osallisuus Archives - Puheenvuoroja

October 20, 2021October 20, 2021

Elokapina ja haaste yliopistolle

Elokapinan näyttävä toiminta on viime aikoina herättänyt paljon keskustelua, onneksi myös itse asiasta. Kansalaisliikkeiden yksi rooli päätöksentekoon vaikuttamisen ohella on haastaa muita toimijoita pohtimaan omaa toimintaansa.

Elokapinan eteenpäin tuuppima keskustelu ekologisesta kriisistä liittyykin paitsi poliittisiin valintoihin, myös yksittäisten instituutioiden toimintaan. Yliopistot luonnollisesti kuuluvat tällaisiin instituutioihin. Pohdinnan arvoisia asioita ovat erityisesti suhtautuminen ympäristövastuuseen ja yliopistojen rooli kriittisen kansalaisuuden vaalijoina.

Ympäristövastuulla voidaan tarkoittaa monenlaisia kierrätys- ja energiansäästöohjelmia, mutta yliopistojen yhteydessä ydinasia on koulutus: miten ekologisen kriisin tulisi heijastua koulutuksen sisältöihin?

Tällä hetkellä kestävä kehitys on hitaasti mutta määrätietoisesti läpäisemässä yliopistokoulutusta. Sitä pyritään jalkauttamaan poikkitieteellisesti osaksi mitä erilaisimpia sisältöjä, ja joissain papereissa kestävän kehityksen tuntemus esiintyy jo ”geneerisenä taitona”. Lähivuosina vaatii jo jonkinlaista kieroa lahjakkuutta taiteilla itselleen yliopistotutkinto perehtymättä kestävän kehityksen tavoitteisiin. Hyvä niin: yliopistolla ymmärretään, mikä ajassa on tärkeää.

Kestävä kehitys on kuitenkin vain yksi tapa ekokriisin käsitteellistämiseen. Siihen on sisäänkirjoitettu korostetun tekninen lähtökohta: ongelmia hallitaan sopivanlaisella politiikkasektoreiden välisellä yhteistyöllä yhdistettynä ohjattuun innovaatiotoimintaan. Kestävä kehitys on suorastaan ylpeästi hallinnollista ja poliittisesti puolueetonta. Samalla kestävä kehitys kuitenkin sivuuttaa merkittävän jakolinjan suhteessa ekokriisiin reagoimiseen. Juuri tämä on nähdäkseni elokapinan esittämä tärkeä haaste.

Jokseenkin kaikki ymmärtävät, että erityisesti ilmastonmuutoksen kanssa on tosi kyseessä. Mutta reaktiot asiaan ovat hyvin erilaisia. Yhdet haluavat luottaa vallitsevan elämäntavan jatkuvuuksiin ja siihen, että ongelmat voidaan hoitaa järkevästi jossain taustalla, hallinnollisina ja teknologisina toimenpiteinä. Toisille kyse on hätätilasta, kriisistä ja katkoksesta. Elokapina edustaa nimenomaan jälkimmäistä ajatustapaa. Liikenteen häiriökin voidaan ajatella symbolisena eleenä, joka kertoo, että nykyisen elämäntavan näkökulmasta häiriöitä on joka tapauksessa edessä. Kahdenlaisista häiriöistä voidaan vielä valita, ja elämäntavan muutokset ovat se pienempi paha.

”Elämäntapa” on toki epämääräinen käsite. On kuitenkin kysymisen arvoista, mihin yliopisto ajattelee ihmisiä valmistavansa. On varmasti yliopiston tehtävä pitää huolta siitä, että koulutetut ihmiset osaavat hallinnoida pulassa olevaa maailmaa ympäristöpolitiikan ja laajemminkin ylätason politiikkakoordinaation keinoin. Mutta eikö tulevaisuuteen varautuessa pitäisi osata hahmottaa ja käsitteellistää myös äkkikäännöksiä, kriiseissä ja katkoksissa navigointia, luopumistakin?

”Ilmastohätätilan” käsite, jota Elokapina on pitänyt paljon esillä, viittaa nimenomaan tarpeeseen ajatella poikkeusaikojen käsitteillä. Onkin mielenkiintoista seurata, miten kestävän kehityksen ja hätätilan käsitteellistykset kamppailevat julkisuudessa ja erilaisten organisaatioiden itseymmärryksessä. Toisaalta on hyvä seurata, miten hätätila-ajattelu konkretisoituu: julistus voi myös olla aika kevyt toimi. Entinen työnantajani Jyväskylän yliopisto julisti taannoin ilmastohätätilan ensimmäisenä yliopistona Suomessa, mutta oli aika työlästä saada selvää, mihin se käytännössä vaikutti.

