Tag: ilmastonmuutos

Posted on

Planetaarinen sivistys on vastaus aikamme ongelmiin

Planetaarinen sivistyminen on vastaus nykyajan haasteisiin, joissa ylisukupolvisuus, paikallinen ja globaali sekä ihminen ja luonnon ekosysteemit kietoutuvat toisiinsa.

Sivistymisessä on kyse siitä, että elämää ankkuroidaan pitäviin todellisuuden tulkintoihin. Koska uusi tieto korvaa vanhaa, muuttuu myös käsitys siitä, mitä edistymisellä ymmärretään.

Myönteisellä kehityksellä on kaksi luovuttamatonta periaatetta, jotka varmistavat (a) ihmisen olemassaolon ja (b) ihmisten välisen reilun kanssakäymisen.

Molemmat näistä luovuttamattomista periaatteista toteutuvat vaillinaisesti. Homo sapiensin jälkeensä jättämä maailma haastaa kysymään, mitä nykyajan sivistys on tai mitä sen pitäisi olla.

Sivistymättömyyteen viittaa se, että luonnonvarat hupenevat, ilmaston lämpenemisen nopeus häkellyttää ja sukupuuttoaalto pyyhkii yli sinisen planeetan.

Muutama maapallon vauraimmista ihmisistä omistaa yhtä paljon kuin puolet maailman köyhimmistä ihmisistä. Eriarvoistumisen seurauksena ihmisten välinen luottamus heikkenee ja yhteiskuntien eheys murenee.

Planetaarinen sivistyminen ilmenee niin, että ihminen toimii jokapäiväisessä elämässään siten, että hän (a) hahmottaa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden jatkumon, (b) huomioi oman toimintansa paikalliset ja globaalit seuraukset, sekä (c) sisällyttää huolenpidon piiriinsä ihmiset ja muun luonnon.

Menneisyys määrittää nykyisyyttä, mutta tulevaisuus ei rakennu pelkästään menneisyyden lineaariseksi jatkumoksi. Huomisesta voidaan tehdä menneisyyden jatkumosta poikkeavaa. Mutta se vaatii kuvitteellisen näkymän siitä, mitä elämä kaikessa täyteydessään voisi olla. Vision lisäksi tarvitaan tahtoa, jonka avulla näkemys muutetaan todellisuudeksi.

Planetaarisen sivistymisen myötä ihmisen huolenpidon piiri laajentuu omasta lähipiiristä kattamaan ne ihmiset, joiden elämään oma elämä on kytköksessä. Kyse on esimerkiksi siitä, mitä puemme päällemme, millä pidämme kotimme lämpimänä ja kuinka saamme ruoan pöytään.

Planetaarinen sivistys ilmenee huolenpitona, joka ei rajoitu vain ihmisiin. Se kattaa myös ei-inhimillisen todellisuuden: eläimet, kasvit, ilmakehän ja maaperän sekä näiden muodostamat ekosysteemit, joista elämä maapallolla on täysin riippuvaista.

Planetaarinen sivistys lisää tulevaisuuden toivoa. Siksi sen toteutumismahdollisuuksien tutkiminen on jo itsessään ratkaisuksi asettumista eli hyvän tulevaisuuden muotoilemista.

Sosiaalipedagoginen tutkimusorientaatio uskoo ihmisen mahdollisuuksiin oppia uutta ja rakentaa sellaista sivistysyhteiskuntaa, josta tulevat sukupolvet voivat olla ylpeitä.

Arto O. Salonen

Apulaisprofessori, Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen

Yhteiskuntatieteiden laitos

Salosen kotisivut ovat osoitteessa www.artosalonen.com

Posted on

Hakatako vai säästää metsiä?

Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua Suomessa ja laajemminkin Euroopan Unionissa siitä, onko ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta järkevää hakata metsiä vai jättää ne hakkaamatta. Suomessa on vastikään tehty kansalaisaloite avohakkuista luopumiseksi valtion mailla. Tämä tarkoittaisi siirtymistä jatkuvaan, peitteiseen metsänkasvatukseen, ja metsänviljelystä luopumista. 

