Terveys tai talous vai terveys ja talous?

Koronavirukseen liittyvässä julkisessa keskustelussa terveys ja talous on asetettu usein vastakkain ajatuksella, että vain toinen näistä on saavutettavissa toisen kustannuksella. Jos pyritään turvaaman väestö koronavirustartunnoilta, joudutaan luopumaan taloudellisesta toimeliaisuudesta. Jos taas halutaan saada talouden rattaat rullaamaan, tämä tapahtuu vain lisääntyvien tartuntojen myötä. Tämän ajattelun mukaan terveyden ja talouden välillä on vaihtosuhde.

Mielestäni tässä kohtaa on kuitenkin hyvä erottaa toisistaan koronastrategian tavoitetila ja keinot.

Kun ajatellaan strategian tavoitetilaa, terveyteen ja talouteen liittyvät näkökohdat kulkevat käsi kädessä. Sekä terveyden että talouden näkökulmasta tilanne olisi parempi, jos koronavirustartuntojen ilmaantuvuus sekä Suomessa että maailmalla olisi vain vähäistä. Tällöin voitaisiin välttyä elämänlaadun menetyksiltä sekä ennenaikaisilta kuolemilta, jotka koronavirustartuntoihin liittyvät. Samalla vältyttäisiin myös koronaviruksen haitallisista vaikutuksista talouden toimintaan mukaan lukien terveydenhuollon vaihtoehtoiskustannukset. Kun ajatellaan asiaa terveyden ja talouden näkökulmista, järkevä tavoitetila on uusien koronavirustartuntojen ilmaantuvuuden mahdollisimman alhainen taso.

Kun tarkastellaan keinoja koronaviruksen leviämisen estämiseksi, terveys ja talous eivät enää välttämättä kulje käsi kädessä vaan niiden välille syntyy usein edellä kuvattu vaihtosuhde. Vaikuttavien keinojen käyttöönotosta aiheutuu kustannuksia, ja päätöksentekijät joutuvat vertaamaan keinoista syntyvää terveyshyötyä niiden kustannusvaikutuksiin. Poliittiset päätöksentekijät ympäri maailmaa ovat turvautuneet koronaviruksen torjunnassa sosiaalisen eristämisen keinoihin, jotka ovat aiheuttaneet merkittäviä kustannusvaikutuksia kansantalouksissa ja terveydenhuolloissa. Samaan aikaan sosiaalisen eristämisen keinot ovat olleet vaikuttavia, koska niiden seurauksena uusien tartuntojen määrät ovat lähteneet laskuun. Valitut keinot ovat synnyttäneet myönteisiä terveysvaikutuksia mutta talouden kustannuksella, eli terveyden ja talouden välillä on esiintynyt vaihtosuhde.

Viruksen hallinnassa onkin syytä keskittyä kustannusvaikuttaviin keinoihin, joilla voidaan turvata ihmisten terveydentila mahdollisimman alhaisilla kustannuksilla sekä terveydenhuollossa että koko kansantaloudessa.

Suomessa käyttöönotettuja rajoitustoimia puretaan vähitellen. Koronaviruksen leviäminen Suomessa on hidastunut ja tässä suhteessa tilanne on hyvä. Tulevaisuuteen liittyy edelleen epävarmuutta ja päätöksentekijät voivat joutua uudelleen tilanteeseen, jossa pohditaan uusia keinoja ja niiden kustannuksia ja vaikuttavuutta koronavirustartuntojen ehkäisemisessä. Toivottavasti piakkoin markkinoille saatavaan rokotteeseen liittyy myös lääkkeen tehon, vaikuttavuuden ja kustannusten arviointi. Kun rokote tulee markkinoille, kustannusvaikuttavuuden sijasta tärkeämmäksi voi kuitenkin osoittautua kysymys rokotteen kohtuullisesta hinnasta, jonka maksamiseen eri maiden hallituksilla ja ihmisillä on halukkuutta ja varaa.

Ismo Linnosmaa
Sosiaali- ja terveystaloustieteen professori
Itä-Suomen yliopisto

Toisiolaki – erinomaisista tavoitteista syrjiviin tiedepoliittisiin linjauksiin?

Sosiaali- ja terveystietojen toissijaista käyttöä koskeva laki (552/2019, niin sanottu toisiolaki) tuli voimaan toukokuussa 2019. Sen toimeenpano on edennyt vaiheittain ja huhtikuun 2020 alusta lähtien kansallinen tietolupaviranomainen Findata on ainoa toimivaltainen luvanmyöntäjä, kun yhdistetään toisiolain alaisuuteen kuuluvia aineistoja usealta rekisterinpitäjältä. Näitä luvanvaraisia aineistoja ei enää varsinaisesti luovuteta tutkijoille vaan niihin annetaan määräaikainen käyttöoikeus Findatan tietoturvallisessa etäkäyttöympäristössä.

Lailla erinomaiset tavoitteet

Lain tavoitteet ovat sinänsä erinomaiset tutkijoiden kannalta. Sillä helpotetaan lupaprosessia ja nopeutetaan datojen käyttöön saamista keskittämällä toiminnot yhdelle luukulle. Samalla varmistetaan aineistojen tietoturvallinen käyttö puoliautomaattisesti niin, ettei tutkijoiden tarvitse erikseen käyttää aikaa ja energiaa asiasta huolehtimiseen. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, vai mitä?