Hallinnollisen järjen yksipuolinen vaaliminen ei ole ongelma ainoastaan liiallisen jatkuvuuksiin luottamisen takia. Toinen ongelma on illuusio hallinnollisen järjen aloitteellisuudesta. Hallinto ja politiikan arki kun ei lopulta ole kovin osaavaa ongelmien itsenäisessä tunnistamisessa. Pikemmin ne noudattavat kulloinkin hallitsevaa käsitystä siitä, mitä yhteiskunnalliset ongelmat ovat ja minkälaisia mahdollisia ratkaisumalleja niihin on olemassa. Hallinnon järki on paljon vahvemmin kansalaisten luoman paineen ohjaama kuin sen itseymmärrys myöntää. Yliopistojen onkin hyvä kysyä itseltään, valmistavatko ne ihmisiä järkevän poliittisen ohjauksen toteuttamisen lisäksi toimimaan aktiivisina ja kriittisinä subjekteina.

Pedagogisen viisauden mukaan koulutuksen haaste on valmistaa maailmaan, jota ei vielä ole. Mutta tämäkään ei riitä: pitäisi opettaa ihmisiä vaatimaan maailmaa itselleen elinkelpoiseksi. On merkillepantavaa, että kestävän kehityksen politiikka kattaa lähes kaikki kuviteltavissa olevat yhteiskunnalliset kysymykset, mutta osallisuus ja kansalaisena toimiminen loistavat poissaolollaan.

Osallistuvan kansalaisuuden näkökulman laimeus on jo valmiiksi suomalaisen poliittisen kulttuurin piirre. Suomalainen protestikulttuuri on perinteisesti hiljaista ja järjestäytynyttä, ja monilla ihmisillä on taipumus ajatella protesteja järjestyksen häiritsemisen kehikossa, kansalaisosallistumisen oikeuksien käyttämisen kehikon sijaan. Tällainen mentaliteetti on vihamielistä aktiiviselle yhteiskunnalliselle osallisuudelle ja vierastaa ajatusta mielensä osoittamisen oikeuksista arvokkaina, kaikille kuuluvina oikeuksina.

Kyseessä on kuitenkin myös sukupolvikysymys. Tutkimusten mukaan keski-ikäisten ja sitä vanhempien keskuudessa ymmärrys poliittisista perusoikeuksista on selvästi heikompaa kuin nuoren sukupolven keskuudessa. Tämä käy ilmi esimerkiksi selvitettäessä, kuinka suuri osa satunnaisesti valitusta vastaajajoukosta uskoo, että mielenosoitukseen tarvitaan Suomessa poliisin lupa.

Keski-ikäisenä pidän tätä myös arkikokemuksen mukaisena. Selvästikin lasteni sukupolvi, nykyiset koululaiset, oppivat kansalaisoikeuksista ja osallisuudesta paljon enemmän kuin meidän 1980-luvulla alakoulua käyneiden sukupolvi oppi. Nykyiset koululaiset jäsentävät luontevammin asioita vaikkapa lasten oikeuksien kautta ja ovat tottuneempia ajattelemaan itseään osallistuvina subjekteina omassa lähiyhteisössään. Koko ajan kasvaa sukupolvia, jotka ovat pätevän suorittamisen ohella hyviä myös vaatimaan.

Kysymys on siitä, ymmärretäänkö tämä pedagogisena onnistumisena myös silloin, kun nuorison protestointi on pykälän verran radikaalimpaa? Ja ymmärretäänkö yliopistojen identiteettityössä vaalia kriittisen kansalaisuuden ihanteita? Vai katsooko yliopisto tyytyväisenä kohti tulevaisuutta, jossa poikkihallinnollista kestävää kehitystä kyllä edistetään, mutta osallisuuden tilat kaventuvat – ja uskotaanko kestävän kehityksen tavoitteiden edes toteutuvan sellaisessa maailmassa?