Metsien rooli globaalissa hiilenkierrossa ja ilmastonmuutoksen hillinnässä on tärkeä, sillä ne sitovat runsaasti hiilidioksidia ilmakehästä ja toimivat hiilen varastoina sekä tuottavat raaka-ainetta biotalouden tarpeisiin. Uusiutuvien puupohjaisten materiaalien ja energian käyttö vähentää juuri niiden fossiilipohjaisten resurssien käyttöä, joista tulisi luopua ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. 

Tehokkaammalla metsien hoidolla ja käytöllä voidaan lisätä niiden hiilensidontaa ja kasvua sekä hillitä ilmastonmuutosta pidemmällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä hakkuiden lisäämistä ei voida perustella ilmastonmuutoksen hillinnällä, koska metsän hiilivaraston väheneminen vaikuttaa silloin enemmän hiilitaseeseen kuin lisääntyvän puun käytön vaikutukset. Toisaalta tehostettu metsien hoito ja lisääntyvät hakkuut ovat monessa mielessä perusteltavissa ilmastonmuutokseen sopeutumisen ja hillinnän kannalta. Esimerkiksi puuston hiilensidontaa ja kasvua voidaan lisätä 10–30 prosenttia jalostusasteesta riippuen, kun metsän uudistamisessa käytetään jalostettua siemen- ja taimimateriaalia. Myös metsien lannoittaminen lisää hiilen sidontaa ja kasvua merkittävästi. Lannoituksen hyödyt realisoituvat selvästi nopeammin kuin jalostushyödyt. 

Ilmastonmuutos lisää metsien kasvua, hiilensidontaa ja hakkuumahdollisuuksia. Toisaalta metsien abioottiset ja bioottiset tuhoriskit kuten tuuli-, lumi-, kuivuus-, hyönteis- ja sienituhot sekä metsäpalot lisääntyvät. Laaja-alaiset tuhot, kuten metsäpalot, voivat saada aikaan hallitsemattomia hiilidioksidipäästöjä ilmakehään. Metsien tuhoriskejä lisää myös metsävarojen kasvu ja puuston ikääntyminen, ellei niihin vaikuteta hakkuilla. Metsien elinvoimaisuudesta ja terveydestä huolehtiminen edellyttääkin metsien hoidon ja hakkuiden sopeuttamista muuttuvaan ilmastoon. Tätä edellyttää myös metsien tuottamien eri ekosysteemipalveluiden turvaaminen, kuten metsien virkistyskäyttö ja luonnon monimuotoisuus. 

Kysymykseen hakata vai säästää metsiä, tai tulisiko avohakkuista ja metsänviljelystä luopua ja siirtyä jatkuvaan kasvatukseen, ei löydy yhtä ainoaa ja oikeaa vastausta. Eri vaihtoehtoja on punnittava tapauskohtaisesti. Lopputulokseen vaikuttaa vahvasti tarkastelun näkökulma ja aikajänne sekä vastaajan omat intressit. 

Heli Peltola

Metsänhoitotieteen professori

Posted on

Tutkija ilmastoroistona

Mitä pitäisi tehdä, jos haluaisi yhdellä teolla puhdistaa osaltaan “ilmastoroiston” taakan? Näin pohti Twitterissä teknologiayritys Accenturen johtaja Mika Rossi kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n uusimman raportin julkistamisen jälkimainingeissa. Rossin tavoin moni muukin twitteröijä oli intoutunut miettimään, mitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarvittavat perustavanlaatuiset muutokset voisivat tarkoittaa oman elämän mittakaavassa.

Oman elämänsä ilmastovaikutuksia voi netissä arvioida esimerkiksi Sitran elämäntapatestillä. Tämä testi, kuten hiililaskurit yleensäkin, keskittyvät niihin kulutusvalintoihin, joita ihminen tekee vapaa-ajallaan. Vähemmälle huomiolle jää, että myös työnteko voi olla melkoinen päästölähde. Tutkijan työssä erityisen ongelmallista on matkustaminen, joka näillä näkymin vain entisestään lisääntyy, kun tutkimuksen kansainvälistymistä korostetaan.