Viimeistään toisiolain toimeenpanovaiheessa onkin tullut ilmi paljon tärkeitä erikoistapauksia, joissa laki ja sen tulkinnat selvästi vaikeuttavat tai vähintäänkin monimutkaistavat tutkimuksen tekemistä verrattuna aikaisemmin hyviin toimiviin käytäntöihin. Annetaan niiden tässä yhteydessä kuitenkin olla, otetaan positiivinen asenne ja uskotaan asioiden jollain tavalla vielä järjestyvän parhain päin. Kyllähän Strömsössäkin nettiyhteyksien kanssa voi olla ongelmia, kunnes saadaan tukiasemaverkosto kuntoon puhumattakaan siitä, että varsinaisten valokuituyhteyksien vetäminen saaristoon voi olla haastavaa ja ottaa hiukan aikaa.

Milloin toisiolaki toimii tavoitteidensa mukaisesti?

Keskitytään ongelmien sijaan lakia valmistellessa ydintoiminnaksi katsottuun osaseen, jossa tehdään puhdasta rekisteritutkimusta vain toisiolain alaisuuteen kuuluvilla aineistoilla. Rajoitutaan lisäksi käyttämään vain valtakunnallisia rekisteriaineistoja, joiden osalta lupiin ja aineistopoimintoihin tarvittavat prosessit ovat jo olemassa.

Tässä vaiheessa ei vielä ole käytettävissä tietoja siitä, miten sujuvasti ja näppärästi kaikki käytännön asiat todellisuudessa hoituvat, mutta jos ei ole tehty pahoja mokia, niin periaatteessa kaiken pitäisi sujua toisiolain tavoitteiden mukaisesti. Vaikuttaa niin upealta, että alkaa epäilyttämään. Onko tässä kuitenkin joku ketunhäntä kainalossa?

Ja onhan siinä. Ei ketunhäntä, mutta oravanhanka. Siis raha.

Pakolliset tutkijoille kohdistuvat maksut kohtuuttomia

Lienee kiistatta selvää, että toisiokäytön lain toimeenpano ja siihen liittyvien palveluiden pyörittäminen maksaa. On kuitenkin toinen kysymys, että minkä tahon nämä kulut pitäisi maksaa.

Tarkastellaan tilannetta tutkijan kannalta. Findatan sivuilta löytyvästä hinnastosta käy ilmi, että uuden lupahakemuksen käsittely – riippumatta siitä, kuinka monen rekisterinpitäjän datoja tarvitaan – maksaa 1 000 euroa. Tämän päälle tulee tietoturvallisen käyttöympäristön maksu, joka on minimissään 2 250 euroa vuodessa. Näiden lisäksi sitten vielä aineistojen poimintakulut ja Findatan tekemä psedonymisointityö, jotka ovat pääsääntöisesti tuntityönä laskutettavaa. Vaikuttaa siis siltä, että pienimuotoisenkin rekisteritutkimuksen aineistoon liittyvät pakolliset kulut tulevat olemaan ainakin 5 000 euroa.

Summa ei kuulosta ison ja hyvin rahoitusta saaneen tutkimushankkeen kannalta kovin isolta, mutta on aivan kohtuuttoman iso, kun ajatellaan pieniä selvitystyyppisiä tarkasteluja. Esimerkiksi graduntekijöitä ei voi laittaa tekemään rekisteritutkimusta, ellei heille keksitä tekemistä jonkun isomman datan kustannuksista jo huolehtineen projektin sisällä. Sama pätee myös muihin tutkijoihin. Jos syntynyttä alustavaa tutkimusideaa ei voi kokeilla jollain muun projektin puitteissa valmiiksi kootulla datalla, sellainen jää helposti tekemättä isojen kustannusten takia. Hinnoittelu siis suosii isoja projekteja, joissa on monia osallistuvia tahoja. Tällöin kustannukset yhtä tutkijaa kohden jäävät verrattain pieniksi, kun pakolliset maksut voidaan jakaa kaikkien kesken. Yksittäinen tutkija oman alustavan ideansa kanssa maksaa samat pakolliset maksut itse.

Otetaan esimerkiksi koronaepidemian ympärille vauhdilla noussut ”pop-up” tutkimustoiminta. Varmasti ainakin kymmenillä tai jopa sadoilla tutkimusryhmillä on herännyt idea katsoa koronaan ja sen vaikutuksiin liittyviä asioita rekisteriaineistojen perusteella. Jos vaikka sata tutkimusryhmää hakee erikseen lupia ja luultavasti aika samankaltaisia aineistoja, niin pakolliset kustannukset ovat yhteensä puoli miljoonaa. Jos tutkimusryhmät olisivat kuitenkin muodostaneet ison yhteenliittymän ja laatineet yhteisen lupahakemuksen ja aineistopohjan, niin pakolliset kustannukset olisivat jääneet parhaimmillaan alle kymppitonniin. Aika huima ero.

Toisiokäytön nykyinen toimeenpano luo syrjivän maksumuurin

Toisiokäytön laki on velvoittava eli tutkijoille ei jää valinnanvaraa sen suhteen, pitääkö heidän käyttää Findatan palveluita silloin, kun yhdistetään usean rekisterinpitäjän toisiokäytön lain alaisia aineistoja. Näin siis luodaan pakollinen maksumuuri näiden aineistojen tutkimuskäytölle ja laitetaan tutkijat maksamaan siitä, että heidän on pakko käyttää (monopoli)palvelua. Lisäkontrastia asiaan tuo se, että tietoturvallinen etäkäyttöympäristö on toteutettu CSC:n ePouta -ympäristön yhteyteen eli samaan ympäristöön, jossa muita kuin toisiokäytön lain alaisia datoja käsittelevät tutkijat voivat käyttää teholaskentaresursseja ilmaiseksi opetus- ja kulttuuriministeriön subventointia hyödyntäen.

