Tag: professori

Posted on

Akateemisen urapolun mallia Australiasta

Australialainen yliopistonlehtorina työskennellyt ystäväni kertoi muutamia vuosia sitten ilouutisen: hänestä oli tullut apulaisprofessori. Viime vuonna oli jälleen syytä juhlaan, sillä dekaani nimitti hänet professoriksi. Kummallakin kerralla kyse oli normaalista etenemisestä yliopiston sisällä. Voisiko tällainen uramalli olla mahdollinen Suomessa?

Viime vuosina on keskusteltu yliopistojen uramalleista ja erityisesti yliopistonlehtoreiden asemasta, joka on näyttäytynyt akateemisena umpikujana (Wass 2019). Ongelmaa on yritetty ratkaista luomalla uusia uria, jotka antavat mahdollisuuden saada tunnustusta pedagogisena osaajana (Tamminen 2022). Tällainen urapolku johtaa vahvasti opettajuuden jalostamiseen, mutta ei sinällään tarjoa reittejä professoripolulle.

Apulaisprofessorin tai professorin erikseen haettavana olevia paikkoja on auki myös Australiassa, mutta yliopiston sisällä on mahdollista edetä tasolta A eli tutor opettajan paikalta aina tasolle E eli professoriksi. Helppoa ei sekään toki ole, mutta olennaista on se, että uranousu tapahtuu kilvoittelemalla itsensä eikä toisten kanssa. Professorien määrää ei ole kiintiöity ja koska eläkeikä on yksilön omasta päätöksestä kiinni, yliopistot joutuvat toisinaan siivoamaan kalliita professoreita pois palkkalistoilta anteliailla eläkepaketeilla. Professorius takaa paremman palkan ja julkilausutun mahdollisuuden keskittyä johonkin tutkimusalaan sekä kehittää siihen liittyvää opetusta. Periaatteessa yliopistonlehtoreilla ja professoreilla on kuitenkin samanlainen opetusvelvollisuus.

Ylennyksen hakeminen on pitkä prosessi, joka ainakin ystäväni yliopistossa alkoi helmikuussa hakemuksen jättämisestä ja päättyi marraskuussa päätösten julkistamiseen. Hakukriteerit ovat moninaiset ja yliopistossa työskenteleville ne ovat tulleet tutuksi vuosittaisten toimintaraporttien laatimisen myötä. Australialaisessa systeemissä raportoinnilla ja monitoroinnilla on kaiken kaikkiaan paljon suurempi rooli kuin suomalaisissa yliopistoissa. Ei kuitenkaan ole tarpeellista, että hakija on kaikilla kriteereillä huippuosaaja, vaan hakemuksessa voi painottaa omaa erityisosaamistaan. Joku on erikoistunut akateemisen tutkimuksen tekemiseen, toisen vahvuus on soveltava tutkimus ja selvitysten tekeminen yksityisellä rahoituksella (industrial partnerships). Toki joitakin aukkopaikkoja on syytä täydentää. Kun yliopistolla on säännöllisin väliajoin jaossa koordinointitehtäviä, jotka eivät sisältönsä puolesta ole kovin haluttuja, niihin tarttuvat ne, joilla on tyhjä kohta CV:ssään johtamiskokemuksen kohdalla. Joskus tehtäviin tartutaan pitkin hampain, jolloin rekrytointien lopputulos ei ole paras mahdollinen koordinoitavien tai johdettavien näkökulmasta. Toisaalta, ehkei Suomessakaan johtotehtäviin hakeuduta aina hallinnollisesta intohimosta, vaan halusta saada arvokasta johtamiskokemusta.

Hakemuksen olennainen osa on kirje, jossa hakijan on kymmenessä sivussa perusteltava, miksi hän ansaitsee ylennyksen. Hakukirjeissä on tietty rakenne, ja hyvät aloitus- ja loppulauseet kierrätetään kollegalta toiselle, mutta esitellyt vahvuudet voivat lopulta olla hyvin erilaisia. Liitteeksi laitetaan CV ja julkaisuluettelo, johon merkitään kansainvälisestä Scimago-järjestelmästä poimitut journaalien tasoluokitukset. Toisin kuin Suomessa, tasoluokituksia siis käytetään yksittäisten tutkijoiden arvioimiseen. Väitöskirjaohjaajien myös odotetaan laittavan oma nimensä kaikkiin ohjattaviensa artikkeleihin, mikä auttaa julkaisuluettelon kasvattamisessa. Suomalaisissa yhteiskuntatieteissä tämä ei ole ollut automaattinen käytäntö, vaan erikseen sovittavissa. Hakemuksen arvioi kuusi professoria, joista hakija pääsee vaikuttamaan kolmen nimeämiseen ja toiset kolme anonyymiksi jäävää arvioijaa valitsee tiedekunta. Hakija ei näe missään vaiheessa arvioita ja saa niistä tietoa vasta prosessin päätyttyä suullisesti dekaanilta. Kaikki hakemukset eivät mene läpi. Palautesysteemin valuvirheestä kertoo se, että kuulin yli 70-vuotiaasta apulaisprofessorista, jonka professuurihakemus oli hylätty jo seitsemännen kerran. Ennuste oli, että uusi hakemus on jo tekeillä.

Järjestelmän hyvänä puolena on se, että se motivoi kehittämään itseään monipuolisesti ja omaan tahtiin. Itsensä kanssa kilvoittelu ei ehkä ole yhtä repivää kuin silloin, kun kilpaillaan läheisten kollegojen kanssa yhdestä paikasta. Toisaalta koko ajan läsnä oleva suoritusten mittaaminen läpäisee työn arkea ja ohjaa tekemistä vielä vahvemmin kuin Suomessa. Suomeen verrattuna juhlavia nimittämistraditioita on vähemmän: ylennyksistä ilmoitetaan yliopiston sisäisessä tiedotuksessa sähköpostilla. Ystäväni professorijuhliksi riitti maljojen nostaminen ja pubiruoka pienessä piirissä ja ilman dekaania.

Sanna Aaltonen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:
Wass, Hanna (2019) Yliopistonlehtorit turhautuneet akateemiseen umpikujaan. Acatiimi 5/2019.
Tamminen, Tuomo (2022) Opettajien uudet uramallit. Acatiimi 2/2022.

Posted on

Professorin kesä

Entisen valtionvarainministerin unohtumaton lausahdus – ”Professorilla on kolme syytä olla professori – kesä-, heinä- ja elokuu” – mielessäni odotin mielenkiinnolla ensimmäistä kesää täysprofessorina. Tässä muutamia muistiinmerkintöjä tuosta myyttisestä ajasta.

Kesäkuu

Kesäkuussa maailma tehdään valmiiksi ennen juhannusta, olipa pandemia tai ei. Suunnitellaan tutkimusta ja opetusta. Pidetään vähintään yksi palaveri joka projektissa. Täytetään Solea, Mepcoa, Rondoa, Saimaa, Weboodia. Tehdään ensi lukuvuoden kurssisuunnitelmat ja työsuunnitelmat. Artikkelikäsikirjoituksia ja graduja tippuu sähköpostiin kommentoitavaksi jatkuvalla syötöllä.

Suomeen laskeutunut lämpöaalto ei varsinaisesti paranna työtehoa. Kotikonttorilla on jo aamusta +28. Työhuoneessa näihin asteisiin päästäisiin vasta muutama tunti myöhemmin, mutta etäkokoustaminen vaatii nopeat varikkopysähdykset, joten hikoilen kotona. Jaksaminen on koetuksella päivän mittaisissa etäkokouksissa ja puhuminen koneelle ei energisoi. Juhannus lähestyy ja vauhti kiihtyy.

”Ikuinen Teamssi tietokoneel jatkuu
Zoomiin tarunhohtoiseen.
Ei enää duunii, painan puita uuniin
Syvemälle skutsiin meen”*

Heinäkuu

Kokonaistyöaikajärjestelmän vuosittainen vapaajakso on koittanut! Aika kuluu nopeasti käsikirjoituksen kirjoittamisen ja apurahahakemusten arvioinnin parissa. Tuntuu uskomattomalta, että voi yhtäjaksoisesti keskittyä yhteen asiaan! Mitä nyt reitiltään harhautunut pörriäinen joskus katkaisee ajatuksen juoksun.

Koronatilanne kehittyy heinäkuun aikana huonompaan suuntaan ja hautaa viimeisetkin haaveet paluusta aitoon normaaliin. Nykypäivän digitaaliset järjestelmät mahdollistavat paljon, mutta kaikki ei ole mennyt parempaan suuntaan: tutkimusprojektien palavereissa on vähemmän ideointia ja tieteelliset kokoukset muistuttavat enemmän tiedotustilaisuuksia, kun spontaani vuorovaikutus on jäänyt pois.

Elokuu

Elokuu koittaa ja samalla paluu töihin. Opetusta ei enää suunnitella vaan toteutetaan. Opiskelijat ovat ahkeroineet kesällä, joten uusia graduja ja käsikirjoituksia on luettavana. Apurahahakemuskausi on jo päällä, joten kirjoittamista riittää.

Yhteenvedon paikka

Ovatko nämä kolme kuukautta syy olla professori? Ovat ja eivät ole, sillä kesäkuukaudet eivät juurikaan eroa muusta lukuvuodesta. Opetusta on vähemmän, hallintoa tasaisen tappavasti ja tutkimukselle ei vieläkään riittävästi aikaa. Tarinan opetus (jos sellaisen haluaa) on enemminkin siinä, että kun asiaa katsoo vain yhdestä suunnasta, niin ei välttämättä tule ajatelleeksi kokonaisuutta.

Ennen vanhaan perustutkinto-opiskelijasta on voinut näyttää siltä, että yliopiston toiminta lakkaa kolmen kesäkuukauden ajaksi. Me yliopistolaiset toki tiedämme, että näin ei ole.

* Mukaeltu JVG:n Ikuinen vappu -laulun sanoituksesta.

 

Professori Jaana Rysä.Jaana Rysä
Lääkeainetoksikologian professori
Farmasian laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

 

Posted on

Valeuutisia avoimella tieteellä?

Avoimuus on saapunut ryminällä tieteen käytäntöihin. Ei puhuta vain avoimesta julkaisemisesta vaan myös esimerkiksi avoimista aineistoista, avoimista ohjelmistoista, avoimesta lähdekoodista, avoimista analyysikoodeista, avoimesta vertaisarvioinnista, avoimesta opetuksesta ja avoimesta yhteistyöstä. Avoimuudella on kiistattomia etuja ja niistä on kirjoitettu paljon. Kaikessa lyhykäisyydessään tutkimusprosessin tietyistä osista on saatu aidosti toistettavia siten, että periaatteessa kuka tahansa voi niitä tarkastella.

Pyrkimys avoimuuteen teettää toki pientä lisätyötä tutkijoille, mutta päivittämällä omia toimintatapoja ja -käytäntöjä avoimuutta tukeviksi tutkimusprosessin joka vaiheen osalta kyseessä on loppujen lopuksi pienestä asiasta – ainakin verrattuna siihen, että avoimuuteen herättäisiin vasta loppumetreillä. Avoimuus ja toistettavuus vaatii systemaattisuutta ja jatkuvaa omaa työskentelyä tukevaa dokumentointia eli vaikkapa aineistojen analysoinnin osalta on vaivan väärti kirjoittaa analyysikoodit sillä tavalla, että kaikki voidaan tehdä helposti uudestaan, vaikka aineisto syystä tai toisesta päivittyisi. Aineistojen virheitäkään ei kannata alkaa korjailemaan manuaalisella editoinnilla vaan niin, että korjauksesta jää toistettavuuden mahdollistama muistijälki.

Käytännössä jokaisessa tutkimuksessa aineistosta syntyy tutkimusprosessin aikana lukuisia versioita ja versionhallinta onkin oma taiteenlajinsa varsinkin, jos kyse on useamman henkilön tutkimusryhmästä, jossa aineistosta syntyy useita kopioita, jotka kaikki jalostuvat omalla tavallaan eteenpäin, kun aineiston analyysit keskittyvät ehkä hiukan eri osiin aineistoa tutkimuskysymysten mukaisesti. Hyväksi käytännöksi on osoittautunut muun muassa edellytys opinnäytetyöntekijöille antaa analyysikoodinsa pelkkien alustavien tulosten lisäksi ohjauspalaverien taustamateriaaliksi, jolloin toistettavuus säilyy ainakin tutkimusryhmän sisällä.