Viime vuosien suurimpiin ilmastorötöksiini kuuluu pari vuotta sitten tekemäni matka kulttuurintutkimuksen alan suureen Crossroads-konferenssiin, joka järjestettiin Sydneyssä. Konferenssi oli laadukas, ja oli toki myös matkailumielessä kiinnostavaa käydä ensimmäistä kertaa Australiassa. Ilmastonäkökulmasta on kuitenkin vaikeaa perustella lentämistä maapallon toiselle puolelle pitämään viidentoista minuutin esitelmää parillekymmennelle kollegalle. Pienet arjen valinnat kuten autottomuus ja ekosähkön käyttö kumoutuvat silmänräpäyksessä tällaisella ilmastotörttöilyllä, joka omassa tapauksessani vastaa liki puolen vuoden normaaleja päästöjä.

Kansainväliset konferenssit ja tutkimushankkeet ovat kiinteä osa tutkijan työnkuvaa ja ainakin minulle myös yksi akateemisen työn suola. Mieluiten silti matkustaisin sellaisilla tavoilla, jotka kalvaisivat mahdollisimman vähän ilmasto-omaatuntoa.

Vähähiiliset valinnat eivät onneksi tarkoita vain vähentämistä tai luopumista, vaan usein myös laadullisia parannuksia. Odottelu lentokentillä on todellista hukkaan heitettyä aikaa, kun taas junalla matkustaen ehtii sekä työskennellä että levätä. Parhaisiin konferenssimuistoihini kuuluukin maa- ja vesireittejä pitkin tekemäni reissu Euroopan sosiologikonferenssiin Geneveen vuonna 2011. (Kerrankin oli aikaa valmistella esitelmä huolellisesti!)

Ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen edellyttää niin suurta paradigmanmuutosta, ettei yksilöiden oma-aloitteisten toimien odottamiselle ole enää aikaa. Tarvitaan rakenteellisia toimia, jotka ohjaavat ja tarvittaessa pakottavat toimimaan järkevästi. Pitäisikö meillä yliopistossa aloittaa muuttamalla matkustusohjetta niin, että matkan edullisen hinnan ja lyhyen keston sijaan priorisoitaisiin voimakkaasti pienintä hiilijalanjälkeä? Pitäisikö kotimaan lennot yliopiston rahoilla yksinkertaisesti lopettaa? Pitäisikö ulkomaanlentojen päästöjä kompensoivat lentomaksut tai päästöoikeuksien ostot aina sisällyttää tutkimushankkeiden budjetteihin?

Ehdotukset saattavat kuulostaa radikaaleilta, mutta globaalissa mittakaavassa ne olisivat vasta aivan alustavia – mutta sitäkin tarpeellisempia – pelinavauksia.

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkija

Posted on

Arktiset haasteet

Arktinen alue on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan, koska Suomi on vetovastuussa Arktisen neuvoston johtamisesta kahden vuoden ajan (2017-2019).

Mikä oikeastaan on arktinen alue, ja miten se meitä keski-eteläsuomalaisia koskettaa?

Arktisen alueen määritelmiä on monia. Usein rajana pidetään pohjoista napapiiriä (66° 33’N).  Näin ollen arktinen alue kattaa huomattavan osan Suomen pinta-alasta. Kansainvälisessä yhteistyössä Suomen arktinen alue on napapiirin pohjoispuolinen osa Lapin lääniä. Luonnontieteellisesti tämä alue on ns. subarktista aluetta.  Maantieteellisesti arktinen alue on moninainen, ulottuen aavasta lumilakeudesta vihreään tundraan, jäiseen mereen, korkeisiin vuorenhuippuihin ja moderneihin kaupunkeihin. Arktisella alueella asuu n. 5 miljoonaa ihmistä. Monelle meistä arktinen alue merkitsee ennen kaikkea vapaa-aikaa, retkeilyä ja kalastusta. Monille pohjoissuomalaisille se merkitsee myös elinkeinoa matkailun tai porotalouden parissa. Arktinen alue on kuitenkin paljon merkittävämpi kuin osaamme edes kuvitella muun muassa ilmastovaikutusten ja luonnonvarojen vuoksi. Arktisen alueen merkitystä ei vielä täysin ymmärretä.

