Tulitikkuleikit, ilmastonmuutos ja liekehtivät lomakohteet: pikakurssi kausaalisen selittämisen problematiikasta

Ilmakuva metsäpalosta yöllä.
Kuva: Mostphotos

Keskikesä pohjoisella pallonpuoliskolla. Uutisotsikoita hallitsevat eteläisen Euroopan kuumuus ja maastopalot. Myös sosiaalisessa mediassa on kuumaa: nahistellaan siitä, onko maastopalojen syynä globaali ilmastonmuutos vai huolimaton tulenkäyttö. Rapsakka 40 celsiusasteen lämpötila ei näet itsekseen metsää sytytä. Tähän tarvitaan ulkoinen tulenlähde – ihmisen toiminta.

Tieteenfilosofi on tästä mielissään. Ei tukahduttavista helteistä. Tai maastopaloista. Ilmastonmuutoksesta puhumattakaan. Vaan somenahistelusta. Se on nimittäin kuin suoraan tieteenfilosofian oppikirjasta.

Tieteen keskeisenä tehtävänä voidaan ajatella olevan maailman tieteellinen selittäminen. Kenties asioille voidaan antaa erilaisia selityksiä, mutta tiede pyrkii niiden tieteelliseen – objektiiviseen ja totuudenmukaiseen – selittämiseen. Keskeisenä tieteellisen selittämisen muotona on taas kausaalinen selittäminen: tiede pyrkii identifioimaan havaitsemiemme ilmiöiden ja lainalaisuuksien syitä. Miksi näin? Yksinkertaisesti siksi, että ymmärrys maailmassa vallitsevista syy-seuraussuhteista antaa meille mahdollisuuden vaikuttaa maailmaan: voimme saada aikaan toivottuja asioita, estää epätoivottuja.

Kausaalinen selittäminen on kuitenkin filosofisesti ongelmallista. Keskeisin ongelma muotoillaan nykykeskustelussa kutakuinkin näin:

Raapaiset tulitikun, ja saat sen syttymään. Haluat sanoa: ”raapaisuni aiheutti tulitikun syttymisen”. Kuitenkin: tulitikku syttyi vain, koska ilmassa oli riittävästi happea. Miksi et sano: ”ilmassa oleva happi aiheutti tulitikun syttymisen”? Kysymys siis kuuluu: tulisiko tulitikun syttymisen syynä pitää sen raapaisua vai ympäröivän ilman happipitoisuutta?

Tunnistamme siis yhtäältä kausaaliset relevantit tekijät, ja toisaalta taustaolosuhteet, joiden vallitessa tietyt kausaalisuhteet realisoituvat. Näyttää siltä, että olemme tekemisissä kahden radikaalisti erilaisen asian kanssa. Tämä erottelu on kuitenkin ongelmallinen. Ei ensinnäkään ole selvää, mihin se perustuu. Ja toiseksi, muutoksilla yhdentyyppisissä asioissa voi olla yllättäviä seurauksia toisentyyppisiin asioihin – kuten ympäröivän ilman happipitoisuuden muutoksilla siihen, pidämmekö tulitikun syttymisen syynä sen raapaisua vai ilman happipitoisuutta.

Tämä klassinen tieteenfilosofinen kysymyksenasettelu voidaan nyt korvata somenahistelulla maastopalojen syistä. On kaksi leiriä. Yhtäältä se, joka korostaa taustaolosuhteiden (ilmastonmuutoksen, hapen) roolia maastopalojen syynä. Toisaalta se, joka korostaa sellaisena tapahtumia (tulitikun raapaisua, ihmisten toimintaa), jotka sattuvat tapahtumaan näiden olosuhteiden vallitessa. Kumpi leiri on oikeassa? Molemmat. Tarkemmin sanoen: molemmat näkökulmat ovat perusteltuja. Siksi nahistellaan.

Ei tietenkään pitäisi olla epäselvyyttä siitä, kuinka ilmastonmuutos ja maastopalot ovat yhteydessä toisiinsa: ilmasto muuttuu, ja on lämpimämpää kuin ennen, mikä kuivattaa maastoa aiempaa enemmän, mikä luo olosuhteet, joissa ennen vaarattomalla inhimillisellä toiminnalla on nyt merkittävällä todennäköisyydellä katastrofaaliset seuraukset. Tällaista kuvausta maailmasta on perusteltua pitää tieteellisenä tosiasiana. Mutta filosofinen kysymys kuuluu: kuinka päädymme tällaiseen kuvaukseen, ja kuinka erottelemme taustaolosuhteet ja kausaalisesti relevantit tekijät toisistaan?

Miten vastata tähän filosofiseen kysymykseen? Kukaan ei tiedä. Ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä ratkaisumenetelmää, jolla voisimme jakaa mielivaltaisen systeemin taustaolosuhteisiin ja kausaalisesti relevantteihin osatekijöihin. Joitakin hyödyllisiä huomioita voidaan kuitenkin tehdä.