Yleensä tutkimusten aineistot avataan alkuperäisen tutkimusryhmän ulkopuoliselle käytölle vasta sen jälkeen, kun tutkimuksen primaarivaihe on päättynyt. Tällöin julkaistavaksi dataksi päätyy viimeisin siivottu versio aineistosta. Hyvä sinänsä niin, mutta toisaalta samalla siinä menetetään aimo annos tutkimuksen osalta kriittistä ymmärryksen kehittymistä, kun iso osa dataan liittyneistä tunnistetuista ongelmista on jo jotenkin ratkaistu, mutta ratkaisun avaimet samalla lakaistu maton alle.

Tässä piilee yksi avoimen datan suurista haasteista. Datasta tulee toisiokäytettävää ja käyttäjällä ei oikein ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa datan tuottajan tarjoamaan dokumentaatioon ja metadataan. Tietosuojan takaamiseksi aineistoa on ehkä lisäksi karkeistettu tai muuten sotkettu siten, että vaikka sillä saadaan periaatteessa analyysikoodit toistettua samansuuntaisin tuloksin kuin alkuperäisjulkaisuissa, niin data ei oikein kelpaa mihinkään muuhun. Miten voidaan taata, että datan tarjoajalla on varmasti puhtaat jauhot pussissa eikä dataa ole hiukan hiottu pahimpien rosojen tasoittamiseksi tai jopa suuremmassa määrin fabrikoitu tarjoajan tarkoitusperiä vastaavaksi?

Toki epäily tehtailluista aineistoista on aika kyynistä ja datan saattaminen avoimeksi on kyllä paljon parempi vaihtoehto kuin sen piilottaminen, jolloin voisi epäillä, että koko aineistoa ei edes ole lähtökohtaisesti ollut tai että sen analyysissa on otettu omia päämääriä tukevia vapausasteita. Eli aineiston ja analyysikoodien avoin julkaiseminen on iso askel hyvään suuntaan.

Nykyisten valeuutisten aikakautena on kuitenkin mahdollista nähdä avoimuudessa myös uhkia. Avoin aineisto ja analyysikoodi mahdollistaa periaatteellisen analyysiprosessin toiston kenen tahansa toimesta, jolla on edes hiukan teknistä osaamista käyttää tarvittavia työkaluja. Toisin sanoen analyysin toistajalta voi puuttua tutkijan ammattitaito tehdä kriittisiä tulkintoja asioista. Omaa etuaan ajava valeuutisten tehtailija voi avoimien datojen ja analyysikoodien avulla ehkä hiukan käytettäviä muuttujia ja aineiston rajauksia vaihtamalla tuottaa ”vaihtoehtoisia” tuloksia, joita kuka tahansa tutkijan koulutuksen saanut itse vastaavat tulokset saatuaan epäilisi ja suhtautuisi niihin erittäin kriittisesti.

Asiat menevät kuitenkin ongelmalliseksi, kun päättömät tulokset sinänsä voivat näyttää oikein ja huolellisesti saavutetuilta, kun niiden pohjana on ihan oikean ja kunnolla tehdyn tutkimuksen aineisto ja analyysikoodit. Voi nimittäin olla todella vaikeaa enää erottaa, että mikä on päätöntä ja mikä ei, jos koko prosessi näyttää oikealta tutkimukselta.

Pitäisikö tutkimusyhteisön olla huolissaan siitä, että tieteellisen tiedon erikoislaatuisuuden arvostus voi tämän takia kärsiä rajusti ja heikentää ylipäätään ymmärrystä tieteellisen tutkimuksen tarpeesta?

Reijo Sund

Rekisteritutkimuksen professori

Terveystieteiden tiedekunta

Itä-Suomen yliopisto

Posted on

Terveys tai talous vai terveys ja talous?

Koronavirukseen liittyvässä julkisessa keskustelussa terveys ja talous on asetettu usein vastakkain ajatuksella, että vain toinen näistä on saavutettavissa toisen kustannuksella. Jos pyritään turvaaman väestö koronavirustartunnoilta, joudutaan luopumaan taloudellisesta toimeliaisuudesta. Jos taas halutaan saada talouden rattaat rullaamaan, tämä tapahtuu vain lisääntyvien tartuntojen myötä. Tämän ajattelun mukaan terveyden ja talouden välillä on vaihtosuhde.

Mielestäni tässä kohtaa on kuitenkin hyvä erottaa toisistaan koronastrategian tavoitetila ja keinot.

Kun ajatellaan strategian tavoitetilaa, terveyteen ja talouteen liittyvät näkökohdat kulkevat käsi kädessä. Sekä terveyden että talouden näkökulmasta tilanne olisi parempi, jos koronavirustartuntojen ilmaantuvuus sekä Suomessa että maailmalla olisi vain vähäistä. Tällöin voitaisiin välttyä elämänlaadun menetyksiltä sekä ennenaikaisilta kuolemilta, jotka koronavirustartuntoihin liittyvät. Samalla vältyttäisiin myös koronaviruksen haitallisista vaikutuksista talouden toimintaan mukaan lukien terveydenhuollon vaihtoehtoiskustannukset. Kun ajatellaan asiaa terveyden ja talouden näkökulmista, järkevä tavoitetila on uusien koronavirustartuntojen ilmaantuvuuden mahdollisimman alhainen taso.

Kun tarkastellaan keinoja koronaviruksen leviämisen estämiseksi, terveys ja talous eivät enää välttämättä kulje käsi kädessä vaan niiden välille syntyy usein edellä kuvattu vaihtosuhde. Vaikuttavien keinojen käyttöönotosta aiheutuu kustannuksia, ja päätöksentekijät joutuvat vertaamaan keinoista syntyvää terveyshyötyä niiden kustannusvaikutuksiin. Poliittiset päätöksentekijät ympäri maailmaa ovat turvautuneet koronaviruksen torjunnassa sosiaalisen eristämisen keinoihin, jotka ovat aiheuttaneet merkittäviä kustannusvaikutuksia kansantalouksissa ja terveydenhuolloissa. Samaan aikaan sosiaalisen eristämisen keinot ovat olleet vaikuttavia, koska niiden seurauksena uusien tartuntojen määrät ovat lähteneet laskuun. Valitut keinot ovat synnyttäneet myönteisiä terveysvaikutuksia mutta talouden kustannuksella, eli terveyden ja talouden välillä on esiintynyt vaihtosuhde.

Viruksen hallinnassa onkin syytä keskittyä kustannusvaikuttaviin keinoihin, joilla voidaan turvata ihmisten terveydentila mahdollisimman alhaisilla kustannuksilla sekä terveydenhuollossa että koko kansantaloudessa.

Suomessa käyttöönotettuja rajoitustoimia puretaan vähitellen. Koronaviruksen leviäminen Suomessa on hidastunut ja tässä suhteessa tilanne on hyvä. Tulevaisuuteen liittyy edelleen epävarmuutta ja päätöksentekijät voivat joutua uudelleen tilanteeseen, jossa pohditaan uusia keinoja ja niiden kustannuksia ja vaikuttavuutta koronavirustartuntojen ehkäisemisessä. Toivottavasti piakkoin markkinoille saatavaan rokotteeseen liittyy myös lääkkeen tehon, vaikuttavuuden ja kustannusten arviointi. Kun rokote tulee markkinoille, kustannusvaikuttavuuden sijasta tärkeämmäksi voi kuitenkin osoittautua kysymys rokotteen kohtuullisesta hinnasta, jonka maksamiseen eri maiden hallituksilla ja ihmisillä on halukkuutta ja varaa.

Ismo Linnosmaa
Sosiaali- ja terveystaloustieteen professori
Itä-Suomen yliopisto

Posted on

Toisiolaki – erinomaisista tavoitteista syrjiviin tiedepoliittisiin linjauksiin?

Sosiaali- ja terveystietojen toissijaista käyttöä koskeva laki (552/2019, niin sanottu toisiolaki) tuli voimaan toukokuussa 2019. Sen toimeenpano on edennyt vaiheittain ja huhtikuun 2020 alusta lähtien kansallinen tietolupaviranomainen Findata on ainoa toimivaltainen luvanmyöntäjä, kun yhdistetään toisiolain alaisuuteen kuuluvia aineistoja usealta rekisterinpitäjältä. Näitä luvanvaraisia aineistoja ei enää varsinaisesti luovuteta tutkijoille vaan niihin annetaan määräaikainen käyttöoikeus Findatan tietoturvallisessa etäkäyttöympäristössä.

Lailla erinomaiset tavoitteet

Lain tavoitteet ovat sinänsä erinomaiset tutkijoiden kannalta. Sillä helpotetaan lupaprosessia ja nopeutetaan datojen käyttöön saamista keskittämällä toiminnot yhdelle luukulle. Samalla varmistetaan aineistojen tietoturvallinen käyttö puoliautomaattisesti niin, ettei tutkijoiden tarvitse erikseen käyttää aikaa ja energiaa asiasta huolehtimiseen. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, vai mitä?

Viimeistään toisiolain toimeenpanovaiheessa onkin tullut ilmi paljon tärkeitä erikoistapauksia, joissa laki ja sen tulkinnat selvästi vaikeuttavat tai vähintäänkin monimutkaistavat tutkimuksen tekemistä verrattuna aikaisemmin hyviin toimiviin käytäntöihin. Annetaan niiden tässä yhteydessä kuitenkin olla, otetaan positiivinen asenne ja uskotaan asioiden jollain tavalla vielä järjestyvän parhain päin. Kyllähän Strömsössäkin nettiyhteyksien kanssa voi olla ongelmia, kunnes saadaan tukiasemaverkosto kuntoon puhumattakaan siitä, että varsinaisten valokuituyhteyksien vetäminen saaristoon voi olla haastavaa ja ottaa hiukan aikaa.

Milloin toisiolaki toimii tavoitteidensa mukaisesti?

Keskitytään ongelmien sijaan lakia valmistellessa ydintoiminnaksi katsottuun osaseen, jossa tehdään puhdasta rekisteritutkimusta vain toisiolain alaisuuteen kuuluvilla aineistoilla. Rajoitutaan lisäksi käyttämään vain valtakunnallisia rekisteriaineistoja, joiden osalta lupiin ja aineistopoimintoihin tarvittavat prosessit ovat jo olemassa.

Tässä vaiheessa ei vielä ole käytettävissä tietoja siitä, miten sujuvasti ja näppärästi kaikki käytännön asiat todellisuudessa hoituvat, mutta jos ei ole tehty pahoja mokia, niin periaatteessa kaiken pitäisi sujua toisiolain tavoitteiden mukaisesti. Vaikuttaa niin upealta, että alkaa epäilyttämään. Onko tässä kuitenkin joku ketunhäntä kainalossa?

Ja onhan siinä. Ei ketunhäntä, mutta oravanhanka. Siis raha.

Pakolliset tutkijoille kohdistuvat maksut kohtuuttomia

Lienee kiistatta selvää, että toisiokäytön lain toimeenpano ja siihen liittyvien palveluiden pyörittäminen maksaa. On kuitenkin toinen kysymys, että minkä tahon nämä kulut pitäisi maksaa.

Tarkastellaan tilannetta tutkijan kannalta. Findatan sivuilta löytyvästä hinnastosta käy ilmi, että uuden lupahakemuksen käsittely – riippumatta siitä, kuinka monen rekisterinpitäjän datoja tarvitaan – maksaa 1 000 euroa. Tämän päälle tulee tietoturvallisen käyttöympäristön maksu, joka on minimissään 2 250 euroa vuodessa. Näiden lisäksi sitten vielä aineistojen poimintakulut ja Findatan tekemä psedonymisointityö, jotka ovat pääsääntöisesti tuntityönä laskutettavaa. Vaikuttaa siis siltä, että pienimuotoisenkin rekisteritutkimuksen aineistoon liittyvät pakolliset kulut tulevat olemaan ainakin 5 000 euroa.

Summa ei kuulosta ison ja hyvin rahoitusta saaneen tutkimushankkeen kannalta kovin isolta, mutta on aivan kohtuuttoman iso, kun ajatellaan pieniä selvitystyyppisiä tarkasteluja. Esimerkiksi graduntekijöitä ei voi laittaa tekemään rekisteritutkimusta, ellei heille keksitä tekemistä jonkun isomman datan kustannuksista jo huolehtineen projektin sisällä. Sama pätee myös muihin tutkijoihin. Jos syntynyttä alustavaa tutkimusideaa ei voi kokeilla jollain muun projektin puitteissa valmiiksi kootulla datalla, sellainen jää helposti tekemättä isojen kustannusten takia. Hinnoittelu siis suosii isoja projekteja, joissa on monia osallistuvia tahoja. Tällöin kustannukset yhtä tutkijaa kohden jäävät verrattain pieniksi, kun pakolliset maksut voidaan jakaa kaikkien kesken. Yksittäinen tutkija oman alustavan ideansa kanssa maksaa samat pakolliset maksut itse.

Otetaan esimerkiksi koronaepidemian ympärille vauhdilla noussut ”pop-up” tutkimustoiminta. Varmasti ainakin kymmenillä tai jopa sadoilla tutkimusryhmillä on herännyt idea katsoa koronaan ja sen vaikutuksiin liittyviä asioita rekisteriaineistojen perusteella. Jos vaikka sata tutkimusryhmää hakee erikseen lupia ja luultavasti aika samankaltaisia aineistoja, niin pakolliset kustannukset ovat yhteensä puoli miljoonaa. Jos tutkimusryhmät olisivat kuitenkin muodostaneet ison yhteenliittymän ja laatineet yhteisen lupahakemuksen ja aineistopohjan, niin pakolliset kustannukset olisivat jääneet parhaimmillaan alle kymppitonniin. Aika huima ero.

Toisiokäytön nykyinen toimeenpano luo syrjivän maksumuurin

Toisiokäytön laki on velvoittava eli tutkijoille ei jää valinnanvaraa sen suhteen, pitääkö heidän käyttää Findatan palveluita silloin, kun yhdistetään usean rekisterinpitäjän toisiokäytön lain alaisia aineistoja. Näin siis luodaan pakollinen maksumuuri näiden aineistojen tutkimuskäytölle ja laitetaan tutkijat maksamaan siitä, että heidän on pakko käyttää (monopoli)palvelua. Lisäkontrastia asiaan tuo se, että tietoturvallinen etäkäyttöympäristö on toteutettu CSC:n ePouta -ympäristön yhteyteen eli samaan ympäristöön, jossa muita kuin toisiokäytön lain alaisia datoja käsittelevät tutkijat voivat käyttää teholaskentaresursseja ilmaiseksi opetus- ja kulttuuriministeriön subventointia hyödyntäen.

On siis erikoista, että valtavan potentiaalin omaavia sosiaali- ja terveysaineistoja käyttäviä tutkijoita, etenkin jos heillä on paljon pienimuotoisia – mutta silti tärkeitä – tutkimusideoita, suorastaan syrjitään vaikeasti ylitettävän maksumuurin muodossa. Ilmeisesti kansanterveyttä tai vaikkapa palvelujärjestelmän toiminnan vaikuttavuutta edistävän tutkimuksen tekemistä halutaan siis tehdyllä tutkimuspoliittisella linjauksella ajaa alas, vaikka yksittäinen pienikin tutkimus voi esimerkiksi pelastaa ihmishenkiä, ennaltaehkäistä kroonisten sairauksien puhkeamista tai tehostaa palvelujärjestelmän toimintaa erittäin merkittävällä tavalla niin meillä kuin muuallakin maailmassa.

Uusi tutkimuspoliittinen linjaus?

Kannattaako todella ottaa riski, että yksikin tutkimus jää tekemättä toisiolain toimeenpanon mukaisen tutkimuspoliittisen linjauksen seurauksena sen takia, että kansallisessa mittakaavassa hyötyyn nähden täysin olemattomat kustannukset vyörytetään tutkijoiden maksettavaksi, vaikka heille se realisoituu ylittämättömänä maksumuurina?

Kysymys ei siis ole siitä, etteikö toisiolaista ja siihen liittyvistä palveluista syntyisi kustannuksia. Olisiko kuitenkin parempi tehdä tutkimus- ja välillisesti myös terveyspoliittinen linjaus, jolla oikeasti tuettaisiin eikä rankaistaisi toisiolain alaisten aineistojen tutkimuskäyttöä?

Reijo Sund
Rekisteritutkimuksen professori
Terveystieteiden tiedekunta,
Itä-Suomen yliopisto

Posted on

Faktat pöytään

Professori Osmo Kivinen ja tutkija Juha Hedman Turun yliopistosta julkaisivat rankinglistan, jossa professorien julkaisutoiminta tehtiin näkyväksi. Itselläni oli kunnia kuulua rankattujen professorien joukkoon sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinnan tutkijana. Muutamista kriittisistä kommenteista huolimatta iloitsen vilpittömästi tuloksesta tutkimusryhmäni kanssa. Reflektoin kirjoituksessani muutamia asioita, joiden vuoksi rankingsijoitus on erityisen merkittävä alallemme, jota kaikki yliopistomme tutkijatkaan eivät tunne.

Sosiaali- ja terveydenhuollon tietohallinnon koulutus alkoi Kuopiossa vuonna 2000, ja on edelleen ainoa laatuaan maassamme. Aloitus oli ennen kuulumaton – hakijoita 411. Käytännössä opiskelemaan oli vaikeampi päästä kuin lääketieteen opiskelijaksi. Opetussuunnitelmaa oli koostettu asiantuntevasti. Sisältöjä ja rakennetta testattu osittain Koulutus- ja kehittämiskeskus Aducaten suositussa sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmät täydennyskoulutuksessa. Koulutus vakinaistettiin vuonna 2005, jolloin myös professuuri perustettiin. Vuodesta 2006 olen kuulunut virallisesti yliopiston professorikuntaan.