Suomi johtaa Arktista neuvostoa 2-vuotisen puheenjohtajakautensa aikana. Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana Suomi korostaa Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoa ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteita arktisessa yhteistyössä. Suomen ohjelman prioriteetteja ovat ympäristönsuojelu, meteorologinen yhteistyö, viestintäyhteydet ja koulutus. Suomi vahvistaa arktista yhteistyötä ja sen jatkuvuutta puheenjohtajakautensa aikana, myös korkeimmalla poliittisella tasolla. Puheenjohtajuuskautta hyödynnetään myös suomalaisen arktisen osaamisen esilletuomiseksi.

Minulla oli etuoikeus osallistua Arktisen neuvoston puheenjohtajakauden siirtymiseen Yhdysvalloilta Suomelle Fairbanksissa Alaskassa. Tilaisuudessa nousi vahvasti esille kansainvälisen yhteistyön ja arktisen alueen kansojen yhteistoiminnan merkitys: “One Arctic – One People”. Muun maailman konfliktit ja sodat eivät ole ulottuneet arktiselle alueelle – “Let’s keep that way”, sanoi ulkoministeri Timo Soini. Alkuperäiskansojen tiedot, taidot ja arvomaailma ovat lähtökohta kestävälle kehitykselle ja koulutukselle, myös arktisen alueen ulkopuolella. Infrastruktuurin kehittämisessä, uusiutuvan energian tuotannossa ja viestintäteknologiassa arktisen alueen maat hyödyntävät innolla uusinta teknologiaa. Arktinen merialue tarjoaa uusia väyliä ja liikennemahdollisuuksia. Arktinen alue globalisoituu.

Luonnon ja maapallon kannalta suurimpana haasteena arktisella alueella on ilmaston ja merialueiden lämpeneminen, ikiroudan sulaminen, suuret ekologiset muutokset, biodiversiteetin väheneminen, musta hiili ja luonnonvarojen kestävä käyttö. Nyt ilmastonmuutos uhkaa jopa Huippuvuorten ikirouta-alueella sijaitsevaa maailman ruokaturvallisuuden viimeisenä turvana toimivaa siemenholvia! Suuria haasteita ovat myös arktisen alueen ihmisten hyvinvointi, etenkin mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen, tuoden mukanaan muun muassa päihdeongelmia.

Meillä on tietoa, rahaa ja kapasiteettia arktisen alueen ympäristön, elinvoimaisuuden ja hyvinvoinnin säilyttämiseksi, jos niin haluamme. Arktisen neuvoston asema korostuu entisestään. Edelleen tarvitaan vankkaa tieteellistä tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi, laaja-alaista varhaiskasvatuksesta asti lähtevää koulutusta ja tiedottamista.  Meillä UEFissa on sellaista arktiseen alueeseen liittyvää osaamista muun muassa ekologian, ympäristötieteiden, biotalouden, maantieteen, ympäristöoikeuden  ja historian aloilla, joka kannattaa tuoda tähän yhteyteen. UEF kuuluu The University of the Arctic (UArctic) verkostoon (http://www.uarctic.org/about-uarctic/), joka on erinomainen toimintaympäristö koulutuksen ja tutkimuksen edistämiseksi. On jo linjattu, että verkostossa kehitetään arktisten alueiden opettajankoulutusta. UArctic tarjoaa meille mahdollisuuden kehittää muun muassa Summer School -toimintaa, jossa voisimme toimia monitieteisesti. Mikäli haluat kantaa kortesi tähän kekoon, ota minuun yhteyttä.

Myös meillä on vastuu arktisesta alueesta!

