Humanistin iltapäivähuokaus

”Humanistin iltapäivä” on emeritusprofessori Matti Klingen päiväkirjasarjan neljännen osan nimi. Liittäessäni siihen sanan ”huokaus”, painotan sen olevan helpottuneen humanistin huokaus.

Helpottuneen huokauksen aiheena on kirjoituspäivän lukema, joka on 80 293 071. Se on Kansallisarkiston vuonna 2003 perustamassa digitoitujen asiakirjojen tallennus- ja esitysjärjestelmässä olevien digitoitujen aineistojen määrä. Sekin on vain murto-osa Kansallisarkiston koko aineistosta.

Kansallisarkiston suurtyö, aineistojen lisääntyvä digitointi, parantaa arkistoaineistojen saatavuutta ja käytettävyyttä ratkaisevasti, ei vain humanistin iltapäivän iloksi, vaan useiden tieteenharjoittajien ja -alojen käyttöön. Lisäksi – ja ennen kaikkea – se on myös työtä suomalaisen kulttuuriperinnön tallentamiseksi.

Tutkijana nautin alkuperäisen asiakirjan aistimisesta, arkistopölystä, hauraan asiakirjan varovaisesta käsittelystä valkoiset hanskat kädessä, upeiden vanhojen käsialojen ihailusta. Mutta nautin myös Kansallisarkiston suurtyön mahdollistamasta kotisohvatyöskentelystä; esimerkiksi suomalaisen kouluhistorian kannalta keskeinen sanomalehti- ja aikakauskirjamateriaali on muutaman klikkauksen päässä.

En liene ainoa helpottuneesti huokaava. Sukututkimuksen volyymi on viime vuosina kasvanut Suomessa huikeasti. Väestötiedostojen, ennen kaikkea kirkonkirjojen, digitointi on tehnyt sukututkimuksen aloittamisen ja toteuttamisen entistä helpommaksi.

Ja jotta digitoidun kulttuuriperinnön säästämisen tarpeellisuus konkretisoituisi, blogin kirjoituspäivänä (26.10.2021) Yleisradio uutisoi: ”Internetin sisällöt ovat katoavaisia, mutta Kansalliskirjasto tallentaa kulttuuriamme myös verkosta. Kun jo lakkautetun Demi-lehden keskustelupalsta oli katoamassa viime keväänä verkosta, Kansalliskirjasto otti sen talteen”.

Seuraavalla Helsingin-vierailullaan tämä humanisti kumartaa syvään Unioninkadun ja Rauhankadun vaiheilla.

 

Ismo PellikkaIsmo Pellikka
Lehtori
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

 

Tieteen arvot ja tieteen hyödyt: Tieteenfilosofisia terveisiä alkaneelle lukuvuodelle

Keväällä 2021 akateemista keskustelua – tai ainakin keskustelua akatemiasta – hallitsi kysymys tieteen arvovapaudesta. Voiko tiede olla vapaata ideologiosta, arvoista ja poliittisista pyrkimyksistä? Tulisiko sen olla sellaista? Ovatko jotkut tieteenalat enemmän ideologisia kuin toiset? Onko humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus jotenkin erityisellä tavalla ideologisesti värittynyttä?

Tuli syksy 2021. Akateemista keskustelua – ja varsinkin keskustelua akatemiasta – hallitsi kysymys tieteen hyödyistä. Kaikki ymmärtävät, että tiede voi olla hyödyllistä. Mutta onko kaikki tiede hyödyllistä? Voidaanko joitakin tieteenaloja tai tutkimussuuntia pitää vähemmän hyödyllisinä kuin toisia? Entä: pitäisikö kaiken tieteen olla hyödyllistä?

Näistä kysymyksistä voisi kirjoittaa kirjasarjoja. Tässä puheenvuorossa keskityn vain kahteen keskustelun ydinteemaan: tieteen arvovapauteen ja tieteen hyödyllisyyteen.

Aloitetaan jälkimmäisestä.

Ei ole mitenkään ilmeistä, kuinka ”tieteen hyödyllisyys” pitäisi määritellä. Miten mitata hyödyllisyyttä? Mille tai kenelle tieteen pitäisi olla hyödyllistä? Minkälaisten tavoitteiden suhteen voidaan ylipäätään puhua tieteen hyödyllisyydestä?

Mutta ehkä tämä on saivartelua. Keskustelun ytimessä näyttää olevan teesi: julkisin varoin kustannetun tieteellisen tutkimuksen tulee hyödyttää veronmaksajia. Kärjistetysti: kansan pitää saada sitä, mitä se tilaa!

Hyväksykäämme väite, että yhteiskunnan tieteeseen sijoittaman rahan on hyödytettävä yhteiskuntaa parhaalla mahdolliselle tavalla. Ei silti ole ilmeistä, kuinka ”hyödytettävä yhteiskuntaa parhaalla mahdolliselle tavalla” olisi ymmärrettävä. Ei nimittäin ole selvää, kuinka ”hyöty yhteiskunnalle” olisi määriteltävä.

Itseäni on tänä syksynä leimahtaneessa keskustelussa häirinnyt erityisesti se, että kaikkien mielestä on ollut perustelua vaatia, että julkista rahoitusta nauttivien tutkijoiden tulisi pystyä antamaan julkinen perustelu tutkimuksensa yhteiskunnallisesta relevanssista. Näin on ajateltu puolustuslinjojen molemmin puolin.

