Suomalaiset yliopistot pyrkivät kansainvälistymään kovaa vauhtia. Opetuksen osalta se tarkoittaa käytännössä englanninkielisen opetustarjonnan ja -ohjelmien lisäämistä. Vaikka kyse on kapeasta kansainvälisyyskäsityksestä, tarjontaa on tarve lisätä. Tällä hetkellä englanninkielisen opetuksen vähäisyys saattaisi yllättää yhtä lailla kansainvälisyyden juhlapuhujat kuin englannin kielen ylivallan kriitikotkin.
Kansainvälisen opetuksen toteutuksen taustalla on kuitenkin monenlaisia motiiveja ja tavoitteita. Nämä motiivit kannattaa tehdä näkyviksi jo siksi, että taustalla olevat tavoitteet heijastuvat aina tavalla tai toisella ohjelmien toteutuksessa.
Välineellisiä ja ei-välineellisiä tavoitteita
Yksi ilmeinen lähtökohta on, että kansainvälisellä opetuksella pyritään vuorovaikutukseen. Englanninkielisissä ohjelmissa suomalaiset ja muualta muuttaneet opiskelijat toimivat luontevasti samassa ryhmässä. Tällaisia kohtaamisen paikkoja on muutoin vähänlaisesti, kun kansainvälisten opiskelijoiden opiskelijatoimintakin on käytännössä erillinen lokeronsa. Kun vielä suomalaisten opiskelijoiden vaihto-opiskelu on kovassa laskussa, on tällainen vuorovaikutus erityisen tärkeää.
Opetusta voidaan ajatella myös pelkästään sivistys edellä. Yliopiston tehtävä on tarjota koulutusta, ja osa opiskelijoista toivoo sitä eri syistä englannin kielellä. Suomalainen opiskelija haluaa lisätä kansainvälistä orientaatiotaan, Suomessa asuva maahanmuuttaja haluaa kouluttautua mutta ei koe suomen kielen taitoaan riittäväksi, ulkomailta muuttava toivoo suomalaista tutkintoa, ja niin edelleen. Opetuksen taustalla oleva järkeily on samanlaista kuin suomenkielisessä opetuksessa, kuitenkin opiskelijoiden heterogeenisyys huomioiden.
Englanninkielisen opetuksen lisäämisen taustalla on kuitenkin usein välineellisempiä tavoitteita. Rahasta on tullut keskeinen motiivi sen jälkeen, kun EU/ETA-alueen ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut otettiin käyttöön vuonna 2016. Näköpiirissä ei ole, että niistä luovuttaisiin, edes että järjestelmää evaluoitaisiin, vaikka sen ongelmat ovat ilmeisiä. Maksavien opiskelijoiden rekrytoinnista puhutaan tavoitteena jatkuvasti avoimemmin.
Lisäksi demografinen kehitys on lisännyt painetta ajatella kansainvälisiä ohjelmia keinona haalia ulkomaisia osaajia Suomen työmarkkinoille. Suomessa osittain koulutetut osaajat saatetaan nähdä suorastaan ihanteellisina työvoiman lisäyksinä. Toki kaikkea koulutusta ajatellaan aina osittain työelämälähtöisesti, mutta toivotun maahanmuuttajajoukon houkuttelu luo asiaan erityisen painotuksen.
Tuotteistaminen ohittaa muut tavoitteet
Ohjelmien suunnittelua ja erityisesti viestintää ohjaa aina jonkinlainen oletus tai mielikuva tyypillisestä tai toivotunlaisesta opiskelijasta. Rahamotiivin korostuessa viestinnän fokus kohdistetaan alueille, joissa uskotaan olevan maksuhaluisia ja -kykyisiä opiskelijoita, erityisesti itä-Aasiaan.
Mallina toimii ennen kaikkea Englanti, jossa yliopistot kärsivät vuosituhannen vaihteessa raskaista budjettileikkauksista ja ryhtyivät ratkaisuna tuotteistamaan englantilaisten yliopistojen statusta erityisesti Kiinan koulutusoptimistiselle keskiluokalle. Suomessa ei ole Oxfordin kaltaisia maailmankuuluja yliopistoja, mutta erittäin hyvää mainetta tuottaneesta (nyt jo edesmenneestä) Pisa-menestyksestä on pyritty leipomaan samanlaista brändiä.
Maksavien opiskelijoiden houkutteluun keskittyminen merkitsee väistämättä myös toisten painotusten sivuuttamista. Esimerkiksi jos ohjelmiin halutaan pääasiassa maksavia opiskelijoita, niissä toteutuu huonosti suomalaisten ja kansainvälisten opiskelijoiden kohtaaminen – mikä on selvästi myös useimpien kansainvälisten opiskelijoiden toive. Kohtaamisten sijaan englanninkielisestä opetuksesta on vaarassa rakentua erillään toimiva nurkkaus, josta puuttuvat orgaaniset yhteydet suomalaiseen yhteiskuntaan.
