Nobel-voittaja Richard Feynman piti kuuluisan puheen ”There is plenty of room at the bottom” Caltechin yliopistossa vuonna 1959. Puheessaan Feynman esitti yksinkertaisen kysymyksen: olisiko Encyclopedia Britannica -tietokirjasarjan 24 osateosta mahdollista kirjoittaa nuppineulan päähän?
Miten fyysikko lähestyy tällaista kysymystä? Hän laskee yhteen osateosten kaikkien sivujen pinta-ala ja havaitsee, että sivujen kokonaispinta-ala on 25 000 kertaa nuppineulan pään pinta-alaa suurempi. Teksti voidaan kirjoittaa nuppineulan päähän pienentämällä fonttikokoa 25 000 osaan alkuperäisestä. Mutta onko tämä mahdollista?
Vuonna 1959 tämä oli teoriassa mahdollista. Fysiikan perusperiaatteet, kuten Feynman puheessaan oikein arvioi, eivät estä aineen muokkausta jopa yksittäisten atomien mittakaavassa. Mutta 1950-luvun teknologialla tämä ei vielä onnistunut. Hän tarjosikin 1 000 dollarin palkkion sille, joka ensimmäisenä toteuttaa sivun tekstiä tässä mittakaavassa.
Stanfordin yliopiston jatko-opiskelija Tom Newman kirjoitti ensimmäisen sivun Charles Dickensin Kaksi kaupunkia -romaanista elektronisuihkulitografialla vuonna 1985, ja Feynman lähetti onnittelunsa yhdessä 1 000 dollarin shekin kanssa Newmanille.
Teknologian kehitys viimeisen 60 vuoden aikana on ollut huimaava. Elektronisuihkulitografiaa käytetään rutiinityökaluna transistorien valmistuksessa, joiden pienimmät yksityiskohdat ovat nykyisin alle 10 nanometriä (noin kymmenestuhannesosa hiuksen paksuudesta,) ja joita pakataan miljardeja sormenpään kokoiselle alueelle modernien älypuhelimien prosessoreissa.
Tämä yhdessä tietoverkkojen kehittymisen kanssa on johtanut verkossa liikkuvan datan eksponentiaaliseen kasvuun: miljoonat päivittäiset twiitit, kuva- ja videopäivitykset, kommentit ja tykkäykset täyttävät sosiaalisen median väsymättömän virran, mistä itselle oleelliset uutiset on vaikea poimia. Luonnontieteilijän termein signaalin suhde taustakohinaan on heikko.
Filosofi Ilkka Niiniluoto arvioi tulevaisuuskirjassaan jo vuonna 1986, että informaation määrä tulee kasvamaan eksponentiaalisesti. Näin on tapahtunut. Mutta kuten Niiniluoto ennakoi, valtaosa tästä informaatiosta on kohinaa ja siten aidon tiedon suhteellinen osuus pienenee. Mitä tästä seuraa?
Tiede – luotettavin näyttöön ja tutkimukseen perustuva tieto – on ahtaalla kiihtyvästi muuttuvassa nykymaailmassa. Nykyisin tietoa on saatavilla enemmän ja helpommin kuin koskaan, mutta luotettavan tiedon löytäminen eksponentiaalisesti kasvaneen kohinan keskeltä on entistä vaikeampaa. Monimutkaisiin kysymyksiin on houkuttelevaa hakea yksinkertaista ja helppoa vastausta – ja usein väärää sellaista.
Maailman suurten ongelmien kuten ilmastonmuutoksen, lajien kuudennen sukupuuttoaallon tai koronapandemian ratkaiseminen tarvitsevat kipeästi tiedettä ja kansainvälistä yhteistyötä. Perustellun argumentoinnin ja faktaperusteisen päätöksenteon hukkuessa kohinaan tilaa saavat kovaääninen retoriikka, ”vaihtoehtoiset faktat” ja salaliittoteoriat. Oikean tiedon erottaminen tekaistusta on entistä vaikeampaa.
Asiantuntijoita, tiedemiehiä, tutkijoita ja journalisteja tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan erottelemaan kohinasta kestävä totuus. Tieteellisen tiedon suurimpia vahvuuksia ovat sen itseään korjaava mekanismi, yleispätevyys ja riippumattomuus vallitsevasta poliittisesta tai yhteiskunnallisesta tilanteesta – mikä tulee kantamaan tiedettä myös tulevaisuudessa kiihtyvästi kasvavan kohinan keskellä.
Jarkko J Saarinen
Apulaisprofessori, materiaalikemia
