeämpää kuin puhuminen? Sopeudummeko jatkuvaan muutokseen tai toimimmeko yhteisöllisesti? Näihin vastaaminen ei ole ihan yksinkertaista, koska muutos on myös yksilöllinen kokemus. Johtamisen näkökulmasta hyve-etiikkaan perustuva muutosten läpivienti herättää myös kysymyksiä. Onko tämä oikein? Mikä on tärkeää: organisaation, yhteisön vai yksilön etu ja missä suhteessa? Hyödyttääkö tämä oikeasti koko yhteisöä, jolloin se voi vasta olla hyveellistä johtamista?
Työyhteisönä voisimme kysyä, miksi toiset tuntuvat olevan enemmän muutoshalukkaita kuin toiset? Onko yksi tapa hyveellisempi kuin toinen? Olemmeko ajatelleet, että entä jos muutoshalukas haluaa muutosta vain muutoksen vuoksi eikä halua tai uskalla ottaa huomioon sitä, että tämä kaikki voi mennä pieleen. Toisaalta muutosvastarintainen tai sellaiseksi leimattu voi aivan aiheellisesti olla rohkea ja uskaltaa tuoda pelkonsa esiin. Eikö rohkeus ole silloin hyve ja muutosvastarintainen on dialogissa tärkeä tiedontuottaja? Kysymys on siitä, miten paljon siedämme erilaisuutta tavassamme toimia.
Mitä olemme tähän mennessä oppineet hyvetyöskentelystä jatkuvassa muutoksessa? Aristoteleen sanoja mukaillen ainakin sen, että jokaisella oliolla on oma luontonsa. Meillä on lähes 70 asiantuntijaa, joista jokaisella on oma yksilöllinen tapansa ajatella, kokea ja tuntea. Olemme huomanneet, että kokemus oikeudenmukaisuudesta on yksi tärkeimmistä asioista. Toisaalta meidän tulee muistaa myös armollisuus ja epätäydellisyys. On riittävän hyvä, jos päästään hyveellisyydessä edes sinne päin. Tuetaan toisiamme pitämään kiinni sovituista, opituista ja opeteltavista asioista. Jo se voi auttaa meitä säilyttämään todellisuudentajumme perustehtävässämme.
Entä mikä on kirjoittajien lempihyve? Se tulee Aristoteleen hyve-etiikasta: suurisieluisuus. Suurisieluinen ihminen tahtoo toteuttaa suuria asioita niiden itsensä suuruuden tähden, ei tavoitellakseen omaa kunniaansa, vaan muita palvellakseen.
Annamari Lastunen ja Lea Tuomainen
Kirjoittajat toimivat Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskuksessa.
