Tag: Jukka Mäkisalo

Posted on

Homo absens

Yuval Noah Harari näkee uudessa pamflettikirjassaan Homo Deus. A Brief History of Tomorrow (2017) tekoälyn kehittämisen vähintäänkin ongelmallisena, eikä niinkään tuomipäiväennustusten valossa Terminaattori-elokuvien tyyliin, kuin siinä valossa, mitä se tekee meille ihmisille.

Kannattaa erikseen sanoa – viimeaikaisten lööppien vuoksi – ettei Harari siis pelkää tekoälyn kaappaavan valtaa ihmisiltä.

Hän muun muassa kysyy, mikä paikka ihmiselle jää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa äly erotetaan tietoisuudesta ja jossa iso osa tiedon käsittelystä annetaan tekoälylle.

Tiedämmehän jo nyt, että teknologia muuttaa työtä, sen luonnetta, mutta se muuttaa myös arkea ja käyttäytymistämme.

Yksi puoli ilmiötä on se, että osa meistä on jo nyt niin kiinni teknologiassa, että se muuttaa kanssakäymistämmekin muiden ihmisten kanssa. On kyse muun muassa siitä, mistä kognitiivisessa psykologiassa puhutaan huomion jakamisen (shared attention) ongelmana.

Emme enää kommunikoi välittömän fyysisen ympäristömme ja sen ihmisten kanssa elein ja ilmein – koska huomiokykymme ei riitä siihen – vaan vain verbaalisesti tai graafisesti netissä. Eräs havahduttava esimerkki on imettävien äitien käyttäytymisen muuttuminen (HS 18.11.2017); vaikka asiaa ei moralisoisikaan, niin käyttäytymisen muutos on tosi.

Onko meillä nyt tässä homo absens? Ihminen, joka ei enää ensisijaisesti elä aika-paikkaisessa fyysisessä maailmassa vaan virtuaalisessa maailmassa.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Posted on

Kokemuskeskeiset alat

Monista luonnontieteiden ja tekniikan tieteenaloista kuulee usein sanottavan, että ne ovat laiteintensiivisiä, kun tarkoitetaan että onnistuakseen tutkimuksen harjoittaminen ja tutkijoiden koulutus vaativat kalliita laitteita ja niihin kohdistettuja investointeja.

Ajatus ikään kuin tekee hyväksyttäväksi sen, että tieteenalan koulutus myös saa maksaa enemmän kuin sellaisten tieteenalojen koulutus, jotka eivät ole laiteintensiivisiä.

Kun esimerkiksi vieraiden kielten koulutuksen kalleutta yliopistoissa on yritetty perustella vastaavasti sillä, että se vaatii paljon opettajan kontaktitunteja, tulos ei ole ollut sama.

Jotta voi toimia virallisena kääntäjänä tai tulkkina, kielitaidon tason on vastattava eurooppalaisessa luokituksessa tasoja C1–C2. Sen saavuttaminen lukion kieliopintojen jälkeen vaatii maisterin opinnot ja vuosia koulutusta, jossa keskeisessä roolissa ovat kontaktit mm. natiiviopettajiin ja muihin ao. kieltä puhuviin ihmisiin esimerkiksi kielivaihdossa.

Kielitaito on sosiaalista taitoa, ei pelkästään teoreettista tietoa, vaikka toki kielen tietoiseen ja analyyttiseen hallintaan kuuluu myös teoreettista tietoa.

Ehdotan käyttöön sanaa kokemusintensiivinen – ja myönnän samalla, että kuvaavampiakin ilmaisuja saattaa olla – niille aloille, joilla koulutus vaatii investointeja ihmisiin ja joissa tutkimuskin on ihmisiin tai heidän käyttäytymiseensä kohdistuvaa.

Anteeksi, suomen kielen asiantuntijat kai hyväksyisivät paremmin sanat laite- ja kokemuskeskeinen.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Posted on

Käännösteknologisen murroksen hallintaa

Kielenkääntäjien toimenkuva, työympäristö, työkalut ja niiden mukana koulutus ovat kokeneet kansainvälisesti rajun muutoksen vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Kääntäjien virkoja on yhä vähemmän, ala on yksityistynyt, sitä hallitsevat freelancerit ja suuret kansainväliset käännöstoimistot, ja itse kääntäminen on digitalisoitunut. Samoja muutoksia ovat kokeneet monet toimialat, ja koulutuksen pitäisi pysyä mullistusten perässä.

Maallikoiden silmissä suurin uhkakuva kääntäjien ammattikunnalle kai on kehittyvä konekääntäminen – mielikuva lienee, että kääntäjät käyvät kokonaan tarpeettomiksi, kun mobiiliversiot Tähtien sota -elokuvasta tutusta C3P0:sta alkavat tulkata arkipäiväisesti kaikilla kielillä – , vaikka itse kääntäjille konekääntäminen on lähinnä yksi digitaalisista työkaluista.

Euroopan Unionin käännöstoiminnasta huolehtivassa DGT:ssä konekäännösohjelma Moses on ollut käytössä vuodesta 2012. Se nopeuttaa käännöstyön prosessia siellä, missä se on mahdollista: usein konekääntäminen vaatii alkuperäistekstiltä automaattista esiprosessointia eli niin sanottua kielen kontrollointia, eräänlaista selkokielistämistä, ja aina tuotetulta käännökseltä ihmisen jälkieditointia.

Moses on eurooppalaisten yliopistojen yhteistyönä kehitetty avoimen lähdekoodin ohjelmisto. Se perustuu tilastolliseen konekääntämiseen – samaan, jota Googlekin soveltaa – , eli ohjelma hakee jo käännetyistä lähtö- ja kohdetekstien pareista tilastollisesti parhaat vastinesegmentit sana-, lauseke- ja lausetasolla. Ohjelmisto vaatii siis jo käännettyjä tekstejä toimiakseen ollenkaan ja valtavia tekstimassoja toimiakseen edes jotenkin tyydyttävästi.

Lisäksi tekstimassojen on oltava samaa tekstilajia kuin käännettävä teksti. Hallintokielisistä teksteistä ei juuri ole apua, kun käännetään televisioon ruututekstejä eli tekstityksiä.

Mutta aina konekääntäminen ei ole mahdollista. Hieman yllättäen yksi rajoittavimmista tekijöistä on käytetty kielipari. Vaikka DGT:ssä on samalla tavoin tekstimassoja eli korpuksia kaikilla EU:n kielillä, niin juuri suomalais-ugrilaiset unkari, viro ja suomi tuottavat Mosekselle ongelmia, kun niille käännetään Euroopan valtakielistä.

Kieliopilliselta rakenteeltaan suomi poikkeaa rankasti germaanisista, romaanisista ja slaavilaisistakin kielistä, jotka kaikki ovat indoeurooppalaisia sukukieliä keskenään: automaattinen tilastollinen vastinesegmenttien muodostuminen vaikeutuu.

Itä-Suomen yliopiston käännöstieteen ja -teknologian kansainvälinen maisteriohjelma valmistaakin kääntäjistä ensisijaisesti kääntämisen ongelmiin perehtyneitä käännösteknologisen ympäristön osaajia.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Posted on

Humanismi on kuollut – eläköön humanisti?

Ei ole vaikeakaan nykyään törmätä siihen ajatukseen, että humanismi on kuollut.

Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa kirjoitti 7.2. SDP:n puoluekokouksesta, että puolue on taas ”työväenpuolue, eikä mikään epämääräinen, porvarillisuutta dippaileva humanismiliike.” Kannanotto antaa ymmärtää, että minkään puolueen ei ole suotavaa tukeutua humanistisiin arvoihin.

Ilmaisulla humanismi on vain yksi, filosofinen merkitys: ’ihmisyyteen perustuva maailmankatsomus’. Ilmaisulla humanisti on kaksi merkitystä: (1) ’humanismin kannattaja’ ja (2) ’kielten, historian tai kulttuurin tutkija’. Jälkimmäiseen merkitykseen humanismi liittyy toki historiallisesti: antiikin kulttuurien ihannointi poiki vanhojen tekstien ja kielten tutkijoista oman ammattikunnan.

Kun tutkii Suomen Kansalliskirjaston kokoelmiin sisältyviä laajoja lehdistöaineistoja, voi todentaa sen havainnon, että humanismi on kuolemassa: 1980-luvulla aatteen käsitettä käytettiin vielä noin 14 kertaa per miljoona sanaa, 2000-luvulla enää 2 kertaa. Tosin myös humanistisista aloista puhuminen on samalla suhdeluvulla ilmaistuna vähentynyt 36:sta 4:ään.

30 vuotta vanhassa aineistossa tulevat vastaan menneiden vuosisatojen skolastikkojen lisäksi mm. Georg Henrik von Wright sekä Heikki Kirkinen. Molemmat analysoivat humanismia filosofisina ja historiallisina ilmiöinä. Viime vuosikymmenen aineistossa vilahtavat vain Matti Ijäs ja Frank Capra.

Se mitä varsinaisesti on jäljellä, on keskustelu siitä, mihin humanisteja tarvitaan.

Jukka Mäkisalo
Professori, käännöstiede