Ensiksi, kun hahmotamme maailmaa kausaalisesti, jaamme sen implisiittisesti systeemien ja osasysteemien hierarkiaan. Kun sanomme ”X aiheuttaa Y:n”, tarkoitamme jotakin sellaista kuin ”jos tarkastelemme todellisuuden T aitoa osasysteemiä S, niin voidaan todeta, että S:ssä Y:n muutokset ovat riippuvaisia siitä, kuinka X:ää muutetaan”. Selittäessämme maailmaa kausaalisesti jaamme siis todellisuuden taustatekijöihin (T) ja tarkastelumme kannalta relevanttiin systeemiin (S), jonka osatekijöitä manipuloidaan (T:stä käsin). Jos joidenkin osatekijöiden välillä todetaan olevan systemaattinen riippuvuussuhde, niiden voidaan olettaa olevan kausaalisessa suhteessa toisiinsa.

Tämä on tietysti hyvin ihmiskeskeinen käsitys kausaatiosta: kausaalisuhteet ovat riippuvaisia meidän – ihmisten, tiedeyhteisön – kyvystä manipuloida todellisuutta (tehdä interventioita johonkin sen oletettuun osasysteemiin S). Mutta miksi näin olisi? Eikö ole oikein ajatella, että kausaatio on meistä riippumatta tuolla jossakin? Eikö esimerkiksi ole oikein sanoa, että ”meteoriitin syöksyminen maahan oli syy dinosaurusten kuolemaan”, vaikka kukaan ei koskaan tätä tapahtumaa todistanut, puhumattakaan siitä, että olisimme olleet tätä tapahtumakulkua manipuloimassa? Ei ole selvää, miten näihin kysymyksiin pitäisi vastata.

Toiseksi, ja edeltävään liittyen, näyttää ilmeiseltä, että erilaiset ihmisen toimintaan liittyvät normatiiviset seikat vaikuttavat intuitioihimme siitä, minkälaisia asioita pidämme asioiden ”oikeina syinä”. Suomen kielessä sanat ”syy” ja ”syyllinen” tai ”syypää” ovatkin paljastavasti kytköksissä toisiinsa: etsiessämme asioiden syitä, haemme usein tekijöitä – moraalisia agentteja – joita voisimme ”syyttää”. Itse näen, että tämä kytkeytyy nimenomaan pyrkimykseemme paikantaa tekijöitä, joita manipuloimalla voimme muokata maailmaa haluamaamme suuntaan (Pernu 2022). Tästä syystä näen myös ”tieteen” ja ”ideologian” kategorisen erottelun fundamentaalisti problemaattisena (Pernu 2021). Tulitikkujen käsittelyyn on helpompi vaikuttaa kuin ilman happipitoisuuteen tai ilmastonmuutokseen, ja siksi paikannamme ”oikean syyn” helposti tähän.

Kolmanneksi, on suuri mysteeri, mistä maailmassa havaitsemamme kausaalisuhteet pullahtavat esille. Fundamentaalifysiikan ei nimittäin tyypillisesti ymmärretä käsittelevän kausaalisuhteita, vaan fysikaalisten muuttujien matemaattisia suhteita. Fundamentaalit luonnonlait ovat myös ajan suunnan muutoksen suhteen invariantteja – ne pysyvät samoina pyöritämmepä me tapahtumakulkuja eteen- tai taaksepäin. Kausaalisuhteet ovat taas ajallisesti suuntautuneita suhteita par excellence (tyypillisesti: syyt edeltävät seurauksia). Tieteenfilosofiassa onkin vahva perinne, jonka mukaan kausaalisesta terminologiasta tulisi kokonaan luopua – Bertrand Russellin klassisten sanojen mukaan kausaation käsite on ”menneen ajan reliikki, joka on hengissä, kuten monarkia, vain siksi, että sen ei virheellisesti uskota olevan haitaksi” (Russell 1913, s. 1).

Täytyy kuitenkin todeta, että ei ole lainkaan selvää, että fundamentaalifysiikka ei käsittele kausaalisuhteita (esim. Frisch 2014). Tuorein fysiikan Nobel-palkintokin myönnettiin kvanttilomittumisilmiön tutkimuksesta – ilmiön, jota meidän on vaikea hahmottaa siksi, että sen perusteella maailmassa näyttää olevan ”kaukovaikutusta”, avaruudellisesti erillisten partikkeleiden vuorovaikutusta (jo Bellin (1964, 1966) varhaisten teoreettisen tuloksen mukaan kvanttifysiikka on väistämättä epälokaalia). Anton Zeilinger – yksi kolmesta vuoden 2022 Nobel-palkitusta – totesikin aikanaan keskustelussa allekirjoittaneen kanssa, että ”kausaalisen selittämisen tutkiminen on erittäin tärkeätä”.