Teppo Eskelinen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

June 4, 2021

Sosiaalisesti kestävä maaseutu tunnistaa elämän moninaisuuden – kestävät ratkaisut eivät kuitenkaan synny ilman määrätietoista työtä

Kestävä maaseutu -hankkeen kuvituskuva. — Penkkikahvila on Maaseudun Sivistysliiton kehittämä dialoginen kuulemisen ja yhteisökehittämisen menetelmä, jonka tavoitteena on lisätä viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien sekä kuntalaisten välistä vuoropuhelua. Kuvaaja: Martu Väisänen

Osallisuustyön tavoitteena on lisätä vuoropuhelua kunnallisessa päätöksenteossa ja palvelujen kehittämisessä. Käytännössä tämä tarkoittaa kuntalaisten mukaan ottamista itseään ja omaa lähiyhteisöään koskevissa asioissa erilaisin lähidemokratian keinoin.

Yhteinen ymmärrys on mahdollista muodostaa, kun riittävän varhaisessa vaiheessa aidosti kuunnellaan erilaisia näkökulmia ja annetaan aikaa harkinnalle ja mielipiteen muodostamiselle. Tämänkaltainen dialogi tuo esille maailman ja ilmiöiden monimutkaisuuden sekä samasta asiasta tehtyjen erilaisten tulkintojen perustelut. Kun mahdollisimman kattava kokonaiskuva käsiteltävästä asiasta on olemassa, on helpompi olla siitä jotain mieltä, pystyä perustelemaan oma näkemyksensä – ja ehkä myös hyväksyä eriävä mielipide.

Tämän blogin huomiot kiinnyttävät yhteistyöhön, jota Maaseudun Sivistysliitto, Itä-Suomen yliopisto ja Kuntaliitto toteuttavat Kestävä maaseutu -hankkeessa. Mukaan ovat lähteneet viisi kuntaa eri puolilta Suomea – Ilomantsi, Karvia, Posio, Tammela ja Viitasaari. Hankkeen tavoitteena on etsiä uusia näköaloja koskien asukkaiden hyvinvointia ja alueiden elinvoimaa vähenevän ja ikääntyvän väestön maaseutualueilla (ns. supistuvat alueet) kestävän kehityksen viitekehyksessä. Lisäksi hankkeessa toteutetaan osallistavaan toimintatutkimukseen perustuva kehittämisosio maaseutuyhteisöjen aktivoimiseksi sosiaalista kestävyyttä ja elinvoimaa vahvistavien toimintamallien kehittämiseksi. Hanke kytkeytyy näin sekä osallisuuden tutkimukseen että yhteisökehittämiseen.

Ensimmäinen osallistavan toimintatutkimuksen kierros järjestettiin kunnissa virtuaalisina penkkikahviloina, jotka olivat avoimia kaikille kiinnostuneille. Penkkikahvila on Maaseudun Sivistysliiton kehittämä dialoginen kuulemisen ja yhteisökehittämisen menetelmä, jonka tavoitteena on lisätä viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien sekä kuntalaisten välistä vuoropuhelua. Penkkikahvilassa kuntalaisia kuullaan ja heidät otetaan mukaan omaa kuntaansa koskeviin asioihin ja kehittämistyöhön.

Penkkikahvilat tavoittivat yhteensä noin sata osallistujaa, jotka olivat viranhaltijoita, luottamushenkilöitä, järjestöjen edustajia ja yksittäisiä kuntalaisia. Yhteisissä keskusteluissa pohdittiin sitä, mistä kunnan elinvoima ja oma hyvinvointi rakentuu. Mielenkiintoista oli huomata, että keskusteluissa löytyi asioita, jotka yhdistivät kaikkia kuntia ja toisaalta jokaisessa kunnassa osattiin tunnistaa omia erityisiä piirteitä ja olosuhteita, joilla koettiin olevan vaikutusta elinvoimaan ja hyvinvointiin.

Osallisuuden näkökulmasta keskeisiä havaintoja olivat kuntalaisten kokema yhteisöllisyys tai sen puute (tai ehkä ennemminkin huomiot yhteisöllisyyden kasautumisesta ja toisaalta joidenkin jäämisestä sen ulkopuolelle), eri toimijoiden välinen vuoropuhelu tai sen puute sekä kuntalaisten näkemys peruspalvelujen, asukkaiden, yritysten ja kunnassa kävijöiden (esim. matkailijoiden) näkökulmien välisestä tasapainosta. Samalla yhteisessä puheessa kuului myös poikkeuksellisen korona-ajan luomat uudet avaukset ja äänenpainot liittyen maaseutuun, monipaikkaisuuteen ja etätyömahdollisuuksiin.

