Akateeminen tietokantahaku sanalla ”millenniaali” nostaa esiin jonkinlaisen irvikuvan siitä, miten nykyisiä nelikymppisiä ja sitä nuorempia sukupolvia on tutkimuksissa tarkasteltu.
Jonkinlaisena huipentumana silmään pistää teos “Millenniaalikuiskaaja: Käytännöllinen, tulosorientoitunut taktiikkakirja työskentelyyn maailman suurimman sukupolven kanssa ja sen motivoimiseen.” Tarvitaanko siis tätä sukupolvea varten erityiskoulutettuja kuiskaajia?
Raflaavasta nimestään huolimatta kyseinen teos ja kymmenet vastaavat artikkelit edustavat akateemisia tieteellisiä julkaisuja, joissa millenniaaleja käsitellään yhtenä sukupolviryhmänä, jolla on yhtenäinen identiteetti ja arvomaailma. Monessa tutkimuksessa myös jaetaan ajatus siitä, että millenniaalit ovat haaste tai ongelma, joka tulee ratkaista.
Hetkinen. Seis. Voiko näin suurella joukolla olla yhtenäinen arvomaailma tai tunnistettava ryhmäidentiteetti?
Millenniaaleilla tarkoitetaan usein vuosituhannen vaihteessa täysi-ikäistyneitä – siis 1980-luvun alkupuolella syntyneitä. Tästä huolimatta kyseinen Y-sukupolvi määritellään useimmiten vuosina 1980–1995 syntyneiden joukoksi. Seuraava Z-sukupolvi – myös diginatiiveina ja postmillenniaaleina tunnettu – haarukoidaan näin ollen 1990-luvun puolivälistä tai 2000-luvun alusta vuoteen 2015 syntyneiden polveksi.
Ryhmäidentiteetti sivuuttaa yksilöiden moninaisuuden
Toimittamamme akateeminen artikkelikokoelma Millenniaalien kirkko: Kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko tarkastelee Y- ja Z-sukupolvien arvomaailmaa erityisesti suhteessa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Teos on osa laajempaa kirkkohallituksen selvityshanketta.
Laaja-alainen kirjoittajajoukko tarkastelee moninaisten aineistojen pohjalta sitä, mitä niin millenniaalit kuin postmillenniaalit ajattelevat kirkkoon, katsomukseen ja tärkeisiin elämänarvoihin liittyvistä kysymyksistä. Valtaosa kirjoittajista edustaa tutkittua ryhmää itsekin.
Käsitys millenniaalien tai minkään muunkaan sukupolviajatteluun perustuvan ryhmän kovin yhtenäisestä ryhmäidentiteetistä on yksinkertaistava, vaikka tiettyjä sukupolvea yhdistäviä avainkokemuksia onkin mahdollista löytää. Suomalaisten millenniaalien tapauksessa yksi tällainen voisi olla heidän lapsuuteensa tai nuoruuteensa ajoittunut 1990-luvun lama.
Yksinkertaistavaan sukupolviajatteluun nojaavassa ajattelussa on vaarana sivuuttaa yksilön identiteetin rakentumiseen vaikuttavat moninaiset tekijät. Esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa ja postkolonialistisessa tutkimuksessa on jo pitkään painotettu yksilön identiteetin rakentumisen monitahoisuutta eli intersektionaalisuutta. Ihmisyys muodostuu erilaisten tekijöiden (esimerkiksi ikä, sukupuoli, sosiaalinen asema, etnisyys, seksuaalinen suuntautuminen, terveydentila) leikkauspinnassa.
Yksilöllisyys ja moniarvoisuus yhdistyy hiljentymiseen ja hengelliseen etsimiseen
Millenniaalien arvojen muutos ja muutoksen painottaminen erilaisin tavoin ovat olleet keskiössä myös heihin (eli meihin) liittyvissä kirkollisissa ja uskonnollisuutta koskevissa keskusteluissa. Jos meistä millenniaaleista ei käytetä termiä ”ongelma”, olemme vähintään ”yksilöllisen valinnan” sukupolvi, joka on haaste, joka tulee kohdata, houkutella takaisin tai voittaa puolelleen.
Kirkon kannalta tehtävä on omaa luokkaansa. Vastassa on ensimmäinen sukupolvi, joka on selvästi aikaisempia sukupolvia vähemmän uskonnollinen.
Myös tämän hetken yhteiskunnassa on havaittavissa suomalaisten arvojen laajempia muutostrendejä. Keskeisinä arvoina painottuvat esimerkiksi yksilöllisyys ja samanarvoisuus.
Enää ei ole itsestään selvää, että uskonnollisissakaan perheissä uskonnollisuus periytyisi, sillä uskonnottomuus siirtyy vahvemmin sukupolvelta toiselle kuin uskonnollisuus. Toisaalta hengellinen etsijyys on entisestään vahvistunut nuoremmissa sukupolvissa. Kysymykset hiljentymisestä ja pysähtymisestä sekä siitä, miten minä tätä elämääni elän, ovat tärkeitä.
Vastauksia omiin elämänkysymyksiin sekä kokemusta kuulumisesta etsitään yhteisöistä, joissa on tarjolla aktiivista toimijuutta ja osallisuutta. Osa löytää vastauksia esimerkiksi kirkon pienistä, ruohonjuuritasolta rakentuneista yhteisöistä, osa taas tarkastelee arvomaailmaansa moniuskontoisista näkökulmista.
Monet vierastavat uskonnollisuuteen ja hengellisyyteen liittyviä kysymyksiä kokonaan ja etsivät merkityksellisyyttä muilta elämän osa-alueilta. Luonnon ja luomakunnan merkitys nuoremmille sukupolville nousee esiin vahvasti. Tulevaisuuden toivo kiinnittyy planetaariseen toivoon siitä, että ihmiskunta ei tuhoaisi tätä maailmaa.
Olemme osa meitä – ei heitä
Millenniaalien tai postmillenniaalien sukupolvet eivät tarvitse tai kaipaa millenniaalikuiskaajia, jotka selvittäisivät heidän salansa ja tekisivät heidät sukupolvina ymmärrettäviksi vanhemmille polville. Myös kirkon olisi tämän takia syytä siirtyä eteenpäin nuorempiin sukupolviin liittyvästä haaste- ja ongelmalähtöisestä puheesta.
Niin millenniaalit kuin sitä nuoremmatkin tulisi päin vastoin nähdä osana “meitä” eikä osana “heitä”. Jos kirkon ajatellaan rakentuvat kaikista sen jäsenistä, kaikenlainen vieraannuttava ja toiseuttava puhe (koskipa se tiettyä sukupolvea, tietyn sukupuolen edustajaa tmv.) on paitsi merkillistä, myös vahingollista.
Tämän vuoksi on korkea aika pohtia esimerkiksi sitä, millaista kieltä kirkon piirissä käytetään. Kutsuuko kirkon tapa kertoa Jumalasta ja inhimillisestä elämästä mukaan kaikki, vai vieraannuttaako se osan ihmisistä? Onko jumalanpalvelusten kieli ymmärrettävää tämän päivän ihmisille?
Muun muassa nämä ovat olennaisia kysymyksiä, sillä kieli paitsi kuvaa, se myös luo ja muovaa todellisuutta ja arvomaailmaa.
Pitää tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään
Toivo rakentuu myös kirkon piirissä realistisesta todellisuuden ymmärtämisestä. Kirjan tulosten mukaan kirkon tulevaisuudennäkymät riippuvat siitä, miten hyvin se osaa vastata millenniaalien ja postminnelliaalien yhteisöön kuulumisen kaipuuseen.
Kyse ei ole poppakonsteista, ei aikaisempien sukupolvien poissulkemisesta eikä kirkolle keskeisten ydinarvojen – uskon, toivon ja rakkauden tai lähimmäisyyden – hylkäämisestä. Millenniaalien näkökulmasta kyse on sellaisen yhteisön rakentamisesta, jossa ihminen saa olla omana itsenään ja osallistua aktiivisena toimijana. Molempien suhteen kirkossa on paljonkin parannettavaa.
Kun ihminen tulee nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään, moninaisten elämänkysymystensä kanssa, hänen on mahdollista kokea osallisuutta ja todennäköisemmin myös sitoutua yhteisöön. Millenniaalit ja postmillenniaalit näyttävät kaipaavan kirkolta Jeesus Nasaretilaisen kaltaista toimintaa: ihmisten kohtaamista heidän arkipäivässään, heidän elämänkysymystensä vakavasti ottamista ja kaikkien tasapuolista luokse kutsumista.
Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.