Tulisiko maastopaloja koskevassa keskustelussa huomion siis kiinnittyä ihmisten tulenkäsittelyyn vai ilmastonmuutokseen? Molempiin. On kuitenkin filosofisesti huomionarvoista, että tieteellisen kehityksen yhtenä keskeisenä suuntana näyttää olevan siirtyminen yksittäisten kausaalisuhteiden tutkimuksesta niiden taustatekijöiden ymmärtämiseen. Tämä liittynee erilaisten menetelmien kehittymiseen, joiden avulla pystymme täsmällisemmin tutkimaan kompleksisia, populaatiotason ilmiöitä. Tästä johtuu myös se, että maastopaloista keskusteltaessa painopiste on nyt siirtymässä yksittäisten ihmisten toiminnasta ilmastonmuutokseen. Tällaisia vuorovaikutussuhteita on vain vaikea hahmottaa – juuri siksi, että ne ovat tavattoman kompleksisia. Ennustankin nahistelun jatkuvan.

 

Tuomas Pernu.Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Viitteet

Bell, John S. (1964). “On the Einstein-Podolsky-Rosen paradox”. Physics 1, s. 195-200.

Bell, John S. (1966). “On the problem of hidden variables in quantum mechanics”. Reviews of Modern Physics 38, s. 447-452.

Frisch, Mathias (2014). Causal Reasoning in Physics. Cambridge: Cambridge University Press.

Pernu, Tuomas K. (2021). ”Tiede on empirian ja ideologian kokonaisuus”. UEF Puheenvuoroja Blogi 15.04.2021.

Pernu, Tuomas K. (2022). ”Harkinta, teko, seuraus: kausaalinen ja juridinen vastuu rikosoikeudessa”. Teoksessa E. Yli-Hemminki, S. Melander & K. Nuotio toim., Rikoksen ja rangaistuksen filosofia. Helsinki: Gaudeamus.

Russell, Bertrand (1913). “On the notion of cause”. Proceedings of the Aristotelian Society 13, s. 1-26.

 

Ilmastonmuutos voi tehdä soista valtavan päästölähteen, mutta voiko hiilensidonta myös lisääntyä?

Suot peittävät vain kolme prosenttia maapallon maapinta-alasta, mutta ne varastoivat jopa 30 prosenttia kaikesta maaperän hiilestä. Suot alkoivat kerryttää hiilivarastojaan jo 10 000 vuotta sitten, viimeisimmän jääkauden päättyessä.

Vuosituhansien saatossa turpeen hidas kertyminen on tehnyt soista merkittäviä hiilivarastoja. Soiden korkea vedenpinta hidastaa eloperäisen aineksen hajoamista niin, että se on hitaampaa kuin kasvien uusien lehtien, juurien ja varsien tuottaminen.

Suomen laajat suoalueet ovat hyvä esimerkki siitä, miten kostea ja viileä ympäristö edistää turpeen kertymistä. Ilmastonsa ansiosta pohjoiset alueet ovat tärkeitä hiilen varastoijia.

Juuri pohjoisilla alueilla ilmasto on muuttumassa erityisen nopeasti. Ilmaston lämmetessä kasvit kasvavat nopeammin, mikä lisää veden haihtumista. Soiden veden pinnan ennustetaan laskevan tästä syystä 8–22 senttimetriä, mikä uhkaa muuttaa näiden alueiden hiilivarastojen toimintaa.

Vedenpinnan taso vaikuttaa sekä kasvien kasvuun että hajotukseen. Muutosten voimakkuus vaihtelee suotyypeittäin.

Paksun rahkasammalkerroksen peittämät suot ovat vakaampia kuin herkemmät ja monimuotoisemmat sarasuot. Niillä kasvien kasvu kiihtyy ja uudet, nopeakasvuiset lajit valtaavat alaa. Samalla turpeen hajoaminen kuitenkin nopeutuu ja enemmän hiilidioksidia vapautuu ilmakehään.

Metaani ja hiilidioksidi avainasemassa

Suot ovat metaanin ja hiilidioksidin luontaisia lähteitä. Siitä huolimatta ne ovat historiansa aikana ehtineet kerryttää hiiltä niin paljon, että kokonaisvaikutus ilmastoon on ollut viilentävä.

Sama voi jatkua, mikäli tämä hiilivarasto onnistutaan säilyttämään.

Suuri hiilivarasto tarkoittaa kuitenkin samalla potentiaalia päästää paljon kasvihuonekaasuja ilmakehään. Soiden kasvihuonekaasut ovat pääosin peräisin turpeen hajoamisesta.

Sekä metaani että hiilidioksidi ovat keskeisiä suotutkimuksessa erityisesti ilmastoa lämmittävän vaikutuksensa takia.

Kun suo kuivuu maankäytön tai ilmastonmuutoksen seurauksena, sen hiilidioksidipäästöt kasvavat. Arviot päästöjen suuruudesta vaihtelevat riippuen suotyypistä ja siitä, miten paljon vedenpinta laskee.

