Yhdenvertaisuus, henkilöstön diversiteetti ja Pride

Itä-Suomen yliopisto on strategiassaan sitoutunut edistämään moninaisuutta, diversiteettiä. Kyse ei ole yksinomaan arvovalinnasta, vaan henkilöstön diversiteetti edistää yliopiston strategian toteuttamista laajemminkin. Eri tutkimuksista löytyy näyttöä sille, että eri taustaisten ja eri tavoin suuntautuvien ihmisten muodostamat moninaiset ryhmät ovat homogeenisiä ryhmiä innovatiivisempia. Uutta tietoa tuottavalle ja maailmanlaajuisia ongelmia ratkaisemaan pyrkivälle yliopistolle diversiteetin lisääminen onkin tärkeää.

Meiltä tämä edellyttää sekä henkilöstöpolitiikassa että yksiköiden toiminnassa, että erilaiset vähemmistöt toivotetaan tervetulleiksi. Rekrytoinneissa haemme avoinna oleviin tehtäviin parhaita tekijöitä heidän sukupuolestaan, kansallisuudestaan tai seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta. Avoin, suvaitsevainen ja jatkuvasti rekrytoinnin pooliaan kasvattava yliopisto onnistuu perustehtävissään parhaiten.

Suomen perustuslain takaama yhdenvertaisuus on toiminnassamme keskeistä. Yhdenvertaisuus tarkoittaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia esimerkiksi sukupuoleen, ikään, etniseen tai kansalliseen alkuperään, kansallisuuteen, uskonnolliseen vakaumukseen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta.

Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa tällaiset henkilöön liittyvät tekijät eivät saisi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin päästä koulutukseen, saada työtä tai hänelle kuuluvia palveluja. Liberaalissa demokratiassa jokainen voikin lakien puitteissa tavoitella niitä unelmia, joita hänellä on, ja tulla siksi ihmiseksi, joka hän kokee olevansa.

Työlainsäädäntö täsmentää osaltaan yhdenvertaisuutta työelämän alueella. Työelämässä pääfokus on työnteossa, ja työnjohto-oikeus on lakiin kirjattu. Jokainen saa muuten ihmisenä olla oma itsensä. Työelämässä tulee lähtökohtaisesti kunnioittaa kaikkia ihmisiä. Ihmisten yhtäläiset oikeudet on turvattava sellaisina kuin lainsäädäntö, työehtosopimuksen taso ja yhdenvertainen kohtelu vastaavissa tehtävissä olevien suhteen edellyttää.  Työelämässä ikä, sukupuoli, etninen ryhmä ja seksuaalinen suuntautuminen ovat kiellettyjä syrjintäperusteita, eivätkä ne saa vaikuttaa rekrytointipäätöksiin, palvelussuhteen ehtoihin tai kohteluun työpaikalla. Työhaastatteluissa ei lain mukaan saa myöskään udella muita kuin työhön vaikuttavia asioita. Henkilön yksityisasiat, kuten seksuaalinen suuntautuminen, eivät kuulu työnantajalle. Mikäli työntekijän sukupuolisesta suuntautumisesta kuitenkin töissä seuraisi häirintää, on esimiesten puututtava asiaan.

Toivotan kaikille lisääntyvä yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta, sekä hyvää Pride-viikkoa!

Jouni Kekäle

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvotoimikunnan puheenjohtaja

Henkilöstöjohtaja

Onko data todellisuutta?

Kuulee joskus luonnehdittavan, että data olisi raaka-ainetta analyyseille, jotka tekoälymäisin algoritmein tuottaisivat jotain hyödyllistä informaatiota. Tämä varmasti on sinänsä ihan osuvakin kuvailu, mutta ei ehkä riittävällä tavalla vastaa kysymykseen, että onko data todellisuutta.

Vihjaus raaka-aineeseen antaa kuvan, että data olisi jotain konkreettista, valmista ja ennalta annettua. Näin asian voi tosiaan ajatella olevan ja sinänsä datan voi hahmottaa olevan jotain todellista ja olemassa olevaa. On kuitenkin täysin eri asia, että heijasteleeko data edes jollain tavalla todellisuutta ja toisaalta, että kenelle data on edes olemassa olevaa.

Nykyään data tavallisesti ajatellaan elektronisessa muodossa tallennetuksi. Se siis koostuu pohjimmiltaan nollista ja ykkösistä, joskin varsinainen tallennustapa riippuu laitteesta ja tekniikasta. Keskeistä on se, että moista dataa ei oikeastaan ole olemassa muille kuin sellaisille, joilla on sopivat laitteet ja riittävä taustatietämys päästä dataan käsiksi. Nollat ja ykkösetkään eivät sinänsä kerro yhtään mitään, jos ei ole lisää taustatietämystä, jolla data alkaa muuntua ymmärrettäväksi. Eli jos tiedossa on sopivien laitteiden ja ohjelmistojen lisäksi tallennusformaatti ja sen esimerkiksi matriisimainen muoto, jossa sarakkeet kuvastavat muuttujia ja rivit havaintoja, niin data saa jo jotain muotoa. Kun lisäksi on tietämystä, että mitä muuttujat mahdollisesti heijastelevat ja mistä asioista havaintoja on, niin vaikkapa Excel-tyyppisestä näkymästä voi jo kuvitella käsittävänsä mistä datassa onkaan oikein kyse.