On siis erikoista, että valtavan potentiaalin omaavia sosiaali- ja terveysaineistoja käyttäviä tutkijoita, etenkin jos heillä on paljon pienimuotoisia – mutta silti tärkeitä – tutkimusideoita, suorastaan syrjitään vaikeasti ylitettävän maksumuurin muodossa. Ilmeisesti kansanterveyttä tai vaikkapa palvelujärjestelmän toiminnan vaikuttavuutta edistävän tutkimuksen tekemistä halutaan siis tehdyllä tutkimuspoliittisella linjauksella ajaa alas, vaikka yksittäinen pienikin tutkimus voi esimerkiksi pelastaa ihmishenkiä, ennaltaehkäistä kroonisten sairauksien puhkeamista tai tehostaa palvelujärjestelmän toimintaa erittäin merkittävällä tavalla niin meillä kuin muuallakin maailmassa.

Uusi tutkimuspoliittinen linjaus?

Kannattaako todella ottaa riski, että yksikin tutkimus jää tekemättä toisiolain toimeenpanon mukaisen tutkimuspoliittisen linjauksen seurauksena sen takia, että kansallisessa mittakaavassa hyötyyn nähden täysin olemattomat kustannukset vyörytetään tutkijoiden maksettavaksi, vaikka heille se realisoituu ylittämättömänä maksumuurina?

Kysymys ei siis ole siitä, etteikö toisiolaista ja siihen liittyvistä palveluista syntyisi kustannuksia. Olisiko kuitenkin parempi tehdä tutkimus- ja välillisesti myös terveyspoliittinen linjaus, jolla oikeasti tuettaisiin eikä rankaistaisi toisiolain alaisten aineistojen tutkimuskäyttöä?

Reijo Sund
Rekisteritutkimuksen professori
Terveystieteiden tiedekunta,
Itä-Suomen yliopisto

Faktat pöytään

Professori Osmo Kivinen ja tutkija Juha Hedman Turun yliopistosta julkaisivat rankinglistan, jossa professorien julkaisutoiminta tehtiin näkyväksi. Itselläni oli kunnia kuulua rankattujen professorien joukkoon sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinnan tutkijana. Muutamista kriittisistä kommenteista huolimatta iloitsen vilpittömästi tuloksesta tutkimusryhmäni kanssa. Reflektoin kirjoituksessani muutamia asioita, joiden vuoksi rankingsijoitus on erityisen merkittävä alallemme, jota kaikki yliopistomme tutkijatkaan eivät tunne.

Sosiaali- ja terveydenhuollon tietohallinnon koulutus alkoi Kuopiossa vuonna 2000, ja on edelleen ainoa laatuaan maassamme. Aloitus oli ennen kuulumaton – hakijoita 411. Käytännössä opiskelemaan oli vaikeampi päästä kuin lääketieteen opiskelijaksi. Opetussuunnitelmaa oli koostettu asiantuntevasti. Sisältöjä ja rakennetta testattu osittain Koulutus- ja kehittämiskeskus Aducaten suositussa sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmät täydennyskoulutuksessa. Koulutus vakinaistettiin vuonna 2005, jolloin myös professuuri perustettiin. Vuodesta 2006 olen kuulunut virallisesti yliopiston professorikuntaan.

Alkuvuosien jälkeen opiskelijoiden sisäänotto on vakiintunut, tänä vuonna aloituspaikkoja on 20. Valmistuneet ovat sijoittuneet sote-kentän johto-, suunnittelu-, kehittämis- ja koulutustehtäviin julkiselle, yksityiselle ja kolmannelle sektorille. Alumnit tapaavat syksyisin Odotettavissa koko maassa… -seminaarissa, josta on muodostunut aktiivinen verkostotapaaminen – puhutaan jopa Kuopion tiha-mafian tapaamisista. Epäilyttävästä termistä huolimatta tiimimme on tulkinnut tämän kansallisena arvostuksena.

Monitieteisyys ja kansainvälisyys ovat sisäänrakennettuina tietohallinnon koulutusohjelmassa. kansainvälinen lääketieteellinen tietotekniikan ja tiedonhallinnan yhdistys International Medical Informatics akkreditoi sen vuosina 2012 ja 2018. Kansainvälisyys on avannut jatko-opiskelijoille mahdollisuuksia testata ajatuksiaan ja saada ohjausta väitöskirjaprosessissa.

Sote-kenttä on tutkimuskohteena haasteellinen. Kun siihen yhdistetään tiedonhallinnan välineet ja menetelmät, saadaan aikaan monialaisia, -tasoisia ja -menetelmällisiä tutkimusasetelmia. Digitointi – asiakirjojen sähköiseen muotoon saattaminen ja sen vaikutukset työ- ja tietoprosesseihin – oli tärkeä tutkimuskohde 2000-luvulla, jolloin tietojärjestelmien toiminallisuuksista ja järjestelmien yhteen toimivuudesta vasta haaveiltiin. Teknologian jalkautuminen koteihin ei välttämättä ole edistänyt sote-henkilöstön tietoteknisisä valmiuksia. Nyt myös kansalaisten valmiudet sähköiseen asiointiin kiinnostavat tutkijoita. Ajankohtaisiin tutkimusteemoihin liittyykin paljon pöhinää – erityisesti digitalisaatio-käsitteeseen eli kysymykseen siitä, miten tietotekniikkaa sovelletaan käytäntöön yhteiskunnan eri tasoilla. Kun tähän yhdistetään digitalisaation ohessa syntyvät tietomassat, vaikuttaisi ala olevan avoinna kaikille tutkijoille. Todellisuudessa tekoälyn käyttäminen sote-alan kontekstia tuntematta, voi johtaa päätöksiin, jotka vaarantavat potilasturvallisuutta.