Elina Oksanen

Kasvifysiologian ja bioteknologian professori

Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan varadekaani

Posted on

Suomi kestävän metsäbiotalouden voimalla toiselle sadalle

Biotaloudessa korvataan fossiilisten luonnonvarojen käyttöä uusiutuvilla luonnonvaroilla. Tavoite on maailman pelastaminen öljyn ja kivihiilen saastuttamalta tuhon tieltä – vähintäänkin tavoitteena on siirtää hetkeä, jolloin ihmisen on muutettava toiselle planeetalle.

Biotalous on uusiutuvien luonnonvarojen tuottamista, jalostamista, kuluttamista, kierrättämistä sekä niihin perustuvia palveluja. Se on ilmastonmuutoksen hillintää puhtain teknologioin ja ympäristöystävällisesti. Samalla tavoitellaan taloudellista kasvua sekä tasapainoista aluekehitystä, uusia työpaikkoja ja huoltovarmuutta. Kuka voisi sellaista vastustaa?

Suomessa biotalous ja sen kasvu perustuvat ensi sijassa metsiin ja puuhun. Eikä jatkossa vain paperiin ja lankkuun. Puu – ikioma Sampomme – taipuu mitä ihmeellisempiin muotoihin. Se voi olla läpinäkyvää ja taipuisaa kalvoa. Kevyttä levyä tai verkkoa, joka on kovaa kuin teräs tai kimmoisaa kuin kumi. Kangasta. Ruokaa. Lääkettä. Polttoainetta. Aurinkokennoa. 3D-tulostettuja tekoelimiä ja proteeseja. Vaikka mitä.

Biotalouden ylväistä tavoitteista huolimatta se ei voi Suomessa olla kestävää, ellei metsiemme käyttö ole kestävää. Suomen biotalousstrategian toteuttaminen muun muassa biojalostamoineen, uusine tuotteineen sekä puurakentamisineen kasvattaisi puun käyttöä merkittävästi – jopa 30 miljoonaa kuutiometriä vuosittain, jos kaikki kaavaillut biotuotetehtaat käynnistetään. Lisäkysynnän kattaminen kotimaisella puulla tuo eurot ja työpaikat koti-Suomeen.

Samaan aikaan, kun puuta ja siten hakkuita tarvitaan lisää, metsien monikäytön muukin biotalouskysyntä kasvaa, kuten luontomatkailu, hyvinvointipalvelut sekä ei-puuaineksiset tuotteet. Hakkuupinta-alan olennainen lisääminen tuntuisi metsien muissa käytöissä, maisemissa ja biodiversiteetissa. Eri tavoitteiden yhteensovittaminen tulee entistäkin tärkeämmäksi.

Yhteensovittamisen haasteisiin on ehkä yllättävältä kuulostava ratkaisu: talousmetsien puuntuotannon tehostaminen parantaisi monitavoitteisen metsänkäytön edellytyksiä. Jos talousmetsien hehtaareilla pystyttäisiin tuottamaan puuta rutkasti enemmän kuin nyt, puumotteja voitaisiin hakata lisää kasvattamatta hakkuupinta-aloja. Hehtaarisato nousisi, mutta jätettäisiin samat säästöpuut, avainbiotoopit ja puskurivyöhykkeet. Harvennus- ja avohakkuiden haitat liittyvät enemmän hakkuualaan kuin mottimääriin, hyödyt puolestaan motteihin.

Hakkuumahdollisuuksien nostaminen puuntuotantoa tehostamalla turvaisi samalla metsätalouden ekologista ja sosiokulttuurista kestävyyttä sekä metsän eri käyttöjen yhteensovittamista tilanteessa, missä hakkuumääriä pitää joka tapauksessa selkeästi lisätä mahdollistamaan metsäbiotalouden voittokulku. Puuston kasvun lisääminen on myös ilmastoteko.

Perehdy lisää: www.uef.fi/fi/web/biotalous, www.uef.fi/web/forbio, @FORBIOproject

Jyrki Kangas

Metsäbiotalouden professori