Ja epäilemättä näin asia voisikin periaatteessa olla, sillä silloinhan on ainakin jotenkin Börje Langeforsin infologisen yhtälön hengessä tiedostettu se, ettei datassa ole informaatiota vaan informaatio on jotain mitä tuotetaan datasta ja taustatietämyksestä. Käytännössä asia vielä monimutkaisempi, sillä ihmisillä ei tietenkään ole samanlaista taustatietämystä kaikista tarvittavista asioista. Informaation tuottamisen ongelmaksi nousee siis riittävän taustatietämyksen kommunikointi, joka on välttämätöntä datan ymmärtämiseksi. Osmo A. Wiiohan on asian haastavuuden hyvin kiteyttänyt: viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta.

Tarkkaan ottaen edellä ei ole vielä otettu kantaa siihen, että heijasteleeko data todellisuutta jollain tavalla, vaan lyhyesti pohdittu miten dataa voi olla mahdollista ymmärtää. Taustatietämys on tietysti avain myös kysymykseen siitä, että heijasteleeko data jotenkin todellisuutta ja jos kyllä, niin millä tavalla se sen tekee. Käytännöllisestä näkökulmasta on ehkä suoraviivaisinta ajatella, että todellisuus on jollain tavalla pysyvää tai säännönmukaisesti muuttuvaa ja että todellisuutta voidaan havainnoida jollain systemaattisella tavalla. Ihmisen aistit ovat hyviä välineitä todellisuuden havainnoimiseen ja toki ihminen on kyennyt rakentamaan myös erilaisia laitteita havainnoimisensa tueksi. Joitain asioita voidaan havaita ”suoraan”, mutta valtaosassa tapauksista todellisuuden osaksi oletettu kiinnostava ilmiö on havaittavissa vain epäsuorasti ja epätarkasti jotenkin mittaamalla sitä tai siihen liittyvää havaittavampaa asiaa. Mittaaminen on siis systemaattista sovitulla tavalla tehtyä havainnoimista. Mutta mitä se data sitten on?

Lyhyesti ilmaistuna data koostuu symbolisesti esitetyistä systemaattisesti tehtyjen havaintojen mittaustuloksista. Tai siis ainakin teoriassa näin voisi toivoa olevan. Datassa voi kuitenkin olla mittausvirhettä tai muita harhan lähteitä ja varmasti ainakin jonkinmoista epävarmuutta, jota liittyy havaintojen tekemisen käsitteellistämiseen. On myös itsestään selvää, että mikä tahansa data on parhaassakin tapauksessa vain äärimmäisen pieni häivähdys todellisuuden jostain havaittavissa olevasta osasta katsottuna hyvin suppeasta näkökulmasta – muutenhan dataa olisi enemmän kuin todellisuutta.

Mitä suorempia havaintoja ja selkeämpiä mittauksia pystytään tekemään ja mitä vähemmän tarvitaan taustatietämystä kommunikoimaan datan merkitystä, sitä helpompi on ymmärtää, miten kyseinen data ja todellisuus ovat mahdollisesti linkittyneet toisiinsa. Silloin voi olla mahdollista tuottaa data-analyysein datasta informaatiota, joka saattaa olla hyödyllistä myös todellisuuden kannalta. Yleisesti ottaen on kuitenkin yltiöpositiivista kuvitella kaiken datan heijastelevan todellisuutta saatikka että se tekisi moista hyödyllisellä tavalla, vaikka dataa analysoitaisiin minkälaisilla algoritmeilla tai mallinnettaisiin mielivaltaisen monimutkaisilla malleilla tahansa.

Data on siis todellista niille, jotka sitä pystyvät käsittämään tai käsittelemään. Parhaassa tapauksessa data myös heijastelee minimaalisen pientä osaa todellisuudesta. Jos asian hahmottaminen on hankalaa ihmisille, niin mitä tapahtuukaan, jos ihmisen luomaa tekoälyä hyödynnetään todellisuuden kannalta jotenkin merkityksellisten päätösten tekemisen tukena ja se käyttää raaka-aineenaan vain dataa?

Reijo Sund

Rekisteritutkimuksen professori

Terveystieteiden tiedekunta

Itä-Suomen yliopisto

Terveys tai talous vai terveys ja talous?

Koronavirukseen liittyvässä julkisessa keskustelussa terveys ja talous on asetettu usein vastakkain ajatuksella, että vain toinen näistä on saavutettavissa toisen kustannuksella. Jos pyritään turvaaman väestö koronavirustartunnoilta, joudutaan luopumaan taloudellisesta toimeliaisuudesta. Jos taas halutaan saada talouden rattaat rullaamaan, tämä tapahtuu vain lisääntyvien tartuntojen myötä. Tämän ajattelun mukaan terveyden ja talouden välillä on vaihtosuhde.

Mielestäni tässä kohtaa on kuitenkin hyvä erottaa toisistaan koronastrategian tavoitetila ja keinot.

Kun ajatellaan strategian tavoitetilaa, terveyteen ja talouteen liittyvät näkökohdat kulkevat käsi kädessä. Sekä terveyden että talouden näkökulmasta tilanne olisi parempi, jos koronavirustartuntojen ilmaantuvuus sekä Suomessa että maailmalla olisi vain vähäistä. Tällöin voitaisiin välttyä elämänlaadun menetyksiltä sekä ennenaikaisilta kuolemilta, jotka koronavirustartuntoihin liittyvät. Samalla vältyttäisiin myös koronaviruksen haitallisista vaikutuksista talouden toimintaan mukaan lukien terveydenhuollon vaihtoehtoiskustannukset. Kun ajatellaan asiaa terveyden ja talouden näkökulmista, järkevä tavoitetila on uusien koronavirustartuntojen ilmaantuvuuden mahdollisimman alhainen taso.