Metaania sen sijaan syntyy hapettomissa olosuhteissa, eli kosteammat suot ovat suurempia metaanin lähteitä kuin kuivemmat. Lämpeneminen itsessään lisää metaanin tuotantoa ja tekee sitä säätelevistä prosesseista entistä monimutkaisempia.

Mikrobiyhteisö on avainasemassa soiden metaanituotannossa ja turpeen hajotuksessa. Lämpeneminen ja kuivuminen yhdessä muuttavat soiden mikrobiyhteisöjen toimintaa tavoilla, joita ei täysin tunneta. Tällä saattaa olla arvaamattomia vaikutuksia soiden hiilenkiertoon, ja siksi mikrobiyhteisöjä tulisi tutkia lisää.

Kuivuminen vähentää monimuotoisuutta

Hiilenkierron muutosten lisäksi myös soiden ainutlaatuiset eliöyhteisöt reagoivat herkästi muuttuviin vesiolosuhteisiin. Veden laatu ja syvyys määrittävät soiden kasviyhteisöjä, jotka puolestaan tarjoavat elinympäristöjä ja ravintoa monille eläinlajeille.

Suot lisäävät maisemaamme biologista monimuotoisuutta. Niillä esiintyy lajeja, joita ei tavata missään muissa ekosysteemeissä.

Ravinteikkaiden soiden lajisto on erityisen vaateliasta. Tästä syystä ravinteikkaat suot ovat erityisen herkkiä metsittymään kuivumisen seurauksena, ja niiden lajisto on erityisessä vaarassa.

Kun kenttäkokeessa veden pintaa laskettiin vain kymmenen senttimetriä, erikoistuneet suokasvit, kuten tietyt sammaleet ja kukkivat kasvit, katosivat ja korvautuivat metsäympäristöille tyypillisillä lajeilla muutaman vuoden sisällä.

Ravinteikkaat suot onkin tunnistettu Euroopan tasolla uhanalaiseksi ekosysteemiksi. Euroopan jäljellä olevat ravinteikkaat suot, kuten letot, ovat keskittyneet Suomeen ja Ruotsiin. Tämän vuoksi juuri me Suomessa voimme merkittävällä tavalla vaikuttaa näiden ekosysteemien säilymiseen.

Ilmastonmuutos toimii kuin metsäojitus

Me suomalaiset tiedämme hyvin, että suon ojittaminen lisää maan tuottavuutta. Meillä on ojitettu soita maatalouskäyttöön vuosisatojen ajan. Metsäojitusta harjoitettiin paljon toisen maailmansodan jälkeen.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamalla kuivumisella voi olla samansuuntainen
vaikutus kuin metsäojituksella: se voi lisätä kasvien kasvua ja fotosynteesiä erityisesti ravinteikkailla soilla.

Kun veden pinta painuu syvemmälle, lisääntynyt turpeen hajotus vapauttaa ravinteita kasvien kasvuun. Samalla turpeesta vapautuu hiilidioksidia ilmakehään.

Tuoreen tutkimuksen mukaan kuivumisen jälkeen kasvien kasvu kiihtyy. Suolle ilmestyy kasveja, jotka ovat tehokkaampia yhteyttäjiä. Nämä vaikutukset koskevat pääasiassa putkilokasveja. Kuivuminen ei siis hyödytä rahkasammalten tuottavuutta.

Soiden kuivumisen lopullinen ilmastovaikutus on vielä epäselvä. Tarvitaan lisää pitkäaikaisten kenttäkokeiden ja mallinnusten yhdistämistä ennen kuin selviää, kompensoiko kasvien kasvun kiihtyminen turpeen hajotuksen nopeutumista ja mikä vaikutus on suotyypillä ja kuivumisen intensiteetillä.

Suotutkimus mukana globaalissa yhteisössä

Ilmastonmuutoksen vaikutuksia eri luonnonjärjestelmiin pyritään seuraamaan kansainvälisen seurannan ja tutkimusyhteistyön avulla.

Itä-Suomen yliopiston Peat&Trees-tutkimusryhmä osallistuu ICOSin (Integrated Carbon Observation System) ja ANAEE-verkoston (Analysis and Experimentations on Ecosystems) työhön ja tuottaa havaintoja laajemmalle tiedeyhteisölle maailmanlaajuisesti.

Kansainvälisen yhteistyön ja kumppanuuksien avulla tutkimusryhmä pystyy selvittämään, miten Suomessa havaitut muutokset vertautuvat maailmanlaajuisiin kehityssuuntauksiin ja miten ne vaikuttavat ilmastonmuutoksen suuriin haasteisiin.

Nicola Kokkonen
Väitöstutkija, Peat&Trees-tutkimusryhmä, Itä-Suomen yliopisto

Planetaarinen sivistys on vastaus aikamme ongelmiin

Planetaarinen sivistyminen on vastaus nykyajan haasteisiin, joissa ylisukupolvisuus, paikallinen ja globaali sekä ihminen ja luonnon ekosysteemit kietoutuvat toisiinsa.