Tämä vaatimus on absurdi.

Haluammeko, että terveyskeskushenkilökunta vastaa voivotteluumme argumentoimalla toimintansa puolesta? Kun poliisi koputtaa ovellemme, odotammeko luentoa lainvalvonnan hyödyllisyydestä? Emme. Me vaadimme vain, että yhteiskunnan antamat tehtävät hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla.

Emme vaadi julkisten palveluiden tuottajia oikeuttamaan toimintaansa. Miksi vaatisimme tätä tutkijoilta?

Tästä päästään ensimmäiseen kysymykseen – kysymykseen tieteen arvoista ja arvosidonnaisuudesta. Näyttää nimittäin siltä, että keskustelun ytimessä ei lopulta ole tieteen hyödyllisyys, tai tutkijoiden vaikeudet oikeuttaa tutkimustaan. Ytimessä on pikemminkin kysymys siitä, minkälaista tutkimusta tulisi ylipäätään tehdä – ja onko jonkinlainen yhteiskunnan rahoittama tutkimus tiedettä ollenkaan.

Jos todella haluttaisiin kritisoida julkista rahankäyttöä, olettaisi keskustelun ytimestä löytyvän kalliin ja inhimillisen toiminnan kannalta esoteerisen luonnontieteellisen perustutkimuksen. Mutta näinhän ei ole ollut.

Kritiikin kohteena on sen sijaan ollut humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus: näillä tieteenaloilla tehtävän tutkimuksen väitetään olevan – merkittäviltä osin ainakin – jotenkin erityisellä tavalla ideologisesti latautunutta, tuskin tiedettä ollenkaan. Palaamme siis väitteeseen, josta jo keväällä kohkattiin: ”mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa”.

Tähän väitteeseen voidaan reagoida monella tavalla, kuten keväällä nähtiin. Itse haluaisin sanoa, että tietyllä tavalla väite pitää paikkansa: humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat ovat kuin ovatkin ”enemmän ideologisia”. Ne ovat sellaisia yksinkertaisesti siksi, että ne käsittelevät otuksia, jotka sattuvat olemaan ideologisesti motivoituneita. Tätä ei kiistä kukaan – kaikkein vähiten he, jotka väittävät humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden toimivan jotenkin erityisen ideologisesti motivoituneesti.

Arvot ja ideologiat selittävät ilmiöitä, joista humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on kiinnostunut. Näin arvot ja ideologiat toimivat myös kohteina tehokkaille yhteiskunnallisille ja kulttuurisille interventioille. Tässä mielessä arvot ja ideologiat ovat aivan yhtä todellisia kuin atomit ja molekyylit, eivätkä näitä asioita tutkivat tieteenalat poikkea mitenkään olemuksellisesti toisistaan.

On hienoa, että keskustelu tieteenfilosofisista perusasioista näyttää kiinnostavan lukukaudesta toiseen – eikä pelkästään tieteentekijöitä itseään, vaan myös toimittajia, virkamiehiä ja poliitikoita. Voidaankin ennustaa, että löydämme tämän aihepiirin pian uudestaan edestämme. Omina terveisinäni kuitenkin toivoisin, että ei pyörittäisi vain ympyrää, vaan mentäisiin myös eteenpäin. Keskustelulla on varaa muuttua täsmällisemmäksi ja syvällisemmäksi.

 

Tuomas K. Pernu
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Humanismi on kuollut – eläköön humanisti?

Ei ole vaikeakaan nykyään törmätä siihen ajatukseen, että humanismi on kuollut.

Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa kirjoitti 7.2. SDP:n puoluekokouksesta, että puolue on taas ”työväenpuolue, eikä mikään epämääräinen, porvarillisuutta dippaileva humanismiliike.” Kannanotto antaa ymmärtää, että minkään puolueen ei ole suotavaa tukeutua humanistisiin arvoihin.

Ilmaisulla humanismi on vain yksi, filosofinen merkitys: ’ihmisyyteen perustuva maailmankatsomus’. Ilmaisulla humanisti on kaksi merkitystä: (1) ’humanismin kannattaja’ ja (2) ’kielten, historian tai kulttuurin tutkija’. Jälkimmäiseen merkitykseen humanismi liittyy toki historiallisesti: antiikin kulttuurien ihannointi poiki vanhojen tekstien ja kielten tutkijoista oman ammattikunnan.

Kun tutkii Suomen Kansalliskirjaston kokoelmiin sisältyviä laajoja lehdistöaineistoja, voi todentaa sen havainnon, että humanismi on kuolemassa: 1980-luvulla aatteen käsitettä käytettiin vielä noin 14 kertaa per miljoona sanaa, 2000-luvulla enää 2 kertaa. Tosin myös humanistisista aloista puhuminen on samalla suhdeluvulla ilmaistuna vähentynyt 36:sta 4:ään.

30 vuotta vanhassa aineistossa tulevat vastaan menneiden vuosisatojen skolastikkojen lisäksi mm. Georg Henrik von Wright sekä Heikki Kirkinen. Molemmat analysoivat humanismia filosofisina ja historiallisina ilmiöinä. Viime vuosikymmenen aineistossa vilahtavat vain Matti Ijäs ja Frank Capra.

Se mitä varsinaisesti on jäljellä, on keskustelu siitä, mihin humanisteja tarvitaan.

Jukka Mäkisalo
Professori, käännöstiede