Kun tarkastellaan keinoja koronaviruksen leviämisen estämiseksi, terveys ja talous eivät enää välttämättä kulje käsi kädessä vaan niiden välille syntyy usein edellä kuvattu vaihtosuhde. Vaikuttavien keinojen käyttöönotosta aiheutuu kustannuksia, ja päätöksentekijät joutuvat vertaamaan keinoista syntyvää terveyshyötyä niiden kustannusvaikutuksiin. Poliittiset päätöksentekijät ympäri maailmaa ovat turvautuneet koronaviruksen torjunnassa sosiaalisen eristämisen keinoihin, jotka ovat aiheuttaneet merkittäviä kustannusvaikutuksia kansantalouksissa ja terveydenhuolloissa. Samaan aikaan sosiaalisen eristämisen keinot ovat olleet vaikuttavia, koska niiden seurauksena uusien tartuntojen määrät ovat lähteneet laskuun. Valitut keinot ovat synnyttäneet myönteisiä terveysvaikutuksia mutta talouden kustannuksella, eli terveyden ja talouden välillä on esiintynyt vaihtosuhde.

Viruksen hallinnassa onkin syytä keskittyä kustannusvaikuttaviin keinoihin, joilla voidaan turvata ihmisten terveydentila mahdollisimman alhaisilla kustannuksilla sekä terveydenhuollossa että koko kansantaloudessa.

Suomessa käyttöönotettuja rajoitustoimia puretaan vähitellen. Koronaviruksen leviäminen Suomessa on hidastunut ja tässä suhteessa tilanne on hyvä. Tulevaisuuteen liittyy edelleen epävarmuutta ja päätöksentekijät voivat joutua uudelleen tilanteeseen, jossa pohditaan uusia keinoja ja niiden kustannuksia ja vaikuttavuutta koronavirustartuntojen ehkäisemisessä. Toivottavasti piakkoin markkinoille saatavaan rokotteeseen liittyy myös lääkkeen tehon, vaikuttavuuden ja kustannusten arviointi. Kun rokote tulee markkinoille, kustannusvaikuttavuuden sijasta tärkeämmäksi voi kuitenkin osoittautua kysymys rokotteen kohtuullisesta hinnasta, jonka maksamiseen eri maiden hallituksilla ja ihmisillä on halukkuutta ja varaa.

Ismo Linnosmaa
Sosiaali- ja terveystaloustieteen professori
Itä-Suomen yliopisto

”Tiedän nyt paremmin, millaisia asioita haluan tulevaisuudessa opiskella”

Itä-Suomen yliopiston avoimessa yliopistossa opiskelevien lukiolaisten määrä on kasvanut tasaisesti. Lukioyhteistyön pilotointi alkoi vuonna 2018 ja tällä hetkellä yhteistyölukioita on 38 kaikkiaan 25 sopimuskunnassa. Neuvottelut ovat parhaillaan käynnissä viiden uuden kunnan kanssa.

Toteutimme palautekyselyn vuonna 2019 opintoihin ilmoittautuneille lukiolaisille, joita oli reilut 80. Heitä oli kaikkiaan 19 eri lukiosta ja he olivat opiskelleet 28 eri opintojaksoa kaikista Itä -Suomen yliopiston tiedekunnista. Suosituimmat oppiaineet olivat oikeustieteet, tietojenkäsittelytiede ja psykologia. Kyselyn tavoitteena oli saada tietoa toiminnan kehittämisen tueksi ja palautetta lukiolaisten opiskelukokemuksista sekä siitä, millaista hyötyä he näkivät saavansa yliopisto-opintojen suorittamisesta lukioaikana. Osa vastanneista oli jo suorittanut opinnot, ja osalla ne olivat vielä kesken.

Lähes kaikki vastaajat olivat saaneet tietoa avoimen yliopiston opinnoista lukion omalta opinto-ohjaajalta, mikä oli hieno asia. Tietoa oli löytynyt myös Wilmasta (lukioiden opintotietojärjestelmä) sekä Itä-Suomen yliopiston avoimen yliopiston www-sivuilta. Myös Hae yliopistoon -päivät, avoimen yliopiston opinto-ohjaajat ja sekä avoimen yliopiston omat infot lukioilla olivat olleet lukiolaisen tietolähteitä. Kaikki vastanneet kertoivat, että tietoa oli helposti löydettävissä. Myös ohjausta ja neuvontaa sai riittävästi: tukea sai avoimen yliopiston opintojen suunnitteluun suurimmaksi osaksi (90 %) omalta opinto-ohjaajalta.

Kyselyssä selvitettiin myös yliopiston käytäntöihin liittyviä kysymyksiä eli esimerkiksi miten lukiolainen sai käyttöönsä UEF-tunnukset, kuinka rekisteröityminen onnistui tai kuinka verkko-oppimisympäristöihin pääsi. Onneksi suurin osa (75 %) pääsi opinnoissaan hyvin alkuun, mutta selkeitä kehittämiskohteitakin löytyi. Nuoria tulisi nykyistä paremmin ohjeistaa ja kannustaa ottamaan yhteyttä myös yliopistoon, mikäli kirjautuminen ei onnistu. Myös viestintää ja ohjeistuksia olisi syytä selkeyttää.

Lukiolaisista 47 % koki itsenäisen verkko-opiskelun helppona 43 % siltä ja väliltä olevana ja 10 % vaikeana. Ohjausta ja neuvontaa he saivat opintojen aikana lukion opinto-ohjaajalta, verkko-oppimisympäristöstä ja avoimesta yliopistosta. Yli 90 % koki saaneensa ohjausta ja neuvontaa riittävästi, mikä on hieno tulos.