Integraatio ei synny itsestään
Vaarana on myös, että keskustelu työllisyydestä typistyy kysymykseksi ulkomailta muuttavien houkuttelusta. Suomessa kuitenkin asuu jo valmiiksi suuria maahanmuuttajaryhmiä, joita kiinnostaa Suomessa opiskelu. Yliopistoilla on tehtävä heidänkin kouluttamisessaan.
Suomea on kritisoitukin siitä, että se on paljon parempi houkuttelemaan ulkomaisia osaajia kuin tunnistamaan maassa jo olevaa osaamista. Suomalaista koulutusta maailmalla markkinoidessa unohtuu pohtia Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien erityisiä akateemisia koulutustarpeita.
Ohjelmien paketointi maksullisiksi koulutustuotteiksi edustaa myös varsin erilaista ajattelua kuin mitä integraatio edellyttäisi. Nykyisillä työmarkkinoilla työllistyminen (yksittäisiä professioammatteja lukuun ottamatta) ei perustu ainoastaan formaaleihin tutkintoihin, vaan laajempaan sosiaaliseen pääomaan. Kansainväliset opiskelijat lähtevät työmarkkinoille rakenteellisesti heikommasta asemasta kuin suomalaiset. Jos heidän halutaan jäävän Suomeen, on kysyttävä, miten formaalin osaamisen ohella kartutetaan tätä sosiaalista pääomaa.
Käytännössä kaikki vastaukset palautuvat tavalla tai toisella joustavampaan opiskeluun. Olisi hyvä opiskella runsaasti suomea, tehdä useampi työharjoittelu, liittyä yhdistyksiin ja muuhunkin kuin kansainvälisen lokeron opiskelijatoimintaan, verkostoitua. Ydinkysymys onkin, sietääkö yliopisto sitä, että ihmiset tulevat asettuakseen ja käyttäytyvät sen mukaisesti, sen sijaan että käyvät suorittamassa kaksivuotisen koulutustuotteen? Nykyisellään lukukausimaksu- ja stipendijärjestelmä on monilta osin suorassa ristiriidassa tällaisen integraatioajattelun kanssa.
Suomen vaivana on myös yleiseurooppalainen työmarkkinoiden hiljainen rasismi: erityisesti rodullistettujen maahanmuuttajien oletetaan aina tarvittaessa tyytymään koulutustasoaan vastaamattomaan työhön ja näin toimimaan suomalaisten työmarkkinoiden kulloistenkin aukkojen tilkkeinä. Jos korkeakoulutettujen maahanmuuttajien halutaan jäävän Suomeen, on osattava kysyä myös vaikeampia kysymyksiä Suomeen asettumisen ehdoista.
Ruokalähetteinä toimivat maisterit tuskin edustavat toteutunutta tavoitetta, vaikka he paikkaavatkin työn kysynnän aukkoja ja näyttävät tilastoissa työllistyneiltä maahanmuuttajilta. Tällä hetkellä englanninkielistä opetusta lisätään innokkaasti aloille, joiden kansainvälisiä osaajia pyörii Suomessa hanttihommissa.
Kansainvälistymisen asiantuntijat mukaan suunnitteluun
Yliopistojen valta laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin on tietysti rajallinen, mutta englanninkielistä opetusta ei kannata suunnitella ilman analyysia ympäröivästä yhteiskunnasta ja laajemmin opetuksen tavoitteista.
Maksaviin opiskelijoihin ja maabrändiin keskittyminen sekä määrällisten tavoitteiden ylikorostaminen uhkaavat luoda likinäköisyyttä kansainvälisen opetuksen tavoitteiden suhteen. Sivuun jäävät itse kansainvälistyminen vuorovaikutukseksi ymmärrettynä, ja Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien koulutustarpeet.
Ennen kaikkea tärkeää olisi ajatella Suomeen muuttamista, integraatiota sosiaalisena prosessina, työmarkkinoiden hiljaisia esteitä ja ennakkoluuloja sekä sosiaalisen pääoman vaatimuksia kokonaisuutena, jonka keskellä koulutus väistämättä operoi. Yliopistoissa on valtavasti osaamista rasismin ja maahanmuuton kysymyksistä, mutta tätä vahvuutta on toistaiseksi hyödynnetty turhan vähän kansainvälisten ohjelmien suunnittelussa.
Jos tavoitteena aidosti on kansainvälistyminen, olisi aihepiirin asiantuntijat syytä ottaa suunnittelupöydän äärelle. Koulutuksesta tulee laadukkaampaa, kun sen taustalla on analyysi, jossa ei väistellä hankalia kysymyksiä integraatiosta, ja ajattelu, jossa kansainvälisyys ei typisty muusta toiminnasta irrallisiin koulutustuotteisiin.
Teppo Eskelinen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto