Kotiseututunteet ja turve – miten alueellisuuden korostaminen näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa?

Turpeen energiakäyttö hiipuu väistämättä lähitulevaisuudessa. Marinin hallituksen tavoitteena on vähintäänkin puolittaa energiaturpeen tuotanto vuosikymmenen loppuun mennessä.

Venäjään kohdistuneiden pakotteiden vuoksi energiaomavaraisuuden vaatimus on kasvanut ja aiheuttanee jonkinlaisen väliaikaisen muutoksen suhtautumisessa turpeen hyödyntämiseen. Tämä ei kuitenkaan muuta tosiasiaa, että turpeen päästö- ja luontovaikutukset tekevät siitä vaikean energiavaihtoehdon sekä poliittisesti että taloudellisesti.

Turpeen energiakäytön alasajo näkyy ennen kaikkea syrjäseuduilla. Turpeen tuottajat kokevat, että toimeentulon ohella heiltä viedään perinteet, tavat ja identiteetti.

Turpeen ympärillä käytävästä keskustelusta löytyy vahva jännite kaupunkiseutujen ja syrjäseutujen välillä. Jännitteiden taustalla ovat erilaiset paikkakäsitykset sekä toisaalta vahvat kotiseututunteet. Vastaavat alueelliset jännitteet ovat tuttuja esimerkiksi käytäessä keskustelua korkeakoulujen sijoittumisesta, asumisesta tai liikenneverkostojen tarkoituksenmukaisuudesta.

Kotiseututunteita ohjataan ylhäältäpäin

Maailman monimutkaistuessa päättäjät ja poliitikot kaipaavat toiminnalleen koordinaatteja, joihin tärkeiksi koetut asiat ja ongelmat on helppo kiinnittää. Syrjäseutu-keskusalue -jakolinja on yksi kiinnittymisen paikka.

Standardioletus on, että puolueista keskusta ajaa syrjäalueiden, kokoomus ja vihreät taas suurempien kaupunkien etuja.

Todellisuudessa asetelma ei ole näin yksioikoinen. Keskusalueiden ja syrjäseutujen välinen jakolinja läpäisee puolueet, elinkeinoelämän ja lopulta koko yhteiskunnan. Jakolinja liittyy puolueohjelmia syvällisempään paikkakäsitysten ja mielenmaisemien eroihin. Kyse on poliittisiin rakenteisiin kiteytyneestä institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta.

Siinä missä yksilön tuntema kotiseuturakkaus on usein spontaania, intiimiä ja altis muutoksille elämäntilanteiden vaihtuessa, institutionaalinen kotiseuturakkaus on tietoisemmin rakennettu, hitaasti muuttuva ja ylhäältäpäin ohjattu “franchising-kokemus”.

Institutionaalista kotiseuturakkautta suojaa ja ylläpitää mittava alueellisesti suuntautuneiden järjestöjen, säätiöiden, mediatoimijoiden ja julkishallinnon verkosto. Alueeseen kytkeytyvä mentaliteetti näkyy juhlatilaisuuksissa, matkailumarkkinoinnissa ja lopulta myös poliittisessa toiminnassa. Leikkimielinen maakunnallinen heimoperformanssi voi muuntua salamannopeasti aluepuolustukseksi, kun politiikassa sivutaan paikallisesti pyhiä arvoja.

Kun institutionaalinen retoriikka ottaa ylisuuren roolin, tilastot, asiakysymykset ja pitkäntähtäimen suunnittelu jäävät paitsioon. Silloin esimerkiksi turpeen päästöt muuttuvat maaseudun identiteetistä käytävän taistelun sivutuotteiksi ja ilmasto identiteettipohjaisen keskustelun sivulliseksi uhriksi.

Keskus-periferia -mentaliteetin pysyvyyden suomalaisessa yhteiskunnassa  takaavat myös konkreettiset erot ja eriarvoisuudet alueiden välillä: niitä kokevat niin Lapin reuna-alueiden synnyttäjät kuin syrjätaajamien asunnonmyyjät. Tästäkään huolimatta kyseessä ei ole ensisijaisesti maantieteellinen kysymys. Sen sijaan kyseessä on kulttuurinen prosessi, joka toteutuu vahvasti ihmisten omassa mielessä.