Tärkeintä kyselyssä oli selvittää, miten lukiolaiset kokivat avoimen yliopiston opintojen hyödyllisyyden lukioaikanaan. Yli 70 % vastaajista koki, että opinnoista oli hyötyä tulevaisuuden suuntien selkeyttämiseen ja jatko-opintosuunnitelmiin. Noin 30 % koki myös, että opinnoista oli hyötyä lukio-opintoihin sekä ylioppilaskirjoituksiin. 80 % suosittelisi avoimen yliopiston opintoja muille. Kokemus avoimen yliopiston opinnoista sai keskiarvon 8,3.

Kysely antoi arvokasta tietoa lukiolaisten kokemuksista avoimessa yliopistossa opiskelemisesta. On hienoa kuulla, että opiskelijat suosittelevat opintoja avoimessa yliopistossamme ja että kokemus opiskelusta on ollut hyvin myönteinen. Tähän loppuun on mukava jakaa erään lukiolaisen antama palaute: ”Suosittelen opintoja kaikille kiinnostuneille. Itsenäinen opiskelu ei ollut yhtään vaikeaa, koska aihe oli hyvin mielenkiintoinen. Kaikin puolin tyytyväinen opintojaksoon.”

Leila Saramäki

Suunnittelija, opinto-ohjaaja

Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate, Avoin yliopisto

 

Lue lisää:

Itä-Suomen yliopiston avoimen yliopiston lukioyhteistyö
Tietoa TRY-hankkeesta
Lukioyhteistyön esite (PDF)

Toisiolaki – erinomaisista tavoitteista syrjiviin tiedepoliittisiin linjauksiin?

Sosiaali- ja terveystietojen toissijaista käyttöä koskeva laki (552/2019, niin sanottu toisiolaki) tuli voimaan toukokuussa 2019. Sen toimeenpano on edennyt vaiheittain ja huhtikuun 2020 alusta lähtien kansallinen tietolupaviranomainen Findata on ainoa toimivaltainen luvanmyöntäjä, kun yhdistetään toisiolain alaisuuteen kuuluvia aineistoja usealta rekisterinpitäjältä. Näitä luvanvaraisia aineistoja ei enää varsinaisesti luovuteta tutkijoille vaan niihin annetaan määräaikainen käyttöoikeus Findatan tietoturvallisessa etäkäyttöympäristössä.

Lailla erinomaiset tavoitteet

Lain tavoitteet ovat sinänsä erinomaiset tutkijoiden kannalta. Sillä helpotetaan lupaprosessia ja nopeutetaan datojen käyttöön saamista keskittämällä toiminnot yhdelle luukulle. Samalla varmistetaan aineistojen tietoturvallinen käyttö puoliautomaattisesti niin, ettei tutkijoiden tarvitse erikseen käyttää aikaa ja energiaa asiasta huolehtimiseen. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, vai mitä?

Viimeistään toisiolain toimeenpanovaiheessa onkin tullut ilmi paljon tärkeitä erikoistapauksia, joissa laki ja sen tulkinnat selvästi vaikeuttavat tai vähintäänkin monimutkaistavat tutkimuksen tekemistä verrattuna aikaisemmin hyviin toimiviin käytäntöihin. Annetaan niiden tässä yhteydessä kuitenkin olla, otetaan positiivinen asenne ja uskotaan asioiden jollain tavalla vielä järjestyvän parhain päin. Kyllähän Strömsössäkin nettiyhteyksien kanssa voi olla ongelmia, kunnes saadaan tukiasemaverkosto kuntoon puhumattakaan siitä, että varsinaisten valokuituyhteyksien vetäminen saaristoon voi olla haastavaa ja ottaa hiukan aikaa.

Milloin toisiolaki toimii tavoitteidensa mukaisesti?

Keskitytään ongelmien sijaan lakia valmistellessa ydintoiminnaksi katsottuun osaseen, jossa tehdään puhdasta rekisteritutkimusta vain toisiolain alaisuuteen kuuluvilla aineistoilla. Rajoitutaan lisäksi käyttämään vain valtakunnallisia rekisteriaineistoja, joiden osalta lupiin ja aineistopoimintoihin tarvittavat prosessit ovat jo olemassa.

Tässä vaiheessa ei vielä ole käytettävissä tietoja siitä, miten sujuvasti ja näppärästi kaikki käytännön asiat todellisuudessa hoituvat, mutta jos ei ole tehty pahoja mokia, niin periaatteessa kaiken pitäisi sujua toisiolain tavoitteiden mukaisesti. Vaikuttaa niin upealta, että alkaa epäilyttämään. Onko tässä kuitenkin joku ketunhäntä kainalossa?

Ja onhan siinä. Ei ketunhäntä, mutta oravanhanka. Siis raha.

Pakolliset tutkijoille kohdistuvat maksut kohtuuttomia

Lienee kiistatta selvää, että toisiokäytön lain toimeenpano ja siihen liittyvien palveluiden pyörittäminen maksaa. On kuitenkin toinen kysymys, että minkä tahon nämä kulut pitäisi maksaa.

Tarkastellaan tilannetta tutkijan kannalta. Findatan sivuilta löytyvästä hinnastosta käy ilmi, että uuden lupahakemuksen käsittely – riippumatta siitä, kuinka monen rekisterinpitäjän datoja tarvitaan – maksaa 1 000 euroa. Tämän päälle tulee tietoturvallisen käyttöympäristön maksu, joka on minimissään 2 250 euroa vuodessa. Näiden lisäksi sitten vielä aineistojen poimintakulut ja Findatan tekemä psedonymisointityö, jotka ovat pääsääntöisesti tuntityönä laskutettavaa. Vaikuttaa siis siltä, että pienimuotoisenkin rekisteritutkimuksen aineistoon liittyvät pakolliset kulut tulevat olemaan ainakin 5 000 euroa.