Sivistymisessä on kyse siitä, että elämää ankkuroidaan pitäviin todellisuuden tulkintoihin. Koska uusi tieto korvaa vanhaa, muuttuu myös käsitys siitä, mitä edistymisellä ymmärretään.

Myönteisellä kehityksellä on kaksi luovuttamatonta periaatetta, jotka varmistavat (a) ihmisen olemassaolon ja (b) ihmisten välisen reilun kanssakäymisen.

Molemmat näistä luovuttamattomista periaatteista toteutuvat vaillinaisesti. Homo sapiensin jälkeensä jättämä maailma haastaa kysymään, mitä nykyajan sivistys on tai mitä sen pitäisi olla.

Sivistymättömyyteen viittaa se, että luonnonvarat hupenevat, ilmaston lämpenemisen nopeus häkellyttää ja sukupuuttoaalto pyyhkii yli sinisen planeetan.

Muutama maapallon vauraimmista ihmisistä omistaa yhtä paljon kuin puolet maailman köyhimmistä ihmisistä. Eriarvoistumisen seurauksena ihmisten välinen luottamus heikkenee ja yhteiskuntien eheys murenee.

Planetaarinen sivistyminen ilmenee niin, että ihminen toimii jokapäiväisessä elämässään siten, että hän (a) hahmottaa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden jatkumon, (b) huomioi oman toimintansa paikalliset ja globaalit seuraukset, sekä (c) sisällyttää huolenpidon piiriinsä ihmiset ja muun luonnon.

Menneisyys määrittää nykyisyyttä, mutta tulevaisuus ei rakennu pelkästään menneisyyden lineaariseksi jatkumoksi. Huomisesta voidaan tehdä menneisyyden jatkumosta poikkeavaa. Mutta se vaatii kuvitteellisen näkymän siitä, mitä elämä kaikessa täyteydessään voisi olla. Vision lisäksi tarvitaan tahtoa, jonka avulla näkemys muutetaan todellisuudeksi.

Planetaarisen sivistymisen myötä ihmisen huolenpidon piiri laajentuu omasta lähipiiristä kattamaan ne ihmiset, joiden elämään oma elämä on kytköksessä. Kyse on esimerkiksi siitä, mitä puemme päällemme, millä pidämme kotimme lämpimänä ja kuinka saamme ruoan pöytään.

Planetaarinen sivistys ilmenee huolenpitona, joka ei rajoitu vain ihmisiin. Se kattaa myös ei-inhimillisen todellisuuden: eläimet, kasvit, ilmakehän ja maaperän sekä näiden muodostamat ekosysteemit, joista elämä maapallolla on täysin riippuvaista.

Planetaarinen sivistys lisää tulevaisuuden toivoa. Siksi sen toteutumismahdollisuuksien tutkiminen on jo itsessään ratkaisuksi asettumista eli hyvän tulevaisuuden muotoilemista.

Sosiaalipedagoginen tutkimusorientaatio uskoo ihmisen mahdollisuuksiin oppia uutta ja rakentaa sellaista sivistysyhteiskuntaa, josta tulevat sukupolvet voivat olla ylpeitä.

Arto O. Salonen

Apulaisprofessori, Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen

Yhteiskuntatieteiden laitos

Salosen kotisivut ovat osoitteessa www.artosalonen.com

Hakatako vai säästää metsiä?

Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua Suomessa ja laajemminkin Euroopan Unionissa siitä, onko ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta järkevää hakata metsiä vai jättää ne hakkaamatta. Suomessa on vastikään tehty kansalaisaloite avohakkuista luopumiseksi valtion mailla. Tämä tarkoittaisi siirtymistä jatkuvaan, peitteiseen metsänkasvatukseen, ja metsänviljelystä luopumista. 

Metsien rooli globaalissa hiilenkierrossa ja ilmastonmuutoksen hillinnässä on tärkeä, sillä ne sitovat runsaasti hiilidioksidia ilmakehästä ja toimivat hiilen varastoina sekä tuottavat raaka-ainetta biotalouden tarpeisiin. Uusiutuvien puupohjaisten materiaalien ja energian käyttö vähentää juuri niiden fossiilipohjaisten resurssien käyttöä, joista tulisi luopua ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. 

Tehokkaammalla metsien hoidolla ja käytöllä voidaan lisätä niiden hiilensidontaa ja kasvua sekä hillitä ilmastonmuutosta pidemmällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä hakkuiden lisäämistä ei voida perustella ilmastonmuutoksen hillinnällä, koska metsän hiilivaraston väheneminen vaikuttaa silloin enemmän hiilitaseeseen kuin lisääntyvän puun käytön vaikutukset. Toisaalta tehostettu metsien hoito ja lisääntyvät hakkuut ovat monessa mielessä perusteltavissa ilmastonmuutokseen sopeutumisen ja hillinnän kannalta. Esimerkiksi puuston hiilensidontaa ja kasvua voidaan lisätä 10–30 prosenttia jalostusasteesta riippuen, kun metsän uudistamisessa käytetään jalostettua siemen- ja taimimateriaalia. Myös metsien lannoittaminen lisää hiilen sidontaa ja kasvua merkittävästi. Lannoituksen hyödyt realisoituvat selvästi nopeammin kuin jalostushyödyt. 

