Kansainvälisen opetuksen monet agendat

Suomalaiset yliopistot pyrkivät kansainvälistymään kovaa vauhtia. Opetuksen osalta se tarkoittaa käytännössä englanninkielisen opetustarjonnan ja -ohjelmien lisäämistä. Vaikka kyse on kapeasta kansainvälisyyskäsityksestä, tarjontaa on tarve lisätä. Tällä hetkellä englanninkielisen opetuksen vähäisyys saattaisi yllättää yhtä lailla kansainvälisyyden juhlapuhujat kuin englannin kielen ylivallan kriitikotkin.

Kansainvälisen opetuksen toteutuksen taustalla on kuitenkin monenlaisia motiiveja ja tavoitteita. Nämä motiivit kannattaa tehdä näkyviksi jo siksi, että taustalla olevat tavoitteet heijastuvat aina tavalla tai toisella ohjelmien toteutuksessa.

Välineellisiä ja ei-välineellisiä tavoitteita

Yksi ilmeinen lähtökohta on, että kansainvälisellä opetuksella pyritään vuorovaikutukseen. Englanninkielisissä ohjelmissa suomalaiset ja muualta muuttaneet opiskelijat toimivat luontevasti samassa ryhmässä. Tällaisia kohtaamisen paikkoja on muutoin vähänlaisesti, kun kansainvälisten opiskelijoiden opiskelijatoimintakin on käytännössä erillinen lokeronsa. Kun vielä suomalaisten opiskelijoiden vaihto-opiskelu on kovassa laskussa, on tällainen vuorovaikutus erityisen tärkeää.

Opetusta voidaan ajatella myös pelkästään sivistys edellä. Yliopiston tehtävä on tarjota koulutusta, ja osa opiskelijoista toivoo sitä eri syistä englannin kielellä. Suomalainen opiskelija haluaa lisätä kansainvälistä orientaatiotaan, Suomessa asuva maahanmuuttaja haluaa kouluttautua mutta ei koe suomen kielen taitoaan riittäväksi, ulkomailta muuttava toivoo suomalaista tutkintoa, ja niin edelleen. Opetuksen taustalla oleva järkeily on samanlaista kuin suomenkielisessä opetuksessa, kuitenkin opiskelijoiden heterogeenisyys huomioiden.

Englanninkielisen opetuksen lisäämisen taustalla on kuitenkin usein välineellisempiä tavoitteita. Rahasta on tullut keskeinen motiivi sen jälkeen, kun EU/ETA-alueen ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut otettiin käyttöön vuonna 2016. Näköpiirissä ei ole, että niistä luovuttaisiin, edes että järjestelmää evaluoitaisiin, vaikka sen ongelmat ovat ilmeisiä. Maksavien opiskelijoiden rekrytoinnista puhutaan tavoitteena jatkuvasti avoimemmin.

Lisäksi demografinen kehitys on lisännyt painetta ajatella kansainvälisiä ohjelmia keinona haalia ulkomaisia osaajia Suomen työmarkkinoille. Suomessa osittain koulutetut osaajat saatetaan nähdä suorastaan ihanteellisina työvoiman lisäyksinä. Toki kaikkea koulutusta ajatellaan aina osittain työelämälähtöisesti, mutta toivotun maahanmuuttajajoukon houkuttelu luo asiaan erityisen painotuksen.

Tuotteistaminen ohittaa muut tavoitteet

Ohjelmien suunnittelua ja erityisesti viestintää ohjaa aina jonkinlainen oletus tai mielikuva tyypillisestä tai toivotunlaisesta opiskelijasta. Rahamotiivin korostuessa viestinnän fokus kohdistetaan alueille, joissa uskotaan olevan maksuhaluisia ja -kykyisiä opiskelijoita, erityisesti itä-Aasiaan.

Mallina toimii ennen kaikkea Englanti, jossa yliopistot kärsivät vuosituhannen vaihteessa raskaista budjettileikkauksista ja ryhtyivät ratkaisuna tuotteistamaan englantilaisten yliopistojen statusta erityisesti Kiinan koulutusoptimistiselle keskiluokalle. Suomessa ei ole Oxfordin kaltaisia maailmankuuluja yliopistoja, mutta erittäin hyvää mainetta tuottaneesta (nyt jo edesmenneestä) Pisa-menestyksestä on pyritty leipomaan samanlaista brändiä.