Summa ei kuulosta ison ja hyvin rahoitusta saaneen tutkimushankkeen kannalta kovin isolta, mutta on aivan kohtuuttoman iso, kun ajatellaan pieniä selvitystyyppisiä tarkasteluja. Esimerkiksi graduntekijöitä ei voi laittaa tekemään rekisteritutkimusta, ellei heille keksitä tekemistä jonkun isomman datan kustannuksista jo huolehtineen projektin sisällä. Sama pätee myös muihin tutkijoihin. Jos syntynyttä alustavaa tutkimusideaa ei voi kokeilla jollain muun projektin puitteissa valmiiksi kootulla datalla, sellainen jää helposti tekemättä isojen kustannusten takia. Hinnoittelu siis suosii isoja projekteja, joissa on monia osallistuvia tahoja. Tällöin kustannukset yhtä tutkijaa kohden jäävät verrattain pieniksi, kun pakolliset maksut voidaan jakaa kaikkien kesken. Yksittäinen tutkija oman alustavan ideansa kanssa maksaa samat pakolliset maksut itse.

Otetaan esimerkiksi koronaepidemian ympärille vauhdilla noussut ”pop-up” tutkimustoiminta. Varmasti ainakin kymmenillä tai jopa sadoilla tutkimusryhmillä on herännyt idea katsoa koronaan ja sen vaikutuksiin liittyviä asioita rekisteriaineistojen perusteella. Jos vaikka sata tutkimusryhmää hakee erikseen lupia ja luultavasti aika samankaltaisia aineistoja, niin pakolliset kustannukset ovat yhteensä puoli miljoonaa. Jos tutkimusryhmät olisivat kuitenkin muodostaneet ison yhteenliittymän ja laatineet yhteisen lupahakemuksen ja aineistopohjan, niin pakolliset kustannukset olisivat jääneet parhaimmillaan alle kymppitonniin. Aika huima ero.

Toisiokäytön nykyinen toimeenpano luo syrjivän maksumuurin

Toisiokäytön laki on velvoittava eli tutkijoille ei jää valinnanvaraa sen suhteen, pitääkö heidän käyttää Findatan palveluita silloin, kun yhdistetään usean rekisterinpitäjän toisiokäytön lain alaisia aineistoja. Näin siis luodaan pakollinen maksumuuri näiden aineistojen tutkimuskäytölle ja laitetaan tutkijat maksamaan siitä, että heidän on pakko käyttää (monopoli)palvelua. Lisäkontrastia asiaan tuo se, että tietoturvallinen etäkäyttöympäristö on toteutettu CSC:n ePouta -ympäristön yhteyteen eli samaan ympäristöön, jossa muita kuin toisiokäytön lain alaisia datoja käsittelevät tutkijat voivat käyttää teholaskentaresursseja ilmaiseksi opetus- ja kulttuuriministeriön subventointia hyödyntäen.

On siis erikoista, että valtavan potentiaalin omaavia sosiaali- ja terveysaineistoja käyttäviä tutkijoita, etenkin jos heillä on paljon pienimuotoisia – mutta silti tärkeitä – tutkimusideoita, suorastaan syrjitään vaikeasti ylitettävän maksumuurin muodossa. Ilmeisesti kansanterveyttä tai vaikkapa palvelujärjestelmän toiminnan vaikuttavuutta edistävän tutkimuksen tekemistä halutaan siis tehdyllä tutkimuspoliittisella linjauksella ajaa alas, vaikka yksittäinen pienikin tutkimus voi esimerkiksi pelastaa ihmishenkiä, ennaltaehkäistä kroonisten sairauksien puhkeamista tai tehostaa palvelujärjestelmän toimintaa erittäin merkittävällä tavalla niin meillä kuin muuallakin maailmassa.

Uusi tutkimuspoliittinen linjaus?

Kannattaako todella ottaa riski, että yksikin tutkimus jää tekemättä toisiolain toimeenpanon mukaisen tutkimuspoliittisen linjauksen seurauksena sen takia, että kansallisessa mittakaavassa hyötyyn nähden täysin olemattomat kustannukset vyörytetään tutkijoiden maksettavaksi, vaikka heille se realisoituu ylittämättömänä maksumuurina?

Kysymys ei siis ole siitä, etteikö toisiolaista ja siihen liittyvistä palveluista syntyisi kustannuksia. Olisiko kuitenkin parempi tehdä tutkimus- ja välillisesti myös terveyspoliittinen linjaus, jolla oikeasti tuettaisiin eikä rankaistaisi toisiolain alaisten aineistojen tutkimuskäyttöä?

Reijo Sund
Rekisteritutkimuksen professori
Terveystieteiden tiedekunta,
Itä-Suomen yliopisto

Rasismia yliopistossako?

Yle uutisoi alkuvuodesta opiskelijoiden kokemuksista rasismista yliopistossa. Tämä tuli monelle yliopistolaiselle yllätyksenä, muttei valitettavasti kaikille. Tästä kertoo esimerkiksi se, että Helsingin yliopistoon on perustettu uusi opiskelijajärjestö Students Of Colour. SOCOn tarkoituksena on toimia voimauttavana yhteisönä etniseen tai näkyvään vähemmistöön kuuluville opiskelijoille.

Vastaavia kokemuksia kuulimme myös, kun haastattelimme Marina Cafaron kanssa Itä-Suomen yliopiston suomenkielisten koulutusohjelmien opiskelijoita, jotka ovat Suomeen muualta muuttaneita, mutta täällä jo pitkään asuneita. Ulkopuolisuuden, toiseuttamisen ja rasismin kokemusten suhteen yliopisto on aineistomme perusteella ”pienempi paha” kuin esimerkiksi perus- ja etenkin yläkoulu, joka on useiden tutkimusten mukaan yksi yleisimmistä rasismin kohtaamisen ympäristöistä Suomessa.