Alkuvuosien jälkeen opiskelijoiden sisäänotto on vakiintunut, tänä vuonna aloituspaikkoja on 20. Valmistuneet ovat sijoittuneet sote-kentän johto-, suunnittelu-, kehittämis- ja koulutustehtäviin julkiselle, yksityiselle ja kolmannelle sektorille. Alumnit tapaavat syksyisin Odotettavissa koko maassa… -seminaarissa, josta on muodostunut aktiivinen verkostotapaaminen – puhutaan jopa Kuopion tiha-mafian tapaamisista. Epäilyttävästä termistä huolimatta tiimimme on tulkinnut tämän kansallisena arvostuksena.

Monitieteisyys ja kansainvälisyys ovat sisäänrakennettuina tietohallinnon koulutusohjelmassa. kansainvälinen lääketieteellinen tietotekniikan ja tiedonhallinnan yhdistys International Medical Informatics akkreditoi sen vuosina 2012 ja 2018. Kansainvälisyys on avannut jatko-opiskelijoille mahdollisuuksia testata ajatuksiaan ja saada ohjausta väitöskirjaprosessissa.

Sote-kenttä on tutkimuskohteena haasteellinen. Kun siihen yhdistetään tiedonhallinnan välineet ja menetelmät, saadaan aikaan monialaisia, -tasoisia ja -menetelmällisiä tutkimusasetelmia. Digitointi – asiakirjojen sähköiseen muotoon saattaminen ja sen vaikutukset työ- ja tietoprosesseihin – oli tärkeä tutkimuskohde 2000-luvulla, jolloin tietojärjestelmien toiminallisuuksista ja järjestelmien yhteen toimivuudesta vasta haaveiltiin. Teknologian jalkautuminen koteihin ei välttämättä ole edistänyt sote-henkilöstön tietoteknisisä valmiuksia. Nyt myös kansalaisten valmiudet sähköiseen asiointiin kiinnostavat tutkijoita. Ajankohtaisiin tutkimusteemoihin liittyykin paljon pöhinää – erityisesti digitalisaatio-käsitteeseen eli kysymykseen siitä, miten tietotekniikkaa sovelletaan käytäntöön yhteiskunnan eri tasoilla. Kun tähän yhdistetään digitalisaation ohessa syntyvät tietomassat, vaikuttaisi ala olevan avoinna kaikille tutkijoille. Todellisuudessa tekoälyn käyttäminen sote-alan kontekstia tuntematta, voi johtaa päätöksiin, jotka vaarantavat potilasturvallisuutta.

Yksi nainen ei muuta maailmaa. Tähän tarvitaan tiimi, joka työskentelee yhteisen tavoitteen hyväksi. 170 maisteria, 16 tohtoria sekä rankatut julkaisut ja niiden levinneisyys ovat pitkäjännitteisen yhteistyön tulos. Erityisen arvokkaaksi tuloksen tekee se, että tutkimustamme arvostetaan ja hyödynnetään kansainvälisesti.

Kaija Saranto

Kaija Saranto

Professori

Sosiaali- ja terveydenhuollon tietohallinto

Posted on

Ihmiset ovat laiskoja – internetissäkin

Noin vuosi sitten aloimme muutaman kollegani kanssa tutkia ihmisten käyttäytymistä Stack Exchange (SE) -verkoston sivustoilla. SE on eräänlainen asiantuntijamarkkina, jossa käyttäjät voivat kysyä kysymyksiä, joihin toiset käyttäjät vastaavat. Parhaita vastauksia antaneet käyttäjät saavat mainetta ja laajempia käyttöoikeuksia. Kaikki SE-verkoston keskustelut ovat avointa dataa, joten käyttäjien välisiä vuorovaikutuksia on helppo tutkia.

Kaikilla sivustoilla on erotettavissa aktiivinen ydinkäyttäjien ryhmä. Nämä käyttäjät vastaavat suurimpaan osaan kysymyksistä ja kommentoivat myös ahkerasti toistensa vastauksia. Alkuperäinen tutkimusajatuksemme oli kehittää menetelmä, joka ennustaisi ydinkäyttäjien määrän muutoksia ajan funktiona. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei ydinkäyttäjien määrää varsinaisesti tarvitse ennustaa, sillä se pysyi vakiona, noin 10–15 prosentissa kaikista käyttäjistä, kaikilla tutkituilla sivustoilla. Tämä siis riippumatta sivuston suosiosta yleisesti tai käyttäjien määrän vaihtelusta sivuston sisällä. Ainoastaan vasta avatuilla sivustoilla nähdään suurempi osuus ydinkäyttäjiä, mutta sekin laskee nopeasti muutaman kuukauden kuluessa sivuston avaamisesta.

Näyttää siis vahvasti siltä, että “Pareton lakina” tunnettu havainto – pieni osa ihmisistä vastaa suurimmasta osasta tuloksia – pätee myös internetin asiantuntijamarkkinoilla. Vaikka tulos lopulta olikin aivan toinen kuin aluksi oletimme, oli yllättävää, kuinka muuttumattomana ydinkäyttäjien osuus pysyy. Analysoimamme datan suuri määrä vahvistaa havaintoa. SE:n lisäksi tutkimme muitakin vastaavia sivustoja, yhteensä noin 6 500 foorumia. Vielä vuosikymmen sitten näin suurten datojen kerääminen tai analysointi olisi ollut mahdotonta.

Tutkimusartikkeli Metzler, Günnemann & Miettinen: Stability and dynamics of communities on online question–answer sites. Soc. Networks 58 (2019) on luettavissa verkossa osoitteessa https://doi.org/10.1016/j.socnet.2018.12.004

Pauli Miettinen

Datatieteen professori

Tietojenkäsittelytieteen laitos

Posted on

Tehdäänkö laatua?

Itä-Suomen yliopisto on päivittänyt strategiaansa. Koulutuksessa strategisena tavoitteena on, että opetus perustuu uusimpaan tutkimukseen ja kouluttaa osaajia tulevaisuuden työelämään. Tavoitteen mukaan UEFilla on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö ja tehokkaimmat opintoprosessit. Koulutus on myös vetovoimaista, opetus opiskelijakeskeistä ja opiskelijat valmistuvat tavoiteajassa.