Maksavien opiskelijoiden houkutteluun keskittyminen merkitsee väistämättä myös toisten painotusten sivuuttamista. Esimerkiksi jos ohjelmiin halutaan pääasiassa maksavia opiskelijoita, niissä toteutuu huonosti suomalaisten ja kansainvälisten opiskelijoiden kohtaaminen – mikä on selvästi myös useimpien kansainvälisten opiskelijoiden toive. Kohtaamisten sijaan englanninkielisestä opetuksesta on vaarassa rakentua erillään toimiva nurkkaus, josta puuttuvat orgaaniset yhteydet suomalaiseen yhteiskuntaan.

Integraatio ei synny itsestään

Vaarana on myös, että keskustelu työllisyydestä typistyy kysymykseksi ulkomailta muuttavien houkuttelusta. Suomessa kuitenkin asuu jo valmiiksi suuria maahanmuuttajaryhmiä, joita kiinnostaa Suomessa opiskelu. Yliopistoilla on tehtävä heidänkin kouluttamisessaan.

Suomea on kritisoitukin siitä, että se on paljon parempi houkuttelemaan ulkomaisia osaajia kuin tunnistamaan maassa jo olevaa osaamista. Suomalaista koulutusta maailmalla markkinoidessa unohtuu pohtia Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien erityisiä akateemisia koulutustarpeita.

Ohjelmien paketointi maksullisiksi koulutustuotteiksi edustaa myös varsin erilaista ajattelua kuin mitä integraatio edellyttäisi. Nykyisillä työmarkkinoilla työllistyminen (yksittäisiä professioammatteja lukuun ottamatta) ei perustu ainoastaan formaaleihin tutkintoihin, vaan laajempaan sosiaaliseen pääomaan. Kansainväliset opiskelijat lähtevät työmarkkinoille rakenteellisesti heikommasta asemasta kuin suomalaiset. Jos heidän halutaan jäävän Suomeen, on kysyttävä, miten formaalin osaamisen ohella kartutetaan tätä sosiaalista pääomaa.

Käytännössä kaikki vastaukset palautuvat tavalla tai toisella joustavampaan opiskeluun. Olisi hyvä opiskella runsaasti suomea, tehdä useampi työharjoittelu, liittyä yhdistyksiin ja muuhunkin kuin kansainvälisen lokeron opiskelijatoimintaan, verkostoitua. Ydinkysymys onkin, sietääkö yliopisto sitä, että ihmiset tulevat asettuakseen ja käyttäytyvät sen mukaisesti, sen sijaan että käyvät suorittamassa kaksivuotisen koulutustuotteen? Nykyisellään lukukausimaksu- ja stipendijärjestelmä on monilta osin suorassa ristiriidassa tällaisen integraatioajattelun kanssa.

Suomen vaivana on myös yleiseurooppalainen työmarkkinoiden hiljainen rasismi: erityisesti rodullistettujen maahanmuuttajien oletetaan aina tarvittaessa tyytymään koulutustasoaan vastaamattomaan työhön ja näin toimimaan suomalaisten työmarkkinoiden kulloistenkin aukkojen tilkkeinä. Jos korkeakoulutettujen maahanmuuttajien halutaan jäävän Suomeen, on osattava kysyä myös vaikeampia kysymyksiä Suomeen asettumisen ehdoista.

Ruokalähetteinä toimivat maisterit tuskin edustavat toteutunutta tavoitetta, vaikka he paikkaavatkin työn kysynnän aukkoja ja näyttävät tilastoissa työllistyneiltä maahanmuuttajilta. Tällä hetkellä englanninkielistä opetusta lisätään innokkaasti aloille, joiden kansainvälisiä osaajia pyörii Suomessa hanttihommissa.

Kansainvälistymisen asiantuntijat mukaan suunnitteluun

Yliopistojen valta laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin on tietysti rajallinen, mutta englanninkielistä opetusta ei kannata suunnitella ilman analyysia ympäröivästä yhteiskunnasta ja laajemmin opetuksen tavoitteista.

Maksaviin opiskelijoihin ja maabrändiin keskittyminen sekä määrällisten tavoitteiden ylikorostaminen uhkaavat luoda likinäköisyyttä kansainvälisen opetuksen tavoitteiden suhteen. Sivuun jäävät itse kansainvälistyminen vuorovaikutukseksi ymmärrettynä, ja Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien koulutustarpeet.

Ennen kaikkea tärkeää olisi ajatella Suomeen muuttamista, integraatiota sosiaalisena prosessina, työmarkkinoiden hiljaisia esteitä ja ennakkoluuloja sekä sosiaalisen pääoman vaatimuksia kokonaisuutena, jonka keskellä koulutus väistämättä operoi. Yliopistoissa on valtavasti osaamista rasismin ja maahanmuuton kysymyksistä, mutta tätä vahvuutta on toistaiseksi hyödynnetty turhan vähän kansainvälisten ohjelmien suunnittelussa.