Kuluttamisen ja elintason nousun sijaan kaivataan merkityksellistä elämää

Ensimmäisen Penkkikahvila-kierroksen tutkimuksellinen analyysi nostaa esiin kiinnostavia havaintoja koskien koettua hyvinvointia ja näkemyksiä siitä, mistä hyvä elämä koostuu. Käydyissä keskusteluissa, ja niin sanotuilla sanapilvillä kerätyissä vastauksissa, hyvän elämän ulottuvuuksina painottuvat hyvät ihmissuhteet, terveys, mielekäs työ ja tekeminen sekä yhteisöllisyys. Yhteisöllisyyden merkityksinä painotetaan välittämisen kulttuuria, naapuriapua ja osallisuuden kokemusta. Myös luonto, oma tila ja rauha sekä puhdas ruoka ja ympäristö painottuvat vastauksissa.

Esiin nousseita hyvän elämän ulottuvuuksia voi pitää tuttuina juttuina – joku voisi jopa sanoa, ettei mitään uutta ja yllättävää. Mutta kun vastauksia tarkastelee tarkemmin, nousee aineistosta kiinnostavia painotuksia ja yhtymäpintoja suhteessa kestävän hyvinvoinnin viitekehykseen.

Hyvän elämän pohdinnoissa ei juurikaan nouse esiin elintasoon tai aineelliseen kulutukseen liittyviä näkökulmia (hyvinvoinnin having-ulottuvuus). Havainto on kiinnostavasti yhteydessä esimerkiksi kestävyystutkija Arto O. Salosen näkemyksiin, että hyvinvoinnin tarkastelussa tulisi siirtyä entistä enemmän elintason tarkastelusta elämänlaatua koskeviin kysymyksiin. Osallistavaan toimintatutkimukseen perustuva aineisto antaa viitteitä, että juuri tähän suuntaan ruohonjuuritasolla katsotaan.

Aineellisen elintason sijaan hyvinvoinnin kysymyksinä korostetaan erityisesti merkityksellisiä suhteita (hyvinvoinnin loving-ulottuvuus). Hyviä ja läheisiä ihmissuhteita, kuulumista ja kiinnittymistä yhteisöön sekä suhdetta luontoympäristöön ja sen tarjoamaan tilaan, rauhaan, harrastusmahdollisuuksiin ja lähellä tuotettuun puhtaaseen ruokaan.

Suhteessa mielekkääseen ja vastuulliseen toimintaan (hyvinvoinnin doing-ulottuvuus) korostetaan työn ja tekemisen mielekkyyttä – kokemusta siitä, että on yhteisölle ja yhteiskunnalle tärkeä. Myös yhteinen tekeminen ja “kehittämisen meininki” omassa kotikunnassa koetaan tärkeäksi.

Monipuoliset paikalliset harrastusmahdollisuudet sekä yhteisöllisyyttä ja osallisuutta vahvistava paikallinen toiminta tarjoavat mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen ja elävään läsnäoloon (hyvinvoinnin being-ulottuvuus).

Kaiken kaikkiaan käydyt keskustelut osoittavat, että osallistavin menetelmin saadaan moniäänisyyttä ja uusia avauksia, jotka haastavat pohtimaan hyvinvointia ja alueiden elinvoimaa uudella tavalla. Ruohonjuuritasolta nousevissa keskusteluissa on tunnistettavissa myös selkeitä yhtymäkohtia kestävää hyvinvointia ja sosiaalista kestävyyttä koskeviin keskusteluihin.

Monimutkainen toimintaympäristö haastaa sosiaalisen kestävyyden ratkaisuja

Kuntien tulevaisuuden isona haasteena on kestävän kehityksen juurruttaminen kaikkeen kuntien toimintaan. Erityisenä haasteena on sosiaalisen kestävyyden ulottuvuus. Miten voimme tehdä sosiaalisesti kestäviä ratkaisuja ja päätöksiä yhä monimutkaistuvassa toimintaympäristössä?

Huolimatta siitä, mitä tapahtuu sote-uudistukselle, tulee tulevaisuuden kunta yhä edelleen huolehtimaan asukkaidensa hyvinvoinnista laaja-alaisesti. Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta kunnissa tulee huomioida erityisesti heikommassa asemassa olevien kuntalaisten äänen ja näkemysten välittymisestä palvelujen suunnitteluun ja sitä kautta päätöksentekoprosesseihin. Hyvä elämä ja arjen sujuminen kuuluvat kaikille.