Kaupungistuminen ruokkii molemminpuolisia epäluuloja

Urbanisaatio eli kaupungistuminen on yksi keskus-periferia -dynamiikan keskeisiä määrittäjiä. Väestön sijoittuminen yhä suurempiin keskittymiin tarkoittaa tyypillisesti palvelutason heikkenemistä ja työpaikkojen vähenemistä lähtöalueilla.

Muuttajat ovat usein tietynlaisia. Se vaikuttaa syrjäseutujen henkiseen ilmapiiriin. Eri ryhmistä nimenomaan nuoret naiset ja koulutetut muuttavat maakunnista ruuhka-Suomeen. Heidän voi olettaa hakevan omasta näkökulmastaan väljempiä normirakenteita. Painottuminen selittänee syrjäalueiden konservatiivisempaa äänestyskäyttäytymistä monissa perinteisissä arvokysymyksissä ja siten myös konservatiivisempaa luontosuhdetta.

Negatiivisen muuttoliikkeen aiheuttama kehitys saattaa herättää katkeruutta ja merkityksettömyyden tunteita paikallisissa ihmisissä. Samalla tilanne vahvistaa ajatusta syrjäalueiden tietoisesta kurittamisesta esimerkiksi ympäristösääntelyllä.

Toisaalta väkeä vastaanottavilla urbaaneilla alueilla  on toisinaan nähtävissä ylimielisyyttä syrjäseutuja kohtaan: mitä tahansa siellä tapahtuvaa toimintaa tarkastellaan Syvä joki -elokuvasta tuttujen takamaastereotypioitten läpi.

Todellisuudessa syrjäseutujen väestö jakautuu suhtautumisessaan luontoon samoin kuin kasvukeskusten ihmiset.

Syrjäseuduista uhkaa tulla luonnonvarareservaatteja

Megatrendien, kuten kaupungistumisen, poliittinen ongelma on positiivisten vastavirtojen jääminen vähemmälle julkiselle huomiolle. Harvaan asuminen tuo kuitenkin tosiasiassa väljyyteen liittyviä etuja, kuten turmeltumatonta pohjavettä, maalämpökapasiteettia, etäisyyttä kohoavaan merenpintaan tai halpoja asuntoja.

Vaikka esimerkkejä on helppo kutsua väistämättömyyksien hyveellistämiseksi, on niissä  myös todellisen ”vastakaupungistumisen” tai ”älykkään sopeutumisen” oraita.

Syrjäseuduilla onkin kyetty laatimaan omaperäisiä sopeutumisen strategioita hiljaisuusmatkailusta elintarvikkeiden ja biopolttoaineiden lähituotantoon. Silti institutionaalista kotiseuturakkautta ylläpitävien tahojen lähtökohta-asetuksena on tyypillisesti ajatus, että luonto on ihmisen omaisuutta.

Yksi esimerkki tästä on monesta luonnonvara- tai petokiistasta tuttu asenne, että reaalimaailmasta vieraantunut kaupunkilainen ei kykene sisäistämään paikallisia luonnonoloja eikä siksi ymmärrä mitään oikeanlaisista ratkaisuista ympäristöongelmiin. Asenne on löydettävissä muun muassa populistipoliitikkojen ja paikallismedian kielenkäytöstä – ja kohdistuu myös niihin paikallisiin kriitikoihin, jotka suhtautuvat esimerkiksi susiin myötämielisemmin.

Toinen esimerkki on yliampuva imitaatio. Pienemmissä kaupungeissa tämä näkyy siten, että niiden päättäjät eivät tunnista omia vahvuuksiaan, vaan pyrkivät epätoivoisesti olemaan erityisen urbaaneja.

Kyse on päättäjien mieleen yleisen konsulttipuheen seurauksena syntyneestä havainnekuvasta, kaupungin illuusiosta, jonka mukaan varsinaisesta kaupunkimiljööstä poistetaan “citymäisyyttä” häiritseviä rönsyjä, kuten vanhoja rakennuksia ja järjestäytymätöntä kasvustoa. Toisesta näkökulmasta tarkasteltuna juuri ne voisivat kuitenkin olla kaupunkien omaperäisiä vahvuuksia.

Institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta tuleekin helposti pakonomaista ja alueitten omaehtoista harkinnanvaraa kaventavaa sääntelyä, kotiseutumustasukkaisuutta. Seurauksena syrjäseutu paalutetaan luonnonvarareservaatiksi, jolle keskusalueet ulkoistavat paheksuttavien välttämättömyyksien tekemisen: akkumineraaleja liikenteen sähköistykseen, puupeltoja metsäteollisuuden tarpeisiin ja turvetuotantoa kaupunkien energiatarpeisiin.

Strategia antaa vähän tilaa innovatiivisuudelle ja omaehtoiselle ulospääsylle luonnonvarakapitalismin tarjoamasta perinteisestä roolista. Institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta on tullut paradoksi, jonka taustalla ympäröivää luontoa ahdetaan moderniin siirtomaamuottiin.

Yksipuolinen puhe johtaa muutoskyvyttömyyteen

Turpeesta on tullut poliittinen väline, joka viestittää identiteettikamppailun etulinjan pitävän. Pienenä, mutta kuvaavana esimerkkinä, toimii ympäristötoimia vastustavien ylivoima maakuntalehtien tekstiviestipalstoilla – on sitten kohteena turpeen poltto tai haja-asutusalueiden jätevesiuudistus.

Nykyiset yhteiskunnalliset ongelmat pandemioista ja sodista ilmastomuutokseen liittyvät toisiinsa eikä niiden ratkaiseminen vain yksien politiikan silmälasien kautta ole enää mahdollista. Luultavaa silti on, että institutionaalisen kotiseuturakkauteen pohjaava puhetapa säilyy politiikan metodina niin pitkään, kun se tuottaa voitonmerkkejä oman kannattajakunnan keskuudessa.

Varjopuolena on lokeroituminen muutoskyvyttömyyteen. Kuvitteellisten tilojen välisessä varjonyrkkeilyssä vahvistuu ajatus, että ilmasto on jossain muualla. Ilmasto on ikään kuin ei-paikallinen elementti, joka kutsumatta tunkeutuu normaalin arkielämän piiriin.

Kaikkien kannalta voisi olla parempi, että ihmisten halukkuus jäädä tai jopa muuttaa syrjäseudulle, päätöksenteon kohteena olevan luonnon äärelle, kasvaisi. Silloin alueiden puolesta puhuminen olisi monipuolisempaa ja ekologisuuskin saattaisi sisältyä franchising kotiseuturakkauteen.

Nykykehityksen jatkuessa keskusteluissa syrjäseuduista painottuu yhä enemmän erilaisten metsän- ja maanomistajien sekä raaka-aineiden tuottajien intressit.

Kirjoitus on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -palvelussa.

Simo Häyrynen
Ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori, kulttuuripolitiikan dosentti
Itä-Suomen yliopisto

 

“Hiilineutraali tulevaisuus ei ole realistinen nykyisin keinoin” – mitä annettavaa uudenlaisilla materiaaliratkaisuilla on?

Ilmastonmuutos muuttaa ja tulee muuttamaan maapallon olosuhteita dramaattisesti, ellemme pysty löytämään ratkaisuja sen hillitsemiseksi. Suuria muutoksia täytyy tehdä ennen kaikkea energian tuotannossa, kulutuksessa ja liikenteessä.

Suurimmaksi ongelmaksi on muodostumassa, ettei kukaan ole valmis luopumaan oikeastaan mistään. Elämäntapojen muuttaminen on erittäin vaikeaa.

Voisiko luonnontieteiden keinoin löytää sellaisia vaihtoehtoisia ratkaisuja, joiden avulla voisimme jatkaa elämäämme niin kuin tähänkin asti?

Luultavasti ei, mutta kemiaan ja fysiikkaan pohjautuvien uudenlaisten materiaalitekniikan ratkaisujen avulla hiilijalanjälkeä on mahdollista pienentää selvästi nykyistä radikaalimmin.

Ratkaisut perustuvat liikaa kriittisten raaka-aineiden käyttöön

Monet nykyisin käytössä olevista teknisistä ratkaisuista ilmastonmuutoksen torjumiseksi eivät ole riittäviä, koska ne vaativat massiivisia määriä ehtyviä luonnonvaroja. Esimerkiksi voimakkaasti kasvava sähköinen liikenne ja siihen liittyvät sähköautot ovat tästä esimerkki.