Ilmastonmuutos lisää metsien kasvua, hiilensidontaa ja hakkuumahdollisuuksia. Toisaalta metsien abioottiset ja bioottiset tuhoriskit kuten tuuli-, lumi-, kuivuus-, hyönteis- ja sienituhot sekä metsäpalot lisääntyvät. Laaja-alaiset tuhot, kuten metsäpalot, voivat saada aikaan hallitsemattomia hiilidioksidipäästöjä ilmakehään. Metsien tuhoriskejä lisää myös metsävarojen kasvu ja puuston ikääntyminen, ellei niihin vaikuteta hakkuilla. Metsien elinvoimaisuudesta ja terveydestä huolehtiminen edellyttääkin metsien hoidon ja hakkuiden sopeuttamista muuttuvaan ilmastoon. Tätä edellyttää myös metsien tuottamien eri ekosysteemipalveluiden turvaaminen, kuten metsien virkistyskäyttö ja luonnon monimuotoisuus. 

Kysymykseen hakata vai säästää metsiä, tai tulisiko avohakkuista ja metsänviljelystä luopua ja siirtyä jatkuvaan kasvatukseen, ei löydy yhtä ainoaa ja oikeaa vastausta. Eri vaihtoehtoja on punnittava tapauskohtaisesti. Lopputulokseen vaikuttaa vahvasti tarkastelun näkökulma ja aikajänne sekä vastaajan omat intressit. 

Heli Peltola

Metsänhoitotieteen professori

Tutkija ilmastoroistona

Mitä pitäisi tehdä, jos haluaisi yhdellä teolla puhdistaa osaltaan “ilmastoroiston” taakan? Näin pohti Twitterissä teknologiayritys Accenturen johtaja Mika Rossi kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n uusimman raportin julkistamisen jälkimainingeissa. Rossin tavoin moni muukin twitteröijä oli intoutunut miettimään, mitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarvittavat perustavanlaatuiset muutokset voisivat tarkoittaa oman elämän mittakaavassa.

Oman elämänsä ilmastovaikutuksia voi netissä arvioida esimerkiksi Sitran elämäntapatestillä. Tämä testi, kuten hiililaskurit yleensäkin, keskittyvät niihin kulutusvalintoihin, joita ihminen tekee vapaa-ajallaan. Vähemmälle huomiolle jää, että myös työnteko voi olla melkoinen päästölähde. Tutkijan työssä erityisen ongelmallista on matkustaminen, joka näillä näkymin vain entisestään lisääntyy, kun tutkimuksen kansainvälistymistä korostetaan.

Viime vuosien suurimpiin ilmastorötöksiini kuuluu pari vuotta sitten tekemäni matka kulttuurintutkimuksen alan suureen Crossroads-konferenssiin, joka järjestettiin Sydneyssä. Konferenssi oli laadukas, ja oli toki myös matkailumielessä kiinnostavaa käydä ensimmäistä kertaa Australiassa. Ilmastonäkökulmasta on kuitenkin vaikeaa perustella lentämistä maapallon toiselle puolelle pitämään viidentoista minuutin esitelmää parillekymmennelle kollegalle. Pienet arjen valinnat kuten autottomuus ja ekosähkön käyttö kumoutuvat silmänräpäyksessä tällaisella ilmastotörttöilyllä, joka omassa tapauksessani vastaa liki puolen vuoden normaaleja päästöjä.

Kansainväliset konferenssit ja tutkimushankkeet ovat kiinteä osa tutkijan työnkuvaa ja ainakin minulle myös yksi akateemisen työn suola. Mieluiten silti matkustaisin sellaisilla tavoilla, jotka kalvaisivat mahdollisimman vähän ilmasto-omaatuntoa.

Vähähiiliset valinnat eivät onneksi tarkoita vain vähentämistä tai luopumista, vaan usein myös laadullisia parannuksia. Odottelu lentokentillä on todellista hukkaan heitettyä aikaa, kun taas junalla matkustaen ehtii sekä työskennellä että levätä. Parhaisiin konferenssimuistoihini kuuluukin maa- ja vesireittejä pitkin tekemäni reissu Euroopan sosiologikonferenssiin Geneveen vuonna 2011. (Kerrankin oli aikaa valmistella esitelmä huolellisesti!)

Ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen edellyttää niin suurta paradigmanmuutosta, ettei yksilöiden oma-aloitteisten toimien odottamiselle ole enää aikaa. Tarvitaan rakenteellisia toimia, jotka ohjaavat ja tarvittaessa pakottavat toimimaan järkevästi. Pitäisikö meillä yliopistossa aloittaa muuttamalla matkustusohjetta niin, että matkan edullisen hinnan ja lyhyen keston sijaan priorisoitaisiin voimakkaasti pienintä hiilijalanjälkeä? Pitäisikö kotimaan lennot yliopiston rahoilla yksinkertaisesti lopettaa? Pitäisikö ulkomaanlentojen päästöjä kompensoivat lentomaksut tai päästöoikeuksien ostot aina sisällyttää tutkimushankkeiden budjetteihin?

Ehdotukset saattavat kuulostaa radikaaleilta, mutta globaalissa mittakaavassa ne olisivat vasta aivan alustavia – mutta sitäkin tarpeellisempia – pelinavauksia.

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkija

Arktiset haasteet

Arktinen alue on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan, koska Suomi on vetovastuussa Arktisen neuvoston johtamisesta kahden vuoden ajan (2017-2019).

Mikä oikeastaan on arktinen alue, ja miten se meitä keski-eteläsuomalaisia koskettaa?

Arktisen alueen määritelmiä on monia. Usein rajana pidetään pohjoista napapiiriä (66° 33’N).  Näin ollen arktinen alue kattaa huomattavan osan Suomen pinta-alasta. Kansainvälisessä yhteistyössä Suomen arktinen alue on napapiirin pohjoispuolinen osa Lapin lääniä. Luonnontieteellisesti tämä alue on ns. subarktista aluetta.  Maantieteellisesti arktinen alue on moninainen, ulottuen aavasta lumilakeudesta vihreään tundraan, jäiseen mereen, korkeisiin vuorenhuippuihin ja moderneihin kaupunkeihin. Arktisella alueella asuu n. 5 miljoonaa ihmistä. Monelle meistä arktinen alue merkitsee ennen kaikkea vapaa-aikaa, retkeilyä ja kalastusta. Monille pohjoissuomalaisille se merkitsee myös elinkeinoa matkailun tai porotalouden parissa. Arktinen alue on kuitenkin paljon merkittävämpi kuin osaamme edes kuvitella muun muassa ilmastovaikutusten ja luonnonvarojen vuoksi. Arktisen alueen merkitystä ei vielä täysin ymmärretä.

Suomi johtaa Arktista neuvostoa 2-vuotisen puheenjohtajakautensa aikana. Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana Suomi korostaa Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoa ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteita arktisessa yhteistyössä. Suomen ohjelman prioriteetteja ovat ympäristönsuojelu, meteorologinen yhteistyö, viestintäyhteydet ja koulutus. Suomi vahvistaa arktista yhteistyötä ja sen jatkuvuutta puheenjohtajakautensa aikana, myös korkeimmalla poliittisella tasolla. Puheenjohtajuuskautta hyödynnetään myös suomalaisen arktisen osaamisen esilletuomiseksi.

Minulla oli etuoikeus osallistua Arktisen neuvoston puheenjohtajakauden siirtymiseen Yhdysvalloilta Suomelle Fairbanksissa Alaskassa. Tilaisuudessa nousi vahvasti esille kansainvälisen yhteistyön ja arktisen alueen kansojen yhteistoiminnan merkitys: “One Arctic – One People”. Muun maailman konfliktit ja sodat eivät ole ulottuneet arktiselle alueelle – “Let’s keep that way”, sanoi ulkoministeri Timo Soini. Alkuperäiskansojen tiedot, taidot ja arvomaailma ovat lähtökohta kestävälle kehitykselle ja koulutukselle, myös arktisen alueen ulkopuolella. Infrastruktuurin kehittämisessä, uusiutuvan energian tuotannossa ja viestintäteknologiassa arktisen alueen maat hyödyntävät innolla uusinta teknologiaa. Arktinen merialue tarjoaa uusia väyliä ja liikennemahdollisuuksia. Arktinen alue globalisoituu.

Luonnon ja maapallon kannalta suurimpana haasteena arktisella alueella on ilmaston ja merialueiden lämpeneminen, ikiroudan sulaminen, suuret ekologiset muutokset, biodiversiteetin väheneminen, musta hiili ja luonnonvarojen kestävä käyttö. Nyt ilmastonmuutos uhkaa jopa Huippuvuorten ikirouta-alueella sijaitsevaa maailman ruokaturvallisuuden viimeisenä turvana toimivaa siemenholvia! Suuria haasteita ovat myös arktisen alueen ihmisten hyvinvointi, etenkin mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen, tuoden mukanaan muun muassa päihdeongelmia.