Kunnat erilaistuvat kiihtyvällä vauhdilla. Yhteistä kaikille kunnille on kuitenkin se, miten saamme vahvistettua kuntalaisten luottamusta kuntahallintoon ja sitä kautta lisättyä myös osallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemusta. Voisiko tässä hyödyntää laajemminkin kuntalaisten, luottamushenkilöiden ja kuntien työntekijöiden vuoropuhelua lisääviä työtapoja, kuten päätösten vaikutusten ennakkoarviointia? Tuottaisiko se sosiaalisesti kestävämpiä päätöksiä?

Osallisuus on osa kuntademokratiaa ja kunnissa osallistetaan asukkaita mittavassa määrin. Tällä hetkellä osallisuustyö on kunnissa kuitenkin huomattavasti aliresurssoitua. Myös osallisuustyö vaatii koordinointia ja sen kuntoon laittaminen ei ole vain oman työn ohessa tehtävää työtä vaan sosiaalisesti kestävän kunnan tunnusmerkki.

Kirjoittajat:

Mari Kattilakoski, tutkija, Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Päivi Kurikka, erityisasiantuntija vastuualueenaan kuntademokratia, asukkaiden osallistuminen ja osallisuus, sekä kuntien ja järjestöjen yhteistyö, Kuntaliitto erityisasiantuntija

Virpi Harilahti-Juola, kehittämispäällikkö vastuualueenaan osallisuus ja kuntakumppanuus, Maaseudun Sivistysliitto

Kaisa Kervinen, yhteisökehittäjä osallisuustyön parissa, Maaseudun Sivistysliitto

May 19, 2021

Miksi nuorten ääni pitää saada kuuluville YK:n metsäfoorumissa?

YK:n jäsenmaat vahvistivat vuonna 2015 kestävän kehityksen toimintaohjelman, joka ohjaa kestävän kehityksen edistämistä vuosina 2016–2030. Kestävän kehityksen tavoitteiden pyrkimyksenä on poistaa äärimmäinen köyhyys maailmasta ja turvata hyvinvointi ympäristölle kestävällä tavalla. YK:n metsäfoorumi (UNFF) tuottaa tietoa siitä, miten metsiin liittyviä kestävän kehityksen tavoitteita tuetaan ja toteutetaan globaalisti. Miksi juuri nuorten osallistuminen YK:n metsäfoorumiin on tärkeää, ja miksi heidän äänensä pitää saada kuuluville myös metsäkeskustelussa?

Olen seurannut Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) metsäfoorumin (United Nations Forum on Forests, UNFF) toimintaa sen perustamisvuodesta 2001 asti. Juuri samana vuonna, kun foorumi perustettiin, jätin ensimmäisen väitöskirjaani liittyvän apurahahakemuksen. Väitöskirjani koski kansalaisten osallistumista ja osallisuutta metsävarojen hoidossa ja hallinnassa. Seurasin Suomen kehitysyhteistyömäärärahoilla tuettuja metsä- ja maaseudun kehityshankkeita Tansaniassa, Mosambikissa, Laosissa ja Vietnamissa.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, osallistuin Suomen valtuuskunnan mukana YK:n kuudenteentoista metsäfoorumiin huhtikuun lopussa 2021. Aikaa on kulunut, ja seuraan edelleen tutkimustyössäni sekä YK:n metsäfoorumin toimintaa, kansalaisten osallistumista ja osallisuutta luonnonvarojen hallinnassa, että sitä, miten Suomen kehitysyhteistyö tukee luonnonvarojen hallintaa.

Metsäfoorumin vuosittaiset kokoukset ovat yksi osoitus Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetyn YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin jälkeen vahvistunutta kansainvälistä ympäristöyhteistyötä. Foorumin vuosittaiset kokoukset tarjoavat YK:n jäsenmaiden hallituksille mahdollisuuksia kansainvälisen metsäpolitiikan kehittämiseen. Metsäfoorumi on niin sanottu pehmeän päätöksenteon (soft law) YK:n foorumi, ja sen avulla ei aseteta velvoittavia (hard law) tavoitteita vaan raportoidaan ja seurataan jäsenmaiden asettamia tavoitteita. UNFF on siis osa YK:n metsästrategiaa ja UNFFin työ on pitkälti strategian toimeenpanon seurantaa. UNFFin vuosittaisten kokousten tarkoituksena on varmistaa, että kaikki YK:n metsiin liittyvä työ on koordinoitua ja johdonmukaista. Metsästrategia on linkitetty Agenda 2030 -tavoitteisiin, joiden avulla globaalisti pyritään varmistamaan kestävän kehityksen tavoitteiden toteutuminen (sustainable development goals, SDGs).