Toisaalta moni haastatelluista uskoi yliopisto-opinnot aloittaessaan, ettei kohtaisi siellä enää erilaisuudesta muistuttavia katseita, iänikuisia ”mistä olet kotoisin” -kysymyksiä, saati ihmettelyjä siitä, kuinka kaltaisesi voi opiskella täällä tai kuinka kaltaisellasi voi olla suomalainen nimi. Näitä toiveita vasten hyvääkin tarkoittavat teot – esimerkiksi englanninkielinen puhuttelu tai kansainväliseksi vaihto-opiskelijaksi luuleminen – muistuttavat toistuessaan erilaisuudesta, ei-suomalaisuudesta ja ”väärässä paikassa” olemisesta. Nämä kokemukset näyttävät olevan yhteydessä myös siihen, että moni haastattelemistamme opiskelijoista harkitsee muuttavansa ulkomaille valmistumisensa jälkeen.

Ulkomaille muuttamisen pakko ja vaikeus työllistyä Suomessa ovat nousseet esiin myös kansainvälisten opiskelijoiden kohdalla. Nämä haasteet on tunnistettu Itä-Suomen korkeakoulujen strategisessa työssä. Näin rasismin vastaisella viikolla toivon, että tässä työssä huomioitaisiin kaikki yliopistoyhteisömme jäsenet, jotka kohtaavat toiseuttamista tai rasismia. Yliopistojen sisällä kulttuurinen ja muu moninaisuus vahvistuu vielä tulevaisuudessa.

Anne-Mari SoutoAnne-Mari Souto

yliopistonlehtori, opinto- ja uraohjaus

Toivoa ilmastoahdistuksen keskellä

Ilmastoahdistus on viime aikoina noussut toistuvasti esiin mediassa. Kasvava huoli planeetasta ja samea tulevaisuus kuumeisella pallolla saa monet nuoret pohtimaan, voiko tällaiseen maailmaan saada lapsia.  

Ilmastoahdistuksella nykysukupolven kokemuksena ajan päättymisestä on monia yhtäläisyyksiä 1970-luvun kylmän sodan tuomaan maailmanlopun retoriikkaan. Silloin ydintalven riski oli merkittävä; olihan Neuvostoliitto osoittanut tuhovoimaansa jo vuonna 1961, kun se teki Novaja Zemljassa maailman suurimman ydinräjäytyksen, joka vastasi noin 3 800 Hiroshiman ydinpommia. Konkreettisesti maailma kävikin muutaman minuutin päässä täysimittaisesta ydinsodasta, kun Neuvostoliiton tutkat reistailivat 1983. Vain upseeri Stanislav Petrovin looginen päättely esti vastahyökkäyksen Yhdysvaltojen kuvitteelliseen ydiniskuun.  

On tieteellisesti kiistaton tosiasia, että ihmisen toimet lämmittävät planeettaa. Teollinen vallankumous ja nykyinen elämäntapamme pohjautuvat laajasti öljypohjaisiin tuotteisiin. Ilmakehän hiilidioksidin määrä on lisääntynyt noin yhdellä kymmenestuhannesosalla esiteolliseen aikaan verrattuna. Maapallon aikaskaalassa ihmiskunta on kuitenkin silmänräpäyksessä vapauttanut takaisin ilmakehään vuosimiljoonien aikana maaperään sitoutuneen hiileen.   

Mutta onko meillä vielä toivoa ja syytä luottaa tulevaisuuteen nopeasti muuttuvassa maailmassa? Ehdottomasti kyllä.   

Ihmisen suurin nerokkuus on kyvyssä löytää uusia ratkaisuja, etenkin pakon edessä. Fossiiliseen hiileen pohjautuvan talouden korvaaminen uusiutuvalla energialla etenee. Uudet teknologiat myös mahdollistavat sen, että tuotteiden ominaisuuksia on mahdollista parantaa merkittävästi vähemmällä raaka-aineiden kulutuksella.   

Nanoteknologia on yksi tällainen ratkaisu. Vuosi 1997 oli yksi shakin historian merkkipaalu, kun suurmestari Garri Kasparov taipui IBM:n DeepBlue-tietokoneelle. Nykyiset älypuhelimet ovat jo merkittävästi tehokkaampia kuin DeepBlue, ja niiden rakentamiseen tarvitaan alle kymmenestuhannesosa sen tarvitsemasta materiaalista. Tämä osoittaa teknologian voiman  vähemmällä materiaalilla voidaan saada aikaan enemmän. 2020-luvun hyvinvointi ei olisi mahdollista 1980-luvun teknologialla.   

Tulevaisuus on samea, kuten se on ollut kautta historian. Ihmiskunta on aina kyennyt löytämään ratkaisut ongelmiinsa, ja tulee löytämään ratkaisut myös ilmastonmuutoksen edessä.  

Edesmennyt presidentti Koivisto sanoitti tämän hyvin: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”. Tätä viestiä kerron kotona kasvaville 9- ja 11-vuotiaille lapsilleni.   

Jarkko J Saarinen
Apulaisprofessori
materiaalikemia
 

Planetaarinen sivistys on vastaus aikamme ongelmiin

Planetaarinen sivistyminen on vastaus nykyajan haasteisiin, joissa ylisukupolvisuus, paikallinen ja globaali sekä ihminen ja luonnon ekosysteemit kietoutuvat toisiinsa.