Yliopiston strategian tavoitteiden tulee nyt valua tiedekuntien ja laitoksien strategiaan. Suuressa monialaisessa yliopistossa on vaikea nähdä, että yliopiston strategia yksinään ohjaisi tehokkaasti kaikkia koulutus- ja tutkimusaloja. Tarvitaan tiedekuntien ja laitoksien strategioita sekä toimenpideohjelmia, jotka ottavat huomioon yliopiston strategiset linjaukset, mutta samalla mahdollistavat alakohtaisten ominaispiirteiden huomioon ottamisen.

Koulutuksen osalta puhutaan pedagogisesta johtamisesta. Pedagoginen johtaminen pitää sisällään strategista johtamista, muutosjohtamista, operatiivista johtamista ja ihmisten johtamista. Pedagoginen johtaminen tarkoittaa tulevaisuuteen suuntaavaa opetuksen johtamista, jonka kohteita ovat sekä opetussuunnitelma ja sen kehittäminen että opetuksen ja oppimisen laadun kehittäminen ja johtaminen.

Koulutuksen osalta voidaan lähteä siitä, että koulutuksen perustehtävä on tai pitäisi olla määritelty tutkintotasolla. Koulutuksen perustehtävä on todennäköisesti määritelty opetussuunnitelmassa tavoitteina ja alatavoitteina, jotka opiskelijan odotetaan osaavan valmistumisen jälkeen. Parhaillaan tavoitteet on johdettu tiedekunnan tai laitoksen strategiasta, vaikka se ei täysin välttämätöntä olekaan.

UEFin strategian tulee ohjata sisäistä opetussuunnitelma työtä siten, että tutkimuksen yhteys koulutukseen korostuu ja koulutus takaa tulevaisuuden työelämässä tarvittavat taidot. Jälkimmäinen korostaa sidosryhmien kuulemista opetussuunnitelmatyössä. Asetettujen tavoitteiden pohjalta toteutetaan tarkempi opintojen suunnittelu, määritetään opintojaksojen tavoitteet suhteessa tutkinnon tavoitteisiin, määritetään tarkoituksenmukaisten opetus- ja työmuotojen käyttö sekä toteutetaan opetus.

Yliopiston erinomaiset opettajat toteuttavat opetuksen laadukkaasti, keräävät opiskelijapalautetta ja kehittävät omaa opetustaan ja osaamistaan. Varsinkin kun tavoitteena on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö, keskeistä on arvioida, millaisia opiskelijoita yliopistosta valmistuu. Miten he oppivat suhteessa tutkinnon tavoitteisiin ja vastaavatko tutkinnon tavoitteet tulevaisuuden työelämän tarpeita jatkuvasti muuttuvassa maailmassa? Tähän tarvitaan systemaattista jatkuvaa kehittämistä. Jatkuva kehittäminen ei puolestaan onnistu ilman systemaattista itsearviointia. Lienee selvää, ettei kehitystä juurikaan tapahdu, jos vain ulkopuoliset toimijat käyvät harvakseltaan toimintaamme arvioimassa, vaikka sekin on tärkeää.

Jatkuvan kehittämisen tueksi tarvitaan tiedolla johtamista. Tarvitaan siis opetussuunnitelman laadullista ja määrällistä arviointia. Laadullinen analyysi pitää esimerkiksi sisällään sen arviointia, onko oppiminen tavoitteiden mukaista, ovatko sisällöt ajanmukaisia, onko opetussuunnitelma tarkoituksenmukainen ja ovatko opetus- ja työmuotojen käyttö tarkoituksenmukaista. Laadullinen arviointi pitää sisällään myös oppimisen laadun arviointia, esimerkiksi opiskelijoiden tenttiarvosanojen jakauman tarkastelua, opiskelijoiden todellisen oppimisen arviointia ja itsearviointia, ja lisäksi opiskelijoiden osaamisen tarkastelua muissa tilanteissa, kuten harjoituksissa tai ryhmätöissä.

Määrällinen arviointi pitää sisällään esimerkiksi hakijamäärien, valmistumismäärien, valmistumisaikojen, opintojen etenemisen seurannan, 55 opintopistettä suorittaneiden, vaihtoon saapuneiden ja lähteneiden arviointia sekä kurssikohtaisia läpäisytietoja. Osa näistä tunnusluvuista on johdettavissa suoraan jo yliopiston strategiasta. Tässä yhteydessä myös oppimisanalytiikka ja tekoäly ovat astumassa kovaa vauhtia kuvaan mukaan. Laadullisen ja määrällisen arvioinnin perusteella määritellään kehittämiskohteet seuraavaa opetussuunnitelmaa silmällä pitäen. Sen jälkeen kehittämistoimien vaikuttavuutta arvioidaan seuraavalla kierroksella ja päätetään arvioinnin perusteella mahdollisista uusista kehittämiskohteista. Parhaassa tapauksessa kehittämisessä käydään vuoropuhelua esimerkiksi eri koulutusalojen välillä.

Tätä kaikkea tehdään nyt jo eri koulutusaloilla ja yliopiston yksiköissä eikä se ole kovinkaan uutta. Ehkä se vain voisi olla systemaattisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Jatkuva kehittäminen parantaa opetuksen laatua systemaattisesti. Sillä ei puututa koulutusalan sisältöihin, ei arvoteta eri oppimiskäsityksiä eikä puututa yliopistolle tärkeän ylimmän opetuksen vapauteen.

Yhä enemmän on alettu puhua tutkinnon tavoitteiden saavuttamisesta ja opiskelijoiden oppimisen varmistamisesta. Siis siitä, että opiskelijan osaamista arvioidaan suhteessa tutkinnon tavoitteisiin ja varmistetaan tavoitteiden mukainen oppiminen opiskelijoiden omaa vastuuta unohtamatta. Erilaisia suoria ja epäsuoria mittareita tähän on kehitelty. Tällöin keskiössä ei ole opetuksen arviointi eikä kurssiarviointi, vaan se, kuinka systemaattisesti parannetaan opiskelijan oppimista suhteessa tutkintotason tavoitteisiin.