Agenda 2030:n kestävän kehityksen toimintaohjelmavastuu Agenda 2030:n toimeenpanosta on valtioilla ja tavoitteet koskevat maailman kaikkia maita. Tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan kuitenkin myös kansainvälistä politiikkaa ja yhteistyötä sekä paikallishallinnon, yksityissektorin, kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten laajaa osallistumista.

Nuorten osallisuus UNFF-kokouksiin tärkeää

Itselleni tämän kevään UNFF-kokous oli merkityksellisin siksi, että sain pitää ensimmäisen puheenvuoroni Suomen valtuuskunnan jäsenenä metsäfoorumin kokouksessa. Ja Suomen puheenvuoro kuului näin:

“We align ourselves with the statement given on behalf of EU and its member states. We support major groups’ message on inclusivity. Finland has traditionally encouraged stakeholders’ participation to its delegation, and that is the case also this year. Especially the participation of youth delegates is crucial to this process, and we encourage all countries to support youth delegates participation to this important process.”

Teille lukijoille nämä lauseet kuulostavat ehkä tylsiltä ja YK:n diplomaattiseen ilmaisutapaan sidotuilta. Minulle tutkijana näillä on iso merkitys, koska niissä korostuvat kaksi asiaa: erilaisten toimijoiden osallisuus ja nuorten mukaan ottaminen kansallisiin UNFF-valtuuskuntiin. Suomen puheenvuoron jälkeen Saksan UNFF-valtuuskunnan jäsen kommentoi yksityisviestissää minulle, että Suomen viesti on vahva ja kantaaottava. Nuoria UNFF-foorumilla edustava ryhmittymä taas kiitti sähköpostitse Suomea nuorten tukemisesta ja heidän osallistumisensa tärkeyden korostamisesta.

Nuoria YK:n metsäfoorumissa edustaa kansainvälinen metsäopiskelijoiden järjestö (International Forestry Students’ Association, IFSA). Järjestö on toiminut aktiivisesti saadakseen nuorille mutta myös muille sidosryhmille kuten järjestöille, naisille ja vähemmistökansoille tärkeitä asioita kuuluviin YK:n metsäfoorumin kokouksissa. IFSA:n on jatkuvasti etsittävä rahoitusta tukeakseen nuoria osallistumaan metsäfoorumin kokouksiin, koska nuoret eivät ole mukana jäsenmaiden valtuuskunnissa. Ja juuri siksi iso harppaus kohti vuorovaikutteisempaa metsäkeskustelua olisi, että nuoret saataisiin mukaan maiden UNFF-valtuuskuntiin ja näin myös seuraamaan maakohtaisten tavoitteiden seurantaa.

Miksi juuri nuorten rooli metsäkeskustelussa on tärkeää, ja miksi heidän äänensä pitäisi saada kuuluville YK:n metsäfoorumilla? Vastaus kiteytyy hyvin aineistossa, jota ALL-YOUTH-tutkimushanke on kerännyt viimeisen kahden vuoden aikana. Tässä yksi suora lainaus haastatteluista:

“Uskoisin, että ehkä tämä luonnonsuojelupuoli on semmonen, mistä nuorilla on ehkä enemmän tietoa ja mihin ovat perehtynneet enemmän et se on ehkä tullu just meijän sukupolvelle silleen, ennemmän ku meijän vanhempien sukupolvelle.”

Haastateltujen nuorten metsänomistajien mukaan metsiin liittyvää tietoa etsitään ja saadaan hyvin erilaisista tietolähteistä (esimerkiksi koulusta, harrastusten kautta, vanhemmista ja sukulaisilta, sosiaalisesta mediasta sekä metsätalousneuvontaa tarjoavilta organisaatioilta). Tieto sirpaloituu mutta myös moniarvoistuu. Juuri siksi nuorten arvot ja asenteet metsäasioissa ovat moninaiset, mutta heillä on myös osaamista omaksua ja toteuttaa uudenlaisia metsiin liittyviä globaaleja tavoitteita.