Meillä on tietoa, rahaa ja kapasiteettia arktisen alueen ympäristön, elinvoimaisuuden ja hyvinvoinnin säilyttämiseksi, jos niin haluamme. Arktisen neuvoston asema korostuu entisestään. Edelleen tarvitaan vankkaa tieteellistä tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi, laaja-alaista varhaiskasvatuksesta asti lähtevää koulutusta ja tiedottamista.  Meillä UEFissa on sellaista arktiseen alueeseen liittyvää osaamista muun muassa ekologian, ympäristötieteiden, biotalouden, maantieteen, ympäristöoikeuden  ja historian aloilla, joka kannattaa tuoda tähän yhteyteen. UEF kuuluu The University of the Arctic (UArctic) verkostoon (http://www.uarctic.org/about-uarctic/), joka on erinomainen toimintaympäristö koulutuksen ja tutkimuksen edistämiseksi. On jo linjattu, että verkostossa kehitetään arktisten alueiden opettajankoulutusta. UArctic tarjoaa meille mahdollisuuden kehittää muun muassa Summer School -toimintaa, jossa voisimme toimia monitieteisesti. Mikäli haluat kantaa kortesi tähän kekoon, ota minuun yhteyttä.

Myös meillä on vastuu arktisesta alueesta!

Elina Oksanen

Kasvifysiologian ja bioteknologian professori

Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan varadekaani

Suomi kestävän metsäbiotalouden voimalla toiselle sadalle

Biotaloudessa korvataan fossiilisten luonnonvarojen käyttöä uusiutuvilla luonnonvaroilla. Tavoite on maailman pelastaminen öljyn ja kivihiilen saastuttamalta tuhon tieltä – vähintäänkin tavoitteena on siirtää hetkeä, jolloin ihmisen on muutettava toiselle planeetalle.

Biotalous on uusiutuvien luonnonvarojen tuottamista, jalostamista, kuluttamista, kierrättämistä sekä niihin perustuvia palveluja. Se on ilmastonmuutoksen hillintää puhtain teknologioin ja ympäristöystävällisesti. Samalla tavoitellaan taloudellista kasvua sekä tasapainoista aluekehitystä, uusia työpaikkoja ja huoltovarmuutta. Kuka voisi sellaista vastustaa?

Suomessa biotalous ja sen kasvu perustuvat ensi sijassa metsiin ja puuhun. Eikä jatkossa vain paperiin ja lankkuun. Puu – ikioma Sampomme – taipuu mitä ihmeellisempiin muotoihin. Se voi olla läpinäkyvää ja taipuisaa kalvoa. Kevyttä levyä tai verkkoa, joka on kovaa kuin teräs tai kimmoisaa kuin kumi. Kangasta. Ruokaa. Lääkettä. Polttoainetta. Aurinkokennoa. 3D-tulostettuja tekoelimiä ja proteeseja. Vaikka mitä.

Biotalouden ylväistä tavoitteista huolimatta se ei voi Suomessa olla kestävää, ellei metsiemme käyttö ole kestävää. Suomen biotalousstrategian toteuttaminen muun muassa biojalostamoineen, uusine tuotteineen sekä puurakentamisineen kasvattaisi puun käyttöä merkittävästi – jopa 30 miljoonaa kuutiometriä vuosittain, jos kaikki kaavaillut biotuotetehtaat käynnistetään. Lisäkysynnän kattaminen kotimaisella puulla tuo eurot ja työpaikat koti-Suomeen.

Samaan aikaan, kun puuta ja siten hakkuita tarvitaan lisää, metsien monikäytön muukin biotalouskysyntä kasvaa, kuten luontomatkailu, hyvinvointipalvelut sekä ei-puuaineksiset tuotteet. Hakkuupinta-alan olennainen lisääminen tuntuisi metsien muissa käytöissä, maisemissa ja biodiversiteetissa. Eri tavoitteiden yhteensovittaminen tulee entistäkin tärkeämmäksi.

Yhteensovittamisen haasteisiin on ehkä yllättävältä kuulostava ratkaisu: talousmetsien puuntuotannon tehostaminen parantaisi monitavoitteisen metsänkäytön edellytyksiä. Jos talousmetsien hehtaareilla pystyttäisiin tuottamaan puuta rutkasti enemmän kuin nyt, puumotteja voitaisiin hakata lisää kasvattamatta hakkuupinta-aloja. Hehtaarisato nousisi, mutta jätettäisiin samat säästöpuut, avainbiotoopit ja puskurivyöhykkeet. Harvennus- ja avohakkuiden haitat liittyvät enemmän hakkuualaan kuin mottimääriin, hyödyt puolestaan motteihin.

Hakkuumahdollisuuksien nostaminen puuntuotantoa tehostamalla turvaisi samalla metsätalouden ekologista ja sosiokulttuurista kestävyyttä sekä metsän eri käyttöjen yhteensovittamista tilanteessa, missä hakkuumääriä pitää joka tapauksessa selkeästi lisätä mahdollistamaan metsäbiotalouden voittokulku. Puuston kasvun lisääminen on myös ilmastoteko.

Perehdy lisää: www.uef.fi/fi/web/biotalous, www.uef.fi/web/forbio, @FORBIOproject

Jyrki Kangas

Metsäbiotalouden professori