Jos tavoitteena aidosti on kansainvälistyminen, olisi aihepiirin asiantuntijat syytä ottaa suunnittelupöydän äärelle. Koulutuksesta tulee laadukkaampaa, kun sen taustalla on analyysi, jossa ei väistellä hankalia kysymyksiä integraatiosta, ja ajattelu, jossa kansainvälisyys ei typisty muusta toiminnasta irrallisiin koulutustuotteisiin.

 

Yliopistonlehtori Teppo EskelinenTeppo Eskelinen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

 

Elokapina ja haaste yliopistolle

Elokapinan näyttävä toiminta on viime aikoina herättänyt paljon keskustelua, onneksi myös itse asiasta. Kansalaisliikkeiden yksi rooli päätöksentekoon vaikuttamisen ohella on haastaa muita toimijoita pohtimaan omaa toimintaansa.

Elokapinan eteenpäin tuuppima keskustelu ekologisesta kriisistä liittyykin paitsi poliittisiin valintoihin, myös yksittäisten instituutioiden toimintaan. Yliopistot luonnollisesti kuuluvat tällaisiin instituutioihin. Pohdinnan arvoisia asioita ovat erityisesti suhtautuminen ympäristövastuuseen ja yliopistojen rooli kriittisen kansalaisuuden vaalijoina.

Ympäristövastuulla voidaan tarkoittaa monenlaisia kierrätys- ja energiansäästöohjelmia, mutta yliopistojen yhteydessä ydinasia on koulutus: miten ekologisen kriisin tulisi heijastua koulutuksen sisältöihin?

Tällä hetkellä kestävä kehitys on hitaasti mutta määrätietoisesti läpäisemässä yliopistokoulutusta. Sitä pyritään jalkauttamaan poikkitieteellisesti osaksi mitä erilaisimpia sisältöjä, ja joissain papereissa kestävän kehityksen tuntemus esiintyy jo ”geneerisenä taitona”. Lähivuosina vaatii jo jonkinlaista kieroa lahjakkuutta taiteilla itselleen yliopistotutkinto perehtymättä kestävän kehityksen tavoitteisiin. Hyvä niin: yliopistolla ymmärretään, mikä ajassa on tärkeää.

Kestävä kehitys on kuitenkin vain yksi tapa ekokriisin käsitteellistämiseen. Siihen on sisäänkirjoitettu korostetun tekninen lähtökohta: ongelmia hallitaan sopivanlaisella politiikkasektoreiden välisellä yhteistyöllä yhdistettynä ohjattuun innovaatiotoimintaan. Kestävä kehitys on suorastaan ylpeästi hallinnollista ja poliittisesti puolueetonta. Samalla kestävä kehitys kuitenkin sivuuttaa merkittävän jakolinjan suhteessa ekokriisiin reagoimiseen. Juuri tämä on nähdäkseni elokapinan esittämä tärkeä haaste.

Jokseenkin kaikki ymmärtävät, että erityisesti ilmastonmuutoksen kanssa on tosi kyseessä. Mutta reaktiot asiaan ovat hyvin erilaisia. Yhdet haluavat luottaa vallitsevan elämäntavan jatkuvuuksiin ja siihen, että ongelmat voidaan hoitaa järkevästi jossain taustalla, hallinnollisina ja teknologisina toimenpiteinä. Toisille kyse on hätätilasta, kriisistä ja katkoksesta. Elokapina edustaa nimenomaan jälkimmäistä ajatustapaa. Liikenteen häiriökin voidaan ajatella symbolisena eleenä, joka kertoo, että nykyisen elämäntavan näkökulmasta häiriöitä on joka tapauksessa edessä. Kahdenlaisista häiriöistä voidaan vielä valita, ja elämäntavan muutokset ovat se pienempi paha.

”Elämäntapa” on toki epämääräinen käsite. On kuitenkin kysymisen arvoista, mihin yliopisto ajattelee ihmisiä valmistavansa. On varmasti yliopiston tehtävä pitää huolta siitä, että koulutetut ihmiset osaavat hallinnoida pulassa olevaa maailmaa ympäristöpolitiikan ja laajemminkin ylätason politiikkakoordinaation keinoin. Mutta eikö tulevaisuuteen varautuessa pitäisi osata hahmottaa ja käsitteellistää myös äkkikäännöksiä, kriiseissä ja katkoksissa navigointia, luopumistakin?