Sivistymisessä on kyse siitä, että elämää ankkuroidaan pitäviin todellisuuden tulkintoihin. Koska uusi tieto korvaa vanhaa, muuttuu myös käsitys siitä, mitä edistymisellä ymmärretään.

Myönteisellä kehityksellä on kaksi luovuttamatonta periaatetta, jotka varmistavat (a) ihmisen olemassaolon ja (b) ihmisten välisen reilun kanssakäymisen.

Molemmat näistä luovuttamattomista periaatteista toteutuvat vaillinaisesti. Homo sapiensin jälkeensä jättämä maailma haastaa kysymään, mitä nykyajan sivistys on tai mitä sen pitäisi olla.

Sivistymättömyyteen viittaa se, että luonnonvarat hupenevat, ilmaston lämpenemisen nopeus häkellyttää ja sukupuuttoaalto pyyhkii yli sinisen planeetan.

Muutama maapallon vauraimmista ihmisistä omistaa yhtä paljon kuin puolet maailman köyhimmistä ihmisistä. Eriarvoistumisen seurauksena ihmisten välinen luottamus heikkenee ja yhteiskuntien eheys murenee.

Planetaarinen sivistyminen ilmenee niin, että ihminen toimii jokapäiväisessä elämässään siten, että hän (a) hahmottaa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden jatkumon, (b) huomioi oman toimintansa paikalliset ja globaalit seuraukset, sekä (c) sisällyttää huolenpidon piiriinsä ihmiset ja muun luonnon.

Menneisyys määrittää nykyisyyttä, mutta tulevaisuus ei rakennu pelkästään menneisyyden lineaariseksi jatkumoksi. Huomisesta voidaan tehdä menneisyyden jatkumosta poikkeavaa. Mutta se vaatii kuvitteellisen näkymän siitä, mitä elämä kaikessa täyteydessään voisi olla. Vision lisäksi tarvitaan tahtoa, jonka avulla näkemys muutetaan todellisuudeksi.

Planetaarisen sivistymisen myötä ihmisen huolenpidon piiri laajentuu omasta lähipiiristä kattamaan ne ihmiset, joiden elämään oma elämä on kytköksessä. Kyse on esimerkiksi siitä, mitä puemme päällemme, millä pidämme kotimme lämpimänä ja kuinka saamme ruoan pöytään.

Planetaarinen sivistys ilmenee huolenpitona, joka ei rajoitu vain ihmisiin. Se kattaa myös ei-inhimillisen todellisuuden: eläimet, kasvit, ilmakehän ja maaperän sekä näiden muodostamat ekosysteemit, joista elämä maapallolla on täysin riippuvaista.

Planetaarinen sivistys lisää tulevaisuuden toivoa. Siksi sen toteutumismahdollisuuksien tutkiminen on jo itsessään ratkaisuksi asettumista eli hyvän tulevaisuuden muotoilemista.

Sosiaalipedagoginen tutkimusorientaatio uskoo ihmisen mahdollisuuksiin oppia uutta ja rakentaa sellaista sivistysyhteiskuntaa, josta tulevat sukupolvet voivat olla ylpeitä.

Arto O. Salonen

Apulaisprofessori, Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen

Yhteiskuntatieteiden laitos

Salosen kotisivut ovat osoitteessa www.artosalonen.com

Opettajankoulutuksessa on syytä välttää äkkinäisiä määrällisiä suunnanmuutoksia!

Väestörakenteen muutos on tämän hetken yksi voimakkaimmin yhteiskuntamme kehitykseen vaikuttava tekijä. Aluetutkija Timo Aro on kutsunut sitä ”pirulliseksi ongelmaksi”, koska muutos vaikuttaa ainakin neljällä eri tasolla: syntyvyyden alentuminen, ikärakenteen muutos, muuttoliikkeen ja eri alueiden polarisoituminen.

Suomessa syntyvyys on 2010-luvulla laskenut jyrkimmin kehittyneissä maissa. Syntyneitä oli viime vuonna lähes 25 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2010. Laskua tapahtui kaikissa ikäryhmissä, koulutusryhmissä, kieliryhmissä ja kaikilla alueilla. Kun syntyneitä vielä vuonna 2010 oli 63 000, ennakoidaan syntyvyyden vuonna 2019 jäävän alle 45 000 lapseen. Jos keskimääräinen luokkakoko peruskoulussa on 20 oppilasta, se merkitsee kyseisellä aikavälillä luokkien määrän vähenemistä perusopetuksen ikäluokkaa kohden 3150:stä 2250:een.

Alhainen syntyvyys tarkoittaa ikärakenteen ja samalla huoltosuhteen jyrkkää muutosta. Yhdessä muuttoliikkeen kanssa se merkitsee, että väestö vähenee, vanhenee ja keskittyy. Se puolestaan johtaa alueiden eriytymiseen ja niiden keskinäisen kilpailun kiristymiseen niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Käynnissä oleva muutos on vaikuttanut oppilaitosverkostoon laajamittaisesti koko 2000-luvun. Vuodesta 2000 vuoteen 2018 peruskoulujen määrä väheni 3726:sta 2229:ään, lukioiden määrä 441:stä 336:een (-40,2 %), ammatillisten oppilaitosten 221:stä 84:ään (-62 %) ja ammattikorkeakoulujen 30:stä 25:een (-16,7 %). Yliopistojen määrä laski 20:stä 14:ään (-30 %). Ala- ja yläkouluikäisen väestön määrä kasvoi noin joka kolmannessa kunnassa (99 kuntaa) ja väheni kahdessa kunnassa kolmesta (212 kuntaa) vuosina 2010–2018. Kuntaliiton esittämän arvion mukaan lukioikäisten 16–18-vuotiaiden määrä vähenee Manner-Suomessa 67 seutukunnassa ja kasvaa ainoastaan kahdessa seutukunnassa vuoteen 2035 mennessä.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on edellä kuvattujen muutosten seurauksena esittänyt valtakunnallisesti strategiakaudelle 2021–2024 luokanopettajakoulutuksen supistamista vuosittaisesta 891 maisterin tutkintotavoitteesta 700 maisteriin.  Samanaikaisesti lainsäädännöllisistä syistä johtuen lastentarhanopettajakoulutuksen opiskelijamäärä kasvaisi 600:sta 700:ään.

Mitä käynnissä oleva muutos merkitsee yliopistoille ja erityisesti niiden opettajankoulutukselle? Koulutus- ja työperäisen maahanmuuton lisääminen näyttää yhä vääjäämättömämmältä. Muuttajien kouluttaminen edellyttää opettajia. Koulutusvienti on nouseva ala, johon myös tarvitaan opettajia. Suomalaisen yhteiskunnan osaamisen vahvistaminen edellyttää opetusalan täydennyskoulutuksen (jatkuvan oppimisen) lisäämistä.

Osaamisen vahvistaminen tarkoittaa yhteiskunnan laajempaa pedagogisoitumista; koulutukseen liittyvä yksityisen sektorin elinkeinotoiminta laajenee ja vahvistuu. Tämä herättää kysymyksen: Voisiko opettajankoulutus laajeta tulevaisuudessa pelkästä julkisen sektorin toimijasta vahvistamaan myös yksityisen sektorin koulutusosaamista? Tosiasiat osoittavat, että opettajankoulutuksessa on syytä välttää jyrkkiä ja äkkinäisiä määrällisiä suunnanmuutoksia!

Mikko Ripatti

Johtava rehtori, KT

Itä-Suomen harjoittelukoulu

Dialogitaitoja digiajan johtamiseen

Johtamisen kurssilla opiskelijat miettivät, millainen on hyvä johtaja. Vastauksissa korostui, että hyvä johtaja kuuntelee.

Dialogi (dia = läpi; logos = sana) on vuorokuuntelua, joka synnyttää luottamusta. Kuulluksi tuleminen on voimaannuttava ja innostava kokemus. Dialogi ei ole tiedon jakamista, vaan omien ajatusmallien kyseenalaistamista ja eläytymisestä toisen kokemuksiin. Dialogi edellyttää keskinäistä luottamusta, koska sillä ei ole ennalta määrättyä suuntaa. Dialogissa ei tavoitella harmoniaa, vaan uusia ratkaisuja. Dialogissa luodaan yhteisiä merkityksiä asioille purkamalla ajatus oikeassa tai väärässä olemisesta. Ilman kuuntelemisen taitoa kuulen toisen puheessa vain omat tulkintani, mutta dialogissa annan toiselle luvan vaikuttaa ajatteluuni. Dialogi antaa mahdollisuuden luottaa, vaikka olisin eri mieltä asiasta.

Konfliktien johtamisen kolme teesiä ovat: 1. Kuuntele 2. Kuuntele ja 3. Kuuntele lisää. Dialogi sopii ristiriitojen käsittelyyn, sillä se lisää tilannetajua ja ymmärrystä kokonaisuudesta. Dialogi edellyttää kiireetöntä läsnäoloa: joskus hiljaisemman on opittava puhumaan ja puheliaamman kuuntelemaan. Jos ei saa sanoa sanottavaansa ja koe tulevansa kuulluksi, turhautuminen taannuttaa dialogin ja luottamus kuihtuu. Kun jännitteet syövät organisaation luottamuspääomaa, on ristiriitojen kohtaaminen tärkeämpää kuin niiden ratkaiseminen: ei vältellä, ei paeta eikä piilotella. Tulostavoitteiden puristuksessa dialogi saattaa tuntua hitaalta, mutta ilman dialogia väärinkäsitykset asioiden kulusta saavat helposti vallan. Dialogi on ’oikotie’ yhteiseen ymmärrykseen, sillä huhujen oikominen on aikaa vievää. Dialoginen työkulttuuri auttaa sitoutumaan yhteisiin päätöksiin.

Dialogiin kuuluu keskeneräisyys, kokeilut ja niihin kannustaminen. Erilaiset näkökulmat edellyttävät luottamusta ja rohkeutta. Johtajuus ja esimiestyö -kurssin opiskelija pohti oppimispäiväkirjassaan: ”Pitää uskaltaa kertoa omat ideansa ja ajatuksensa, vaikka toiset saattavat ampua ideat alas. On luotettava kavereihin, ettei ne naura.” Dialogi vahvistaa kollektiivista oppimista ja sen soisi yleistyvän opetuksessa. Jännite aiempien käsitysten ja uusien ajatusten välillä ruokkii uteliaisuutta ja motivoi oppimaan. Dialogi ruokkii analyyttisen ajattelun kehittymistä. Tulevaisuuden asiantuntijuus on aiempaa vuorovaikutteisempaa ja monitieteisempää. Myös jatkuvan oppimisen kulttuuri tarvitsee tuekseen dialogia. Kauppatieteiden laitoksella käynnissä olevassa akkreditointiprosessissa tiivistetään dialogista toimintatapaa elinkeinoelämän kanssa opetuksessa ja tutkimuksessa. Moniäänisyyttä tarvitaan uusien ratkaisujen löytämiseksi yhteiskunnallisiin haasteisiin.

Mirjami Ikonen

Johtamisen yliopistonlehtori, kauppatieteet

Tutkija Luottamus organisaatiossa -tutkimusryhmässä