Yksi nainen ei muuta maailmaa. Tähän tarvitaan tiimi, joka työskentelee yhteisen tavoitteen hyväksi. 170 maisteria, 16 tohtoria sekä rankatut julkaisut ja niiden levinneisyys ovat pitkäjännitteisen yhteistyön tulos. Erityisen arvokkaaksi tuloksen tekee se, että tutkimustamme arvostetaan ja hyödynnetään kansainvälisesti.

Kaija Saranto

Kaija Saranto

Professori

Sosiaali- ja terveydenhuollon tietohallinto

Ihmiset ovat laiskoja – internetissäkin

Noin vuosi sitten aloimme muutaman kollegani kanssa tutkia ihmisten käyttäytymistä Stack Exchange (SE) -verkoston sivustoilla. SE on eräänlainen asiantuntijamarkkina, jossa käyttäjät voivat kysyä kysymyksiä, joihin toiset käyttäjät vastaavat. Parhaita vastauksia antaneet käyttäjät saavat mainetta ja laajempia käyttöoikeuksia. Kaikki SE-verkoston keskustelut ovat avointa dataa, joten käyttäjien välisiä vuorovaikutuksia on helppo tutkia.

Kaikilla sivustoilla on erotettavissa aktiivinen ydinkäyttäjien ryhmä. Nämä käyttäjät vastaavat suurimpaan osaan kysymyksistä ja kommentoivat myös ahkerasti toistensa vastauksia. Alkuperäinen tutkimusajatuksemme oli kehittää menetelmä, joka ennustaisi ydinkäyttäjien määrän muutoksia ajan funktiona. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei ydinkäyttäjien määrää varsinaisesti tarvitse ennustaa, sillä se pysyi vakiona, noin 10–15 prosentissa kaikista käyttäjistä, kaikilla tutkituilla sivustoilla. Tämä siis riippumatta sivuston suosiosta yleisesti tai käyttäjien määrän vaihtelusta sivuston sisällä. Ainoastaan vasta avatuilla sivustoilla nähdään suurempi osuus ydinkäyttäjiä, mutta sekin laskee nopeasti muutaman kuukauden kuluessa sivuston avaamisesta.

Näyttää siis vahvasti siltä, että “Pareton lakina” tunnettu havainto – pieni osa ihmisistä vastaa suurimmasta osasta tuloksia – pätee myös internetin asiantuntijamarkkinoilla. Vaikka tulos lopulta olikin aivan toinen kuin aluksi oletimme, oli yllättävää, kuinka muuttumattomana ydinkäyttäjien osuus pysyy. Analysoimamme datan suuri määrä vahvistaa havaintoa. SE:n lisäksi tutkimme muitakin vastaavia sivustoja, yhteensä noin 6 500 foorumia. Vielä vuosikymmen sitten näin suurten datojen kerääminen tai analysointi olisi ollut mahdotonta.

Tutkimusartikkeli Metzler, Günnemann & Miettinen: Stability and dynamics of communities on online question–answer sites. Soc. Networks 58 (2019) on luettavissa verkossa osoitteessa https://doi.org/10.1016/j.socnet.2018.12.004

Pauli Miettinen

Datatieteen professori

Tietojenkäsittelytieteen laitos

Tehdäänkö laatua?

Itä-Suomen yliopisto on päivittänyt strategiaansa. Koulutuksessa strategisena tavoitteena on, että opetus perustuu uusimpaan tutkimukseen ja kouluttaa osaajia tulevaisuuden työelämään. Tavoitteen mukaan UEFilla on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö ja tehokkaimmat opintoprosessit. Koulutus on myös vetovoimaista, opetus opiskelijakeskeistä ja opiskelijat valmistuvat tavoiteajassa.

Yliopiston strategian tavoitteiden tulee nyt valua tiedekuntien ja laitoksien strategiaan. Suuressa monialaisessa yliopistossa on vaikea nähdä, että yliopiston strategia yksinään ohjaisi tehokkaasti kaikkia koulutus- ja tutkimusaloja. Tarvitaan tiedekuntien ja laitoksien strategioita sekä toimenpideohjelmia, jotka ottavat huomioon yliopiston strategiset linjaukset, mutta samalla mahdollistavat alakohtaisten ominaispiirteiden huomioon ottamisen.

Koulutuksen osalta puhutaan pedagogisesta johtamisesta. Pedagoginen johtaminen pitää sisällään strategista johtamista, muutosjohtamista, operatiivista johtamista ja ihmisten johtamista. Pedagoginen johtaminen tarkoittaa tulevaisuuteen suuntaavaa opetuksen johtamista, jonka kohteita ovat sekä opetussuunnitelma ja sen kehittäminen että opetuksen ja oppimisen laadun kehittäminen ja johtaminen.

Koulutuksen osalta voidaan lähteä siitä, että koulutuksen perustehtävä on tai pitäisi olla määritelty tutkintotasolla. Koulutuksen perustehtävä on todennäköisesti määritelty opetussuunnitelmassa tavoitteina ja alatavoitteina, jotka opiskelijan odotetaan osaavan valmistumisen jälkeen. Parhaillaan tavoitteet on johdettu tiedekunnan tai laitoksen strategiasta, vaikka se ei täysin välttämätöntä olekaan.