Sähköautojen osalta ongelmana on akkujen valmistaminen ilman nykyisen kaltaista ympäristökuormaa. Lisäksi sähköautojen käyttämä sähkö pitäisi pystyä tuottamaan puhtaasti ilman hiiltä eli tuuli-, aurinko- ja muiden uusiutuvien energianlähteiden avulla. Uusiutuva energia vaatii kuitenkin toimivia akkuratkaisuja.

Litiumioniakut sisältävät paljon arvokkaita luonnonvaroja kuten kobolttia, nikkeliä, litiumia ja grafiittia eli hiiltä. Koboltti, litium ja grafiitti ovat jo tällä hetkellä luokiteltu kriittisiksi raaka-aineiksi, koska niiden määrä ja saatavuus on rajoitettu. Lisäksi suuri osa luonnonvaroista sijaitsee maissa, jotka eivät huolehdi ympäristöstään tai työntekijöiden turvallisuudesta.

Uusien materiaaliratkaisuiden avulla voimme tulevaisuudessa vähentää riippuvuutta kriittisistä aineista kuten grafiitista ja samalla pienentää ympäristön kuormitusta. Mitä nämä uudet materiaaliratkaisut ovat?

Uusia materiaaleja sähköautojen akkuihin

Uudenlainen tutkimus ja tuotekehitys mahdollistaa hiilineutraalien lähtöaineiden ja energiatehokkaiden valmistusmenetelmien hyödyntämisen

Hankkeessamme olemme onnistuneet kehittämään ratkaisuja, mitkä mahdollistavat maatalouden sivutuotteiden kuten ohran oljen ja paperiteollisuudessa muodostuvan ylijäämäligniinin hyödyntämisen hiilen eri rakenteiden lähtöaineina.

Näin on mahdollista valmistaa grafiitin ja grafeenin kaltaisia rakenteita, jotka soveltuvat erityisen hyvin esimerkiksi sähköautoissa käytettävien litiumioniakkujen anodimateriaaliksi tai materiaaliksi niin sanottuihin seuraavan sukupolven akkuratkaisuihin. Seuraavan sukupolven akkuratkaisujen avulla energiaa voidaan varastoida entistä tehokkaammin.

Erityisesti grafeeni, joka on yhden atomikerroksen paksuinen hiilimatto, on saanut paljon huomiota ominaisuuksiensa ansiosta. Grafeeni on painoonsa nähden erittäin luja ja kestävä materiaali. Se johtaa myös hyvin sähköä sekä on taipuisa ja läpinäkyvä.

Taipuisuus on erityisen tärkeä ominaisuus nimenomaan monien sovellusten kuten akkujen näkökulmasta – kukapa ei haluaisi puhelintansa tai tablettiaan mahdollisimman pieneen tilaan.

Jotta ohran olkea, biomassaa tai jotain muuta hiilipitoista lähtöainetta voidaan hyödyntää sovelluksissa, kuten akuissa, siitä on kuitenkin ensin poistettava epäpuhtaudet. Tämän jälkeen voidaan siirtyä varsinaiseen hiilestykseen.

Itä-Suomen yliopistossa käytössä oleva induktiokuumennus mahdollistaa hiilestyksen jopa 2600 celsiusasteen lämpötilassa. Korkea lämpötila mahdollistaa erittäin puhtaiden ja järjestäytyneiden hiilirakenteiden kuten grafiitin ja grafeenin muodostumisen.

Toistaiseksi grafeenia ei ole kuitenkaan mahdollista käyttää akkujen materiaalina. Pitkään jatkuneesta, intensiivisestä tutkimuksesta huolimatta, grafeeni on edelleen liian kallista ja laatuvaihtelut suuria.

Kun valmistaminen on mahdollista pienemmin kustannuksin ja selkeimmin laatustandardein, grafeenista on kuitenkin mahdollista saada täysin uudenlainen hiilineutraali materiaali akkuja varten.

Hiilineutraalit materiaalit mahdollisuutena

Kun kestävän kehityksen mukaisten materiaalien tutkimuksessa on onnistuttu kehittämään hiilimateriaaleja, tulevaisuudessa on mahdollista vähentää huomattavasti riippuvuutta esimerkiksi Kiinasta tuotavasta grafiitista.

Suomessa on paljon osittain hyödyntämätöntä biomassaa, sen hyötykäyttö on siten myös taloudellisesti hyvin kannattavaa ja parantaa onnistuessaan Suomen kilpailukykyä. Hyödyntämällä uusiutuvia, biomassapohjaisia lähtöaineita ja muuta hiilipitoista jätettä, on samalla mahdollista vähentää ympäristön kuormitusta.

Hiilineutraaleita materiaaleja voidaan valmistaa tulevaisuudessa myös suoraan hiilidioksidista. Ratkaisuja pyritään löytämään muun muassa Suomen Akatemian rahoittamassa projektissa.

Poltossa vapautuvan hiilidioksidin kaappauksen keinot ovat jo tiedossa, mutta ne eivät kuitenkaan ole olleet vielä taloudellisista kannattavia. Uusien, entistä tehokkaampien materiaaliratkaisuiden avulla hiilidioksidin kaappaaminen suoraan jopa ilmasta ja sen muuntaminen edelleen erilaisten hiilipohjaisten materiaalien kuten hiilinanoputkien, grafeenin ja grafiitin raaka-aineeksi on todennäköisesti mahdollista lähitulevaisuudessa.

Hiilidioksidi on erittäin pysyvä yhdiste ja sen pelkistäminen ei ole helppoa. Tämän vuoksi tarvitaan uudenlaisia katalyyttejä, eli aineita, jotka nopeuttavat kemiallista reaktiota ja pystyvät reagoimaan juuri hiilidioksidin kanssa sekä poistamaan siltä hapen. Tekniikka on vielä kehitteillä, mutta tarjoaa yhden ratkaisun, jonka avulla voidaan hillitä ilmaston lämpenemistä.

Materiaaliratkaisujen lisäksi ajattelutapojen täytyy muuttua

Luonnontieteiden ja erityisesti materiaalitutkimuksen avulla voidaan siis löytää uusia ja toimivia ratkaisuja ilmastonmuutoksen hillintään.

Suuri kysymys kuitenkin edelleen on, kuinka nämä ratkaisut saadaan kaikkien ulottuville. Siksi tarvitaan politiikkaa. Se jakaa lainsäädännön ja taloudellisin keinoin resursseja ihmisille ja yhteisöille ottaa käyttöön uusia ratkaisuja. Lisäksi tutkimukseen suunnattujen resurssien pohjana ovat poliitikkojen taloudelliset päätökset.

Samalla kun kehitämme luonnontieteiden avulla uusia materiaaliratkaisuita, meidän on muutettava myös kulutustamme ja ajattelutapaamme. On aika puhaltaa niin sanotusti yhteiseen hiileen, jotta ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat saadaan ratkaistua.

Anna Lähde
Akatemiatutkija, aerosolitekniikan apulaisprofessori
Ympäristö- ja biotieteiden laitos, Pienhiukkas- ja aerosolitekniikan laboratorio, Fine Particle and Aerosol Technology Laboratory (FINE), Itä-Suomen yliopisto

Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -palvelussa (24.1.2022).

Arktiset haasteet

Arktinen alue on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan, koska Suomi on vetovastuussa Arktisen neuvoston johtamisesta kahden vuoden ajan (2017-2019).

Mikä oikeastaan on arktinen alue, ja miten se meitä keski-eteläsuomalaisia koskettaa?

Arktisen alueen määritelmiä on monia. Usein rajana pidetään pohjoista napapiiriä (66° 33’N).  Näin ollen arktinen alue kattaa huomattavan osan Suomen pinta-alasta. Kansainvälisessä yhteistyössä Suomen arktinen alue on napapiirin pohjoispuolinen osa Lapin lääniä. Luonnontieteellisesti tämä alue on ns. subarktista aluetta.  Maantieteellisesti arktinen alue on moninainen, ulottuen aavasta lumilakeudesta vihreään tundraan, jäiseen mereen, korkeisiin vuorenhuippuihin ja moderneihin kaupunkeihin. Arktisella alueella asuu n. 5 miljoonaa ihmistä. Monelle meistä arktinen alue merkitsee ennen kaikkea vapaa-aikaa, retkeilyä ja kalastusta. Monille pohjoissuomalaisille se merkitsee myös elinkeinoa matkailun tai porotalouden parissa. Arktinen alue on kuitenkin paljon merkittävämpi kuin osaamme edes kuvitella muun muassa ilmastovaikutusten ja luonnonvarojen vuoksi. Arktisen alueen merkitystä ei vielä täysin ymmärretä.