Esimerkiksi globaalit ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen liittyvät tavoitteet vaativat uudenlaista ajattelua ja sopeutumista myös metsäsektorilta. Tähän liittyy myös Suomessa keskustelua herättänyt turvemaiden käyttö. Myös globaalisti turvemailla tapahtuva metsätalous on niin sanottu ”viheliäinen ongelma” (wicked problem). Turvemailla tapahtuva metsäojitus ei yksin aiheuta ilmastopäästöjä, vaan tuotannon ja tupeen aiheuttamat maaperä- ja vesistökuormitusta ovat globaalisti iso ympäristöongelma.

Samaan aikaan turvemailla tapahtuvaan maa- ja metsätaloustuotantoon liittyy taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä, jotka vaikeuttavat ympäristön kannalta kestävien ratkaisujen löytämistä. Yksittäisiä kansalaisia tai vaikkapa paikallisia yrittäjiä ei tulisi vastuuttaa kantamaan kohtuutonta vastuuta siirryttäessä kestävämpiin maa- ja metsätalouden muotoihin.

YK:n metsäfoorumilla on keskusteltu myös turvemailla tapahtuvasta tuotannosta ja metsiensuojelusta vuosia. Yhdeksi ratkaisuksi on tarjottu niin sanottua integroitua maankäytön suunnittelua, jonka avulla pyrittäisiin huomioimaan erilaisia tarpeita ja näin vähentämään metsätalouteen ja luonnon monimuotoisuuteen liittyviä konflikteja. Integroidun maankäytön suunnittelun menetelmillä pystytään luomaan dialogia erilaisten toimijoiden välillä sekä huomioimaan eri sektoreiden ja paikallisten asukkaiden tarpeet.

Sidosryhmien edustajat kuten nuorten edustajat ovat YK:n metsäfoorumilla pitäneet esillä vuorovaikutteisuuden tarvetta erilaisten toimijoiden välillä. Metsäfoorumi on ollut neutraali, soft law -instrumentti, keskustella esimerkiksi maankäytön suunnitteluun liittyvistä mahdollisuuksista.

Integroidun maankäytön suunnittelun keinot ovat kuitenkin vielä heikosti tiedostettuja sekä kansainvälisesti että jopa meillä Suomessa, ja niitä käytetään hyvin paikallisesti. Esimerkiksi Metsähallitus on valtion mailla kehittänyt maankäytön suunnittelua ja osallistavia menetelmiä erilaisten käyttötarkoitusten ja eri käyttäjien vaatimusten arviointiin ja huomiointiin. Tätä osaamista ja digitaalisia palveluita voisimme tarjota globaalisti, koska meillä Suomessa olisi osaajia ja kehitettyjä innovaatioita liittyen integroituun maankäytön suunnitteluun. Tästä huolimatta integroitu maankäytön suunnittelu ei ole laajemmassa käytössä Suomessa. Ja kysymys kuuluu, ovatko vanhat rakenteet ja organisaatiot liian kankeita omaksumaan uusia menetelmiä.

Muutos tapahtuu hitaasti, mutta uskoa muutokseen ja toivoa löytyy

Palataanpa lopuksi YK:n metsäfoorumin istuntoon huhtikuussa 2021. Suomen puheenvuoro, jonka sain lukea, kirjautui tässä muodossa UNFF-kokouksen pöytäkirjaan:

”Countries were invited to support such activities, and to consider involving youth in their delegations in international meetings. Barriers to obtaining support from philanthropic organizations should be also explored.”

Eli toivoa on, että nuoret pääsisivät mukaan jäsenmaiden UNFF-valtuuskuntiin, eivät vain erillisenä ryhmänä YK:n salin lehtereillä vaan itse valtuuskuntiin. Aika näyttää, ottavatko YK:n jäsenmaat metsäfoorumin suosituksen käytäntöön. Esimerkiksi naisten ja miesten välinen tasa-arvo toteutuu jo useissa valtuuskunnissa. Toivottavasti myös nuorten edustajien mukanaolo kansainvälisillä foorumeilla tulee joskus olemaan itsestään selvää. Muutos tapahtuu hitaasti, mutta aina kun on uskoa muutokseen, on myös toivoa. Myös YK:ssa.

Irmeli Mustalahti

Luonnonvarahallinnan professori, Itä-Suomen yliopisto

ALL-YOUTH Kestävää kehitystä luomassa -osatutkimuksen johtaja