UEFin strategian tulee ohjata sisäistä opetussuunnitelma työtä siten, että tutkimuksen yhteys koulutukseen korostuu ja koulutus takaa tulevaisuuden työelämässä tarvittavat taidot. Jälkimmäinen korostaa sidosryhmien kuulemista opetussuunnitelmatyössä. Asetettujen tavoitteiden pohjalta toteutetaan tarkempi opintojen suunnittelu, määritetään opintojaksojen tavoitteet suhteessa tutkinnon tavoitteisiin, määritetään tarkoituksenmukaisten opetus- ja työmuotojen käyttö sekä toteutetaan opetus.

Yliopiston erinomaiset opettajat toteuttavat opetuksen laadukkaasti, keräävät opiskelijapalautetta ja kehittävät omaa opetustaan ja osaamistaan. Varsinkin kun tavoitteena on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö, keskeistä on arvioida, millaisia opiskelijoita yliopistosta valmistuu. Miten he oppivat suhteessa tutkinnon tavoitteisiin ja vastaavatko tutkinnon tavoitteet tulevaisuuden työelämän tarpeita jatkuvasti muuttuvassa maailmassa? Tähän tarvitaan systemaattista jatkuvaa kehittämistä. Jatkuva kehittäminen ei puolestaan onnistu ilman systemaattista itsearviointia. Lienee selvää, ettei kehitystä juurikaan tapahdu, jos vain ulkopuoliset toimijat käyvät harvakseltaan toimintaamme arvioimassa, vaikka sekin on tärkeää.

Jatkuvan kehittämisen tueksi tarvitaan tiedolla johtamista. Tarvitaan siis opetussuunnitelman laadullista ja määrällistä arviointia. Laadullinen analyysi pitää esimerkiksi sisällään sen arviointia, onko oppiminen tavoitteiden mukaista, ovatko sisällöt ajanmukaisia, onko opetussuunnitelma tarkoituksenmukainen ja ovatko opetus- ja työmuotojen käyttö tarkoituksenmukaista. Laadullinen arviointi pitää sisällään myös oppimisen laadun arviointia, esimerkiksi opiskelijoiden tenttiarvosanojen jakauman tarkastelua, opiskelijoiden todellisen oppimisen arviointia ja itsearviointia, ja lisäksi opiskelijoiden osaamisen tarkastelua muissa tilanteissa, kuten harjoituksissa tai ryhmätöissä.

Määrällinen arviointi pitää sisällään esimerkiksi hakijamäärien, valmistumismäärien, valmistumisaikojen, opintojen etenemisen seurannan, 55 opintopistettä suorittaneiden, vaihtoon saapuneiden ja lähteneiden arviointia sekä kurssikohtaisia läpäisytietoja. Osa näistä tunnusluvuista on johdettavissa suoraan jo yliopiston strategiasta. Tässä yhteydessä myös oppimisanalytiikka ja tekoäly ovat astumassa kovaa vauhtia kuvaan mukaan. Laadullisen ja määrällisen arvioinnin perusteella määritellään kehittämiskohteet seuraavaa opetussuunnitelmaa silmällä pitäen. Sen jälkeen kehittämistoimien vaikuttavuutta arvioidaan seuraavalla kierroksella ja päätetään arvioinnin perusteella mahdollisista uusista kehittämiskohteista. Parhaassa tapauksessa kehittämisessä käydään vuoropuhelua esimerkiksi eri koulutusalojen välillä.

Tätä kaikkea tehdään nyt jo eri koulutusaloilla ja yliopiston yksiköissä eikä se ole kovinkaan uutta. Ehkä se vain voisi olla systemaattisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Jatkuva kehittäminen parantaa opetuksen laatua systemaattisesti. Sillä ei puututa koulutusalan sisältöihin, ei arvoteta eri oppimiskäsityksiä eikä puututa yliopistolle tärkeän ylimmän opetuksen vapauteen.

Yhä enemmän on alettu puhua tutkinnon tavoitteiden saavuttamisesta ja opiskelijoiden oppimisen varmistamisesta. Siis siitä, että opiskelijan osaamista arvioidaan suhteessa tutkinnon tavoitteisiin ja varmistetaan tavoitteiden mukainen oppiminen opiskelijoiden omaa vastuuta unohtamatta. Erilaisia suoria ja epäsuoria mittareita tähän on kehitelty. Tällöin keskiössä ei ole opetuksen arviointi eikä kurssiarviointi, vaan se, kuinka systemaattisesti parannetaan opiskelijan oppimista suhteessa tutkintotason tavoitteisiin.

Laatutyön pitää tukea yliopiston strategiaa ja strategisten tavoitteiden saavuttamista. Ylläkuvattu suunnittele-tee-arvioi-kehitä eli nk. Demingin ympyrä on tuttu yliopiston laadunhallintajärjestelmästä. Edellä hahmoteltu laatutyö koulutuksen puolella tukisi yliopiston strategisten tavoitteiden saavuttamista ja opetuksen laadun kehittymistä. Tutkimuksen puolella laatutyön pitäisi olla astetta helpompaa kuin koulutuspuolella. Ei siis rakettitiedettä. Lähdetäänkö tekemään siis laatua?

 

Matti Turtiainen

Professori

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan varadekaani

Homo absens

Yuval Noah Harari näkee uudessa pamflettikirjassaan Homo Deus. A Brief History of Tomorrow (2017) tekoälyn kehittämisen vähintäänkin ongelmallisena, eikä niinkään tuomipäiväennustusten valossa Terminaattori-elokuvien tyyliin, kuin siinä valossa, mitä se tekee meille ihmisille.