Suomi johtaa Arktista neuvostoa 2-vuotisen puheenjohtajakautensa aikana. Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana Suomi korostaa Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoa ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteita arktisessa yhteistyössä. Suomen ohjelman prioriteetteja ovat ympäristönsuojelu, meteorologinen yhteistyö, viestintäyhteydet ja koulutus. Suomi vahvistaa arktista yhteistyötä ja sen jatkuvuutta puheenjohtajakautensa aikana, myös korkeimmalla poliittisella tasolla. Puheenjohtajuuskautta hyödynnetään myös suomalaisen arktisen osaamisen esilletuomiseksi.

Minulla oli etuoikeus osallistua Arktisen neuvoston puheenjohtajakauden siirtymiseen Yhdysvalloilta Suomelle Fairbanksissa Alaskassa. Tilaisuudessa nousi vahvasti esille kansainvälisen yhteistyön ja arktisen alueen kansojen yhteistoiminnan merkitys: “One Arctic – One People”. Muun maailman konfliktit ja sodat eivät ole ulottuneet arktiselle alueelle – “Let’s keep that way”, sanoi ulkoministeri Timo Soini. Alkuperäiskansojen tiedot, taidot ja arvomaailma ovat lähtökohta kestävälle kehitykselle ja koulutukselle, myös arktisen alueen ulkopuolella. Infrastruktuurin kehittämisessä, uusiutuvan energian tuotannossa ja viestintäteknologiassa arktisen alueen maat hyödyntävät innolla uusinta teknologiaa. Arktinen merialue tarjoaa uusia väyliä ja liikennemahdollisuuksia. Arktinen alue globalisoituu.

Luonnon ja maapallon kannalta suurimpana haasteena arktisella alueella on ilmaston ja merialueiden lämpeneminen, ikiroudan sulaminen, suuret ekologiset muutokset, biodiversiteetin väheneminen, musta hiili ja luonnonvarojen kestävä käyttö. Nyt ilmastonmuutos uhkaa jopa Huippuvuorten ikirouta-alueella sijaitsevaa maailman ruokaturvallisuuden viimeisenä turvana toimivaa siemenholvia! Suuria haasteita ovat myös arktisen alueen ihmisten hyvinvointi, etenkin mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen, tuoden mukanaan muun muassa päihdeongelmia.

Meillä on tietoa, rahaa ja kapasiteettia arktisen alueen ympäristön, elinvoimaisuuden ja hyvinvoinnin säilyttämiseksi, jos niin haluamme. Arktisen neuvoston asema korostuu entisestään. Edelleen tarvitaan vankkaa tieteellistä tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi, laaja-alaista varhaiskasvatuksesta asti lähtevää koulutusta ja tiedottamista.  Meillä UEFissa on sellaista arktiseen alueeseen liittyvää osaamista muun muassa ekologian, ympäristötieteiden, biotalouden, maantieteen, ympäristöoikeuden  ja historian aloilla, joka kannattaa tuoda tähän yhteyteen. UEF kuuluu The University of the Arctic (UArctic) verkostoon (http://www.uarctic.org/about-uarctic/), joka on erinomainen toimintaympäristö koulutuksen ja tutkimuksen edistämiseksi. On jo linjattu, että verkostossa kehitetään arktisten alueiden opettajankoulutusta. UArctic tarjoaa meille mahdollisuuden kehittää muun muassa Summer School -toimintaa, jossa voisimme toimia monitieteisesti. Mikäli haluat kantaa kortesi tähän kekoon, ota minuun yhteyttä.

Myös meillä on vastuu arktisesta alueesta!

Elina Oksanen

Kasvifysiologian ja bioteknologian professori

Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan varadekaani