Laatutyön pitää tukea yliopiston strategiaa ja strategisten tavoitteiden saavuttamista. Ylläkuvattu suunnittele-tee-arvioi-kehitä eli nk. Demingin ympyrä on tuttu yliopiston laadunhallintajärjestelmästä. Edellä hahmoteltu laatutyö koulutuksen puolella tukisi yliopiston strategisten tavoitteiden saavuttamista ja opetuksen laadun kehittymistä. Tutkimuksen puolella laatutyön pitäisi olla astetta helpompaa kuin koulutuspuolella. Ei siis rakettitiedettä. Lähdetäänkö tekemään siis laatua?

 

Matti Turtiainen

Professori

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan varadekaani

Posted on

Homo absens

Yuval Noah Harari näkee uudessa pamflettikirjassaan Homo Deus. A Brief History of Tomorrow (2017) tekoälyn kehittämisen vähintäänkin ongelmallisena, eikä niinkään tuomipäiväennustusten valossa Terminaattori-elokuvien tyyliin, kuin siinä valossa, mitä se tekee meille ihmisille.

Kannattaa erikseen sanoa – viimeaikaisten lööppien vuoksi – ettei Harari siis pelkää tekoälyn kaappaavan valtaa ihmisiltä.

Hän muun muassa kysyy, mikä paikka ihmiselle jää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa äly erotetaan tietoisuudesta ja jossa iso osa tiedon käsittelystä annetaan tekoälylle.

Tiedämmehän jo nyt, että teknologia muuttaa työtä, sen luonnetta, mutta se muuttaa myös arkea ja käyttäytymistämme.

Yksi puoli ilmiötä on se, että osa meistä on jo nyt niin kiinni teknologiassa, että se muuttaa kanssakäymistämmekin muiden ihmisten kanssa. On kyse muun muassa siitä, mistä kognitiivisessa psykologiassa puhutaan huomion jakamisen (shared attention) ongelmana.

Emme enää kommunikoi välittömän fyysisen ympäristömme ja sen ihmisten kanssa elein ja ilmein – koska huomiokykymme ei riitä siihen – vaan vain verbaalisesti tai graafisesti netissä. Eräs havahduttava esimerkki on imettävien äitien käyttäytymisen muuttuminen (HS 18.11.2017); vaikka asiaa ei moralisoisikaan, niin käyttäytymisen muutos on tosi.

Onko meillä nyt tässä homo absens? Ihminen, joka ei enää ensisijaisesti elä aika-paikkaisessa fyysisessä maailmassa vaan virtuaalisessa maailmassa.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Posted on

Suomi kestävän metsäbiotalouden voimalla toiselle sadalle

Biotaloudessa korvataan fossiilisten luonnonvarojen käyttöä uusiutuvilla luonnonvaroilla. Tavoite on maailman pelastaminen öljyn ja kivihiilen saastuttamalta tuhon tieltä – vähintäänkin tavoitteena on siirtää hetkeä, jolloin ihmisen on muutettava toiselle planeetalle.

Biotalous on uusiutuvien luonnonvarojen tuottamista, jalostamista, kuluttamista, kierrättämistä sekä niihin perustuvia palveluja. Se on ilmastonmuutoksen hillintää puhtain teknologioin ja ympäristöystävällisesti. Samalla tavoitellaan taloudellista kasvua sekä tasapainoista aluekehitystä, uusia työpaikkoja ja huoltovarmuutta. Kuka voisi sellaista vastustaa?

Suomessa biotalous ja sen kasvu perustuvat ensi sijassa metsiin ja puuhun. Eikä jatkossa vain paperiin ja lankkuun. Puu – ikioma Sampomme – taipuu mitä ihmeellisempiin muotoihin. Se voi olla läpinäkyvää ja taipuisaa kalvoa. Kevyttä levyä tai verkkoa, joka on kovaa kuin teräs tai kimmoisaa kuin kumi. Kangasta. Ruokaa. Lääkettä. Polttoainetta. Aurinkokennoa. 3D-tulostettuja tekoelimiä ja proteeseja. Vaikka mitä.

Biotalouden ylväistä tavoitteista huolimatta se ei voi Suomessa olla kestävää, ellei metsiemme käyttö ole kestävää. Suomen biotalousstrategian toteuttaminen muun muassa biojalostamoineen, uusine tuotteineen sekä puurakentamisineen kasvattaisi puun käyttöä merkittävästi – jopa 30 miljoonaa kuutiometriä vuosittain, jos kaikki kaavaillut biotuotetehtaat käynnistetään. Lisäkysynnän kattaminen kotimaisella puulla tuo eurot ja työpaikat koti-Suomeen.

Samaan aikaan, kun puuta ja siten hakkuita tarvitaan lisää, metsien monikäytön muukin biotalouskysyntä kasvaa, kuten luontomatkailu, hyvinvointipalvelut sekä ei-puuaineksiset tuotteet. Hakkuupinta-alan olennainen lisääminen tuntuisi metsien muissa käytöissä, maisemissa ja biodiversiteetissa. Eri tavoitteiden yhteensovittaminen tulee entistäkin tärkeämmäksi.

Yhteensovittamisen haasteisiin on ehkä yllättävältä kuulostava ratkaisu: talousmetsien puuntuotannon tehostaminen parantaisi monitavoitteisen metsänkäytön edellytyksiä. Jos talousmetsien hehtaareilla pystyttäisiin tuottamaan puuta rutkasti enemmän kuin nyt, puumotteja voitaisiin hakata lisää kasvattamatta hakkuupinta-aloja. Hehtaarisato nousisi, mutta jätettäisiin samat säästöpuut, avainbiotoopit ja puskurivyöhykkeet. Harvennus- ja avohakkuiden haitat liittyvät enemmän hakkuualaan kuin mottimääriin, hyödyt puolestaan motteihin.

Hakkuumahdollisuuksien nostaminen puuntuotantoa tehostamalla turvaisi samalla metsätalouden ekologista ja sosiokulttuurista kestävyyttä sekä metsän eri käyttöjen yhteensovittamista tilanteessa, missä hakkuumääriä pitää joka tapauksessa selkeästi lisätä mahdollistamaan metsäbiotalouden voittokulku. Puuston kasvun lisääminen on myös ilmastoteko.

Perehdy lisää: www.uef.fi/fi/web/biotalous, www.uef.fi/web/forbio, @FORBIOproject

Jyrki Kangas

Metsäbiotalouden professori