Kannattaa erikseen sanoa – viimeaikaisten lööppien vuoksi – ettei Harari siis pelkää tekoälyn kaappaavan valtaa ihmisiltä.

Hän muun muassa kysyy, mikä paikka ihmiselle jää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa äly erotetaan tietoisuudesta ja jossa iso osa tiedon käsittelystä annetaan tekoälylle.

Tiedämmehän jo nyt, että teknologia muuttaa työtä, sen luonnetta, mutta se muuttaa myös arkea ja käyttäytymistämme.

Yksi puoli ilmiötä on se, että osa meistä on jo nyt niin kiinni teknologiassa, että se muuttaa kanssakäymistämmekin muiden ihmisten kanssa. On kyse muun muassa siitä, mistä kognitiivisessa psykologiassa puhutaan huomion jakamisen (shared attention) ongelmana.

Emme enää kommunikoi välittömän fyysisen ympäristömme ja sen ihmisten kanssa elein ja ilmein – koska huomiokykymme ei riitä siihen – vaan vain verbaalisesti tai graafisesti netissä. Eräs havahduttava esimerkki on imettävien äitien käyttäytymisen muuttuminen (HS 18.11.2017); vaikka asiaa ei moralisoisikaan, niin käyttäytymisen muutos on tosi.

Onko meillä nyt tässä homo absens? Ihminen, joka ei enää ensisijaisesti elä aika-paikkaisessa fyysisessä maailmassa vaan virtuaalisessa maailmassa.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Suomi kestävän metsäbiotalouden voimalla toiselle sadalle

Biotaloudessa korvataan fossiilisten luonnonvarojen käyttöä uusiutuvilla luonnonvaroilla. Tavoite on maailman pelastaminen öljyn ja kivihiilen saastuttamalta tuhon tieltä – vähintäänkin tavoitteena on siirtää hetkeä, jolloin ihmisen on muutettava toiselle planeetalle.

Biotalous on uusiutuvien luonnonvarojen tuottamista, jalostamista, kuluttamista, kierrättämistä sekä niihin perustuvia palveluja. Se on ilmastonmuutoksen hillintää puhtain teknologioin ja ympäristöystävällisesti. Samalla tavoitellaan taloudellista kasvua sekä tasapainoista aluekehitystä, uusia työpaikkoja ja huoltovarmuutta. Kuka voisi sellaista vastustaa?

Suomessa biotalous ja sen kasvu perustuvat ensi sijassa metsiin ja puuhun. Eikä jatkossa vain paperiin ja lankkuun. Puu – ikioma Sampomme – taipuu mitä ihmeellisempiin muotoihin. Se voi olla läpinäkyvää ja taipuisaa kalvoa. Kevyttä levyä tai verkkoa, joka on kovaa kuin teräs tai kimmoisaa kuin kumi. Kangasta. Ruokaa. Lääkettä. Polttoainetta. Aurinkokennoa. 3D-tulostettuja tekoelimiä ja proteeseja. Vaikka mitä.

Biotalouden ylväistä tavoitteista huolimatta se ei voi Suomessa olla kestävää, ellei metsiemme käyttö ole kestävää. Suomen biotalousstrategian toteuttaminen muun muassa biojalostamoineen, uusine tuotteineen sekä puurakentamisineen kasvattaisi puun käyttöä merkittävästi – jopa 30 miljoonaa kuutiometriä vuosittain, jos kaikki kaavaillut biotuotetehtaat käynnistetään. Lisäkysynnän kattaminen kotimaisella puulla tuo eurot ja työpaikat koti-Suomeen.

Samaan aikaan, kun puuta ja siten hakkuita tarvitaan lisää, metsien monikäytön muukin biotalouskysyntä kasvaa, kuten luontomatkailu, hyvinvointipalvelut sekä ei-puuaineksiset tuotteet. Hakkuupinta-alan olennainen lisääminen tuntuisi metsien muissa käytöissä, maisemissa ja biodiversiteetissa. Eri tavoitteiden yhteensovittaminen tulee entistäkin tärkeämmäksi.

Yhteensovittamisen haasteisiin on ehkä yllättävältä kuulostava ratkaisu: talousmetsien puuntuotannon tehostaminen parantaisi monitavoitteisen metsänkäytön edellytyksiä. Jos talousmetsien hehtaareilla pystyttäisiin tuottamaan puuta rutkasti enemmän kuin nyt, puumotteja voitaisiin hakata lisää kasvattamatta hakkuupinta-aloja. Hehtaarisato nousisi, mutta jätettäisiin samat säästöpuut, avainbiotoopit ja puskurivyöhykkeet. Harvennus- ja avohakkuiden haitat liittyvät enemmän hakkuualaan kuin mottimääriin, hyödyt puolestaan motteihin.

Hakkuumahdollisuuksien nostaminen puuntuotantoa tehostamalla turvaisi samalla metsätalouden ekologista ja sosiokulttuurista kestävyyttä sekä metsän eri käyttöjen yhteensovittamista tilanteessa, missä hakkuumääriä pitää joka tapauksessa selkeästi lisätä mahdollistamaan metsäbiotalouden voittokulku. Puuston kasvun lisääminen on myös ilmastoteko.

Perehdy lisää: www.uef.fi/fi/web/biotalous, www.uef.fi/web/forbio, @FORBIOproject

Jyrki Kangas

Metsäbiotalouden professori

 

 

40 vuotta – eikä suotta

Elokuussa tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun Suomeen säädettiin ensimmäinen tupakkalaki.  Tässä ajassa on tapahtunut paljon. Suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti. Siten, että moni muuttunut asia tuntuu tämän päivän suomalaisista jo itsestäänselvyydeltä.

Erityisen paljon ovat muuttuneet kansalaisten asenteet ja normit. Kuka muistaa vielä sen, että 1970-luvun alussa ei ollut lainkaan tavatonta, että tupakoimattomissakin kodeissa oli vierastupakat ja tuhkakupit? Ja tuttavaperheiden illanvietoissa olohuone oli sinisenä savusta. Minä muistan.  Näin oli meilläkin. Tupakointivälineet hävisivät kyllä kotoamme nopeasti Pohjois-Karjala-projektin ja tupakkalain myötä.

Jos mennään tupakkalaista vielä 20 vuotta ajassa taaksepäin, päädytään aikaan, jolloin tutkijat Richard Doll ja Austin Hill raportoivat tupakoinnin yhteyksistä keuhkosyöpään ja myös muuhun kuolleisuuteen. Iso-Britanniassa lääkäreillä tehdyn tutkimuksen tulokset loivat ensimmäisen tietopohjan tupakoinnin vastaiselle työlle. 1950-luvulta tähän päivään tieto tupakoinnin haitoista on karttunut ja vahvistunut. Näyttöä on kertynyt myös siitä, että pienetkin tupakointimäärät ja tupakansavulle altistuminen ovat terveydelle haitallisia.

Paljon on siis aikaa kulunut ja perusteluja tarvittu siihen, että Suomesta toivotaan vihdoin Savutonta Suomea vuoteen 2040 mennessä. Jopa lakiin on kirjattu tavoite ihmisille myrkyllisiä aineita sisältävien ja riippuvuutta aiheuttavien tupakkatuotteiden käytön loppumisesta. Järjestötoimijat ovat ottaneet asiaan vieläkin optimistisemman otteen ja vievät vahvasti eteenpäin savuttomuuden tavoitetta jo vuoteen 2030 mennessä.

Vaikka aikaa onkin kulunut, voidaan Suomessa olla ylpeitä onnistumisesta tupakoinnin ja tupakoinnin aiheuttamien terveysriskien vähentämisessä. Suomi kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa sekä miesten että naisten tupakointi jatkuvasti vähenee. Päivittäin tupakoivia aikuisväestöstä on enää noin 15 prosenttia. Työpaikoilla ja julkisissa tiloissa ei tarvitse altistua tupakansavulle. Ravintolaillankin voi viettää ilman vaatteiden tuulettamisen tarvetta.

Yksi ehdoton edellytys myönteiselle kehitykselle on ollut harkitusti ja perustellusti toteutettu tupakkapolitiikka. Lakimuutokset ja niiden toimeenpano on tehty tinkimättömästi, mutta pohjautuen tietoon ja väestön sekä yhteiskunnan muutosvalmiuteen. Asenneilmaston muokkaamiseksi on tehty paljon töitä. Tämä on johtanut siihen, että kansalaiset ovat pääasiallisesti suhtautuneet erittäin myönteisesti kaikkiin Suomessa tehtyihin tupakkalain tiukennuksiin.

Toukokuun 31. päivänä vietetään kansainvälistä tupakatonta päivää. Suomessa voimme viettää päivää jo varsin optimistisin odotuksin. On kuitenkin hyvä muistaa, että maailmassa edelleen noin kuusi miljoonaa ihmistä kuolee vuosittain tupakoinnin terveyshaittoihin.

Tiina Laatikainen_netTiina Laatikainen
Terveyden edistämisen professori

 

 

Kehittyykö terveydenhuolto ilman hoidon laadun tutkimusta?

Myyntipäällikkö Lori Mehen kirjoittaa Opensource –artikkelissaan: ”Give people real-time information about their actions, and they’re more likely to change those actions for the better.” Tämä palautteen vaikutuksen perusajatus pätee niin työntekoon kuin terveyskäyttäytymiseenkin.

Suomessa, terveyden edistämisen mallimaassa, palautteen merkitys terveyden edistämisessä on tiedostettu vuosikymmeniä ja sitä on aktiivisesti hyödynnetty monien interventioiden ja ohjausmenetelmien kehittämisessä ja myös laajojen ohjelmien ja kansallisen terveyspolitiikan toteuttamisessa.

Onkin erikoista, että terveydenhuollon ammattilaiset ovat saaneet kaikki nämä vuosikymmenet tehdä työtään saamatta kunnollista palautetta työnsä laadusta. Terveydenhuollossa on mitattu kustannuksia, resursseja ja suoritteita, mutta laatutietoa on ollut niukasti. Ja sitä saat mitä mittaat.

Meillä Suomessa on erinomainen terveydenhuollon ammattilaisten koulutusjärjestelmä ja hyvän hoidon toteuttamisen tueksi mittava määrä kansallisia huolellisesti laadittuja hoitosuosituksia. Osaamista siis on.

Pohjois-Karjalassa toteuttamamme tyypin 2 diabeteksen hoidon laadun tutkimuksen mukaan hyvään hoitotasapainoon pääsevien potilaiden osuus vaihtelee melkoisesti kunnittain. Miksei hoito toteudukaan kaikkialla Käypä hoito -suositusten mukaisesti? Ei meillä ole hyviä ja huonoja ammattilaisia, on hyviä ja huonoja prosesseja.

Nyt sote-uudistuksen kynnyksellä on viimeistään se hetki, että tarvitaan myös terveydenhuoltoon hyvää ja ajantasaista laatutietoa tukemaan ammattilaisten työn kehittämistä ja oikeiden toimintatapojen löytymistä. Muutoin sote-uudistuksen perimmäinen tavoite tasavertaisista palveluista jää todellakin toteutumatta.

Tiina Laatikainen_netTiina Laatikainen
Terveyden edistämisen professori

 

Toimiva, tulosta tehnyt osasto yt-neuvotteluissa

Opettajankoulutus on tärkeä osa koko suomalaista koulutusjärjestelmää ja suomalaisten sivistystä. Itä-Suomen yliopiston hallitus ja johto ovat päätyneet yt-neuvotteluihin osaston kanssa, joka vastaa koko yhteiskunnan kohdalla hyvin tärkeästä tehtävästä, ja jonka tavoitteena on jakaa oppia ja sivistystä koskien kaikkia Suomessa asuvia lapsia ja nuoria. Suomalainen kasvatus ja opetus sekä opettajankoulutus ja siihen kiinteänä osana kuuluvat harjoittelukoulut ovat korkeasti arvostettuja kansainvälisesti, mutta kansallisesti ei, ei maan hallituksen, ei opetus- ja kulttuuriministeriön eikä yliopistojen johdon taholta.

Varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa toimivia opettajia koulutetaan soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastossa, joka sijoittuu kahdelle kampukselle, Joensuuhun ja Savonlinnaan. Nämä eivät ole erillisiä vaan yksi yhteinen osasto. Tämä osasto on yksi neljästä osastosta filosofisessa tiedekunnassa ja vuoden 2013 tilastoissa tällä yhdellä osastolla oli 34 % koko tiedekunnan opiskelijoista (1193), toisin sanoen eniten opiskelijoita näistä osastoista. Opetus- ja tutkimushenkilökuntaa on 80, mikä tekee melkein 15 opiskelijaa yhtä opetus- ja tutkimushenkilöä kohden.

Tällä osastolla työsuunnitelmaan merkityt opetukset ilman kertoimia kertovat selkeää kieltä, työtunnit ilman suunnitteluaikaa koostuvat puhtaasti opettamisesta ja osastolla opetusta on suhteessa 80 %, kun tutkimukselle jää 20 %. Joissain toisissa tiedekunnissa ja osastoissa suhde painottuu tutkimukselle. Siitäkin huolimatta tutkimusta tehdään ja rahoitusta saadaan. Nyt tosin rahoitus on vaarassa, sillä yliopisto ei ole tarttunut Savonlinnan kaupungin tarjoamaan kolmeen professuuriin (kahta professuuria kaupunki ja maakunta rahoittavat jo nyt). Joten ei tässä nyt ole kuitenkaan edes kysymys tutkimuksen kehittämisestä ja edistämisestä, koska Itä-Suomen yliopiston johdolla on varaa viitata kintaalla näille professuureille. Kaiken lisäksi paikallisesti syntyneet verkostot eri toimijoiden kanssa ovat ensi arvoisen tärkeää tutkimuksellisesti uusissa avauksissa, kuten esimerkiksi normaalikoulun kanssa tehtävä yhteistyö. Savonlinnan normaalikoulu on valtakunnallisesti toiminut esimerkkinä Opetus- ja kulttuuriministerin digiloikassa.

Verrattaessa kasvatustieteen tasoa muiden yliopistojen tasoon kannattaa siinä ottaa huomioon tutkimushenkilöiden osuus ja myös panostus resursseihin pitkällä aikavälillä sekä vaihtuvuus ja määräaikaisuudet. Kaiken lisäksi valtakunnallisesti opettajankoulutus on Savonlinnassa huomattavasti edullisempaa, joten Opetus- ja kulttuuriministeriössä kannattaisi olla kaukaa viisas ja sijoittaa opettajankoulutusta halvempiin yksiköihin. Lisäksi Savonlinnassa opiskelijoille riittää asuntoja ja töitäkin. Pienemmistä kaupungeista valmistuneet ovat myös valmiimpia siirtymään muualle töihin kuin isommista kaupungeista, millä voidaan varmistaa, että pienetkin paikkakunnat saavat edelleen päteviä opettajia.

Kandeja valmistui vuonna 2013 noin 43 % ja maistereita 34 % koko tiedekunnan valmistuneiden määrästä. Opettajankoulutuksessa, varhaiskasvatuksen alalla valmistuu tavoiteajassa 80 % opiskelijoista. Suurin osa luokanopettajaksi ja aineenopettajaksi kouluttautuneista valmistuu tavoiteajassa. Dekaani on ilmaissut huolensa aineenopettajakoulutuksen säilymisestä Joensuussa, jossa määrät ovat vähäisemmät. Lainatakseni dekaani Filppulan omaa blogia hän ilmaisi, että ”tulostuottavuus on enemmän tai vähemmän riippuvaista opettajankoulutuksesta”. Tarkoittanee enemmän tai vähemmän sitä, että yt-neuvotteluun osoitettu opettajankoulutuksen osasto on ollut se, joka on pitänyt solidaarisesti yllä pienempiä yksiköitä, joiden tuottavuus ei ole ollut kannattavalla tasolla. Kiitos on tässä; sen sijaan, että annetaan porkkanoita, annetaan keppiä rankemmalla kädellä!

YT-neuvotteluista huolimatta toivotan kaikille levollista joulua ja parempaa tulevaa vuotta 2016!

kati.makitalo-siegl@uef.fiKati Mäkitalo-Siegl
professori, kasvatustiede, erityisesti opetus ja oppimisympäristöt