”Ilmastohätätilan” käsite, jota Elokapina on pitänyt paljon esillä, viittaa nimenomaan tarpeeseen ajatella poikkeusaikojen käsitteillä. Onkin mielenkiintoista seurata, miten kestävän kehityksen ja hätätilan käsitteellistykset kamppailevat julkisuudessa ja erilaisten organisaatioiden itseymmärryksessä. Toisaalta on hyvä seurata, miten hätätila-ajattelu konkretisoituu: julistus voi myös olla aika kevyt toimi. Entinen työnantajani Jyväskylän yliopisto julisti taannoin ilmastohätätilan ensimmäisenä yliopistona Suomessa, mutta oli aika työlästä saada selvää, mihin se käytännössä vaikutti.

Hallinnollisen järjen yksipuolinen vaaliminen ei ole ongelma ainoastaan liiallisen jatkuvuuksiin luottamisen takia. Toinen ongelma on illuusio hallinnollisen järjen aloitteellisuudesta. Hallinto ja politiikan arki kun ei lopulta ole kovin osaavaa ongelmien itsenäisessä tunnistamisessa. Pikemmin ne noudattavat kulloinkin hallitsevaa käsitystä siitä, mitä yhteiskunnalliset ongelmat ovat ja minkälaisia mahdollisia ratkaisumalleja niihin on olemassa. Hallinnon järki on paljon vahvemmin kansalaisten luoman paineen ohjaama kuin sen itseymmärrys myöntää. Yliopistojen onkin hyvä kysyä itseltään, valmistavatko ne ihmisiä järkevän poliittisen ohjauksen toteuttamisen lisäksi toimimaan aktiivisina ja kriittisinä subjekteina.

Pedagogisen viisauden mukaan koulutuksen haaste on valmistaa maailmaan, jota ei vielä ole. Mutta tämäkään ei riitä: pitäisi opettaa ihmisiä vaatimaan maailmaa itselleen elinkelpoiseksi. On merkillepantavaa, että kestävän kehityksen politiikka kattaa lähes kaikki kuviteltavissa olevat yhteiskunnalliset kysymykset, mutta osallisuus ja kansalaisena toimiminen loistavat poissaolollaan.

Osallistuvan kansalaisuuden näkökulman laimeus on jo valmiiksi suomalaisen poliittisen kulttuurin piirre. Suomalainen protestikulttuuri on perinteisesti hiljaista ja järjestäytynyttä, ja monilla ihmisillä on taipumus ajatella protesteja järjestyksen häiritsemisen kehikossa, kansalaisosallistumisen oikeuksien käyttämisen kehikon sijaan. Tällainen mentaliteetti on vihamielistä aktiiviselle yhteiskunnalliselle osallisuudelle ja vierastaa ajatusta mielensä osoittamisen oikeuksista arvokkaina, kaikille kuuluvina oikeuksina.

Kyseessä on kuitenkin myös sukupolvikysymys. Tutkimusten mukaan keski-ikäisten ja sitä vanhempien keskuudessa ymmärrys poliittisista perusoikeuksista on selvästi heikompaa kuin nuoren sukupolven keskuudessa. Tämä käy ilmi esimerkiksi selvitettäessä, kuinka suuri osa satunnaisesti valitusta vastaajajoukosta uskoo, että mielenosoitukseen tarvitaan Suomessa poliisin lupa.

Keski-ikäisenä pidän tätä myös arkikokemuksen mukaisena. Selvästikin lasteni sukupolvi, nykyiset koululaiset, oppivat kansalaisoikeuksista ja osallisuudesta paljon enemmän kuin meidän 1980-luvulla alakoulua käyneiden sukupolvi oppi. Nykyiset koululaiset jäsentävät luontevammin asioita vaikkapa lasten oikeuksien kautta ja ovat tottuneempia ajattelemaan itseään osallistuvina subjekteina omassa lähiyhteisössään. Koko ajan kasvaa sukupolvia, jotka ovat pätevän suorittamisen ohella hyviä myös vaatimaan.

Kysymys on siitä, ymmärretäänkö tämä pedagogisena onnistumisena myös silloin, kun nuorison protestointi on pykälän verran radikaalimpaa? Ja ymmärretäänkö yliopistojen identiteettityössä vaalia kriittisen kansalaisuuden ihanteita? Vai katsooko yliopisto tyytyväisenä kohti tulevaisuutta, jossa poikkihallinnollista kestävää kehitystä kyllä edistetään, mutta osallisuuden tilat kaventuvat – ja uskotaanko kestävän kehityksen tavoitteiden edes toteutuvan sellaisessa maailmassa?

 

Yliopistonlehtori Teppo EskelinenTeppo Eskelinen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto